9.3.1988

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

B on kanteessa kertonut, että hän ja A olivat eläneet avioliitonomaisessa yhteistaloudessa eli avoliitossa kihlautuneina vuodesta 1977 vuoteen 1982. B oli asunut pääosan ajasta A:n luona tämän omistamassa asunnossa Helsingissä. Kesät asianosaiset olivat asuneet A:n omistamalla kesämökillä Kuhmoisten kunnan Pihlajakosken kylässä. Erilleen he olivat muuttaneet riitaisuuksien johdosta kevättalvella 1982. Asianosaiset olivat vuonna 1979 päättäneet, että A:n omistamalle palstalle, jolla oli sijainnut pieni mökki, rakennettiin talvikäyttöön sovelias talo. A oli vastannut kustannuksista, jotka olivat aiheutuneet rakennustarvikkeiden hankkimisesta, ja B oli itse rakentanut rakennusta. Rakennustyö oli kestänyt keväästä 1979 kevättalveen 1982. Asianosaisten välien rikkoonnuttua ja B:n muutettua pois oli talo ollut viimeistelyä vailla, mutta asumiskelpoinen ja siellä oli jo tuolloin asuttu. Pientä ulkopuolista apua lukuun ottamatta B oli yksin tehnyt kaikki rakennustyöt. Hän oli tehnyt myös sähkötyöt, jotka oli tarkastanut eräs sähköliike, ja LVI-työt. B oli rakentanut tontille myös autotallirakennuksen. A ei ollut suorittanut B:lle palkkaa.

B on kanteessaan edelleen lausunut, että rakennus oli tarkoitettu hänen ja A:n yhteiseksi kodiksi ja että rakennustyötä aloitettaessa A oli luvannut maksaa hänelle rakennustyöstä korvausta, mikäli heidän välinsä rikkoutuisivat. B oli rakentanut talon melkein valmiiksi, kun A oli syytä ilmoittamatta lopettanut suhteen. Talo oli siten lähes valmiiksi rakennettuna jäänyt A:lle, joka oli kieltäytynyt maksamasta B:lle korvausta tehdystä työstä. Kun A oli siten B:n työpanoksen ansiosta saanut perusteetonta etua B:n kustannuksella, B on vaatinut A:n velvoittamista suorittamaan hänelle korvausta 30.000 markkaa 16 prosentin korkoineen haastepäivästä lukien ja korvausta oikeudenkäyntikuluista korkoineen.

A:n vastine

A on kiistänyt kanteen ja pyytänyt sen hylkäämistä sekä oikeudenkäyntikulujensa korvaamista. Hän on lausunut, että mistään rahallisesta korvauksesta ei ollut puhuttu eikä sovittu. B ei myöskään ollut yksin rakentanut taloa, vaan töitä oli teetetty ammattimiehillä ja osaksi työt oli tehty talkoilla. A oli vastannut kaikista kustannuksista. B oli vasta vuonna 1983 alkanut vaatia korvausta työstään erään toisen asian yhteydessä, mikä osoitti, ettei korvausta ollut alunperinkään tarkoitettu maksettavaksi. Edelleen A on katsonut, että asiaa oli arvioitava avioliittolain kihlausta koskevien normien perusteella. Kysymys oli vain kihlauksen aikana ja vain kihlauksen vuoksi annetusta taloudellisesta etuudesta, työpanoksesta, sekä siitä, oliko kihlauksen purkauduttua oikeutettua saada kihlauksen aikana tapahtunut etuuden luovutus takaisin tai korvausta kihlakumppanilta. Lisäksi kanneoikeus oli vanhentunut, koska kihlaus oli purkautunut paljon aikaisemmin kuin kuusi kuukautta ennen kanteen nostamista.

Raastuvanoikeuden päätös 25.3.1985

Raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että A:n omistamalle tontille rakennetun talon rakennustyöt oli pääasiallisesti tehnyt B A:n suostumuksin. Asianosaiset eivät olleet tuolloin erikseen sopineet siitä, että B:n suorittama työ olisi kaikissa olosuhteissa vastikkeeton. Kun B ei ollut asianosaisten kihlauksen purkauduttua ja avoliiton päätyttyä voinut käyttää rakentamaansa taloa asuntonaan, A oli saanut perusteetonta etua B:n kustannuksella. Tämän vuoksi sekä ottaen huomioon asianosaisten välisen suhteen ja B:n saamat luontoisetuudet raastuvanoikeus on velvoittanut A:n suorittamaan B:lle kohtuulliseksi katsotut 20.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 17.9.1984 lukien sekä oikeudenkäyntikuluista 5.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 25.3.1985 lukien.

