KKO:1981-II-100
- Asiasanat
- Osuuskunta, Puhelinosuuden siirto, Yksinoikeus, Kuittaus, Konkurssi
- Tapausvuosi
- 1981
- Antopäivä
- Diaarinumero
- S80/421
- Taltio
- 529
- Esittelypäivä
Vrt. KKO:1977-II-32
Puhelinosuuskunnan jäsenen A:n konkurssipesä oli luovuttanut puhelinosuuden B:lle. Tämän osuuskunnalle siirrosta tekemällä kirjallisella ilmoituksella oli OKL 23 §:n 2 mom:n mukaan sama vaikutus kuin olisi konkurssipesä silloin tehnyt eroamisilmoituksen. Osuuskunta, jonka säännöissä ei ollut OKL 19 §:n 2 mom:ssa tarkoitettua määräystä oikeudesta päästä osuuskunnan jäseneksi, ei ollut velvollinen hyväksymään siirronsaajaa jäseneksi silläkään perusteella, että osuuskunnalla olisi ollut yksinoikeus puhelinpalveluiden tarjoamiseen, koska puhelinliittymään oli oikeutettu myös puhelimen vuokratilaaja. Osuuskunnalla, jolla oli A:lta puhelimen käytöstä ennen konkurssia syntynyttä, konkurssissa valvomatonta saatavaa, oli oikeus käyttää B:lle siirronsaajana palautettavia osuus- ja johtomaksuja sanottujen saataviensa kuittaamiseen.
I-jaosto
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Oy A:n konkurssipesän ja B:n puhelinosuuskuntaan K:ta vastaan ajamasta kanteesta Tampereen RO p. 29.11.1978 oli lausunut selvitetyksi, että oy A oli asetettu konkurssiin 22.6.1977 ja että konkurssipesään oli kuulunut muun muassa puhelinosuuskunnan yhtä puhelinta vastaava osuus johtomaksuineen. Tuon puhelimen käytöstä aiheutuneita puhelinmaksuja oli konkurssin alkaessa ollut maksamatta 1 020 markkaa, mitä saatavaansa osuuskunta ei ollut valvonut osakeyhtiön konkurssissa. Jos konkurssipesä olisi luopunut puhelinosuuskunnan jäsenyydestä, se olisi ollut oikeutettu saamaan osuus- ja johtomaksujen palautuksena yhteensä 1 540 markkaa. Konkurssipesä oli 11.1.1978 myynyt sanotun puhelinosuuden johtomaksuineen B:lle 1 800 markan kauppahinnasta ja B oli 12.1.1978 kirjallisesti ilmoittautunut osuuskunnan jäseneksi ilmoittaen konkurssipesän siirtäneen hänelle kysymyksessä olevan jäsenosuuden. Samana päivänä B oli maksanut osuuskunnalle ilmoittautumismaksun 120 markkaa ja kauppahinnan leimaverona 21,60 markkaa. Osuuskunta oli kuitenkin ilmoittanut konkurssipesälle, ettei osuuskunta hyväksynyt B:tä jäsenekseen eikä liittäisi tämän puhelinta verkostoonsa, ellei konkurssipesä suorittaisi maksamatta olleita puhelinmaksuja 1 020 markkaa. Sen johdosta konkurssipesä oli 1.2.1978 maksanut osuuskunnalle 1 020 markkaa liittäen maksuun kuitenkin varauksen. Varausta koskeneessa 1.2.1978 päivätyssä osuuskunnalle osoitetussa kirjeessä konkurssipesä oli kiistänyt osuuskunnan oikeuden jäsenenä konkurssitapauksessa asettaa osuuden siirron hyväksymisen ja puhelinta verkostoon liittämisen ehdoksi sen, että konkurssia edeltäneeltä ajalta olleet puhelinmaksut maksettaisiin. Kirjeessä oli kiistetty myös se, että osuuskunnalla olisi ollut oikeus kuitata saamisensa jäsenille palautettavista osuus- ja johtomaksuista. Osuuskunta oli sitten kieltäytynyt liittämästä puhelinta verkostoonsa eikä se ollut