15.2.1980

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Hyvinkään piirin nimismiehelle oli täytäntöönpanoa varten toimitettu kaksi työvoimaministeriön 1/2 1977 antamaa päätöstä toiminimeä käyttäneen liikkeenharjoittajan Terho A:n velvoittamisesta 10/8 1973 annetun palkkaturvalain säännösten nojalla suorittamaan valtiolle sen varoista palkkaturvana maksettuja työntekijäin työsuhteista johtuneita saatavia vuodelta 1976 yhteensä 19 722 markkaa 40 penniä päätösten antopäivästä laskettavine 12 prosentin korkoineen. Nimismies, joka oli 6/5 1976 ulosmitannut neljän eri saatavan suorittamiseksi A:n osuuden eli puolet Hyvinkään kaupungissa olevasta tontista, oli työvoimaministeriön saatavan sekä eräiden muiden saamisten suorittamiseksi ulosmitannut saman tontinosan sekä kuuluttanut pakkohuutokaupan pidettäväksi 7/2 1977. Saman helmikuun 5 päivänä pidetyssä pakkohuutokaupassa edeltäneenä velkojain keskustelussa nimismies oli hylännyt ministeriön saatavilleen etuoikeusasetuksen 20 §:n 2 momentin ja 4 §:n 1 momentin perusteella vaatiman työntekijän työsuhdesaatavien etuoikeuden ja 7/2 1977 laatimaansa velkojainluetteloon merkinnyt sanotut saatavat etuoikeudettomien saatavien joukkoon.

Tyytymättömänä velkojainluetteloon työvoimaministeriö oli Uudenmaan lääninhallitukselle 2/2 1977 toimitetussa valituskirjassa lausunut, että etuoikeusasetuksen 20 §:n 1 momentin mukaan kiinteistön pakkohuutokauppahinnasta maksetaan ensin panttisaamiset sekä niitä paremmalla etuoikeudella suoritettavat kiinteistökohtaiset verot, maksut ja työpaikat siinä järjestyksessä kuin kiinnityksestä kiinteään omaisuuteen annetun asetuksen 22 §:ssä erikseen säädetään ja että etuoikeusasetuksen 20 §:n 2 momentin mukaan sovelletaan "muutoin" eli sen jälkeen kun sanotut etuoikeudet on selvitetty konkurssissa noudettavaa etuoikeusasetuksessa säädettyä etuoikeusjärjestystä. Kun valituksenalaisessa toimituksessa ei ollut menetelty näiden säännösten edellyttämällä tavalla, ministeriö oli vaatinut velkojainluettelon oikaisemista siten, että sen saataville myönnetään etuoikeusasetuksen 4 §:n 1 momentin mukainen etuoikeus.

Nimismiehen annettua valituksen johdosta selityksensä lääninhallitus p. 28/9 1977 oli, koska etuoikeus kiinteistön pakkohuutokaupassa määräytyi etuoikeusasetuksen 20 §:n 1 momentin ja kiinnityksestä kiinteään omaisuuteen annetun asetuksen 22 §:n mukaan eikä työvoimaministeriö ollut esittänyt muitakaan laillisia perusteita valituksensa tueksi, hylännyt valituksen.

Helsingin HO, jonka tutkittavaksi työvoimaministeriö oli saattanut asian, p. 2/2 1978 oli ratkaissut sen. Koska työvoimaministeriön saatavilla, jotka eivät olleet kiinnityksestä kiinteään omaisuuteen annetun asetuksen 22 §:n 4 momentissa tarkoitettuja ulostekoja, ei ollut etuoikeutta, vaan ne oli suoritettava pakkohuutokaupassa yhtäläisin oikeuksin kuin sellaiset saatavat, joista kiinteistö oli ulosmitattu mutta joista se ei ollut panttina, HO oli tällä ja lääninhallituksen mainitsemilla perusteilla sekä sen soveltamien lainkohtien nojalla katsonut, ettei ollut syytä muuttaa lääninhallituksen päätöksen lopputulosta.

