29.12.1981

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

A oli oy B:lle 3.10.1974 tiedoksi toimitetun haasteen perusteella kehittämässään kanteessa Helsingin RO:ssa lausunut, että hänelle oli 5.9.1963 tehdyn hakemuksen perusteella 10.8.1966 myönnetty suomalainen patentti n:o 36 180 "Auton lisälokasuoja". Patenttivaatimus kuului: "Auton etulokasuojan sisäpuolelle sijoitettava levyaineinen lisälokasuoja tunnettu siitä, että ilmavirtauksen aikaansaamiseksi lisälokasuojan ja varsinaisen lokasuojan välille on lisälokasuoja siten sovitettu, että sen etuseinämä alaosastaan päättyy kauhamaiseen osaan varsinaisen lokasuojan etualareunaa alempana." Keksintöään A oli luonnehtinut pioneerikeksinnöksi eli keksinnöksi joka merkitsi suurta edistystä tekniikan aikaisempaan tasoon verrattuna. Keksinnöllisenä ajatuksena oli saada aikaan auton kulkiessa riittävän voimakas ilmavirtaus varsinaisen lokasuojan ja isälokasuojan väliin varsinaisen lokasuojan pitämiseksi kuivana, samalla kun lisälokasuoja esti asiaan kuulumattomien esineiden ja haitallisten aineiden pääsyn tähän välitilaan. Keksinnön eräs rakenne- ja toimintamuoto oli kuvattu patenttipiirustuksessa ja patenttivaatimuksessa siten, että ilmavirtauksen aikaansaamiseksi lisälokasuoja oli siten sovitettu, että sen etuseinämä alaosastaan päättyi kauhamaiseen osaan varsinaisen lokasuojan etualareunaa alempana. Kun kysymys oli pioneerikeksinnöstä, patentin suojapiiri ei rajoittunut vain patenttivaatimuksessa kuvattuun suoritusmuotoon.

Oy B, joka toi maahan ja myi Nissan Motor Co., Ltd:n Japanissa valmistamia eri mallisia Datsun-merkkisiä autoja, oli loukannut kysymyksessä olevaa patenttia, koska näissä autoissa kielloista huolimatta käytettiin maahan tuotaessa ja myytäessä sanotulla patentilla suojattua keksintöä siten, että niiden lisälokasuojissa oli kauhamainen osa, joka oli ulotettu varsinaisen lokasuojan etualareunan, vaikkakaan ei helmapellin alapuolelle. Auton etuosaan oli tehty reikiä, joista tuleva ilmavirtaus auton liikkuessa ohjautui lisälokasuojan välitilaan saaden aikaan kuivattavan vaikutuksen. Japanilaiset lisälokasuojat olivat A:n mukaan näin ollen patentilla suojattujen lisälokasuojien ekvivalentteja eli toiminnallisesti samanarvoisia.

Tämän vuoksi A oli vaatinut, että yhtiötä kiellettäisiin jatkamasta patentin loukkausta sekä että yhtiö velvoitettaisiin suorittamaan hänelle korvaukseksi patentin luvattomasta käyttämisestä 10.4.1979 mennessä maahan tuoduissa 18 157 autossa yhteensä 239 726 markkaa, muusta vahingosta saman automäärän perusteella 759 688 markkaa ja myynnin vaikeutumisesta aiheutuneesta vahingosta 10 000 markkaa, kaikki määrät laillisine korkoineen. Lisäksi A oli vaatinut, että yhtiö ja sen oikeudenkäyntiasiamies asianajaja N velvoitettaisiin yhteisvastuullisesti korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa.

Yhtiö oli kiistänyt kanteen ja vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. Yhtiö oli muun muassa lausunut, että ilmavirtaus varsinaisen lokasuojan ja lisälokasuojan välitilassa oli ollut tunnettua jo ennen patentin hakemista. Sekä erillinen lisälokasuoja että alkuperäinen sisälokasuoja ja samaten auton pitkittäissuuntainen ilmavirtaus lokasuojasolassa auton etuosan läpi kuuluivat riitapatentin tekniikan tasoon. Siten riitapatentin suojapiirin kuului vain patenttivaatimuksessa esitetty suoritusmuoto eli ilmavirtaus lisälokasuojan ja varsinaisen lokasuojan väliin jäävässä solassa varsinaisen lokasuojan etualareunan alapuolelle ulottuvalla ilmakauhalla aikaansaatuna. Japanilaisissa sisälokasuojissa kauhaa muistuttava osa ei ulottunut varsinaisen lokasuojan etualareunan alapuolelle, eivätkä ne tekniikan tasoon kuuluvina voineet olla riitapatentin ekvivalentteja.