hyväksynyt B:tä jäsenekseen, vaan se oli katsonut konkurssipesän eronneeksi osuuskunnasta. Osuuskunta oli palauttanut 25.8.1978 konkurssipesälle sen maksamat 1 020 markkaa 29,04 markan korkoineen. Samana päivänä se oli maksanut B:lle johtomaksun 1 500 ja osuusmaksun 40 markkaa samoin kuin suoritetut ilmoittautumismaksun ja leimaveron vähentäen niiden yhteenlasketusta määrästä kuittaamalla vastasaatavakseen katsomansa maksamatta olleet puhelinmaksut 1 020 markkaa. RO oli todennut, että vaikka osuuskunnalla sääntöjen ja lain nojalla oli oikeus valita jäsenensä ja siis olla hyväksymättä puhelinosuuden siirron nojalla saanutta jäsenekseen, käytännössä osuuskunta oli kuitenkin hyväksynyt ei vain osuus- ja johtomaksun siirtoa vaan myös osuuden vapaan luovutuksen eli menettelyn, jolla osuuskunnan jäsen tosiasiallisesti itse sai valita seuraajansa. Myös oli huomattava, että osuuskunnan puhelinasiakkailleen ilmoittamassa ja jakamassa kauppakirjalomakkeessa oli kaupan kohteena tiettyyn jäsenkirjaan liittyvä osuuskunnan osuus eikä siten vain pelkän osuusmaksun tai johtomaksun käsittävä saatavan siirto. Siten osuuskunta oli käytännössä muuttanut jäsenosuutensa luonteen vapaasti luovutettavaksi arvopaperiksi.
Esittämillään perusteilla RO oli katsonut, ettei osuuskunnalla ollut oy A:n konkurssin alkamisen jälkeen ollut oikeutta sääntöjensä tai lain nojalla kieltäytyä hyväksymästä B:tä siirron saajana osuuskunnan jäseneksi eikä myöskään yksipuolisesti käyttää puheena olevia saamisiaan konkurssipesän B:lle siirtämien osuus- ja johtomaksujen kuittaamiseen, mitä maksuja B ei edes ollut vaatinut maksettavaksi. Kysymyksessä olevien puhelinmaksujen tällä tavoin periminen johtaisi konkurssitilanteessa siihen, että osuuskunta saisi muihin velkojiin nähden lakiin perustumattoman etuoikeuden maksun saantiin. Se puolestaan loukkaisi konkurssivelkojien tasa-arvoisuuden periaatetta. RO oli edelleen katsonut, etteivät osuuskunnan säännöt tai osuuskuntalain määräykset jäsenen konkurssitapauksessa sitoneet konkurssipesää vaan että konkurssioikeudelliset ja siihen liittyvät etuoikeusjärjestysnäkökohdat olivat ensisijaisia. Näin oli varsinkin siksi, että puhelinosuuskunta K oli suuri Tampereella ja laajalti sen ympäristössä puhelinliikennettä harjoittava monopoliasemassa oleva laitos, jossa osuuskuntaoikeudelliset henkilöliittymäperiaatteet olivat käytännössä väistyneet taka-alalle. Sen vuoksi RO oli velvoittanut osuuskunnan hyväksymään kysymyksessä olevan puhelinosuuden siirron B:lle ja hyväksymään hänet osuuskunnan jäseneksi sekä liittämään B:n puhelimen osuuskunnan puhelinverkkoon. Vielä RO oli vahvistanut, että osuuskunnan B:ltä 25.8.1978 kuittauksen yhteydessä osaksi pidättämät osuus- ja johtomaksut kuuluivat kokonaisuudessaan B:lle ja että B:llä siten oli oikeus 1 540 markan suuruiseen osuus- ja johtomaksuun. Lisäksi RO oli velvoittanut osuuskunnan suorittamaan konkurssipesälle ja B:lle yhteiseksi korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista 1 000 markkaa.
