5.3.1992

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

A on B:lle 8.1.1988 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla lausunut, että A ja B oli vihitty avioliittoon 25.7.1959. Puolisot olivat 30.8.1985 laatineet avioehtosopimuksen, joka oli rekisteröity Helsingin raastuvanoikeudessa 19.9.1985. Avioehtosopimuksessa puolisot olivat määränneet, ettei kummallakaan heistä ollut avio-oikeutta siihen omaisuuteen, mikä heillä avioehtosopimusta laadittaessa oli Suomessa tai minkä he myöhemmin tavalla taikka toisella saivat.

A:n ja B:n puolisot oli tuomittu avioeroon Yhdysvalloissa 6.7.1988. Helsingin hovioikeus oli 17.11.1988 vahvistanut avioeron. Puolisot olivat tehneet Kaliforniassa 16.5.1988 tuomioistuinkäsittelyn yhteydessä sovinnon, jonka tuomioistuin oli vahvistanut ja jolla Kaliforniassa ollut omaisuus oli ositettu puolisoiden kesken.

Osituksen jääminen kalifornialaisen osituksen ja avioehtosopimuksen varaan oli kohtuutonta. A oli joutunut luovuttamaan valtaosan omaisuudestaan B:lle. Kaliforniassa toimitetussa osituksessa olennaista oli se, että A:n hankkima ja yksin rahoittama asunto oli määrätty B:lle. Tämän lisäksi A oli velvoitettu maksamaan B:lle elatusapuna noin 5.000 markkaa kuukaudessa. Kaliforniassa osituksessa oli otettu huomioon myös A:n eläkevakuutus, joka oli arvostettu 786.000 markaksi ja jaettu hänelle.

A:n ja B:n avioehtosopimuksen kohtuullisuutta harkittaessa oli otettava huomioon kummankin puolison omaisuus Suomessa. Siihen kuului käytännöllisesti katsoen pelkästään kummankin puolison omistama osuus kuolinpesään sekä B:n omistamat kiinteistöt.

A:n ja B:n osituksen kokonaisarvostelu voitiin ja piti tehdä suomalaisen oikeuskäsityksen mukaan. Tällöin A:n eläkeosuuksia ei voitu ottaa huomioon ositettavina varoina. Kalifornian yliopiston eläkejärjestelmä, johon A kuului, vastasi Suomen valtion eläkelain ja kansaneläkelain mukaista eläkejärjestelmää. B:n Kangaslammin kunnan Hevonlahden kylässä omistamien kiinteistöjen osalta oli lisäksi otettava huomioon, että hänelle kuuluva osuus Ristiniemen tilasta oli ostettu A:n varoin. Samoin Sapatin tilan yksitoista rakennusta oli hankittu ja korjattu hänen varoillaan.

A on vaatinut, että puolisoiden tekemää avioehtosopimusta sovitellaan siten, että avioliittolain 103 b §:n 2 momentin 3 kohdan mukaisesti määrätään, että B:n omaisuus Suomessa on omaisuutta, johon A:lla on avio-oikeus. A on vielä vaatinut B:n velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa.

Vastaus

B on katsonut, että kanne oli jätettävä tutkimatta, koska kyseessä oli asia, joka tuli pesänjakajan ratkaista. Joka tapauksessa B on vaatinut kanteen hylkäämistä perusteettomana ja näyttämättömänä. Hän on myös vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen päätöksen julistamispäivästä lukien.

Raastuvanoikeuden päätös 28.3.1989

Käsittelyratkaisu

Raastuvanoikeus on hylännyt B:n oikeudenkäyntiväitteen katsoen, että A:lla oli oikeus saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi, koska ei ollut edes väitetty, että asiassa oli haettu pesänjakajan määräämistä.

Pääasiaratkaisu

A:n ja B:n puolisot olivat hyväksyneet Kalifornian oikeuden ratkaisun, joka perustui asianosaisten sopimukseen ja kompromissiratkaisuihin. Ratkaisu oli tehty sikäläisten oikeusnormien perusteella.

