25.10.1991

Kanne Oulun raastuvanoikeudessa

Kansallis-Osake-Pankki on B:lle toimitetun haasteen nojalla lausunut, että A Oy oli 10.6.1986 päivätyllä velkasitoumuksella saanut pankin välityksellä lainaksi 200.000 markkaa pankin asiakkaiden edelleen sijoitettaviksi tarkoittamia varoja, joiden pääoman ja koron takaisin maksamisesta sijoittaja-asiakkailleen pankki oli antanut omavelkaisen takauksen. B oli 12.6.1986 sitoutunut pankille omavelkaiseen vastatakaukseen siitä, mitä pankki mahdollisesti joutui maksamaan takauksensa perusteella. Velkasitoumus oli uudistettu 2.9.1986, 14.10.1986, 1.12.1986, 3.3.1987, 15.4.1987 ja 9.11.1987, 15.4.1987 pääomaltaan 350.000 markan määräisenä ja viimeksi 200.000 markan määräisenä. A Oy:n konkurssin johdosta pankki oli antamansa takauksen nojalla joutunut 22.1.1988 suorittamaan A Oy:n puolesta sijoittaja-asiakkailleen pääomaa, korkoa ja viivästyskorkoa yhteensä 204.294,30 markkaa.

Sen vuoksi pankki on vaatinut B:n velvoittamista suorittamaan pankille sanotut 204.294,30 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1988 lukien.

Raastuvanoikeuden päätös 18.11.1988

Raastuvanoikeus, jossa B on kiistänyt kanteen ja vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen, on katsonut selvitetyksi, että A Oy oli saanut velaksi 10.6.1986 allekirjoitetulla velkakirjalla Kansallis-OsakePankin sijoittaja-asiakkaalta 200.000 markkaa. Velkakirjaehtojen mukaan velka oli erääntynyt maksettavaksi 1.9.1986. Pankki oli antanut omavelkaisen takauksen sijoittaja-asiakkaalle velan ja siitä aiheutuvien korkojen maksamisesta. B oli puolestaan antanut 12.6.1986 vastatakauksen pankille siitä, mitä pankki mahdollisesti joutui maksamaan yhtiön puolesta antamansa takauksen perusteella. Pankki oli 10.6.1986 maksanut yhtiön tilille 200.000 markkaa. Yhtiö oli saanut 2.9.1986 päivätyllä velkakirjalla velaksi niin ikään pankin sijoittaja-asiakkaalta 200.000 markkaa. Pankki oli antanut tälle uudelle sijoittaja-asiakkaalle omavelkaisen takauksen velan ja siitä aiheutuvien korkojen maksamisesta. Pankki oli 2.9.1986 maksanut yhtiön tilille 200.000 markkaa. Yhtiö puolestaan oli suorittanut pankille 3.9.1986 pääoman 200.000 markkaa ja korkoa 5.093,70 markkaa. Tällä suorituksella A Oy oli maksanut 10.6.1986 pankin sijoittaja-asiakkaalta saaman velan sijoittaja-asiakkaalle. Samalla tavoin oli velkojen eräännyttyä menetelty useaan kertaan.

A Oy oli tällä tavoin saanut 9.11.1987 päivätyllä velkakirjalla velaksi 200.000 markkaa ja pankki oli mennyt tämän velan maksamisesta omavelkaiseen takaukseen. A Oy oli puolestaan antanut pankkitakauksen vastasitoumuksen, jossa se oli sitoutunut korvaamaan pankille kaiken sen, minkä pankki takaussitoumuksen nojalla oli sijoittajalle suorittanut.

A Oy oli asetettu konkurssiin 4.1.1988 tehdystä hakemuksesta. Pankki oli takauksensa nojalla 22.1.1988 suorittanut viimeksi mainitun velkakirjan perusteella sijoittaja-asiakkaalle 204.294,30 markkaa.

