27.10.1980

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

Kumityöntekijä Hilja A oli Oy B:lle toimituttamansa haasteen nojalla Muhoksen KO:ssa lausunut:

"Työskentelin työsopimuslain 1 §:n mukaisen toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen perusteella työsuhteessa Oy B:n palveluksessa Muhoksen kunnassa sijaitsevassa kumitehtaassa kalanteriosastolla toimien kalanteriapulaisena 20/9 1976 -17/12 1976 välisenä aikana. Olin urakkapalkalla, jonka mukaan viimeisenä kahden viikon tilikautena saavuttamani keskituntiansio oli 9,43 markkaa.

Työnantaja irtisanoi työsopimukseni 17/12 1976 päättymään ilman irtisanomisaikaa samana päivänä. Irtisanomisen syyksi työnantaja ilmoitti, että minulla epäillään olevan allergian, joka johtuisi työolosuhteista. Aiheen epäilyynsä työnantaja oli saanut siitä, että kävin 15/12 1976 terveyskeskuslääkärin vastaanotolla, koska viikonloppujen jälkeen minulla oli alkanut ilmetä kuumetta ja jonkinlaista ihottumaa eli n.s. "maanantaikuumetta". Terveyskeskuslääkäri oli ottanut yhteyttä työnantajan lääkäriin, joka edelleen oli ollut asiasta yhteydessä työnantajan muihin edustajiin.

Terveyskeskuslääkäri ei ollut kuitenkaan todennut, että sairauteni olisi johtunut työolosuhteista eikä hän millään tavalla rajoittanut työssäkäyntiäni kumitehtaalla. Sairauden syiden selvittämiseksi terveyskeskuslääkäri lähetti minut Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan tarkempiin tutkimuksiin. Pääsinkin 18/1 1977 kolme päivää kestäneeseen allergiatestiin, jonka tuloksena todettiin, ettei minulla ole allergiaa. Ihotautien erikoislääkäri antoi minulle todistuksen, jonka mukaan tutkimuksissa ei voitu löytää mitään, joka olisi osoittanut vaivojeni olleen työperäisiä eikä mitään, joka osoittaisi minun olevan soveltumaton kyseessä olevaan työhöni. Lääkäri totesi minun olevan täysin työkelpoinen ja -kykyinen sekä kehoitti minua kääntymään uudelleen työnantajani puoleen. Myös työnantaja oli suorittanut jo työsuhteen aikana 9/12 1976 minulle työsuojelutarkastuksen, jonka tuloksena minua pidettiin sopivana työhöni ilman minkäänlaisia rajoituksia.

Irtisanomisen jälkeen olin yhdessä työpaikan pääluottamusmiehen V:n kanssa työsuhdeasiainhoitaja J:n puheilla, jossa esitimme työsuhteeni jatkamista, vaikkapa jossakin toisessa työtehtävässä. Tähän työnantaja ei kuitenkaan suostunut, vaan piti irtisanomisen edelleen voimassa perusteenaan epäily, että minulla olisi työperäinen allergia. Mitään muita syitä työnantaja ei esittänyt, vaan päinvastoin korosti, että olen hyvä työntekijä eikä muita syitä irtisanomiseen ole.

Asian ratkaisemiseksi pidettiin tehtaalla vielä 3/2 1977 neuvottelu, jossa oli työnantajan edustajana työsuhdeasiainhoitaja J sekä työntekijäpuolelta pääluottamusmies V ja Kumi- ja Nahkatyöväen Liitto r.y:n palkkasihteeri U. Työntekijäpuoli vaati, että minun työsuhteeni tulisi palauttaa ja suorittaa minulle korvaus kärsimästäni vahingosta. Työnantajapuoli vetosi edelleen epäilyynsä, että minulla olisi työstä johtuva allergia, sekä esitti lisäksi, että työsopimukseni oli tehty koeajalla, jonka kestäessä työnantaja saisi irtisanoa työsopimuksen ilman erityistä syytäkin. Neuvottelut päättyivät tuloksettomina.

Työsopimuslain 37 §:n 2 momentin säännösten mukaan työnantaja ei saa irtisanoa työntekijää ilman erityisen painavaa syytä, jollaisena ei voida pitää ainakaan työntekijän sairautta, mikäli sairaudesta ei ole ollut seurauksena työntekijän työkyvyn olennainen ja pysyvä heikentyminen. Siten työperäistä allergiaa koskeva epäilys, joka lisäksi on osoittautunut täysin perusteettomaksi, ei voi olla irtisanomisen syynä. Saman lain 3 §:n koeaikaa koskevat säännökset eivät sisällä mitään poikkeusta edellä mainitusta 37 §:ssä selvin sanoin annetusta määräyksestä. Tämän vuoksi katson työnantajan olevan työsopimuslain 51 §:n 1 momentin säännösten nojalla velvollinen korvaamaan minulle irtisanomisella aiheuttamansa vahingon."

Sen vuoksi ja kun A oli työsuhteen päättymisen jälkeen menettänyt työansion kaikkiaan 78 työpäivältä eli yhteensä 5 884,32 markkaa sekä kun A oli työttömyyden ajalta jäänyt ilman lomaedun karttumista joulu - maaliskuulta eli 4 kuukaudelta, mikä menetys vuosilomalaista ilmenevän kertoimen 7,2 ja 75,44 markan keskimääräisen päiväpalkan mukaan laskien oli yhteensä 543,17 markkaa, A oli vaatinut, että KO

1) vahvistaisi yhtiön työnantajana irtisanoneen A:n työsopimuksen työsopimuslain 37 §:n 2 momentin säännösten vastaisesti sekä

2) velvoittaisi yhtiön suorittamaan A:lle korvaukseksi irtisanomisesta aiheutuneesta vahingosta yhteensä 6 427 markkaa 49 penniä 5 prosentin korkoineen haastepäivästä lukien ja korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut.

Yhtiön vastustettua kannetta sillä perusteella, että A oli ollut kolmen kuukauden koeajalla, jolloin yhtiöllä oli ollut oikeus ilman irtisanomisaikaa purkaa A:n työsuhde, KO p. 5/5/1977 oli lausunut selvitetyksi, että A 20/9 1976 lähtien ollut työsuhteessa yhtiöön ja että A:n työsopimuksen voimassaoloajasta oli kolme ensimmäistä kuukautta määrätty koeajaksi sekä että yhtiön edustaja oli 17/12 1976 eli koeajan vielä kestäessä irtisanonut A:n työsuhteen päättymään heti ilman irtisanomisaikaa perusteenaan epäily A:n mahdollisesta sairaudesta. Sen vuoksi ja kun yhtiöllä oli työsopimuslain 3 §:n nojalla ollut oikeus sovittuna koeaikana välittömästi purkaa A:n työsopimus riippumatta yleisistä irtisanomis- ja purkamisperusteista, KO oli, samalla kun yhtiö velvoitettiin antamaan A:lle työsopimuslain 47 §:n mukainen työtodistus, jossa oli mainittu työsuhteen päättymisen syy, hylännyt kanteen.

Vaasan HO, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, t. 1/2 1977 oli jättänyt asian KO:n päätöksen varaan.

A pyysi oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 kohdan nojalla lupaa hakea muutosta HO:n tuomioon ja lupahakemukseensa sisällytti muutoksenhakemuksen.