A:n ja B:n avioliitto oli kestänyt lähes 30 vuotta. Kaliforniassa oleva talo oli hankittu avioliiton aikana. B oli hoitanut perheen talouden ja lapset sekä auttanut A:ta tämän tieteellisessä työssä. Todistajana kuultu eläketurvakeskuksen erityistutkija, jonka toimialaan kuuluivat ulkomaiset eläkejärjestelmät, oli kertonut, että A:n eläkejärjestelmän yleisesitteen mukaan tuomioistuin voi avioeron yhteydessä jakaa jommalle kummalle puolisolle kertyneen eläkeoikeuden. Aviopuolisoiden Suomessa oleva omaisuus oli pääosin perittyä.

A ei ollut näyttänyt, että hän oli varteenotettavin määrin rahoittanut B:n omaisuutta Suomessa ottaen huomioon, että omaisuutta oli käytetty perheen yhteiseksi hyväksi lomapaikkana Suomessa.

Raastuvanoikeus on katsonut, ettei aviopuolisoiden taloudellisten olosuhteiden kokonaisarviossa voitu pitää Kaliforniassa tehtyä ositusta kohtuuttomana tekijänä. A:n ja B:n avioehtosopimusta ei voitu katsoa sinänsä kohtuuttomaksi, koska avioehdon lopputulos oli, että kumpikin osapuoli sai pitää Suomessa perimänsä omaisuuden. Se seikka, että omaisuudet olivat erisuuruiset, ei sinänsä aiheuttanut kohtuuttomuutta. Näin ollen, avio-oikeuden poissulkevan avioehdon jäädessä voimaan, osituksen kokonaisuudessaan ei voitu katsoa johtavan kohtuuttomaan lopputulokseen avioliittolain tarkoittamalla tavalla.

Raastuvanoikeus on hylännyt A:n kanteen ja velvoittanut hänet korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut 22.000 markalla 16 prosentin korkoineen 28.3.1989 lukien.

Helsingin hovioikeuden tuomio 27.2.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli valittamalla saattanut jutun, on todennut, että A oli kanteessaan vaatinut, että hänen ja B:n 30.8.1985 tekemää avioehtosopimusta soviteltaisiin raastuvanoikeuden päätöksessä lähemmin mainitulla tavalla. Puolisoiden ollessa tästä kysymyksestä eri mieltä sen ratkaiseminen olisi kuulunut ositusta toimittamaan määrättävän pesänjakajan toimivaltaan, ja hänen ratkaisuunsa tyytymättömällä puolisolla olisi ositusta moittiessaan ollut mahdollisuus saattaa asia tuomioistuimen ratkaistavaksi. Puolisoiden Suomessa olevan omaisuuden erottelua tai jakamista varten ei kuitenkaan ollut määrätty pesänjakajaa. Ne seikat, joihin A oli perustanut kanteensa, olivat sellaisia, että hänellä oli ollut oikeudellista tarvetta saada jo tässä vaiheessa ratkaistavaksi se kysymys, oliko avioehtosopimusta sovellettava puolisoiden Suomessa olevan omaisuuden ositukseen. Tämän vuoksi hovioikeus on viivytyksen välttämiseksi ottanut asian välittömästi tutkittavakseen.

Asiaa ratkaistaessa hovioikeus on erityisesti kiinnittänyt huomiota siihen, että avioehtosopimus oli tehty vain vähän ennen puolisoiden välien rikkoutumista ja noin kolme vuotta ennen lopullista avioeroa. Puolisoiden Amerikan Yhdysvalloissa olevan omaisuuden ositus oli perustunut heidän keskinäiseen sopimukseensa. Avioehtosopimus oli tarkoittanut pääosaltaan kummankin puolison Suomessa perimää omaisuutta ja B:n omistamaa kiinteistöä.

Hovioikeus on katsonut, että jo toimitetun osituksen ja avioehtosopimuksen yhteisvaikutus johti siihen, että B sai omaisuutta olennaisesti enemmän kuin A. B:n jako-osuutta ei kuitenkaan ollut pidettävä perusteettomana taloudellisena etuna eikä lopputulosta A:n kannalta siinä määrin kohtuuttomana, että avioehtosopimusta olisi aihetta sovitella.

Näillä ja muutoin raastuvanoikeuden lausumilla perusteilla hovioikeus on jättänyt asian raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan. A on velvoitettu suorittamaan B:lle korvaukseksi vastauskuluista 1.500 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 5.3.1992