17.3.1982

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

A oli valtiolle 9.2.1979 tiedoksi toimitetun haasteen nojalla Kymin KO:ssa kertonut, että hän oli 21.10.1978 Vehkalahdella kuljettaessaan Haminasta olevan X:n omistamaa henkilöautoa vanhaa Vilniemen tietä pitkin ja tullessaan paikkaan, jossa tie näytti jatkuvan entiseen tapaan suoraan eteenpäin, yllättäen havainnut, että tie oli katkaistu kaivannolla ja että ainoa mahdollinen ajosuunta olisi ollut kääntyä jyrkästi vasemmalle. A ei ollut voinut nähdä kaivantoa ennen kuin vasta 10 - 15 metrin etäisyydeltä, eikä hän niin ollen ollut kyennyt kääntämään autoa, vaan se oli suistunut kaivantoon vaurioituen korjauskelvottomaksi. Tämän vuoksi ja koska liikenneonnettomuus oli aiheutunut yksinomaan siitä, ettei kaivantoa ollut osoitettu varoitusmerkeillä, ja kun tie- ja vesirakennuslaitos, jonka välittömässä hoidossa A:n käyttämä tie siihen aikaan oli ollut, laiminlyömällä huolehtia tein katkaisusta aiheutuneen vaaran merkitsemisestä oli A:lle vastuussa auton romuttumisesta aiheutuneesta vahingosta, A oli vaatinut valtion velvoittamista suorittamaan hänelle korvaukseksi autosta 14 000 markkaa ja korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa.

Kanteesta kuultuna tie- ja vesirakennushallitus oli sitä vastustanut ja vaatinut A:ltä korvausta oikeudenkäyntikuluistaan.

Tie- ja vesirakennushallituksen nimettyä jutussa todistamaan sen palveluksessa olevan tiemestarin N:n ja A:n vastustettua N:n kuulemista todistajana, koska N vahingonkorvauslain säännösten nojalla saattoi tulla A:lle korvausvelvolliseksi, KO p. 22.3.1979, koska vahingonkorvauslain 7 luvun 5 §:n mukaan tuomioistuimen oli viran puolesta varattava julkisyhteisöä vastaan ajettavassa vahingonkorvausasiassa virkamiehelle, jota ei ollut haastettu vastaajaksi juttuun, tilaisuus tulla kuulluksi ja N tiemestarina oli tuossa lainkohdassa tarkoitetussa asemassa, evännyt N:n kuulemisen jutussa todistajana.

Jatkettuaan jutun käsittelyä KO oli samana päivänä pääasiassa julistamassaan päätöksessä lausunut selvitetyn, että vuonna 1978 oli tie- ja vesirakennushallituksen toimesta suoritettu Vilniemen paikallistien parantamistyötä. Sen yhteydessä oli paikallistien ja ko. vanhan Vilniemen tien liittymä rakennettu uudelleen siten, että ennen suoraan menneen vanhan Vilniemen tien suunta oli muutettu suhteellisen jyrkästi vasemmalle kaartuvaksi ja aikaisempi ajorata oli katkaistu leveähköllä ojalla. Näin käytöstä poistettua vanhaa tienosaa ei ollut erotettu puomilla uudesta tiestä eikä siitä ollut myöskään varoitettu liikennemerkeillä. Ottaen huomioon maasto-olosuhteet ja sen, että puhelinjohdot olivat edelleen vanhalla tielinjalla, olisi tien katkaiseminen pitänyt jollakin tavalla osoittaa. A oli po. tilaisuudessa päiväsaikaan ajanut X:n henkilöautolla vanhaa Vilniemen tietä pitkin. Tuolloin A oli havainnut tien poikki kaivetun ojan niin myöhään, että auto, hänen kykenemättä enää ajamaan vasemmalle, oli kaarteessa suistunut tieltä, mennyt yli ojan ja törmännyt puuhun sekä tällöin vaurioitunut. Auton vaurioitumisesta A oli joutunut maksamaan X:lle korvausta 16 000 markkaa. Myymästään auton romusta A oli saanut 2 000 markkaa, joten hänelle oli aiheutunut 14 000 markan suuruinen vahinko. Koska tie- ja vesirakennushallituksen tienpitäjänä olisi tullut huolehtia siitä, että tien katkaiseminen olisi asianmukaisesti osoitettu, valtio oli vastuussa A:lle aiheutuneen vahingon korvaamisesta. Kun A kuitenkin oli kyseisessä tilaisuudessa ajanut olosuhteet huomioon ottaen liian suurella nopeudella ja siten myötävaikuttanut vahingon syntymiseen, KO oli vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin ja 6 luvun 1 §:n nojalla velvoittanut valtion suorittamaan A:lle, vahingonkorvausta sovitellen, korvaukseksi 3/4 osaa tämän kärsimästä vahingosta 14 000 markasta eli 10 500 markkaa ja korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut tuhannella (1 000) markalla.