Helsingin RO p. 30.10.1979 oli lausunut havainneensa asiakirjoista, että patentti- ja rekisterihallitus oli 10.8.1966 myöntänyt A:lle suomalaisen patentin n:o 36 180 Auton lisälokasuoja nimiseen keksintöön 5.9.1963 alkavaksi patenttiajaksi. Patenttiselityksen mukaan keksintö kohdistui auton etulokasuojan sisäpuolelle sijoitettavaan levyaineiseen lisälokasuojaan, jolle patenttivaatimuksen mukaan oli tunnusomaista, että ilmavirtauksen aikaansaamiseksi lisälokasuojan ja varsinaisen lokasuojan välillä oli lisälokasuoja siten sovitettu, että sen etuseinämä alaosastaan päättyi kauhamaiseen osaan varsinaisen lokasuojan etureunaa alempana.

Keksinnön tarkoituksena oli patenttiselityksen mukaan erikoisella ilmakauhalla poistaa aikaisemmin tunnetuissa lisälokasuojissa ollut epäkohta, etteivät ne aikaansaaneet riittävää ilmavirtausta varsinaisen ja lisälokasuojan väliin, vaan varsinainen lokasuoja pysyi kastuttuaan pitkän aikaa kosteana syöpyen sen johdosta. Keksinnön mukainen lisälokasuoja sitä vastoin aikaansai ilmakauhan ansiosta ilmavirtauksen lisälokasuojan ja varsinaisen lokasuojan väliin, jolloin lokasuojarakenne pysyi kuivana.

Kanteessaan A oli katsonut, että oy B oli tuomalla maahan ja myymällä Datsun 160 J SSS ja Datsun 180 B SSS -merkkisiä autoja, joihin jo valmistajan toimesta oli asennettu lisälokasuojat, loukannut patentin n:o 36 180 suomaa yksinoikeutta. Loukkaus oli kantajan A:n mielestä toteutunut sillä, että vastaajan oy B:n maahan tuomissa autoissa oli lisälokasuojan kauhamainen osa ulottunut varsinaisen lokasuojan reunan alapuolelle, minkä lisäksi autoissa oli ilman johdettu lokasuojasolaan auton etusäleikön kautta lyhtyjen alapuolelle sovitettujen aukkojen kautta käyttämällä hyväksi auton liikkeestä aiheutuvaa ilman ahtopainetta siten, että voimakas ilmavirta kuivasi ruostumiselle ja korroosiolle alttiit osat patentin suojaaman keksinnön mukaisella tavalla. Haastehakemuksessaan A oli vaatinut yhtiön kieltämistä jatkamasta ja toistamasta loukkaustekoaan ja velvoittamista suorittamaan korvauksena keksinnön hyväksikäyttämisestä 27 200 markkaa, mikä määrä jutun käsittelyn aikana oli noussut 239 726 markkaan, muusta vahingosta 10 000 markkaa, mikä määrä jutun käsittelyn aikana oli noussut 759 688 markkaan, sekä haastehakemuksessa mainitsemattomana korvauksena myynnin vaikeutumisesta 10 000 markkaa ynnä korvauksen oikeudenkäyntikuluista.