Työvoimaministeriö pyysi oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 kohdan nojalla lupaa hakea muutosta HO:n päätökseen ja lupahakemukseensa sisällytti muutoksenhakemuksen. Hakemuksen johdosta varattiin asian muille asianosaisille tilaisuus vastata siihen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Lindholm: myönnän muutoksenhakuluvan ja tutkin asian. Sovellettavien säännösten osalta totean, että etuoikeusasetuksen 20 §:n 1 momentin mukaan on ulosmitattua kiinteää omaisuutta myytäessä panttisaaminen sekä vero, maksu ja palkkasaatava, jolla on parempi etuoikeus kuin panttisaamisella, ensin maksettava siinä keskinäisessä järjestyksessä ja sillä tavalla kuin siitä on erikseen säädetty eli kiinnityksestä kiinteään omaisuuteen annetun asetuksen 20 §:ssä säädettyä etuoikeusjärjestystä noudattaen. Etuoikeusasetuksen 20 §:n 2 momentissa säädetään, että "Muutoin on velkoja myös ulosmittauksessa, joka toimitetaan toisen velkojan hakemuksesta, oikeutettu maksun saamiseen ulosmitatusta omaisuudesta samalla etuoikeudella, mikä hänellä" sanotun asetuksen "edellä olevien säännösten mukaan olisi konkurssissa". Viimeksi mainitun lainkohdan soveltamisalaa osoittava sana "muutoin" ei selvästi ilmaise, onko säännöstä sovellettava ainoastaan muutoin kuin ulosmitattua kiinteää omaisuutta myytäessä eli pelkästään irtaimen omaisuuden ulosmittauksessa vai koskeeko säännös myös kiinteistön pakkohuutokaupassa kertyneiden varojen jakamista muutoin kuin niiden saamisten osalta, joiden etuoikeudesta säädetään kiinnityksestä kiinteään omaisuuteen annetun asetuksen 22 §:ssä.

Harkitessani, kumpi edellä selostetuista etuoikeusasetuksen 2 momentin sanamuodon mukaan kysymykseen tulevista tulkintavaihtoehdoista on omaksuttava, katson, että etuoikeusjärjestelmän perustana olevat oikeuspoliittiset tavoitteet, muun muassa työpalkan ja eräiden muiden työsuhteisiin liittyvien saatavien suorituksen turvaaminen, koskevat yhtäläisesti sekä konkurssiettä ulosottovelkojien keskinäistä asemaa. Etuoikeusasetuksen mukaisen yleisen etuoikeuden myöntäminen vain konkurssivelkojalle olisi omiaan johtamaan siihen, että velkojan saadakseen saatavalleen tällaisen etuoikeuden olisi turvauduttava ulosottomenettelyä huomattavasti kalliimpaan ja hitaampaan konkurssimenettelyyn, mikä ei lisäisi asianosaisten oikeusturvaa sekä olisi vastoin oikeudenkäynnille ja täytäntöönpanolle asetettavia taloudellisuuden ja joutuisuuden vaatimuksia. Tältä pohjalta päädyn siihen, että kiinteän ja irtaimen omaisuuden ulosmittausta koskevien säännösten eroavuuksista huolimatta tässä nimenomaista lainsäädännöllistä järjestelyä vaille jääneessä tapauksessa painavammat syyt tukevat kantaa, jonka mukaan työntekijäin työsuhdesaatavilla on kiinteän omaisuuden myynnistä kertyneisiin varoihin kiinnityksestä kiinteään omaisuuteen annetun asetuksen 22 §:ssä mainituin etuoikeuksin suoritettavien saatavien ja oikeuksien jälkeen etuoikeusasetuksen 20 §:n nojalla sama etuoikeus kuin niillä muun muassa eräässä KKO:n 19/12 1973 antamassa päätöksessä on katsottu olevan ulosmitatun irtaimen omaisuuden kauppahintaa jaettaessa. Sen vuoksi harkitsen oikeaksi, kumoten HO:n päätöksen, oikaista velkojainluetteloa siten, että myönnän työvoimaministeriön puheena oleville saataville etuoikeusasetuksen 4 §:n 1 momentissa mainitun etuoikeuden.

Oikeusneuvos Leivonen oli samaa mieltä kuin oikeusneuvos Lindholm.