Vaatimukset hovioikeudessa

B on uudistanut vaatimuksensa ja vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan hänellä hovioikeudessa olleet oikeudenkäyntikulut.

A on vaatinut, että kanne hylätään. Lisäksi hän on vaatinut, että B velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa.

Helsingin hovioikeuden tuomio 15.4.1987

A oli saanut B:n kustannuksella perusteetonta etua sen johdosta, että B oli tehnyt avoliiton aikana ilman palkkaa yhteiseen käyttöön tarkoitetun, mutta A:n omistukseen tulleen talon rakennustöitä. A:n oli tästä näytetty saaneen perusteetonta etua 20.000 markkaa.

Asianosaiset olivat ostaneet toisilleen kihlasormukset, mutta he eivät olleet asuneet erillään kuten kihlakumppanit, vaan olivat eläneet avioliitonomaisessa yhteistaloudessa vuodesta 1976 vuoteen 1982. Yhteiselämän aikana B oli tehnyt edellä mainittuja rakennustöitä vuodesta 1979 vuoteen 1982. A:n hyväksi vastikkeettomasti tullutta rakentamistyötä ei siten ollut pidettävä avioliittolain 7 §:ssä tarkoitettuna kihlauksen johdosta kihlakumppanille annettuna lahjana. Kanteessa vaadittuun korvaukseen ei ollut sovellettava avioliittolain 8 §:n säännöksiä sellaisen vahingon korvaamisesta, joka oli aiheutunut kihlauksen purkauduttua niistä toimenpiteistä, joihin oli ryhdytty kihlauksen johdosta tai aiottua avioliittoa varten, vaan perusteettoman edun palauttamisesta vallalla olevia periaatteita.

Hovioikeus on näillä ja muuten raastuvanoikeuden mainitsemilla perusteilla katsonut, ettei ollut syytä muuttaa raastuvanoikeuden päätöksen lopputulosta. Oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa asianosaiset saivat pitää vahinkonaan.

Perustelut

B on vuosina 1979, 1980 ja 1981 rakentanut A:lle tämän kiinteistölle kaksikerroksisen talviasuttavan asuintalon sekä autotallin. B ja A ovat asuneet avoliitossa vuodesta 1977 vuodenvaihteen 1981-1982 tienoille ja he ovat kihlautuneet vuonna 1979. Vastikkeena rakennustyöstään B olisi saanut asua talossa eikä työn korvaamisesta muulla tavalla ole näytetty sovitun. B:n ja A:n välit ovat kuitenkin rikkoutuneet rakennuksen valmistumisen aikoihin niin, ettei B ole voinut asettua taloon asumaan. Kun B:n työpanos on ollut huomattava ja hän on menettänyt siitä tarkoitetun vastikkeen, hänellä on oikeus saada siitä kohtuullinen rahakorvaus A:lta. Tällaisena korvauksena Korkein oikeus, ottaen huomioon, että työsuoritus on tehty B:n ja A:n eläessä läheisessä suhteessa avoliitossa, pitää 20.000 markkaa.

Rakennustyö on tehty yhteiseen lukuun eikä se siis ole ollut avioliittolain 7 §:ssä tarkoitettu lahja. B:n vaatimus ei tarkoita korvausta hänelle rakennustyöstä koituneesta vahingosta vaan pelkästään korvausta tuon työn suorittamisesta eikä kysymys näin ollen myöskään ole avioliittolain 8 §:n 1 momentissa tarkoitetusta vahingonkorvauksesta. Lain 27 §:n vanhentumissääntöä ei siis ole sovellettava B:n kanteeseen.

Tuomiolauselma

Täytäntöönpanokielto kumotaan.

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta muulla tavoin kuin että A velvoitetaan suorittamaan hovioikeuden tuomiossa mainitut 20.000 markkaa 16 prosentin korkoineen 17.9.1984 lukien yhteisesti C:lle sekä D:lle ja E:lle B:n kuolinpesän osakkaina.

Asian laadun vuoksi A:ta ei velvoiteta korvaamaan C:lle sekä D:lle ja E:lle vastauksen antamisesta Korkeimmassa oikeudessa aiheutuneita kuluja.