10.2.1989

Kiuruveden kihlakunnanoikeuden päätös 21.1.1986

Kihlakunnanoikeus, jonka tutkittavaksi B oli pankille tiedoksi annetulla haasteella määräajassa saattanut jutun vaatien takauksen julistamista pätemättömäksi ja hänen vapauttamistaan maksuvelvollisuudesta, on lausunut selvitetyksi, että C oli allekirjoittamalla 28.12.1977 pankin Kiuruveden konttorissa velkakirjan tunnustanut saaneensa pankilta velaksi 100.000 markkaa. Samalla C, joka oli 30.12.1977 nostanut koko velan pääoman, oli sitoutunut maksamaan pääoman kuukauden kuluttua irtisanomisesta ja vuotuista korkoa kunkin kesä- ja joulukuun 30 päivänä sekä antanut pankille lainaehtojen täyttämisen vakuudeksi 24 kuukauden määräaikaistalletuksen. D oli 28.12.1977 allekirjoittamallaan takaussitoumuksella sitoutunut lainan ja sille laslaskettavien korkojen maksamisesta sekä muiden velkakirjassa mainittujen yleisten lainaehtojen täyttämisestä omavelkaiseen tapaukseen.

Kiuruveden kihlakunnanoikeus oli C:tä vastaan ajetussa syytejutussa 8.3.1983 julistamassaan päätöksessä katsonut käyneen ilmi, että C oli kesäkuussa 1981 pyytänyt B:tä ryhtymään lainan takaajaksi D:n ja A:n kanssa, vaikkei A ollut vastoin C:n ilmoitusta suostunut takaajaksi, ja siten erehdyttänyt B:n allekirjoittamaan viimeistään 24.6.1981 sanotun yhteisvastuullisen omavelkaisen takauksen sekä väärentänyt samana päivänä takaussitoumukseen A:n nimen. Kihlakunnanoikeus oli mainitulla päätöksellään tuominnut C:n rangaistukseen petoksesta ja yksityisen asiakirjan väärentämisestä. Itä-Suomen hovioikeus oli C:n valituksesta 26.6.1984 annetulla päätöksellään pysyttänyt kihlakunnanoikeuden päätöksen ja Korkein oikeus oli 27.9.1984 hylännyt C:n valituslupahakemuksen. Vielä kihlakunnanoikeus on todennut, että pankki oli vastatessaan Korkeimmassa oikeudessa kerrottuun B:n hakemukseen ilmoittanut, että pankki tuli perimään B:ltä vain pääluvun mukaisen osuuden pankin C:ltä olevasta saatavasta.

Kihlakunnanoikeus on katsonut edelleen selvitetyksi, että B oli takaajaksi ryhtyessään ollut tietoinen kerrotun käteispanttina olleen määräaikaistalletuksen käyttämisestä C:n muiden sitoumusten vakuutena. B:n oli katsottava kirjoittaessaan nimensä D:n allekirjoittamaan takaussitoumukseen ryhtyneen lisätakaajaksi kysymyksessä olevan velan maksamisesta. Kihlakunnanoikeus, joka ei pitänyt mainittua rikosasiassa antamaansa päätöstä tässä riita-asiassa sitovana, on katsonut kaiken jutussa esitetyn selvityksen perusteella, että B oli mennyt takaukseen nimenomaan edellyttäen, että A oli velasta toisena lisätakaajana vastuussa. Pankki oli luovuttamalla velkakirjan lainan nostamisen jälkeen väliaikaisesti C:n haltuun A:n allekirjoituksen hankkimista varten luonut olosuhteet, joissa C:n oli ollut helppo väärentää A:n nimi takaajaksi. Velkakirjan luovuttaminen velalliselle takaussitoumuksen allekirjoittamista varten sen jälkeen, kun laina oli jo nostettu, oli ollut B:n kannalta täysin odottamaton ja arvaamaton menettely, johon liittyneen riskin oli katsottava jääneen kokonaisuudessaan pankin vastuulle. Pankki oli lääninhallitukselle tekemässään lainhakuhakemuksessa ilmoittanut C:n tulleen 15.12.1981 asetetuksi konkurssiin. Pankki ei ollut näyttänyt valvoneensa C:n konkurssissa B:ltä ja A:lta lainhakuteitse hakemaansa C:n velkaa.

