KKO:1983-II-187
- Asiasanat
- Vahingonkorvauslaki - Korvattava vahinko (5 luku)BoikottiOstosaarto
- Tapausvuosi
- 1983
- Antopäivä
- Diaarinumero
- S 82/689
- Taltio
- 213
Ään.
Liikkeenharjoittajan irtisanottua työntekijänsä työsopimuksen ammatillinen paikallisjärjestö oli sanomalehdessä ilmoittamalla toimeenpannut työnantajan liikkeisiin kohdistuvan ostoboikotin, jota eräs ammattiosasto oli tukenut jakamalla tiedotteita perheisiin ja eräille työpaikoille. Saarron tarkoituksena oli mm. ollut painostaa työnantajaa, joka irtisanomista koskevissa neuvotteluissa oli suostunut tietyn suuruisen korvauksen suorittamiseen, maksamaan työntekijän vaatima korvaus. Paikallisjärjestö oli puuttumalla tällä tavoin joukkotoimin työnantajan ja työntekijän väliseen riitaan, jonka varalta työntekijällä on ollut käytettävissään laissa säädetyt oikeuskeinot, ja siten vaikeuttamalla työnantajan elinkeinotoimintaa menetellyt hyvän tavan vastaisesti. Koska työnantaja puolestaan oli työntekijän irtisanoessaan menetellyt moitittavasti, ei ollut VahL 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettuja erityisen painavia syitä velvoittaa järjestöä suorittamaan työnantajalle vahingonkorvausta ostosaarron aiheuttamasta taloudellisesta vahingosta.
III-jaosto
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Liikkeenharjoittaja A oli Uudenkaupungin Ammatillinen Paikallisjärjestö r.y:lle 19.1.1981 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla Uudenkaupungin RO:ssa lausunut, että hän oli ollut pakotettu irtisanomaan erään palveluksessaan olleen työntekijän 10.11.1980. Työntekijä oli katsonut irtisanomisen tapahtuneen ilman laillisia perusteita ja ryhtynyt sen johdosta vaatimaan A:lta vahingonkorvausta. Korvausneuvottelujen päätyttyä tuloksettomina Uudenkaupungin Ammatillinen Paikallisjärjestö r.y. oli Vakka-Suomen Liiketyöntekijät r.y:n tukemana painattamalla ja jakamalla perheisiin lehtisiä sekä kieltämällä jäsenistöään käyttämästä A:n liikkeitten palveluksia yrittänyt painostaa häntä sopimaan asian työntekijän kanssa, millä laittomalla toiminnallaan paikallisjärjestö oli aiheuttanut A:lle huomattavia taloudellisia menetyksiä, jotka tulivat jatkumaan myös vastaisuudessa. Sen vuoksi A oli vaatinut, että Uudenmaan Ammatillinen Paikallisjärjestö r.y. velvoitettaisiin suorittamaan hänelle korvauksena taloudellisesta menetyksestä 30 000 markkaa sekä korvausta oikeudenkäyntikuluista.
Uudenkaupungin Ammatillinen Paikallisjärjestö r.y:n vastustettua kannetta ja vaadittua korvausta oikeudenkäyntikuluistaan RO p. 8.6.1981 oli lausunut selvitetyksi että, sitten kun A oli 10.11.1980 sanonut irti palveluksessaan A:n elintarvikemyymälässä olleen henkilön työsuhteen päättymään 10.12.1980, Uudenkaupungin Ammatillinen Paikallisjärjestö r.y:n hallitus kokouksessaan 11.12.1980 tekemänsä päätöksen mukaisesti oli nimellään varustettuna julkistanut Uudessakaupungissa yleisesti levikkiä omaavassa sanomalehdessä sen 13.12.1980 ilmestyneessä numerossa maksullisen ilmoituksen, jossa oli kehoitettu AY-liikkeen jäsenperheitä pidättäytymään käyttämästä A:n kahden kaupungilla sijaitsevan kauppaliikkeen palveluja ja ilmoitettu liikkeenomistajan rikkoneen työsuhdeturvaa sekä että selostetun ostosaartomenettelyn seurauksena mainittujen kauppaliikkeiden asiakasmäärä ja siten myyntikin oli vähentynyt.