Vastaaja oy B oli kiistänyt kanteen ja vaatinut sen kumoamista sekä A:n velvoittamista korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut. Kiistämisensä tueksi yhtiö oli viitannut riitapatentin n:o 36 180 viitejulkaisuna mainittuun 23.4.1963 Amerikan Yhdysvalloissa myönnettyyn patenttiin n:o 3 086 794, jonka patenttivaatimuksessa 2 oli mainittu ilmankiertokanava lisälokasuojan ja varsinaisen lokasuojan välissä ja näin ollen pitänyt selvänä, että ilmavirtauksen järjestäminen lisälokasuojan ja varsinaisen lokasuojan väliin on ollut tunnettua ennen A:n patenttihakemuksen jättämisajankohtaa 5.9.1965. Vastaaja oy B oli myös viitannut erääseen aikaisempaan, vuosina 1968 - 1970 vireillä olleeseen oikeudenkäyntiin jossa A itsekin oli ollut sitä mieltä, että kysymyksessä oleva tuuletuksen aikaansaaminen oli ollut mainitun yhdysvaltalaisen patentin kautta ennestään tunnettua. Vastaaja oy B oli niin ikään kiistänyt sen maahan tuomissa autoissa olevien lisälokasuojien rakenteellisen yhtäläisyyden patentin suojaaman lisälokasuojan kanssa ja huomauttanut, että Datsun-autoissa lisälokasuojan etureuna jäi selvästi varsinaisen lokasuojan alareunan yläpuolelle tai enintään sen tasalle ja etteivät Datsun- autojen jäähdyttäjän säleikön ympärillä ja nokkapellissä esiintyvät aukot olleet siellä ilman johtamiseksi lokasuojasolaan, vaan erilaisista auton rakenteesta johtuvista syistä, ja että vastaavanlaisia aukkoja esiintyi kaikissa automerkeissä ja malleissa.

Sen seikan selvittämiseksi, oliko A:n patentoiman lisälokasuojan ja yhtiön maahantuomissa autoissa olevan lisälokasuojan ja auton varsinaisen lokasuojan välisessä solassa tai tunnelissa erilainen vai samanlainen ilmavirtaus, asianosaiset olivat jutussa suorituttaneet joukon erilaisia mittauksia ja tutkimuksia, joiden tulos osoitti toisaalta, ettei ilmavirtaus mainitussa välitilassa ollut erityisen voimakas kummankaan lisälokasuojan kohdalla ja toisaalta, ettei virtausnopeudessa ollut mainittavia eroja kysymyksessä olevien kahden lisälokasuojan välillä eikä myöskään niiden suhteessa kolmanteen riidan ulkopuolella olevaan lisälokasuojaan, jossa virtausnopeudet niin ikään oli mitattu. Näin ollen oli kokeellisesti osoitettu, ettei A:n patentoiman lisälokasuojan ilmakauha aiheuttanut sellaista ahto- tai patopainetta tahi voimakasta ilmavirtausta lokasuojasolassa kuin kanteessa oli alun perin väitetty.

Yhtiön maahan tuomien lisälokasuojalla varustettujen autojen jäähdyttäjän säleikön ympärillä ja nokka pellissä olevien erilaisten reikien ja aukkojen toteamiseksi sekä lisälokasuojan paikalleen sovittamistavan tarkastamiseksi jutussa oli suoritettu suuri määrä mittauksia ja valokuvauksia, minkä lisäksi RO oli 8.2.1977 toimittanut katselmuksen yhtiön huoltokorjaamosta Helsingin Konalassa. Näiden selvitysten perusteella ei ollut voitu osoittaa, että mainituilla reijillä ja aukoilla olisi muu kuin auton rakenteesta johtuva konstruktiivinen merkitys tai tarkoitus tahi että mikään osa yhtiön lisälokasuojassa toimisi riitapatentin mukaisena ilmakauhana tai sellaisen ekvivalenttina.