Kouvolan HO, jonka tutkittavaksi A ja tie- ja vesirakennushallitus, viimeksi mainittu myös estepäätöstä koskevalta osalta, olivat saattaneet jutun, t. 12.11.1980 oli katsonut, ettei ollut syytä muuttaa KO:n estepäätöstä. Pääasian osalta HO oli katsonut, että tie- ja vesirakennushallitus KO:n päätöksessä sanotuilla perusteilla oli A:lle vastussa hänelle aiheutuneesta vahingosta ja että A:n syyksi jäi KO:n mainitsema myötävaikutus vahinkoon. Myötävaikutuksen vähäisyyden ja vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentin sovittelusäännösten ilmentämän oikeusohjeen perusteella HO oli kuitenkin katsonut, ettei valtion A:lle suoritettavan vahingonkorvauksen sovittelu ollut kohtuullista. Sen vuoksi HO oli, muuttaen KO:n päätöstä, korottanut valtion A:lle maksettavan vahingonkorvauksen 14 000 markaksi ja oikeudenkäyntikulujen korvauksen KO:n osalta 1 350 markaksi. Vielä valtio oli velvoitettu suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista HO:ssa 700 markkaa.

Pyytäen valituslupaa tie- ja vesirakennushallitus haki muutosta HO:n tuomioon. Lupa myönnettiin ja A antoi häneltä hakemuksen johdosta pyydetyn vastauksen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Ylimääräinen oikeusneuvos Pentti Surakka: N:n todistajana kuulemista ja jutun välitöntä tutkittavaksi ottamista koskevalta osalta olen tuomiolauselmasta ilmenevällä kannalla. Tutkiessani jutun katson jääneen näyttämättä, että Vilniemen paikallistien parantamisen yhteydessä niin sanottuun Vilniemen vanhaan tiehen tehty puheena oleva mutka olisi vaarallinen pienen kaarresäteen tai rajoitetun näkemän johdosta ja että mutka olisi poikkeuksellinen tien yleiseen linjaukseen nähden. Tienmutkaa osoittavan varoitusmerkin käyttäminen puheena olevassa paikassa ei siten kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön liikennemerkeistä antaman päätöksen 4 §:n 2 b kohdan mukaan ole ollut tarpeen. Tie- ja vesirakennushallitus ei ole vastuussa siitä näkövaikutelmasta, jonka rakennetun tien ulkopuolelle jäänyt aikaisempi tielinja ja sen vieressä ollut puhelinlinja ovat ehkä antaneet tien suunnasta. Kun tie- ja vesirakennushallitus ei näin ollen ole laiminlyönyt sille tienpitäjänä kuulunutta velvollisuutta jättäessään liikennemerkillä osoittamatta mainitun mutkan, harkitsen oikeaksi, kumoten HO:n tuomion ja KO:n päätöksen, hylätä jutussa ajetun kanteen ja vapauttaa tie- ja vesirakennushallituksen sille asetetusta maksuvelvollisuudesta, mutta määrätä että keskusvirasto saa itse kärsiä sille jutusta aiheutuneet kulut.