7.1.1991

A:n kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

A on yhtiö B:lle 19.11.1987 tiedoksi annetun haasteen nojalla lausunut, että hän oli ollut yhtiön palveluksessa vakituisena työntekijänä helmikuusta 1986 lukien toimien viinurina yhtiön omistamassa ravintolassa. Hänen kuukausipalkkansa oli ollut 4.600 markkaa bruttona.

Syyskuussa 1986 A oli saanut tietää olevansa HIV-positiivinen eli hänen antamastaan verinäytteestä oli löytynyt HI-viruksen vasta-aineita, josta seikasta hän oli ilmoittanut yhtiön toimitusjohtajalle. A:lla ei kuitenkaan ollut ollut sellaisia sairauteen viittaavia oireita, jotka olisivat vaikuttaneet hänen työntekoonsa. Myös yhtiö oli hyväksynyt työnteon jatkumisen hänen entisissä tehtävissään. Syksyn 1986 ja alkuvuoden 1987 aikana A oli ollut ainoastaan yhden viikon sairaslomalla johtuen tavallisesta vilustumisesta.

Yhtiön taholta A:lle oli kuitenkin 17.2.1987 annettu seuraavan sisältöinen kirjallinen ilmoitus: "Täten irtisanon A:n alkaen 17.2.1987. Työntekijästä itsestään johtuen olemme päätyneet irtisanomiseen."

A oli ilmoittanut heti, ettei hän hyväksynyt irtisanomista, koska siihen ei ollut ollut laillista syytä. Kuitenkaan hänen ei ollut annettu jatkaa työtään eikä hänelle ollut maksettu edes irtisanomisajan palkkaa. Edellä mainitun irtisanomisen (oikeastaan työsopimuksen purkamisen) yhteydessä hänelle ei myöskään ollut annettu työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 7 §:n mukaisia ohjeita irtisanomisen aiheuttamista toimenpiteistä. Tällaiset ohjeet yhtiö oli antanut vasta 28.7.1987 A:n asiamiehelle, jolloin lisäksi oli väitetty, ettei A ollut kyennyt hoitamaan työtehtäviään työsopimuksen asettaman työvelvoitteen edellyttämällä tavalla. Lisäksi oli väitetty, että A olisi laiminlyönyt hänelle osoitettuja töitä ja ettei hän olisi kyennyt noudattamaan työaikoja. Nämä väitteet olivat kuitenkin olleet perättömiä. Tässä yhteydessä yhtiö oli myös maininnut A:n HIV-positiivisuuden sekä viitannut "terveydenhoitolakiin- ja asetukseen sekä niihin liittyviin muihin säännöksiin" katsoen, että "yhtiöllä oli ollut täysi oikeus suojata asiakkaitaan ja yrityskuvaansa", minkä vuoksi yhtiö ei olisi ollut velvollinen jatkamaan A:n työsuhdetta.

A oli 7.8.1987 ilmoittanut yhtiölle pitävänsä hänelle ilmoitettua irtisanomisperustetta lainvastaisena. Neuvottelut yhtiön kanssa eivät olleet johtaneet tulokseen. A ei ollut ollut alan ammattiliiton jäsen.

Tämän vuoksi ja koska yhtiö ei ollut työsuhteen päättämisessä noudattanut oikeaa menettelytapaa ja koska yhtiö ei ollut ollut oikeutettu purkamaan eikä edes irtisanomaan A:n työsopimusta ja koska hänelle ilmoitetut irtisanomisperusteet olivat osin totuudenvastaisia ja osin lakiin perustumattomia, A on vaatinut, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle työsopimuksen laittomasta päättämisestä työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 19 §:n mukaisena korvauksena 15 kuukauden palkkaa vastaavat 69.000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 16 prosentin korkoineen raastuvanoikeuden päätöksen julistamisesta lukien.

Yhtiön vastaus

Yhtiö on vastustanut kannetta ja vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Raastuvanoikeuden päätös 20.12.1988

Raastuvanoikeus on oikeudenkäynnin julkisuudesta annetun lain 5 §:n 1 momentin 2 kohdan ja 9 §:n 2 momentin nojalla 23.2.1988 määrännyt, että asian käsittely tapahtui kokonaan yleisön läsnä olematta ja että esitettävä oikeudenkäyntiaineisto oli 23.2.1988 lukien pidettävä salassa jutussa annettavan päätöksen tuomiolauselmaa lukuunottamatta viisi vuotta päätöksen julistamisen jälkeen.

