20.11.1992

Hollolan kihlakunnanoikeuden päätös 10.5.1990

Kihlakunnanoikeus on A:n miestään B:tä, Hämeen lääninverovirastoa, Keskinäistä yhtiötä Yrittäjäinvakuutus-Fenniaa, Vakuutusosakeyhtiö Sampoa, Keskinäistä Vakuutusyhtiötä Tapiolaa, Lahden kaupunkia, Eläkevakuutusosakeyhtiö Kansaa, Vahinkovakuutusosakeyhtiö Kansaa ja eläketurvakeskusta vastaan ajamasta kanteesta lausunut selvitetyn, että A ja B olivat aviopuolisoina päättäneet hankkia vuonna 1975 itselleen omakotitalon, jonka rakentamista varten oli päätetty ostaa Kärkölän kunnalta tontti. Käytännössä kaupan oli hoitanut B, joka oli merkitty 11.8.1975 tehtyyn kauppakirjaan yksin kaupan kohteena olleen määräalan ostajaksi. Määräalan hinta oli ollut 2.680 markkaa.

Suunnitellessaan omakotitalon rakentamista A ja B olivat lähteneet siitä, että talo oli yhteinen. Kiinteistönkauppaa tehtäessä he eivät olleet mieltäneet, että A olisi tullut merkitä myös ostajaksi, jotta kiinteistön omistusoikeus olisi tullut lainhuudolla merkityksi siten kuin he olivat omistusoikeuden mieltäneet.

Hollolan tuomiokunnassa oli myönnetty 1.6.1976 lainhuuto B:lle määräalasta muodostettuun Ahvolan tilaan RN:o 2:270 Kärkölän kunnan Kärkölän kirkonkylässä. Tilalle oli ostettu valmis talo, jonka hankkimiseen A ja B olivat saaneet yhteisesti Kärkölän kunnalta aravalainaa 68.000 markkaa sekä Kärkölän Osuuspankilta 32.000 ja 30.000 markan suuruiset lainat. Jälkimmäinen Kärkölän Osuuspankin laina oli maksettu takaisin kokonaan ja edellisestä oli pääomaa lyhennetty siten, että sitä oli ollut 26.1.1990 jäljellä 7.360 markkaa. A ja B olivat yhdessä lyhentäneet pankkilainoja ja suorittaneet niiden korot. A oli puolisoiden Kärkölään muuton jälkeen noin vuoden ajan käynyt ammattikurssia ja sen jälkeen työskennellyt Koskisen Oy:llä perhepäivähoitajana ja vuoden 1984 lokakuusta alkaen Rautakirja Oy:n palveluksessa Järvelässä. Ennen Kärkölään muuttoaan hän oli ollut perhepäivähoitajana. Kärkölän piirin nimismies oli B:n veloista ulosmitannut Ahvolan tilan. Hämeen lääninverovirasto, Keskinäinen yhtiö Yrittäjäinvakuutus-Fennia, Vakuutusosakeyhtiö Sampo, Keskinäinen Vakuutusyhtiö Tapiola, Lahden kaupunki, Eläkevakuutusosakeyhtiö Kansa, Vahinkovakuutusosakeyhtiö Kansa ja eläketurvakeskus olivat olleet ulosmittausvelkojia.

A oli ollut ansiotyössä rakentamisen aikaan kuten myös sen jälkeen ja oli kyennyt ansiotyöllä ansaitsemillaan varoilla osallistumaan kiinteistön rahoittamiseen. Hän oli myös osallistunut velanhoitokuluihin. B oli ilmoittanut A ja B:n tarkoituksena olleen hankkia kiinteistö yhteiseen lukuun.

Kihlakunnanoikeus on katsonut edellä olevilla perusteilla, että kiinteistö oli hankittu A ja B:n yhteiseen lukuun ja että A oli osallistunut kiinteistön rahoittamiseen.

Sen vuoksi kihlakunnanoikeus on soveltaen ulosottolain 4 luvun 10 §:ää ja avioliittolain 34 §:ää vahvistanut A:n omistavan B:n kanssa yhteisesti Kärkölän kunnan Kärkölän kirkonkylässä sijaitsevan Ahvolan tilan RN:o 2:270 siten, että A ja B omistivat kumpikin puolet tilasta.

Samalla kihlakunnanoikeus on todennut B:lle 1.6.1979 mainittuun tilaan annetun lainhuudon olevan mitätön siltä osin kuin se oli myönnetty enempään kuin puoleen tilasta.

Hämeen lääninverovirasto, Keskinäinen yhtiö Yrittäjäinvakuutus-Fennia, Vakuutusosakeyhtiö Sampo, Keskinäinen Vakuutusyhtiö Tapiola ja Lahden kaupunki velvoitettiin yhteisvastuullisesti korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 7.700 markalla 16 prosentin korkoineen 10.5.1990 lukien.