B:n 12.6.1986 antama vastatakaus kuului seuraavasti: "A Oy:n saatua liitteeksi jäljennettyä haltijavelkakirjaa vastaan nostaa Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorin notariaattiosastolta asiakkaiden edelleen sijoitettavaksi tarkoittamia varoja mk 200.000.-, minkä velan velkakirjaehtojen mukaisesta takaisinmaksusta Kansallis-OsakePankki on mennyt omavelkaiseen takaukseen, antaa allekirjoittanut B omavelkaisen vastatakauksen Kansallis-Osake-Pankille siitä, mitä Kansallis-OsakePankki mahdollisesti joutuu maksamaan A Oy:n puolesta antamansa takauksen perusteella." Vastatakauksen sanamuodon mukaan B oli antanut pankille vastatakauksen 10.6.1986 päivätyn velkakirjan osalta.

Pankki ei ollut näyttänyt, että B olisi tiennyt tai hänen olisi edes pitänyt tietää, että pankin takaus, jolle B antoi vastatakauksen, tarkoitti muitakin kuin 10.6.1986 allekirjoitettua velkakirjaa, mitä tuki se, että B:n allekirjoitettavaksi tarkoitetussa vastatakauksessa 9.11.1987 oli ollut ehto siitä, että vastatakaus koski myös mahdollisesti uudistettavaa velkaa.

Vaikka A Oy:n velka pankin eri sijoittaja-asiakkaille oli ollut 10.6.1986 alkaen 22.1.1988 saakka ainakin 200.000 markkaa, raastuvanoikeus on katsonut, ettei velkoja voitu pitää samana velkana, koska velan ei ollut näytetty olevan saman velkojan ja A Oy:n välinen velkasuhde ja pankki oli antanut jokaisesta velasta eri takauksen. B:n ei ollut näytetty antaneen sellaista vastatakausta, jonka perusteella hän olisi vastuussa muusta kuin 10.6.1986 laaditun velkakirjan sisällön johdosta pankille mahdollisesti aiheutuvasta maksuvelvollisuudesta. A Oy:n maksettua 10.6.1986 saamansa velan 3.9.1986 B oli velan maksun johdosta vapautunut vastatakauksestaan.

Sen vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt kanteen ja velvoittanut pankin korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut 9.000 markalla 16 prosentin korkoineen 18.11.1988 lukien.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 18.10.1990

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi pankki oli saattanut jutun, on todennut, että A Oy oli 10.6.1986 tunnustamaansa haltijavelkakirjaa vastaan saanut pankin välityksellä sille erityisin ehdoin sijoitettaviksi uskotuista varoista 200.000 markan suuruisen lainan, jonka eräpäivä oli ollut 1.9.1986.

Pankki oli velkakirjaan merkityssä takaussitoumuksessa sitoutunut omavelkaiseen takaukseen velkakirjan haltijalle velan takaisin maksamisesta. B puolestaan oli 12.6.1986 antanut pankille vastatakauksen.

A Oy:n edellä mainitun notaariaattiluoton eräännyttyä oli 2.9.1986 vallinneen käytännön mukaan menetelty siten, että A Oy oli tunnustanut uuden notariaattiluottoa tarkoittaneen haltijavelkakirjan. Pankki oli antanut tuon uuden velkakirjan haltijalle omavelkaisen takauksen velan takaisin maksamisesta. Pankki oli hyvittänyt A Oy:n tiliä erääntyneen luoton määrällä ja välittömästi sen jälkeen veloittanut tiliä samalla määrällä sekä tilittänyt määrän ensimmäisen velkakirjan haltijalle. A Oy oli saanut erääntynyttä luottoa koskeneen velkakirjan haltuunsa.