Raastuvanoikeus on lausunut selvitetyksi, että A oli ollut työsopimuslain 1 §:n mukaisessa toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa yhtiö B:hen toimien sen palveluksessa viinurina helmikuusta 1986 alkaen viimeksi 4.600 markan kuukausipalkalla ja että yhtiö oli 17.2.1987 päättänyt A:n työsuhteen seuraavalla ilmoituksella: "Täten irtisanon A:n alkaen 17.2.1987. Työntekijästä itsestään johtuen olemme päätyneet irtisanomiseen." A oli heti ilmoittanut yhtiölle, ettei hän hyväksynyt irtisanomisen perustetta.

A:n käännyttyä lakimiehen puoleen yhtiö oli ilmoittanut hänen saaneen tietoonsa irtisanomisen syyt. Vasta tuolloin yhtiö oli antanut työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 7 §:n mukaiset ohjeet sen varalta, että A katsoi irtisanomisen tapahtuneen vastoin lakia. Tuossa yhteydessä yhtiö oli väittänyt, ettei A olisi kyennyt hoitamaan työtehtäviään työsopimuksen asettaman työvelvoitteen edellyttämällä tavalla, että hän olisi laiminlyönyt hänelle osoitettujen töiden tekemisen ja että A ei olisi kyennyt noudattamaan työaikoja. Edelleen yhtiö oli esittänyt, että A oli HIV-positiivinen eli hänen antamastaan verinäytteestä oli löytynyt HI-viruksen vastaaineita. Tällä perusteella yhtiö oli terveydenhoitolakiin ja -asetukseen viitaten katsonut, että sillä oli ollut oikeus suojata asiakkaitaan ja yrityskuvaansa.

A oli vielä 7.8.1987 kirjallisesti ilmoittanut pitävänsä työsopimuksen irtisanomista lainvastaisena.

Raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että A:n työsopimus oli päätetty 17.2.1987 heti ilman irtisanomisaikaa. Palkkaa hänelle ei tuon päivämäärän jälkeen ollut maksettu eikä hänen ollut annettu enää tehdä työtään.

Raastuvanoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A ei olisi kyennyt hoitamaan viinurin työtehtäviään, tai että hän olisi laiminlyönyt tehtäviensä hoitamisen ja työaikojensa noudattamisen. Väitetyistä laiminlyönneistä A:lle ei ollut edes annettu varoituksia. Raastuvanoikeus on katsonut, ettei yhtiöllä edellä mainittujen syiden vuoksi ollut ollut työsopimuslain 43 §:n mukaista tärkeää syytä eikä myöskään työsopimuslain 37 §:n 2 momentin tarkoittamaa erityisen painavaa syytä A:n työsopimuksen lakkauttamiseen.

Raastuvanoikeus on siten katsonut, että yhtiö oli purkanut A:n työsopimuksen lähinnä hänen HIV-positiivisuutensa vuoksi. Yhtiö oli tuon sairauden vuoksi epäillyt A:n sairastavan tarttuvaa tautia ja siksi katsonut toimenpiteensä oikeutetuksi asiakkaiden ja A:n työtovereiden suojaamiseksi. Yhtiö oli myös epäillyt menettävänsä asiakkaita, jos asiakkaiden tietoon olisi tullut ravintolan työntekijän HIV-positiivisuus.

Asiassa esitetyn lääkärinlausunnon mukaan A:n HIV-infektio oli työsuhteen aikana määritelty LAS (imusolmukesuurentumaoire) -vaiheessa olevaksi. Lääkärinlausunnon mukaan A:n työkyky oli ollut tuolloin normaali eivätkä havaitut suurentuneet imusolmukkeet olleet olleet työkyvyn esteenä. Imusolmukesuurentumia lukuun ottamatta A:ssa ei ollut todettu mitään muita HIV-infektion aiheuttamia oireita. Mainitun lääkärinlausunnon mukaankin yhtiöllä ei väitetyn A:n työkyvyn alentumisen perusteella ollut ollut aihetta purkaa hänen työsopimustaan.

Raastuvanoikeus on todennut, että 1.1.1987 voimaan tulleen tartuntatautilain 4 §:n ja tartuntatautiasetuksen 2 §:n mukaan HIV-infektio ei ollut niin sanottu yleisvaarallinen tartuntatauti. Tuollaisiksi yleisvaarallisiksi taudeiksi oli lain 4 §:ssä määritelty tartuntataudit, 1) jos taudin tarttuvuus oli suuri tai tauti levisi nopeasti, 2) jos tauti oli vaarallinen; ja 3) jos taudin leviäminen voitiin estää tautiin sairastuneeseen tai sairastuneeksi epäiltyyn henkilöön kohdistettavilla toimenpiteillä.