Sen vuoksi ja kun oli erittäin painavia syitä Uudenkaupungin Ammatillinen Paikallisjärjestö r.y:n velvoittamiseen korvaamaan sen vahingon, minkä A oli kerrotun, hyvän tavan vastaisesti katsottavan menettelyn johdosta kärsinyt, RO oli velvoittanut paikallisjärjestön maksamaan A:lle vahingonkorvauksena taloudellisesta menetyksestä siihen nähden, että vahingon määrä oli vain vaikeuksin esitettävissä, oikeuden arvion mukaan 3 000 markkaa sekä korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 1 800 markalla.
Turun HO, jonka tutkittavaksi paikallisjärjestö oli saattanut jutun, t. 21.5.1982 oli jättänyt asian RO:n päätöksen varaan.
Pyytäen valituslupaa Uudenkaupungin Ammatillinen Paikallisjärjestö r.y. haki muutosta HO:n tuomioon. Lupa myönnettiin ja A antoi häneltä hakemuksen johdosta pyydetyn vastauksen.
KKO t. tutki jutun ja totesi, että A oli 10.11.1980 irtisanonut erään palveluksessaan olleen työntekijän 10.12.1980 lukien. Koska tämän työntekijän mielestä ei ollut olemassa irtisanomisperustetta osapuolet olivat ryhtyneet neuvottelemaan irtisanomisesta ja sen seurauksista. Neuvotteluissa A oli suostunut maksamaan irtisanotulle työntekijälle vahingonkorvausta, mutta korvauksen määrästä ei ollut päästy yksimielisyyteen.
Tällöin Uudenkaupungin Ammatillinen Paikallisjärjestö r.y. ja Vakka-Suomen Liiketyöntekijät r.y. olivat ryhtyneet sellaisiin toimiin, että paikkakunnalla ilmestyvässä sanomalehdessä 13.12.1980 julkaistiin paikallisjärjestön nimissä ilmoitus, jossa ammattiyhdistysliikkeen jäseniä kehoitettiin pidättäytymään käyttämästä A:n liikkeiden palveluja, koska omistaja oli rikkonut työsuhdeturvaa. Vakka-Suomen Liiketyöntekijät r.y. oli tukenut tätä paikallisjärjestön julistamaa boikottia, ostosaartoa, paikkakunnalla etenkin ammattiyhdistysväen piirissä jaetuissa tiedotteissa. Näissä sanottiin muun muassa, että A oli tarjoutunut maksamaan irtisanotulle työntekijälle 5 000 markkaa mutta että tämä vaati joko työsuhteen palauttamista tai suurempaa korvausta. Korvaus olisi maksettava heti eikä 2 - 3 vuoden oikeusmenettelyn jälkeen. Lisäksi tapaus mainittiin malliesimerkkinä heikosta työsuhdeturvasta.
Suomen oikeuden mukaan henkilö sai itse päättää, solmiiko hän sopimuksia ja kenen kanssa hän sen tekee. Sopimuksesta kieltäytyminen voi tapahtua ilman erityistä syytä. Tästä pääsäännöstä oli poikkeuksia, mutta ne eivät koskeneet myymälän asiakkaan valintoja. Jokainen sai myös tuoda julki käsityksensä siitä, kenen kanssa hän ei halua solmia sopimuksia, kuitenkin muun muassa sillä edellytyksellä etteivät käsityksen perusteeksi esitetyt seikat ole virheellisiä tai vääristeltyjä tai ettei kyseessä ole luvaton syrjintä. Myös yhdistyksillä ja muilla yhteenliittymillä oli pääsääntöisesti oikeus ryhtyä boikottiin eli jäsentensä ja järjestöllisten etujensa edistämiseksi kehottaa jäseniään kieltäytymään tekemästä sopimuksia. Tästä pääsäännöstä olevista poikkeuksista oli jutussa kysymys ainoastaan jäljempänä mainittavilta kohdin.
Jutussa esitetystä selvityksestä ilmeni, että nyt kysymyksessä olevan ostosaarron pääasiallisena tarkoituksena oli ollut painostaa A:ta maksamaan irtisanotulle työntekijälleen tämän vaatima vahingonkorvaus. Puuttumalla tällä tavoin joukkotoimin työnantajan ja työntekijän väliseen riitaan, jonka varalta työntekijällä oli ollut käytettävänään laissa säädetyt oikeuskeinot, ja siten vaikeuttamalla A:n elinkeinotoimintaa paikallisjärjestö oli menetellyt hyvän tavan vastaisesti. Koska kuitenkin A:n puolestaan oli todettu tuon työntekijän irtisanoessaan menetelleen moitittavasti, ei ollut vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettuja erityisen painavia syitä velvoittaa yhdistystä maksamaan A:lle vahingonkorvausta.