Kouvolan hovioikeuden tuomio 5.12.1990

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi Hämeen lääninverovirasto, Keskinäinen yhtiö Yrittäjäinvakuutus-Fennia, Vakuutusosakeyhtiö Sampo, Keskinäinen Vakuutusyhtiö Tapiola ja Lahden kaupunki olivat valittamalla saattaneet jutun, on jättänyt kihlakunnanoikeuden päätöksen pysyväksi sekä velvoittanut lääninveroviraston, mainitut vakuutusyhtiöt ja kaupungin yhteisvastuullisesti suorittamaan A:lle korvaukseksi hovioikeudessa aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista 1.500 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Perustelut

A on nostanut kanteensa sen jälkeen kun kysymyksessä oleva tila on ulosmitattu B:n veloista. Kanteessaan hän on väittänyt, että tila on hankittu B:n nimiin, mutta tosiasiassa heidän yhteiseen lukuunsa, ja että hän täten omistaa puolet tilasta, jota siten ei olisi saatu ulosmitata B:n veloista. Täällä ratkaistava ongelma koskee näin ollen kiinteistön niin sanotun salaisen omistajan suojaa avoimen omistajan ulosmittausvelkojia vastaan.

Laissa ei ole tapaukseen suoraan soveltuvaa säännöstä. Ulosottolain 4 luvun 26 §:ssä on säännelty kiinteistön luovutuksensaajan asema suhteessa luovuttajan ulosmittausvelkojiin. Näiden säännösten mukaan kiinteistön luovutus ei ole esteenä omaisuuden ulosmittaukselle luovuttajan veloista ennen kuin luovutuksensaaja on hakenut lainhuutoa. Kuitenkin ulosmittaus pääsääntöisesti perääntyy, jos lainhuutoa haetaan 30 päivässä ulosmittauksen jälkeen. Tässä ilmaistun oikeusohjeen mukaan edellytyksenä luovutuksensaajan suojan saamiselle luovuttajan ulosmittausvelkojia vastaan ovat siten ennen ulosmittausta tapahtunut lainhuudatuskelpoinen saanto ja lainhuudon hakeminen ennen ulosmittausta tai määräajassa sen jälkeen. Jo tapausten säännönmukainen merkityksellinen yhtäläisyys, nimittäin kysymys kiinteistön avoimesti tai salaisesti hankkineen, mutta lainhuutoa vailla olevan henkilön suojasta suhteessa kiinteistön rekisteritietojen mukaisen omistajan ulosmittausvelkojiin, puoltaa saman oikeusohjeen soveltamista myös nyt esillä olevaan tapaukseen. Tämä merkitsisi sitä, ettei salainen omistaja ole suojattu avoimen omistajan ulosmittausvelkojia vastaan salaiseksi jääneen saantonsa perusteella, vaan tällaisen suojan hän voi saada vasta saatuaan saantokirjan avoimelta omistajalta, johon on rinnastettava lainvoimainen omistusoikeuden vahvistustuomio, ja haettuaan lainhuutoa viimeistään mainitussa määräajassa ulosmittauksen jälkeen.

Tätä ratkaisua tukee myös kiinteistön luovutuksen määrämuotoisuus, johon muun muassa kuuluu luovutuksensaajan nimen mainitseminen luovutuskirjassa. Samoin tekee se perusajatus, että esineoikeudellisen suojan saaminen on kytkettävä seikkoihin, joiden olemassaolo on helposti selvitettävissä. Luottojärjestelmänkin edun mukaista on, että luottokelpoisuutta voidaan luotettavasti arvioida rekisteri- ja saantokirjatietojen pohjalta. Päinvastainen ratkaisu eli salaisen omistajan suojaaminen suhteessa avoimen omistajan velkojiin salaiseksi jääneen saannon perusteella olisi lisäksi vaikeasti yhdistettävissä siihen, että lainhuudon saaneella kiinteistön avoimella omistajalla on kiinteistön luovutus- ja panttauskelpoisuus. Tätä ratkaisuvaihtoehtoa vastaan puhuu vielä se, että se saattaisi houkutella valeoikeustoimiin ja jälkikäteisjärjestelyihin.

Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A voi tehokkaasti vedota väittämäänsä omistusoikeuteen B:n ulosmittausvelkojia vastaan.

Tuomiolauselma

Kihlakunnanoikeuden päätös ja hovioikeuden tuomio kumotaan. A:n kanne hylätään. Lääninverovirasto ja vakuutusyhtiöt vapautetaan velvollisuudesta korvata A:n oikeudenkäyntikuluja. Lahden kaupungin, joka ei ole hakenut muutosta Korkeimmassa oikeudessa, on kuitenkin yksin vastattava A:lle kihlakunnanoikeuden ja hovioikeuden osalta tuomittujen oikeudenkäyntikulujen suorittamisesta. Asian laadun vuoksi lääninverovirasto ja vakuutusyhtiöt saavat pitää jutussa olleet oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.