Jutussa oli puolin ja toisin kuultu ja kuulusteltu sekä teknillisen alan että patenttioikeuden asiantuntijoita, minkä lisäksi RO oli hankkinut patentti- ja rekisterihallituksen lausunnon. Keskeiseksi erimielisyyden aiheeksi oli noussut kysymys riitapatentin suojapiiristä ja patenttisuojan laajuudesta erityisesti suhteessa tekniikan tasoon syyskuussa 1963, jolloin patenttiaika oli alkanut, sekä siihen liittyen väittely lisälokasuojan käsitteellisestä suhteesta sisälokasuojaan. Tällöin olivat olleet vastakkain kantajan A:n näkemys, jonka mukaan patentilla n:o 36 180 suojattu keksintö käsitti sen keksinnöllisen ajatuksen, että varsinaisen lokasuojan ja lisälokasuojan väliin aikaansaatiin voimakas ilmavirta, oikeastaan ajoviima, joka piti mainitun tilan kuivana, samalla kuin lisälokasuojalla estettiin ylimääräisten aineiden pääsy mainittuun tilaan, ja toisaalta yhtiön näkemys, jonka mukaan patentti koski vain sellaista keksintöä, jossa pidentämällä lisälokasuoja ulottumaan varsinaista lokasuojaa alemmaksi muodostettiin kauhamainen osa, eli patenttiselityksessä mainittu ilmakauha ohjaamaan ajoviimaa lokasuojasolaan ennestään tunnetun kuivaavan ilmavirtauksen tehostamiseksi siellä. Perusteluna näkemykselleen tekniikan tasosta riitapatentin hakemisajankohtana yhtiö oli viitannut yhdysvaltalaiseen patenttiin n:o 3 086 794 sekä siihen, että jo 1950-luvulla oli eräissä henkilöautoissa, kuten Lloyd LP 300:ssa vuodelta 1952, Borgward 2400:ssa vuodelta 1953, Singer Roadsterissa vuodelta 1953, Panhard Dyna 54:ssa vuodelta 1954, Jensen SportCoupe- ja Jensen 541-urheiluautoissa, Goliath Hansa 1100 vuosimalleissa 1959 - 1961, Triumf 2000-mallissa vuodelta 1963 sekä Citroen ID/DS-malleissa vuosina 1962 - 1967 ollut alkuperäisvarusteena käytössä sisä- tai lisälokasuojarakenteita, jotka ilmakauhaa lukuun ottamatta varsin paljon muistuttivat A:n lisälokasuojaa. Tämän selvityksen perusteella ja huomioon ottaen, että alkuperäisvarusteena asennetuilla sisälokasuojilla ja erillisinä asennettavilla lisälokasuojilla oli niin läheinen toiminnallinen ja rakenteellinen yhteenkuuluvuus, että niillä oli katsottava olevan yhteinen tekniikan taso, oli pidettävä näytettynä, että patentissa n:o 36 180 ei enää sen hakemusaikana voinut olla uutta ilmavirtauksen tai ajoviiman käyttö tuuletukseen yleensä, lisälokasuojarakenne sinänsä, auton pituussuuntaisen ilmavirran hyväksikäyttö eikä sola- tai tunnelirakenne etu- ja taka-aukkoineen varsinaisen ja lisälokasuojan välitilassa. Tämä tosiasia oli nähtävissä myös siitä vuoropuhelusta, joka riitapatentin hakemisen yhteydessä oli käyty A:n ja patenttiviraston tutkijan välillä. Niin ikään se ilmeni patenttiviraston lausunnosta edellä mainitussa 1968 -1970 vireillä olleessa oikeudenkäynnissä. Näin ollen riitapatentin suojapiirin ei voitu katsoa ulottuvan kaikenlaisiin menetelmiin ja laitteisiin tehokkaan ilmavirtauksen aikaansaamiseksi lokasuojan ja lisälokasuojan välitilassa, vaan ainoastaan sellaiseen lisälokasuojaan, jonka etuseinämän alaosassa oleva ilmavirtausta ohjaava elin oli varsinaisen lokasuojan etureunaa alempana toimien patenttiselityksen mukaisena ilmakauhana.

Sen vuoksi RO, hyväksyen yhtiön kuulemien patenttiteknillisten ja patenttioikeudellisten asiantuntijoiden käsityksen patentin n:o 36 180 suojapiirin laajuudesta, mihin näkemykseen RO:n kutsumat teknillisen alan asiantuntijat olivat yhtyneet, ja katsoen jutussa esitettyyn varsin laajaan todisteluun perustuen jääneen näyttämättä, että vastaajan oy B:n maahan tuomissa ja täällä myymissä, kanteessa tarkoitetuissa Datsun-merkkisissä autoissa alkuperäisvarusteena olevat lisälokasuojat rakenteellisesti tai toiminnallisesti vastaisivat suomalaisen patentin n:o 36 180 suojaamaa lisälokasuojaa, toisin sanoen, että niissä olisi etuseinämän alaosassa varsinaisen lokasuojan etureunaa alempana ilmavirtausta ohjaava elin, niin sanottu ilmakauha, tai sitä toiminnallisesti vastaava laite tai että ne muullakaan tavoin loukkaisivat patentin n:o 36 180 suojaamaa yksinoikeutta, minkä vuoksi ja kun kanteessa tarkoitettujen autojen etusäleikössä ja sen tuntumassa olevia aukkoja ja reikiä ei siitäkään huolimatta, vaikka niiden kautta pääsisi ilmaa lokasuojasolaan, voitu pitää patentin n:o 36 180 suojaaman ilmakauhan ekvivalentteina, RO oli hylännyt kanteen ja velvoittanut A:n 170 000 markalla korvaamaan oy B:n oikeudenkäyntikulut jutussa.