Mainituilla perusteilla KKO, kumoten HO:n tuomion ja RO:n päätöksen, hylkäsi A:n paikallisjärjestöä vastaan ajaman kanteen ja vapautti paikallisjärjestön suorittamasta A:lle tuomittuja korvauksia. Paikallisjärjestö sai asian laadun vuoksi kuitenkin pitää vahinkonaan sillä jutussa olleet kulut.
Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot
Jutun esittelijän mietintö kuului: KKO katsonee selvitetyksi, että A:n irtisanottua erään palveluksessaan olleen työntekijän työsuhteen päättymään 10.12.1980 Uudenkaupungin Ammatillinen Paikallisjärjestö r.y. on 13.12.1980 julkaissut sanomalehdessä RO:n päätöksessä selostetun ostosaartokehotuksen. Tuossa ilmoituksessa on saarron perusteeksi mainittu, että paikallisjärjestö oli todennut liikkeen omistajan rikkoneen työsuhdeturvaa. Kehotus on ollut osoitettu ammattiyhdistys-jäsenperheille. Ilmoituksen tukitoimenpiteinä on jaettu Vakka-Suomen Liiketyöntekijät r.y:n allekirjoittamia lehtisiä. Näissä on tarkemmin selostettu saarron perusteita ilmoittamalla, että sillä oli tarkoitus pakottaa A maksamaan työntekijän vaatima vahingonkorvausmäärä tai ottamaan työntekijä takaisin työhön. Lisäksi on huomautettu, että oikeudenkäynti veisi niin pitkän ajan, että korvauksella ei olisi työntekijälle käytännöllistä merkitystä.
Paikallisjärjestön aloitetta ostosaarron toimeenpanemiseksi on pidettävä luonteeltaan työtaistelutoimenpiteeseen verrattavana. Tällaiseksi sen ovat myös asianosaiset käsittäneet. Ostosaarron sinänsä on katsottu kuuluvan sallittujen työtaistelutoimenpiteiden ryhmään. Tämän edellytyksenä on, ettei samalla rikota työrauhavelvollisuutta, mistä paikallisjärjestön osalta ei ole kysymys. Jutussa ei ole esitetty muutakaan perustetta, jonka nojalla paikallisjärjestön voitaisiin katsoa kehotuksen julkaisemisella syyllistyneen lainvastaiseen menettelyyn.
Vallitsevan käsityksen mukaan työtaistelutoimenpiteen luonteeseen kuuluu vastapuolen taloudelliseen asemaan vaikuttaminen. Huolimatta siitä, että ostosaartokehotuksena on ollut taloudellisilla pakotteilla painostaminen määrättyjen vaatimusten hyväksymiseen, ei kehotuksen seurauksena A:lle tuotettua mahdollista liiketaloudellista tappiota näin ollen ole aiheutettu lainvastaisella tai rangaistavalla teolla.
Ryhtymällä julkisesti esittämään painostustoimenpiteitä työntekijän puolesta työnantajaa vastaan sellaisten vaatimusten toteuttamiseksi, joita työntekijällä olisi ollut mahdollisuus oikeusteitse vaatia työnantajalta, paikallisjärjestö tosin on ulkopuolisena puuttunut asianosaisten väliseen riitaan. Ottaen huomioon että toimenpide on liikkunut sellaisella alueella, jossa järjestötoiminnalla on tärkeä merkitys, ei paikallisjärjestön kuitenkaan voida katsoa toimineen hyvän tavan vastaisesti siten, että se olisi korvausvastuussa työnantajalle toimenpiteestä mahdollisesti aiheutuneesta taloudellisesta tappiosta.
Näillä perusteilla KKO harkinnee oikeaksi hylätä paikallisjärjestöä vastaan ajetun kanteen ja vapauttaa paikallisjärjestön suorittamasta A:lle tuomittuja korvauksia. Asian laadun vuoksi se kuitenkin saanee pitää vahinkonaan sillä jutussa olleet kulut.
Ylimääräinen oikeusneuvos Heikkilä: Tapahtumien kulun ja oikeudellisen tilan yleisarvioinnin osalta eli KKO:n tuomion perustelujen kolmessa ensimmäisessä kappaleessa esitetyn osalta olen KKO:n tuomiosta ilmenevällä kannalla.
