20.12.1983

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

A oli B Oy:lle 27.4.1978 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla Tuusulan KO:ssa kertonut, että hän oli ollut yhtiöön työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa 29.10.1973 - 27.8.1976. Sanottuna aikana A oli työskennellyt yhtiön Järvenpäässä sijaitsevalla työpaikalla muun muassa pahvin- ja muovin leikkaajan tehtävissä ja oli hänen palkkansa työsuhteen lakkaamisen aikana ollut 2 636 markkaa kuukaudessa. Mainitun elokuun puolivälissä yhtiö oli irtisanonut A:n ilman työsopimuslain mukaista erityisen painavaa syytä. Laittoman irtisanomisen johdosta A:lle oli syntynyt taloudellista vahinkoa muun muassa siten, että hänen työmatkakustannuksensa linja-autolla Helsinkiin olivat olleet 400 markka kuukaudessa. Hyvikkeenä siitä, että A oli irtisanottu yleissitovaksi katsottavan Suomen Työnantajain Yleisen Ryhmän ja Kemian Työntekijäin Liiton välisen yleiseksi katsottavan kemiallis-teknistä teollisuutta koskevan työehtosopimuksen sisältämän Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton ja Suomen Työnantajain Keskusliiton vuonna 1966 irtisanomissuojasta solmiman yleissopimuksen vastaisesti, A , vaikka hänelle ei ollut kertynytkään työttömyysaikaa, oli oikeutettu myös kuuden kuukauden palkkaan. Sen vuoksi A oli vaatinut yhtiön velvoittamista työsopimuslain 17 §:n 1 momentin ja 37 §:n 2 momentin sekä edellä mainitun työehtosopimuksen sisältämän irtisanomissuojaa koskevan yleissopimuksen 4 §:n nojalla suorittamaan hänelle korvauksena ja hyvikkeenä laittomasta ja sopimuksen vastaisesta työsopimuksen irtisanomisesta kuuden kuukauden palkkaa vastaavat 15 816 markkaa ja korvaukseksi lisääntyneiden matkakulujen osalta, huomioon ottaen että A, kun julkiset kulkuneuvot eivät olleet sopivasti kulkeneet työpaikkaan, oli joutunut käyttämään omaa autoa työmatkoillaan, 3 447 markkaa 36 penniä.

Yhtiön vastustettua kannetta KO p. 24.11.1978 oli lausunut selvitetyksi, että A oli ollut työsopimuslain 1 §:n mukaisessa työsuhteessa 19.10.1973 alkaen B Oy:n palveluksessa Järvenpään kaupungissa saaden viimeksi leikkaajan toimestaan palkkaa 2636 markka kuukaudessa, että yhtiön toimitusjohtaja oli, koska A vastoin toimitusjohtajan kehotusta oli veljeillyt yhtiön entisen työnjohtajan kanssa, joka oli menossa työhön kilpailevaan yritykseen, 27.8.1976 irtisanonut A:n edellä kerrotun työsopimuksen päättymään 1.9.1976 lukien, että A oli ilmoittanut lähtevänsä seuraavana päivänä pois yhtiön palveluksesta ja solminut uuden määräaikaisen noin kahden kuukauden mittaisen työsopimuksen Helsingin kaupungissa C Oy:n kanssa ja aloittanut työt siellä 30.8.1976, mikä työsuhde oli edellyttänyt matkustamista Tuusulan kunnan Kellokoskelta Helsinkiin ja takaisin sekä että A oli ollut C Oy:n lyhytaikaisissa työsuhteissa kuitenkaan olematta kokonaan vailla työtä ja saaden osittain korkeampaa palkka kuin vastaajayhtiön palveluksessa.

Sen vuoksi ja koska vastaajayhtiö oli ilman erityisen painavaa syytä irtisanonut A:n työsopimuksen ja kun A:lle oli aiheutunut vaikeuksia hankkia ammattiaan vastaavaa uutta työtä ja hän oli joutunut hankkimaan työtä toiselta paikkakunnalta, mutta näyttämättä oli jäänyt, että irtisanomisella olisi aiheutettu A:lle varsinaista työntekijän työansion menetystä, KO oli, hyläten esitetyt vaatimukset enemmälti, Suomen Työnantajain Yleisen Ryhmän ja Kemian Työntekijäin Liiton välisen, Kemianteollisuutta koskevan työehtosopimuksen sisältävän yleisen irtisanomissuojan 3 ja 4 §:n ja työsopimuslain 37 §:n 2 momentin ja 51 §:n 1 momentin nojalla velvoittanut vastaajayhtiön korvaamaan A:lle aiheettomasta irtisanomisesta aiheuttamansa vahingon, joksi oli katsottava pysyvän työpaikan menetys ja siitä aiheutuneet kohonneet matkakustannukset ja mahdollisuus hankkia uutta työtä, jota ammattitaidon ja työkyvyn huomioiden voitiin pitää hänelle sopivana, suorittamaan A:lle kolmen kuukauden työpalkkaa vastaavan vahingonkorvauksen 7 908 markkaa 5 prosentin korkoineen KO:n päätöksen julistamispäivästä lukien.

Helsingin HO, jonka tutkittavaksi B Oy oli saattanut jutun t. 14.11.1979 oli tutkinut sen ja todennut A:n jutussa ilmoittaneen, että hänelle laittoman irtisanomisen johdosta ei ollut kertynyt työkyvyttömyysaikaa, että hänen tulonsa C Oy:n palveluksessa 30.8. - 24.11.1976 välisenä aikana Helsingissä oli ollut keskimäärin 2 942 markkaa 50 penniä kuukaudessa, eli 306 markkaa 50 penniä enemmän kuukaudessa kuin hänellä oli ollut B Oy:ssä ja että hänen työmatkakustannuksensa yleisillä kulkuneuvoilla, mikäli hän niitä olisi käyttänyt, olisivat sanottuna aikana olleet 1 005 markkaa 20 penniä.

Tähän nähden ja kun oli katsottava, että A mainittujen kuukausipalkkojen erotuksella olisi voinut kysymyksessä olevana ajanjaksona suorittaa työmatkalisänsä, mikäli työmatkat olisi suoritettu yleisillä kulkuneuvoilla, ja kun ei edes ollut väitetty, että A:n kuukausipalkka D Oy:ltä, jonka yhtiön palvelukseen A sittemmin oli siirtynyt, olisi ollut alhaisempi kuin hänen palkkansa oli ollut B Oy:ltä, ja huomioon ottaen mitä jutussa muutoin oli käynyt ilmi, HO oli katsonut jääneen näyttämättä, että A:lle olisi aiheutunut irtisanomisesta työsopimuslain 51 §:n mukaan korvattavaa vahinkoa, sekä sen vuoksi, kumoten KO:n päätöksen, hylännyt kanteen ja vapauttanut B Oy:n maksuvelvollisuudesta A:lle.

A pyysi oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 kohdan nojalla, sellaisena kuin tuo lainkohta oli 14.6.1958 annetussa laissa, lupaa hakea muutosta HO:n tuomioon ja lupahakemukseensa sisällytti muutoksenhakemuksen. B Oy vastasi hakemukseen. Työtuomioistuin antoi siltä hakemuksen johdosta pyydetyn lausunnon.