Asiassa oli esitetty asiantuntijalausunnoin selvitys siitä, että yleisimmät HI-viruksen tartuntatavat olivat seksuaalikontaktit, likaiset neulat ja ruiskut sekä verensiirrot ja muut verituotteet. Lausunnon mukaan maailmassa ei tunnettu ainakaan toistaiseksi yhtään sellaista tapausta, että HI-virus olisi tarttunut elintarvikkeiden välityksellä. Viruksen ei myöskään tiedetty tarttuneen pisaratartuntana sosiaalisessa kanssakäymisessä, käyttämällä yhteisiä ruokavälineitä tai ruoan välityksellä.

Myös lääkintöhallituksen toisessa yhteydessä antaman HIVtestin tarpeellisuutta ravintola-alalla koskevan lausunnon mukaan oireettomat HIV-tartunnan saaneet henkilöt voisivat käytännöllisesti katsoen työskennellä kaikissa töissä eikä HIV-infektion tartuntatavasta johtuen ollut perusteita ryhtyä tartuntatautilain 20 §:n mukaisiin toimenpiteisiin henkilön työstä pidättämiseksi taudin leviämisen estämiseksi.

Esitetyn selvityksen perusteella raastuvanoikeus on katsonut, ettei A:n työskentely yhtiön ravintolassa viinurin tehtävissä ollut muodostanut huomioon otettavaa vaaraa HIV-tartunnan leviämiseen muihin työntekijöihin tai ravintolan asiakkaisiin ja että yhtiön toimeenpanema työsuhteen lakkauttaminen tartuntariskin perusteella oli siten perustunut aiheettomiin epäilyihin.

Asiakaskuntansa suhtautumistapaan perustuvien odotustenkaan perusteella yhtiöllä ei ollut ollut työsopimuslain mukaista perustetta A:n työsuhteen lakkauttamiseen.

Näillä perusteilla raastuvanoikeus on katsonut, että yhtiö oli purkanut A:n työsopimuksen ilman työsopimuslain mukaista tärkeää syytä. Toimenpiteeseen ei myöskään ollut ollut työsopimuslain 37 §:n 2 momentin tarkoittamaa erityisen painavaa syytä. Menettelynsä vuoksi yhtiö oli velvollinen suorittamaan A:lle työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 19 §:n mukaisena korvauksena raastuvanoikeuden arvioimat kymmenen kuukauden palkkaa vastaavat 46.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 19.11.1987 lukien. Lisäksi raastuvanoikeus on velvoittanut yhtiön korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 18.000 markalla 16 prosentin korkoineen 20.12.1988 lukien.

Helsingin hovioikeuden tuomio 29.11.1989

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi yhtiö valittamalla oli saattanut jutun, on lausunut, että A oli esitetyn selvityksen mukaan saanut uutta ammattiaan vastaavaa työtä 25.3.1987. Työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 19 ja 20 §:n tarkoittaman korvauksen kohtuullisena määränä oli siten pidettävä kuuden kuukauden palkkaa vastaavia 27.600 markkaa. Muilta osin syytä raastuvanoikeuden päätöksen muuttamiseen ei ollut.

Koska asiassa kertynyt oikeudenkäyntiaineisto sisälsi sellaisia erityisen arkaluonteisia A:n yksityiselämään liittyviä seikkoja, se oli, sovellettuja lainkohtia ja tuomiolauselmaa lukuun ottamatta, syytä pitää salassa määräajan.

Tämän vuoksi hovioikeus on, muuttaen raastuvanoikeuden päätöstä, alentanut yhtiön A:lle maksettavaksi tuomitun korvauksen 27.600 markkaan raastuvanoikeuden määräämine korkoineen. Muilta osin hovioikeus on jättänyt asian raastuvanoikeuden päätöksen varaan. Hovioikeus on vielä määrännyt asiassa kertyneen oikeudenkäyntiaineiston sovellettuja lainkohtia ja tuomiolauselmaa lukuun ottamatta pidettäväksi salassa viiden vuoden ajan hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien. Lisäksi hovioikeus on velvoittanut A:n korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1.000 markalla 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 7.1.1991