27.11.1986

Helsingin raastuvanoikeuden päätös 3.2.1984

Raastuvanoikeus on A:n kanteesta päätöksessään katsonut selvitetyksi, että A ja B olivat 17.1.1975 sitoutuneet omavelkaiseen takaukseen A:n puolison C:n Helsingin Osakepankille olleen 20.000 markan määräisen velan korkoineen ja sakkokorkoineen maksamisesta. A oli 5.4.1983 maksanut takauksen perusteella pankille maksamatta ollutta pääomaa 18.000 markkaa ja korkoja ja sakkokorkoja 10.721,85 markkaa.

Raastuvanoikeus, joka on hylännyt kanteen siltä osin kuin A oli maksanut vanhentuneita korkosaatavia, on velvoittanut B:n heti kuitin saadessaan maksamaan A:lle pääomasta 9.000 ja korosta 1.355,90 markkaa eli yhteensä 10.355 markkaa 90 penniä 16 prosentin korkoineen kuukauden kuluttua lainhakuvaatimuksen tiedoksiantamisesta eli 15.7.1983 lukien. Raastuvanoikeus on lisäksi, kumoten lainhakumenettelyssä A:lle asetetun B:n oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden, velvoittanut B:n suorittamaan A:lle oikeudenkäyntikulujen korvauksena lainhakumenettelyssä ja tässä oikeudenkäynnissä yhteensä 3.000 markkaa.

Helsingin hovioikeuden tuomio 8.1.1986

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi muun muassa B oli saattanut jutun, on katsonut, ettei ollut syytä muuttaa raastuvanoikeuden päätöstä.

Perustelut

A ja B ovat yhdessä menneet omavelkaiseen takaukseen raastuvanoikeuden päätöksessä mainitusta A:n aviopuolison C:n velasta Helsingin Osakepankille.

A on 5.4.1983 pikamääräyksenä lähettänyt Sammatin Säästöpankista Helsingin Osakepankin Hakaniemen konttoriin rahat mainitun lainan maksamatta olleen pääoman sekä korkojen ja sakkokorkojen maksuksi. Samalla pikamääräyksellä on lähetetty rahat myös A:n oman vekselin maksuun. Pikamääräykseen maksajaksi on merkitty A ja lisätietoihin "lainat, C". Saajan pankissa velkakirjalainan maksajiksi on merkitty "A, C". Esitetyn selvityksen mukaan A ja C elävät yhteistaloudessa. Asiakirjoihin liitetyistä pankkien tositejäljennöksistä ei ilmene, kenen tililtä lainan maksuun tarvittu rahamäärä on mahdollisesti nostettu. B on vastatessaan kanteeseen väittänyt, että C:n kysymyksessä olevan lainan takaisinmaksu on tapahtunut päävelan suorituksena eikä A:n takaussitoumuksen perusteella. A:n jutussa esittämä selvitys ei riitä osoittamaan, että hänen 5.4.1983 suorittamansa C:n velan maksu oli tapahtunut takaussitoumuksen perusteella A:n omilla varoilla tai varoilla, joista hän oli vastuussa. Tämän vuoksi A:lla ei ole mainitun maksun perusteella takautumisoikeutta B:tä kohtaan.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 1 momentin ensimmäisestä virkkeestä ilmenevän periaatteen mukaan B ei saa korvausta oikeudenkäyntikuluistaan alemmissa oikeuksissa. Koska A on hävinnyt jutun Korkeimmassa oikeudessa, hänen tulee korvata B:n kulut täällä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio ja raastuvanoikeuden päätös kumotaan sekä A:n kanne hylätään. Näin ollen B vapautetaan hänelle jutussa määrätystä maksuvelvollisuudesta sekä samalla pysytetään A:lle lainhakumenettelyssä asetettu velvollisuus korvata B:n oikeudenkäyntikulut. A velvoitetaan korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa 1.500 markalla.