KKO:1980-II-74
- Asiasanat
- Virkavirhe, Lainhuudatus, Ulosottolaki XII
- Tapausvuosi
- 1980
- Antopäivä
- Diaarinumero
- V 79/220
Lainhuudatushakemusta käsitellessään tuomari oli laiminlyönyt tarkastaa tuomiokunnan ulosmitattujen kiinteistöjen luettelon ja myöntänyt lainhuudon, vaikka hakemuksen kohteena oleva kiinteistö oli ennen sen luovutusta julistettu ulosmitatuksi ja tämä merkitty sanottuun luetteloon. Tuomari tuomittiin varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä. Koska lainhuuto ei olisi ollut esteenä kiinteistön käyttämiseen saatavan suorittamiseksi ulosottolain mukaisessa järjestyksessä, ulosmittauksen hakijan tuomariin kohdistama vahingonkorvausvaatimus hylättiin.
Ään
Kiinteistöön kohdistunut toinen ulosmittaus oli tapahtunut sen jälkeen, kun kiinteistö oli luovutettu. Kun tämä ulosmittaus ei estänyt kysymyksessä olevan lainhuudon myöntämistä eikä tuomari siten jättäessään tuota ulosmittausta koskeneen merkinnän huomioon ottamatta ollut menetellyt virheellisesti, hylättiin myös tältä osin ulosmittauksen hakijan tuomariin kohdistama vahingonkorvausvaatimus.
I-jaosto
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Vaasan HO:n vt. kanneviskaali oli HO:een antamassaan syytekirjelmässä lausunut, että varatuomari L oli toimiessaan Iin tuomiokunnan vt. kihlakunnantuomarina tuomiokuntaan kuuluvan Haukiputaan käräjäkunnan arkistokäsittelyssä 18/7 1972 lainhuudatusasiain pöytäkirjan 225 §:n kohdalla myöntänyt 7/7 1972 tapahtuneen kiinteistönkaupan, jossa luovuttajana oli ollut A, nojalla lainhuudon X:n tilaan. Tuo tila oli kuitenkin jo 24/4 1972 B:n A:lta olevasta saatavasta suoritetun ulosmittauksen vuoksi ollut myymiskiellon alaisena ja ulosmittauksesta oli asianmukaisessa järjestyksessä ilmoitettu Iin tuomiokunnan tuomarille. Tästä seikasta L:n olisi pitänyt varmistua tarkastamalla ulosmitattujen kiinteistöjen luettelon. Tämän vuoksi vt. kanneviskaali oli vaatinut L:n tuomitsemista rangaistukseen varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä.
HO:n varattua B:lle tilaisuuden esittää vaatimuksensa jutussa B oli yhtynyt syytteeseen sekä vaatinut, huomioon ottaen että, jollei sanottua lainhuutoa olisi myönnetty, hän olisi saanut saatavilleen suorituksen, L:n velvoittamista suorittamaan hänelle vahingonkorvaukseksi
1) Turun HO:n 9/6 1972 antaman tuomion perusteella oikeudenkäyntikuluja 150 markkaa 5 prosentin korkoineen 4/10 1976 lukien ja
2) Vaasan HO:n 15/2 1973 antaman tuomion perusteella 2 250 markkaa 5 prosentin korkoineen 3/1 1972 lukien sekä oikeudenkäyntikuluja 1 000 markkaa 5 prosentin korkoineen 4/10 1976 lukien ja L:n velvoittamista korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut.
L:n annettua syytteen ja korvausvaatimusten johdosta selityksensä, johon vt. kanneviskaali oli vastannut, HO p. 12/12 1978 oli katsonut selvitetyksi, että L oli varomattomuudesta menetellyt syytteessä kerrotuin tavoin virheellisesti aiheuttaen B:lle edellä 1) ja 2) kohdassa mainittuja saatavia korkoineen vastaavan vahingon. Sen vuoksi HO oli rikoslain 40 luvun 21 §:n 1 momentin nojalla tuominnut L:n varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä saamaan varoituksen sekä velvoittanut hänet suorittamaan B:lle vaadituista vahingonkorvauksista
1) kohdan osalta 150 markkaa 5 prosentin korkoineen 12/11 1976 lukien sekä
2) kohdan osalta 2 250 markkaa 5 prosentin korkoineen 3/1 1972 lukien sekä 1 000 markkaa 5 prosentin korkoineen 12/11 1976 lukien, joista summista oli vähennettävä, mitä niistä oli peritty tai saatiin perityksi A:lta Turun HO:n 9/6 1972 antaman tuomion ja Vaasan HO:n 15/2 1973 antaman tuomion perusteella. Lisäksi L:n tuli korvata B:n kulut jutussa 300 markalla.
L haki muutosta HO:n päätökseen. B vastasi valitukseen.