Samalla tavoin oli menetelty myös 14.10. ja 1.12.1986 sekä 3.3.1987. Velan määrä ja velkakirjan ehdot eräpäivää lukuunottamatta olivat pysyneet ennallaan. Sama menettely oli toistettu vielä 15.4. ja 9.11.1987 vain sellaisin poikkeuksin, että A Oy:n saama 200.000 markan velka ja sille erikseen myönnetty 148.900 markan toinen luotto oli 15.4.1987 yhdistetty yhdeksi 350.000 markan notariaattiluotoksi, jonka eräpäivä oli ollut 15.10.1987, ja että käytännön muututtua A Oy:n tiliä ei ollut 9.11.1987 hyvitetty eikä veloitettu. A Oy:n 9.11.1987 tunnustamassa 200.000 markan määräisessä velkakirjassa eräpäivä oli ollut 11.2.1988.

A Oy:n jouduttua konkurssiin, joka oli alkanut 4.1.1988, pankki oli 22.1.1988 maksanut A Oy:n puolesta sijoittaja-asiakkaalle 204.294,30 markkaa. Pankki oli valvonut takautumissaatavansa A Oy:n konkurssissa. Konkurssituomiossa saatava oli vahvistettu maksettavaksi.

B:n antaman vastatakauksen sanamuoto oli tulkinnanvarainen. Se ei kiistatta osoittanut, että B olisi antanut vastatakauksen olemaan voimassa vain 10.6.1986 tunnustettuun velkakirjaan merkityn pankkitakauksen vakuutena. Sanamuoto ei kuitenkaan kiistattomasti osoittanut sitäkään, että vastatakaus oli ollut voimassa muihinkin edellä mainittuihin velkakirjoihin merkittyjen pankkitakausten vakuutena.

Jutussa esitettyihin 15.4. ja 9.11.1987 päivättyihin haltijavelkakirjoihin liittyneissä pankkitakauksen vastasitoumuksissa, jotka oli A Oy:n puolesta allekirjoitettu, oli maininta siitä, että vastasitoumus oli voimassa siinäkin tapauksessa, että velka kerran tai useammin uudistettiin samansuuruisena tai pienempänä. Hovioikeuden käsityksen mukaan selvitys jutussa osoitti, että myös 10.6.1986 tunnustetussa haltijavelkakirjassa oli ollut vastaavan sisältöinen A Oy:n allekirjoittama vastasitoumus. A Oy:n 10.6.1986 erikseen allekirjoittamassa sitoumuksessa, joka koski takausprovision maksamista pankille, oli niin ikään maininta siitä, että pankki oli mennyt omavelkaiseen takaukseen myös tuolloin tunnustetun haltijavelkakirjan uudistamiseksi tehtyjen velkakirjojen maksamisesta.

Tulkinnallisesti epäselvässä tapauksessa oikeustointa tulkittiin sitoumuksen laatijalle vastaisesti, mutta myös siten, että tulkinta vastasi yleistä käytäntöä vastaavanlaisissa toimissa. Pankki oli esittänyt näyttöä vastaavanlaisissa toimissa noudatetusta käytännöstä. Hovioikeus on vastasitoumuksen sanamuodon tulkinnassa päätynyt niin ollen siihen, että pankin tarkoituksena oli ollut, että vastasitoumus oli ollut voimassa kaikkiin edellä mainittuihin haltijavelkakirjoihin merkittyjen pankkitakausten vakuutena. B ei puolestaan ollut esittänyt sellaista näyttöä, jonka perusteella tulkinnassa tulisi päätyä toisenlaiseen tulokseen. B oli mainituista luottoasiakirjoista ja muutoinkin voinut vaikeudetta selvittää pankkitakauksen vakuutena käytetyn vastatakauksen ulottuvuuden. Siten B:n oli pitänyt tietää, että vastatakaus tuli olemaan voimassa myös uusiin haltijavelkakirjoihin merkityn pankkitakauksen vakuutena.

Hovioikeus on sen vuoksi katsonut selvitetyksi, että B oli 12.6.1986 omavelkaisena takaajana sitoutunut maksamaan pankille sen, mitä pankki joutuisi maksamaan A Oy:n saamasta 200.000 markan määräisestä luotosta.

