23.12.1987

Imatran kihlakunnanoikeuden päätös 14.10.1986

Kihlakunnanoikeus, jossa virallinen syyttäjä oli vaatinut A:n tuomitsemista rangaistukseen taposta ja asianomistajat olivat yhtyneet syyttäjän rangaistusvaatimukseen, on todennut, että A oli myöntäen syytteen oikeaksi tunnustanut tahallaan surmanneensa vaimonsa B:n. Jutusta ilmenneet kaikki seikat tukivat tunnustuksen oikeellisuutta. Sen vuoksi kihlakunnanoikeus, määrättyään A:n mielentilan tutkittavaksi ja saatuaan siitä lääkintöhallituksen lausunnon, on katsonut selvitetyksi, että A oli 12.5.1986 Ruokolahdella tahallaan veteen tukehduttamalla surmannut vaimonsa B:n painaen erään järven rantavedessä hänen päänsä kaulasta kiinnipitäen veden alle.

A:n syyntakeisuuden osalta kihlakunnanoikeus on todennut A:n olleen mielentilansa vuoksi tutkittavana. Tutkimuksen toimittanut lääkäri oli lausunnossaan muun muassa katsonut, että todennäköisesti jo ainakin vuoden ajan ennen tutkimusta A:lla oli esiintynyt voimakasta projektiotaipumusta ja vainomielistä ajattelua, joka oli ollut ajoittain psykoottistasoista. Samana aikana olivat osittain ympäristön provosoimat aggressiiviset impulssit päässeet useita kertoja purkautumaan esiin varsinkin A:n ollessa alkoholin vaikutuksen alaisena, mikä osoitti kontrollikyvyn heikentymistä. Syytteenalaista tekoa edeltänyt tilanne, vaimon avioerouhkaus, oli ollut omiaan johtamaan kontrolloimattomaan aggressiopuuskaan, joka oli päättynyt vaimon hukuttamiseen. Koska teon motivaatioon oli hyvin todennäköisesti liittynyt A:n paranoidisia psykoottisia ajatuksia, mielentilan tutkimuksen suorittanut lääkäri oli päätellyt, että A oli syytteenalaisen teon aikana ollut ymmärrystä vailla. Hänessä oli havaittu merkkejä aggressioiden kääntymisestä sisäänpäin itsetuhoajatuksin ja -yrityksin. A:ssa todettu ajatuksen kulun ajoittainen hajanaisuus ja vetäytymistaipumus saattoivat olla alkavan jakomielitaudin merkkejä, mutta perusteita jakomielitauti-diagnoosiin ei ollut läheskään riittävästi. Kuitenkin psykoottistasoisten paranoidisten ajatustensa ja itsetuhotaipumuksen takia A oli lausuntoehdotuksen antohetkellä ollut tahdosta riippumatta annettavan mielisairaanhoidon tarpeessa. Lääkäri oli siten lääkintöhallitukselle antamassaan lausuntoehdotuksessa esittänyt, että A, jossa oli todettu passiivis-aggressiivinen, riippuvainen persoonallisuuden häiriö ja joka oli krooninen alkoholisti ja joka ainakin vuoden ajan oli sairastanut vainomielisyyttä, oli kysymyksessä olevan teon tapahtumahetkellä ollut ymmärrystä vailla ja mielisairaslain 16a §:n 1 momentissa tarkoitetun mielisairaanhoidon tarpeessa. Lääkintöhallitus oli lausunnossaan katsonut A:n olleen kysymyksessä olevan teon aikana ymmärrystä vailla ja olevan mielisairaslain 34 §:n 3 momentissa tarkoitetun mielisairaalahoidon tarpeessa.

Kihlakunnanoikeuden käsityksen mukaan A:n käyttäytymisestä teon aikana ja välittömästi sen jälkeen ja hänen eri yhteyksissä antamistaan kertomuksista ei voitu havaita seikkoja, jotka viittaisivat siihen, että hän ei olisi ainakin jossain määrin kyennyt ymmärtämään tekonsa merkitystä tekohetkellä ja kontrolloimaan käytöstään. Mielentilatutkimuksessa ei ollut voitu todeta A:n olleen tai olevan esimerkiksi vajaamielinen tai sairastavan jakomielitautia eikä hänessä havaitun persoonallisuuden häiriön ja vainomielisyyden ollut todettu olevan tasoltaan vaikea-asteinen. A:n, jonka oli todettu olevan krooninen alkoholisti, ei ollut selvitetty olleen teon aikana päihtynyt. Kihlakunnanoikeus on katsonut, että A, joka tosin kihlakunnanoikeuden päätöksen julistamishetkellä sai mielisairaalahoitoa, ei ollut katsottava teon tehdessään olleen rikosoikeudellisesti arvostellen ymmärrystä vailla eikä hänen myöskään ollut katsottava joutuneen sellaiseen satunnaiseen mielenhäiriöön, ettei hän ollut tekoa tehdessään ollut tunnossaan. Sen sijaan kihlakunnanoikeus on katsonut, että A oli teon tehdessään ollut täyttä ymmärrystä vailla.

Edellä esitetyillä perusteilla kihlakunnanoikeus on rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin ja 3 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla tuominnut A:n täyttä ymmärrystä vailla olevana taposta 7 vuodeksi vankeuteen, josta rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennettiin vapaudenmenetysaikaa 13.5.13.10.1986 vastaavat 5 kuukautta.