Muulloin eli paikallisosaston vahingonkorvausvelvollisuuden osalta totean, että yleisölle jaetuista tiedotteista ja paikallisjärjestön lausumista jutussa ilmenee, että boikotin tarkoituksena on ollut, paitsi esittää vastalause työntekijän irtisanomisen johdosta ja kiinnittää huomiota irtisanomissuojaa koskeviin kysymyksiin, painostaa A:ta maksamaan irtisanotulle tämän vaatima korvaus. Jos A olisi suostunut esitettyyn vaatimukseen boikottia ei olisi julistettu ja jos maksu olisi tapahtunut myöhemmin boikotti olisi peruutettu. Paikallisjärjestö on siten puuttuessaan yksityisten osapuolten väliseen riitaan kerrotuilla joukkotoimilla ja julkisuudessa esitetyillä seikoilla, jotka olivat omiaan vaikeuttamaan A:n elinkeinotoimintaa, yrittänyt pakottaa hänet hyväksymään toisen osapuolen vaatimukset. Menettelemällä tällä tavoin Uudenkaupungin Ammatillinen paikallisjärjestö r.y. on toiminut hyvän tavan vastaisesti siten, että on olemassa vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettuja perusteita velvoittaa yhdistys korvaamaan A:n elinkeinotoiminnalle aiheuttamansa vahingon.
Vahingon määrän osalta paikallisjärjestö on lausunut, ettei ole näytetty boikotin seurauksena syntyneen mitään vahinkoa A:lle. Näyttö mahdollisesta vahingosta on tällaisessa tilanteessa asian luonnosta johtuen epävarma. Jutussa ei ole ilmennyt seikkoja, joiden perusteella voitaisiin päätellä, että boikotti olisi ollut tehoton ja paikallisjärjestön toimet ilman vaikutusta. Katson sen vuoksi, että korvattavaa vahinkoa on syntynyt ja hyväksyn alempien oikeuksien arvion vahingon määrästä. Näillä perusteilla katson, ettei ole syytä muuttaa HO:n tuomion lopputulosta. Velvoitan paikallisjärjestön suorittamaan A:lle hänellä vastauksen antamisesta täällä olleista kuluista 750 markkaa.
Ylimääräinen oikeusneuvos Mäkinen: katson jutussa selvitetyksi, että Uudenkaupungin Ammatillinen Paikallisjärjestö r.y:n hallituksen päätökseen perustuva ostosaarto on toimeenpantu siten, että paikallisjärjestö on julkaissut sanomalehdessä RO:n päätöksessä selostetun ilmoituksen. Sanotusta ilmoituksesta ja lähinnä paikallisjärjestön jutussa RO:ssa esittämistä lausunnoista katson käyvän selville, että paikallisjärjestön toimeenpaneman saarron pääasiallisena tarkoituksena on ollut esittää vastalause kysymyksessä olevasta työntekijän irtisanomisen johdosta ja samalla kiinnittää sen jäsenistön huomiota tarpeeseen parantaa työsuhdeturvaa. Paikallisjärjestö on ulkopuolisena tekijänä puuttunut asianosaisten väliseen riitaan. Ottaen kuitenkin huomioon että toimenpide on liikkunut alueella, jossa järjestötoiminnalla on tärkeä merkitys, paikallisjärjestö ei ole toiminut hyvän tavan vastaisesti siten, että se olisi korvausvastuussa toimenpiteestä mahdollisesti aiheutuneesta taloudellisesta tappiosta. Tämän vuoksi ja kun yhdistys ei millään erityiselläkään perusteella ole ollut velvollinen pidättäytymään ryhtymästä A:han kohdistuviin saartotoimenpiteisiin katson, että saartoon on ryhdytty hyväksyttävien tarkoitusperien saavuttamiseksi. Yhdistyksen edellä mainitun tavoin suorittamaa saartoa ei myöskään ole toimeenpantu käyttämällä menettelytapoja, jotka olisivat hyvän tavan vastaisia. Näillä perusteilla päädyn tuomiolauselmasta ilmenevään lopputulokseen.
Oikeusneuvos Portin: olen samaa mieltä kuin ylimääräinen oikeusneuvos Heikkilä.
Oikeusneuvos Saarni-Rytkölä: hyväksyn mietinnön.
Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvos Miettinen