A Oy ei ollut maksanut sanottua luottoa. Kun maksua ei ollut tapahtunut, velkaa oli pidettävä samana, vaikka notariaattiluototusta jatkettaessa oli menetelty edellä selostetuin tavoin.

B ei ollut vapautunut vastatakauksestaan sen johdosta, että kaksi luottoa oli mainituin tavoin yhdistetty toisiinsa.

B:n antamalla vastatakauksella ei ollut ollut määrättyä eräpäivää eikä se ollut sisältänyt velvoitetta suoritukseen määrätyn ajan kuluessa. Vastatakaukseen ei siten ollut sovellettava takausasetuksen 4 §:n säännöstä yhden vuoden vanhentumisajasta.

Sen vuoksi hovioikeus on, kumoten raastuvanoikeuden päätöksen ja vapauttaen pankin oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta, velvoittanut B:n suorittamaan pankille vaaditut 204.294,30 markkaa 16 prosentin korkoineen 22.1.1988 lukien.

Perustelut

Asiassa on selvitetty tapahtuneen kuten hovioikeuden tuomiossa on selostettu. Antamansa vastatakauksen mukaan B on sitoutunut korvaamaan pankille sen, minkä pankki mahdollisesti joutuu maksamaan sijoittaja-asiakkaalleen vastatakaukseen liitetyn 10.6.1986 laaditun velkakirjan suorittamisen vakuudeksi antamansa pankkitakauksen perusteella. Näin ollen B ei vastatakauksensa perusteella ole vastuussa siitä, mitä pankki myöhemmin laadittujen velkakirjojen vakuudeksi antamiensa pankkitakausten perusteella on joutunut maksamaan.

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Virkaa toimittava esittelijäneuvos Kalske: Korkein oikeus lausunee perusteluinaan ja tuomiolauselmanaan seuraavaa.

Perustelut

B on 12.6.1986 antanut kysymyksessä olevan vastatakauksen sen takautumissaatavan vakuudeksi, joka pankille mahdollisesti syntyy sen joutuessa A Oy:n puolesta antamansa pankkitakauksen perusteella suorittamaan pankin sijoittaja-asiakkaalle siitä notariaattiluotosta, minkä pankki on 10.6.1986 välittänyt sijoittaja-asiakkaalta A Oy:lle. B:n vastatakaus on annettu eri asiakirjalla kuin päävelvoite, pankin antama pankkitakaus. Notariaattiluottoa välitettäessä on ollut tiedossa, että luotto tullaan sen erääntyessä toistuvasti maksamaan A Oy:lle myönnettävällä uudella notariaattiluotolla ja että pankki kullakin kerralla tulee uudistamaan luoton maksamisen vakuudeksi A Oy:n puolesta antamansa pankkitakauksen, kuten on tapahtunutkin. B:n on vastatakaustaan 12.6.1986 antaessaan täytynyt tietää tästä. Vastatakaus on siten ollut myös pankin 9.11.1987 antaman pankkitakauksen vakuutena. Kun B:n takaukseen ei hovioikeuden mainitsemasta syystä ole sovellettava takausasetuksen 4 §:ssä säädettyä vuoden vanhentumisaikaa ja kun pankki on 22.1.1988 pankkitakauksen perusteella maksanut A Oy:n puolesta kanteessa vaaditun määrän, B on vastatakauksen perusteella velvollinen suorittamaan tuon määrän pankille.

Näillä perusteilla Korkein oikeus ratkaisee jutun tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. B velvoitetaan suorittamaan pankille korvaukseksi vastauksen antamisesta täällä aiheutuneista kuluista 800 markkaa 16 prosentin korkoineen tämän tuomion antamisesta lukien.

Oikeusneuvos Raulos: Hyväksyn mietinnön.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja raastuvanoikeuden päätöksen lopputulos oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevine lausumineen jää pysyväksi. Pankki velvoitetaan suorittamaan B:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa yhteensä 3.000 markkaa.