Asianosaiset olivat puolin ja toisin hakeneet muutosta Helsingin HO:ssa, oy B vain oikeudenkäyntikulujen osalta ja A toistaen kanteen lisäksi vaatien oy B:n velvoittamista suorittamaan hänelle edelleen jatkuneesta patentin luvattomasta käyttämisestä RO:ssa vaaditun määrän asemesta 390 726 markkaa.

A ja yhtiö olivat edelleen toimittaneet HO:een määräaikojen jälkeen kirjelmät liitteineen. A oli kirjelmässään esittänyt, että yhtiö oli tuomalla maahan ja myymällä toiminnaltaan ja rakenteeltaan patentilla n:o 36 180 suojattuja lisälokasuojia vastaavin japanilaisin lisälokasuojin varustettuja autoja joka tapauksessa välillisesti loukannut mainittua suomalaista patenttia, koska japanilaiset lisälokasuojat voitaisiin irrottaa ja sen jälkeen asentaa uudestaan autoihin kysymyksessä olevan patentin patenttivaatimuksen edellyttämällä tavalla.

HO oli, katsottuaan oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 5 §:n 1 momentin nojalla, että oli olemassa erityisiä syitä ottaa edellä mainitut kirjelmät huomioon juttua ratkaistaessa, varannut asianosaisille tilaisuuden antaa selityksensä niiden johdosta, mitä etua asianosaiset ovat käyttäneet hyväkseen.

HO t. 16.7.1980 oli RO:n päätöksessä mainituin perustein katsonut selvitetyksi, että suomalainen patentti n:o 36 180 oli hakumenettelyn yhteydessä tarkoituksellisesti rajoitettu käsittämään vain sanotussa päätöksessä kuvaillun suoritusmuodon riittävän ilmavirtauksen aikaansaamiseksi varsinaisen lokasuojan ja lisälokasuojan välitilaan. Kun keksintö merkitsi vain pienehköä parannusta ennestään tunnettuun tekniikan tasoon verrattuna, patenttivaatimusta oli tulkittava ahtaasti. Patentin suojaa ei voitu käsittää sanottavasti laajemmaksi kuin mikä se patenttivaatimuksen mukaan oli. Se ei ulottunut niihin RO:n päätöksessä selostettuihin rakenteisiin ja toiminnallisiin ratkaisuihin, jotka esiintyivät oy B:n maahan tuomissa kanteessa tarkoitetuissa Datsun-merkkisissä autoissa olevissa lisälokasuojissa sen vuoksi, että viimeksi mainittujen ei ollut näytetty ulottuvan varsinaisen lokasuojan etualareunan alapuolelle ja ettei niissä myöskään ollut näytetty olevan toiminnallisesti patentin n:o 36 180 niin sanottua ilmakauhaa vastaavaa osaa. Koska Datsun-autoissa olevia lisälokasuojia ei ollut tarkoitettu irroitettaviksi ja asennettaviksi autoon uudelleen patenttivaatimuksessa edellytetyin tavoin eivätkä ne rakenteeltaan olleet edes soveliaat sanotulla tavalla käytettäviksi eikä niitä ollut näytetty koskaan käytetynkään tuolla tavoin riitapatenttia loukaten, ei A:n väittämää välillistäkään patentin loukkausta voitu katsoa tapahtuneen. Näillä perusteilla HO oli jättänyt asian RO:n päätöksen varaan.

Pyytäen valituslupaa A haki muutosta HO:n päätökseen. A:lle myönnettiin valituslupa ja määrättiin, ettei valituksen kohteena olevaa Helsingin HO:n tuomiota ollut toistaiseksi pantava täytäntöön Oy B antoi siltä vaaditun vastauksen.

Valituksessaan A toisti kanteensa kaikilta osin aikaisemmin esittäminsä perustein ilmoittaen, että patentinloukkauksesta aiheutunut vahinko esitetyn erittelyn mukaan oli noussut 1 160 914 markkaan. Lisäksi A vaati korvausta oikeudenkäyntikuluistaan. Vastauksessaan oy B vastusti HO:n tuomion lopputuloksen muuttamista sekä vaati korvausta oikeudenkäyntikuluistaan.