A on lisäksi velvoitettu suorittamaan erinäisiä korvauksia asianomistajille ja valtiolle sekä julistettu avioliittolain 59 §:n nojalla menettäneeksi oikeuden saada osituksessa avio-oikeuden nojalla B:n omaisuutta.

Kouvolan hovioikeuden päätös 12.2.1987

Hovioikeudessa ovat valituksinaan pyytäneet, virallinen syyttäjä A:n tuomitsemista rangaistukseen täydessä ymmärryksessä tehdystä taposta tai ainakin rangaistuksen korottamista ja A, katsoen olleensa teon tehdessään ymmärrystä vailla, syytteen ja tasingon menettämistä koskevan vaatimuksen hylkäämistä.

Hovioikeus on päätöksessään lausunut, että mielentilatutkimuksen suorittaneen lääkärin lausuntoehdotuksen mukaan A oli ollut kysymyksessä olevan teon aikana ymmärrystä vailla. Niuvanniemen sairaalan johtava ylilääkäri oli yhtynyt lausuntoehdotuksen loppupäätelmiin. Lääkintöhallitus oli esittänyt lausuntonaan, että A oli ollut teon aikana ymmärrystä vailla. Mielentilatutkimuksessa laaditusta kertomuksesta ja sen perusteella annetuista lääkärien- ja lääkintöhallituksen lausunnoista ei ilmennyt, että asiantuntijat olisivat pitäneet A:n mielentilaa tulkinnanvaraisena rajatapauksena tai olleet lopputuloksesta erimielisiä. Hovioikeus on katsonut, että A oli ollut teon tehdessään ymmärrystä vailla. Sen vuoksi hovioikeus muuttaen kihlakunnanoikeuden päätöstä on rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin ja 3 luvun 3 §:n nojalla jättänyt A:n ymmärrystä vailla olevana tehdystä taposta rangaistukseen tuomitsematta. A:n taloudellisiin oloihin nähden hovioikeus on myös vapauttanut hänet velvollisuudesta suorittaa valtiolle korvauksia. Mielisairaslain 36a §:n 1 momentin nojalla A:ta oli edelleen säilytettävä vankilassa, kunnes lääkintöhallitus oli selvittänyt kysymyksen hänen mielisairaanhoidon tarpeestaan. Lääkintöhallituksen ratkaistua asian A oli päästettävä vankilasta vapaaksi.

Muilta osin kihlakunnanoikeuden päätös on jätetty voimaan.

Perustelut

A:sta suoritetusta mielentilatutkimuksesta sekä hänen kihlakunnanoikeudessa poliisitutkintakertomustaan toistaen antamasta surmaamistekoa koskevasta omasta selostuksestaan on pääteltävissä, että tekoon on olennaisesti vaikuttanut A:n paranoian piirteitä saanut mustasukkaisuus ja avioeron uhka sekä että hän on ryhtynyt tekoon B:n veteen menemistä koskevan lausuman herättämästä mielijohteesta. Teon täytäntöönpanosta A on kertonut, että hän painoi B:n veden alle surmaamisen tarkoituksessa, että B oli kaksi tai kolme kertaa noussut veden pintaan ja tällöin kerran myös puhunut hänelle sanoen, että näinkö avioliittomme sitten päättyy, että hän joka kerta oli painanut B:n takaisin veden alle mutta että hän ehkä toisen kerran näin tehdessään oli ajatellut vetää B:n rantaan ja elvyttää tätä jatkaen kuitenkin hukuttamista pääteltyään, että hän kuitenkin joutuisi vankilaan, vaikka B jäisikin eloon.

A:n teko on olennaisesti johtunut hänen kihlakunnanoikeuden päätöksessä selostetusta lausuntoehdotuksesta ilmenevästä mielentilan häiriöstään. Toisaalta A on teon aikana kyennyt harkitsemaan tekoa sekä ymmärtänyt sen merkityksen ja sen seuraukset sekä B:lle että itselleen. Surmaamisteon loppuun saattaminen on ilmeisesti myös olennaisesti johtunut A:n mielentilan häiriöön liittyneestä kontrollikyvyn suuresta heikentymisestä.

Siten A on surmaamisteon tehdessään ymmärtänyt tekonsa tosiasiallisen luonteen ja oikeudenvastaisuuden, mutta hänen kykynsä säädellä toimintaansa ja pidättäytyä teosta tai keskeyttää se on ollut hänen syyntakeisuuttaan vähentävässä määrin heikentynyt.

Näillä ja kihlakunnanoikeuden lausumilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A surmaamisteon tehdessään on ollut rikoslain mukaan täyttä ymmärrystä vailla. Korkein oikeus on ratkaissut jutun päätöslauselmasta ilmenevällä tavalla.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös A:n korvausvelvollisuutta ja avustajien palkkioita koskevia lausuntoja lukuunottamatta kumotaan ja juttu jätetään kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan. A, joka on ollut hovioikeuden päätöksen antamisen jälkeen hovioikeuden määräyksestä mielisairaslain 36a §:n 1 momentin nojalla säilytettävänä vankilassa, on vapautunut sieltä 12.3.1987, jolloin tieto lääkintöhallituksen ratkaisusta A:n mielisairaanhoidon tarpeesta on saapunut vankilaan. Siten A:lle tuomitusta 7 vuoden vankeusrangaistuksesta on rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla vähennettävä vapaudenmenetysaikaa 13.5.1986-11.3.1987 vastaavat 9 kuukautta 27 päivää. A määrätään tämän jutun vuoksi kihlakunnanoikeuden lausumilla perusteilla vangittavaksi.