Sen vuoksi ja kun pankki toimimalla takaajakumppanin nimen hankkimisen yhteydessä, huomioon ottaen toisen takaajakumppanin takaukselleen asettama erityinen edellytys, kerrotuin tavoin hyvän pankkitavan ja -käytännön vastaisesti ja laiminlyömällä valvoa takausmiehen edesvastausvelvollisuuden tarkemmasta määräämisestä annetun asetuksen 1 §:n mukaisesti päävelallisen konkurssissa saamisensa ei voinut vedota B:n osalta tämän antamaan takaussitoumukseen, takaus ei ollut B:tä sitova.

Näillä perusteilla kihlakunnanoikeus on vapauttanut B:n takausvastuusta ja siihen liittyvästä maksuvelvollisuudesta kokonaan. Pankki on velvoitettu suorittamaan B:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 11.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 21.1.1986 lukien.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 1.12.1987

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi pankki oli saattanut jutun, on pysyttänyt kihlakunnanoikeuden ratkaisun. Pankki on velvoitettu suorittamaan B:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 600 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä.

Perustelut

Pankki on selvitykseksi siitä, että se oli valvonut kysymyksessä olevan takauksen kohteena olevan saatavan velallisen C:n konkurssissa, esittänyt muun muassa valvontakirjelmän sisältävän lyhennysjäljennöksen Iisalmen raastuvanoikeuden pöytäkirjasta. Sen mukaan pankki oli konkurssissa valvonut kolme velkakirjasaatavaa, joista yksi oli perustunut C:n 28.12.1977 tunnustamaan velkakakirjaan. Pankki oli samalla antanut oikeuteen jäljennökset velkakirjoista. Kun pankki oli lainhakuteitse vaatinut B:n velvoittamistä takaajana maksamaan C:n 28.12.1977 allekirjoittamaan velkakirjaan perustuvan saatavan, pankki oli esittänyt sekä pääomaltaan että koroiltaan samansuuruisen vaatimuksen kuin konkurssivalvonnassa. Tämän perusteella Korkein oikeus katsoo näytetyksi, että pankki on valvonut saatavan C:n konkursissa. Kuten alemmat oikeudetkin Korkein oikeus katsoo B:n takaukseen ryhtyessään olleen tietoinen siitä, että velan panttina ollut määräaikaistalletus käytettiin C:n muiden sitoumusten vakuudeksi.

Pankin luovutettua velkakirjan C:lle takaajan hankkimista varten tämä on väärentänyt takaussitoumukseen A:n nimen B on kihlakunnanoikeuden päätöksessä mainitun rikosasian yhteydessä 20.9.1982 kertonut, ettei hän jaksanut muistaa sitä, oliko A:n nimi ollut velkakirjassa B:n allekirjoittaessa takaussitoumuksen. Siten on jäänyt selvittämättä, oliko A:n nimi väärennetty takaussitoumukmukseen ennen kuin B sen allekirjoitti. Kun myös tämä seikka otetaan huomioon, B ei ole osoittanut pankin olleen tietoinen tai pitäneen tietää, että hän takaajaksi ryhtyessään oli edellyttänyt nimenomaan A:n olevan yhtenä lisätakaajana. Takauksia hankittaessa ei ole ilmennyt sellaisia seikkoja, joiden johdosta pankin olisi pitänyt varmistautua A:n nimikirjoituksen aitoudesta.

Edellä olevan perusteella B ei vapaudu kokonaan takaussitoumuksestaan, vaan hänen takausvastuunsa vähenee pankin vaatimaan yhteen kolmasosaan velan pääoman ja korkojen määrästä.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 1 momentin ensimmäisestä virkkeestä (L 13.3.1964/133) ilmenevän periaatteen mukaan pankki ei saa korvausta oikeudenkäyntikuluistaan alemmissa oikeuksissa. Koska B on hävinnyt jutun Korkeimmassa oikeudessa, tulee hänen korvata pankin kulut täällä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio ja kihlakunnanoikeuden päätös kumotaan ja Kansallis-Osake-Pankki vapautetaan alempien oikeuksien tuomitsemasta oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta. B velvoitetaan suorittamaan Kansallis-Osake-Pankille takauksen nojalla velkakirjan pääomasta 33.333 markkaa 33 penniä 11 prosentin korkoineen ajalta 30.12.1980-15.12.1981, 15 prosentin korkoineen 16.12.1981 lukien ja 2 prosentin viivästyskorkoineen 30.6.1981 lukien.

Pankin oikeudenkäyntikuluvaatimus alempien oikeuksien osalta hylätään. B velvoitetaan korvaamaan pankin oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa 1.000 markalla.