KORKEIN OIKEUS
KKO p. tutki valituksen ja katsoi selvitetyksi, että L oli syytteessä mainittua kihlakunnantuomarin virkaa viransijaisena hoitaessaan antanut kysymyksessä olevan, 7/7 1972 tapahtunutta omistusoikeuden siirtymistä osoittamaan tulleen lainhuudon. Ennen lainhuudon myöntämistä L ei ollut tarkastanut Iin tuomiokunnassa pidettyä ulosmitattujen kiinteistöjen luetteloa, jossa tuolloin oli syytteessä tarkoitettu merkintä. Lainhuudatuksesta ja kiinteistönsaannon moittimisajasta 28/2 1930 annetun lain 7 §:n, kiinnityksestä kiinteään omaisuuteen 9/11 1868 annetun asetuksen 31 §:n sekä ulosottolain 4 luvun 30 §:n 2 momentin, 7 luvun 3 §:n ja 8 §:n 3 momentin säännökset huomioon ottaen L kuitenkin olisi ollut velvollinen tarkastamaan mainitun luettelon ja siinä olleen merkinnän vuoksi lykkäämään lainhuudatusasian ratkaisemisen kunnes olisi selvinnyt myytiinkö kiinteistä ulosmittauksen perusteena olleen saatavan suorittamiseksi pakkohuutokaupalla vai raukesiko ulosmittaus. Kun L täten varomattomuudesta oli syyllistynyt virkavirheeseen, KKO katsoi, ettei L ollut esittänyt syytä muuttaa HO:n päätöstä hänelle tuomittua rangaistusta koskevalta osalta.
B:n L:ään kohdistaman vahingonkorvausvaatimuksen osalta KKO totesi asiakirjoista, että lainhuudatushakemuksen kohteena ollut kiinteistö oli ulosmitattu vahingonkorvausvaatimuksen 1 kohdassa mainitusta 150 markan saatavasta 24/4 1972 ja ulosmittaus oli merkitty edellä mainittuun ulosmitattujen kiinteistöjen luetteloon 2/5 1972 sekä että sanottu kiinteistä oli myös korvausvaatimuksen 2 kohdassa mainituista B:n saatavista ulosmitattu 8/7 1972 eli kiinteistön luovutuksen jälkeen, mistä ulosmittauksesta oli tehty merkintä sanottuun luetteloon 12/7 1972. Kiinteistön 7/7 1972 tapahtunut luovutus oli siis tehty kiinteistön edellä mainittuun luetteloon 2/5 1972 merkityn myymis- ja hukkaamiskiellon aikana. Kiinteistöön myönnetty lainhuuto ulosottolain 7 luvun 3 §:n 2 momentin ja 8 §:n 3 momentin säännöksiin nähden ei näin ollen olisi ollut esteenä kiinteistön käyttämiselle B:n 150 markan saatavan korkoineen suorittamiseksi ulosottolain mukaisessa järjestyksessä. Lainhuudon myöntämisestä ei siten ollut aiheutunut B:lle 1) kohdassa mainittua vahinkoa. 8/7 1972 tapahtunut ulosmittaus, huomioon ottaen edellä mainitut lainsäännökset ja sen mitä kiinteistön luovutuksen jälkeen edellisen omistajan velan suorittamiseksi tapahtuvan kiinteistön ulosmittauksen oikeusvaikutuksista oli ulosottolain 4 luvun 26 §:ssä säädetty, ei myös olisi estänyt kysymyksessä olevan lainhuudon myöntämistä. L ei siten tuota ulosmittausta koskeneen merkinnän huomioon ottamatta jättäessään ollut menetellyt virheellisesti. Näillä perusteilla KKO harkitsi oikeaksi hylätä B:n vahingonkorvausvaatimukset ja vapauttaa L:n suorittamasta HO:n hänen maksettavakseen määräämiä vahingonkorvauksia. Oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevalta osalta HO:n päätös jäi pysyväksi. Kun HO:n päätöstä oli muutettu, ei B:lle ollut tuleva korvausta hänelle vastauksen antamisesta KKO:ssa olleista kuluista.
Oikeusneuvos Hämäläinen, joka oli eri mieltä, lausui: olen muutoin samaa mieltä kuin enemmistö paitsi että, koska mielestäni asiakirjojen perusteella on tultava siihen tulokseen, että lainhuudon myöntämisellä on ollut osuutta siihen, että 24/4 1972 tapahtuneen ulosmittauksen on annettu raueta, katson, ettei L:n valitus anna aihetta muuttaa HO:n päätöstä siltä osin kuin L on velvoitettu suorittamaan B:lle vahingonkorvausvaatimuksen 1) kohdan osalta 150 markkaa korkoineen.
Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Saarni-Rytkölä, Nybergh ja Lindholm sekä ylimääräinen oikeusneuvos Winqvist