6.3.1992

Turun raastuvanoikeuden päätös 7.12.1988

Virallisen syyttäjän syytteestä, johon asianomistaja A on yhtynyt, raastuvanoikeus on lausunut selvitetyksi, että B oli 4.2.1988 Turussa poliisin suorittamassa kuulustelussa kiistänyt kolmen allekirjoittamansa velkakirjan oikeaperäisyyden ja vastoin parempaa tietoa väittänyt A:n väärentäneen niihin hänen nimikirjoituksensa.

Sen vuoksi raastuvanoikeus on rikoslain 26 luvun 3 §:n nojalla tuominnut B:n perättömästä ilmiannosta 25:een 33 markan määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 825 markkaa.

Raastuvanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että B:n menettelystä olisi aiheutunut A:lle taloudellisia menetyksiä, minkä vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt A:n esittämän vahingonkorvausvaatimuksen. B on velvoitettu suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 5.914,70 markkaa 16 prosentin korkoineen 7.12.1988 lukien.

Turun hovioikeuden päätös 1.3.1990

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A ja B olivat saattaneet jutun, on todennut, että B oli Turun poliisilaitoksen rikososastolle osoittamassaan kirjallisessa tutkimuspyynnössä ilmoittanut A:n kohdistaneen häneen velkomuskanteen kolmen velkakirjan nojalla ja pyytänyt tutkintaa sen seikan selvittämiseksi, kuka oli ilman hänen lupaansa kirjoittanut hänen nimensä kyseisiin velkakirjoihin, sekä tekijän saattamiseksi vastuuseen teostaan. Tutkimuspyynnön johdosta suoritetussa esitutkinnassa 4.2.1988 asianomistajana kuultuna B oli kuulustelun suorittaneelle ylikonstaapelille esittänyt raastuvanoikeuden päätöksessä kerrotun väitteen siitä, että A oli väärentänyt hänen nimikirjoituksensa velkakirjoihin, sekä ilmoittanut vaativansa A:lle sen vuoksi rangaistusta.

Suoritetusta käsialatutkimuksesta laaditun keskusrikospoliisin rikoslaboratorion lausunnon mukaan voitiin pitää todennäköisenä, että B oli itse kirjoittanut allekirjoituksensa puheena oleviin velkakirjoihin. B:n oli siten katsottava kertoneen esitutkinnassa A:n syyksi väittämästään menettelystä vastoin parempaa tietoaan. Tutkimuspyyntö ja edellä kerrottu B:n kuulustelussa tekemä ilmoitus eivät kuitenkaan olleet johtaneet A:n asettamiseen syytteeseen.

Edellä kerrotun tutkimuspyynnön johdosta laadittuun esitutkinta-asiakirjaan oli myös liitetty A:n B:tä vastaan tekemä rikosilmoitus, jossa A oli vaatinut esitutkintaa sen selvittämiseksi, oliko B allekirjoittanut kysymyksessä olevat velkakirjat ja oliko B mahdollisesti syyllistynyt epärehellisyysrikokseen.

Rikoslain 26 luvun 3 §:n mukaan voitiin rangaistukseen tuomita vain sellainen, joka oli tehnyt perättömän ilmiannon sille, jonka asiana oli panna rikos syytteeseen.

B:n kuulustelun suorittanut ylikonstaapeli ei ollut sanotussa lainkohdassa tarkoitettu viranomainen, jonka asiana oli panna rikos syytteeseen. Ottaen huomioon sen, että esitutkinnassa ei ollut voitu todeta A:n syyllisyyteen viittaavia seikkoja, ei esitutkintaa johtanut poliisiviranomainen ollut ollut velvollinen toimittamaan esitutkintapöytäkirjaa syyttäjäviranomaiselle A:han kohdistuvaa syyteharkintaa varten. Esitutkintapöytäkirjaan sisältyvää B:n A:han kohdistamaa ilmiantoa ei ollut katsottava tehdyksi syyttäjäviranomaiselle pelkästään sen johdosta, että esitutkinnasta laadittu pöytäkirja oli A:n B:hen kohdistaman rikosilmoituksen johdosta toimitettu syyttäjäviranomaiselle. Epäselväksi oli jäänyt, että esitutkintapöytäkirja siihen sisältyvine B:n syyksi luettuine ilmiantoineen olisi saatettu A:han kohdistuvaa syyteharkintaa varten syyttäjäviranomaiselle.