Turun HO, jonka tutkittavaksi konkurssipesä ja B RO:n tuomitsemien oikeudenkäyntikulujen määrän osalta yhteisesti toiselta sekä osuuskunta toiselta puolen olivat saattaneet jutun, t. 18.1.1980 oli katsonut selvitetyksi, että konkurssipesä oli 11.1.1978 myynyt ja siirtänyt oikeutensa puheena olevaan osuuskunnan puhelinosuuteen B:lle, joka oli seuranneena päivänä ilmoittanut siirrosta kirjallisesti osuuskunnalle. Konkurssipesä oli siten osuuskuntalain 23 §:n 2 momentin säännöksen mukaisesti eronnut osuuskunnan jäsenyydestä. Osuuskuntalain 23 §:n 1 momentin mukaan osuuskunnan jäsenyyttä ei voitu luovuttaa toiselle eikä B ollut näyttänyt, että hänellä tuon siirretyn osuuden perusteella olisi ollut ehdoton oikeus vaatia, että hänet hyväksyttäisiin osuuskunnan jäseneksi ja että osuuskunnalla olisi ollut velvollisuus hyväksyä hänet jäsenekseen. Koska osuuskunta oli evännyt B:n jäsenhakemuksen, ei hänellä osuuskuntalain 23 §:n 3 momentin nojalla ollut muuta oikeutta kuin mitä konkurssipesälle eroavana jäsenenä kuului. Konkurssipesällä olisi ollut oikeus erotessaan osuuskunnan jäsenyydestä osuuskuntalain 30 §:n säännöksen mukaan saada takaisin sekä osuus- että johtomaksuja yhteensä 1 540 markkaa ja osuuskunnalla olisi konkurssisäännön 33 §:n 1 momentin nojalla ollut tuolloin oikeus käyttää sanotut maksut oy A:n 1 020 markan määräisten maksamattomien puhelinlaskujen kuittaamiseen. B:lle siirronsaajana ei siten ollut oikeutta saada takaisin osuuskunnalta kysymyksessä olevia osuuskunnalle suoritettavia maksuja enempää kuin konkurssipesä olisi ollut oikeutettu saamaan niitä takaisin osuuskunnalta. Sen vuoksi HO oli RO:n päätöksen kumoten hylännyt kanteen ja vapauttanut osuuskunnan tuomitusta oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta.
Pyytäen valituslupaa, konkurssipesä ja B yhteisesti hakivat muutosta HO:n tuomioon. Lupa myönnettiin ja osuuskunta antoi siltä hakemuksen johdosta pyydetyn vastauksen.
KORKEIN OIKEUS
KKO t. tutki jutun. Puhelinosuuskunta B:n säännöissä ei ollut osuuskuntalain 19 §:n 2 momentissa tarkoitettua määräystä oikeudesta päästä osuuskunnan jäseneksi. Osuuskunnan aikaisemmin ehkä noudattama suopea käytäntö siirronsaajan hyväksymisessä jäseneksi ei sinänsä ollut osuuskuntaa sitova. Kun osuuskunnan sääntöjen mukaan puhelinliittymään oli jäsenyydestä riippumatta oikeutettu myös vuokratilaaja, ei myöskään osuuskunnan mahdollinen yksinoikeus puhelinpalveluiden tarjoamiseen toimialueellaan saattanut velvoittaa osuuskuntaa hyväksymään jäsenekseen jokaista puhelinosuuden siirronsaajaa. Näillä sekä HO:n tuomiossa mainituilla perusteilla, KKO katsoi, ettei ollut syytä sen lopputuloksen muuttamiseen, mihin HO oli päättynyt. Konkurssipesä ja B velvoitettiin yhteisvastuullisesti suorittamaan osuuskunnalle korvaukseksi sillä vastauksen antamisesta KKO:ssa olleista kuluista 650 markkaa.
Ratkaisuun osallistuneet: presidentti Olsson, oikeusneuvokset Mörä, Lehtonen ja Hiltunen sekä ylimääräinen oikeusneuvos Surakka