Näyttämättä oli jäänyt, että B olisi raastuvanoikeuden päätöksessä kerrotulla menettelyllään syyllistynyt hänen syykseen luettuun rikokseen tai aiheuttanut A:lle korvattavaa vahinkoa.

Hovioikeus on sen vuoksi hylännyt B:tä vastaan perättömästä ilmiannosta ajetun syytteen. B on vapautettu tuomitusta rangaistuksesta sekä velvollisuudesta suorittaa A:lle maksettavaksi tuomittua oikeudenkäyntikulujen korvausta. A on saanut pitää hänellä hovioikeudessa olleet oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Perustelut

B on hovioikeuden päätöksessä kerrotuin tavoin Turun poliisilaitoksen rikososastolle toimittamassaan kirjoituksessa pyytänyt tutkintaa sen seikan selvittämiseksi, kuka oli ilman hänen lupaansa kirjoittanut hänen nimensä kolmeen velkakirjaan, sekä tekijän saattamiseksi vastuuseen teostaan. Tutkimuspyynnön johdosta ylikonstaapeli Mauri Latvalan 4.2.1988 Turun poliisilaitoksella suorittamassa esitutkinnassa B on asianomistajana ilmoittanut uudistavansa poliisille lähetetyn rikosilmoituksen sekä kertonut olevan varmaa, että A oli väärentänyt velkakirjat. Tämän vuoksi B on vaatinut hänelle rangaistusta.

Poliisilain 4 §:n mukaan paikallispoliisin tehtävänä on muun muassa ryhtyä toimenpiteisiin rikokseen syyllistyneiden saattamiseksi syytteeseen. Poliisimiehen on poliisilain 14 §:n (84/66) mukaan tehtävä tietoonsa tulleesta rikoksesta ilmoitus esimiehelleen asiasta ehkä aiheutuvia toimenpiteitä varten. Esimiehen on puolestaan ryhdyttävä toimenpiteisin rikokseen syyllisen saattamiseksi syytteeseen.

Oikeuskäytännössä on katsottu, että myös poliisille tapahtunut ilmianto saattaa toteuttaa perättömän ilmiannon tunnusmerkistön, vaikka poliisin asiana ei varsinaisesti ole panna rikosta syytteeseen (KKO 1926 II 66 ja 1938 II 238). Huomioon ottaen edellä mainitun poliisille poliisilain mukaan kuuluvan tehtävän ryhtyä toimenpiteisiin rikoksiin syyllistyneiden saattamiseksi syytteeseen, Korkein oikeus katsoo, ettei vakiintuneen kannan muuttamiseen ole syytä.

B on siten uudistaessaan paikallispoliisin toimittamassa esitutkinnassa rikosilmoituksen ja ilmoittaessaan A:n syylliseksi rikokseen vastoin parempaa tietoansa rikoksesta tehnyt perättömän ilmiannon sille, jonka asiana on panna rikos syytteeseen.

A ei ole näyttänyt, että B:n menettelystä olisi aiheutunut hänelle vahinkoa.

B häviää asian. Hänen on siten korvattava A:n oikeudenkäyntikulut jutussa.

Lainkohta

Rikoslaki 26 luku 3 §

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

B tuomitaan perättömästä ilmiannosta 25:een 33 markan päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 825 markkaa.

A:n vahingonkorvausvaatimus hylätään.

B velvoitetaan korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut jutussa 10.000 markalla 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden päätöksen antopäivästä lukien.