20.2.2025

Päätös, jota muutoksenhaku koskee

Helsingin hallinto-oikeus 6.2.2024 nro 679/2024

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus myöntää Liikenne- ja viestintävirastolle valitusluvan ja tutkii asian.

Helsingin hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan hallinto-oikeudelle perustevalituksena käsiteltäväksi.

Asian tausta

(1) Pohjanmaan poliisilaitos on tehnyt valvontailmoituksen, jonka mukaan A on 30.12.2020 kuljettanut omistamaansa ajoneuvoa, joka on 7.10.2020 poistettu liikennekäytöstä.

(2) Liikenne- ja viestintävirasto on päätöksellään 13.7.2022 määrännyt A:n maksettavaksi liikennekäytöstä poistetun ajoneuvon käyttämisestä liikenteessä ajoneuvoveron jälkiveroa 10 euroa ja lisäveroa 2 826,92 euroa.

(3) Liikenne- ja viestintävirasto on päätöksellään 28.7.2023 jättänyt tutkimatta A:n oikaisuvaatimuksen. Oikaisuvaatimuksen ei ole katsottu saapuneen virastolle oikaisuvaatimuksen tekemiselle asetetussa 60 päivän määräajassa päätöksen tiedoksisaannista lukien.

(4) Hallinto-oikeus on valituksenalaisella päätöksellään kumonnut Liikenne- ja viestintäviraston päätöksen 28.7.2023 ja palauttanut asian virastolle uudelleen käsiteltäväksi A:n oikaisuvaatimuksen tutkimiseksi.

(5) Hallinto-oikeus on päätöksensä perusteluissa lausunut, että ajoneuvoverolain 50 §:n 2 momentissa ei säädetä erikseen ajoneuvoveron jälki- ja lisäveroa koskevan oikaisuvaatimuksen tekemisen määräajasta. Säännöksen mukaisen kolmen vuoden määräajan on tulkittava koskevan myös jälki- ja lisäveron maksuunpanopäätöstä huolimatta siitä, ettei maksuunpanohetkellä uusi verokausi ole alkanut. Tulkintaa tukee lain puutteellisuuden lisäksi se, että saman lainkohdan mukaan valtion edunvalvojan määräaika oikaisuvaatimuksen tekemiselle on kuusi kuukautta. Verotuksen tasapuolisuuden periaate edellyttää, että verovelvollisen asema muutoksenhaussa ei voi olla valtion edunvalvojaa heikompi.

(6) Hallinto-oikeus on todennut, että kolmen vuoden määräajan oikaisuvaatimuksen tekemiselle on tulkittava alkavan laskennallisesti sen mukaan, milloin uusi verokausi olisi alkanut, mikäli ajoneuvo olisi oikein toimittaessa ilmoitettu liikennekäyttöön otetuksi, kun liikennekäytöstä poistetulla ajoneuvolla ei ole käynnissä olevaa verokautta. Toisaalta, kun ilmoitusta liikennekäyttöönotosta ei ole tehty, verokauden on tulkittava myös päättyneen samana päivänä. Ajoneuvo on todettu liikennekäytössä 30.12.2020, jolloin määräaika oikaisuvaatimuksen tekemiselle on kolme vuotta kyseisenä päivänä alkaneen ja päättyneen laskennallisen verokauden päättymisestä.

Asian ovat ratkaisseet hallinto-oikeuden jäsenet Klaus Järvinen, Taina Hakkarainen ja Hanna Kauppila. Esittelijä Pétja Siltaoja.

Vaatimukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa

(7) Liikenne- ja viestintävirasto on pyytänyt lupaa valittaa hallinto-oikeuden päätöksestä. Sen on valituksessaan katsottava vaatineen, että hallinto-oikeuden päätös kumotaan ja että liikenne- ja viestintäviraston oikaisuvaatimukseen antama päätös saatetaan voimaan.

(8) A on vaatinut valituksen hylkäämistä.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun perustelut

Kysymyksenasettelu

(9) Asiassa on ratkaistavana, missä määräajassa verovelvollisen on vaadittava muutosta Liikenne- ja viestintäviraston päätökseen, jolla verovelvolliselle on määrätty ajoneuvoveron jälki- ja lisäveroa liikennekäytöstä poistetun ajoneuvon käyttämisestä liikenteessä.

(10) Liikenne- ja viestintäviraston mukaan jälki- ja lisäveron määrääminen on poikkeus ajoneuvoverolain 13 ja 14 §:ssä säädettyyn verokaudelta maksuunpantavaan ajoneuvoveroon. Ajoneuvoverolaissa ei ole säädetty verokauden alkamisesta ja päättymisestä, kun kysymyksessä on ajoneuvoverolain 47 ja 47 a §:n mukaisesta jälki- ja lisäveron määräämisestä. Liikennekäytöstä poistetulla ajoneuvolla ei ole ollut voimassa verokautta, jonka päättymisestä kolmen vuoden oikaisuvaatimusaika olisi laskettavissa. Asiassa on siten sovellettava ajoneuvoverolain 50 §:n 2 momentissa säädettyä päätöksen tiedoksisaannista alkavaa 60 päivän mittaista määräaikaa.

(11) A:n mukaan hallinto-oikeus on ratkaissut asian oikein. Viraston valituksessa esitetty tulkinta asettaisi jälki- ja lisäveropäätösten kohteeksi joutuneet verovelvolliset muita heikompaan asemaan. Ajoneuvoverolain 50 §:n 2 momentti on tulkinnanvarainen.

Sovellettavat oikeusohjeet

(12) Ajoneuvoverolain 1 §:n mukaan Suomessa rekisteröidystä tai Suomessa käytettävästä ajoneuvosta suoritetaan valtiolle ajoneuvoveroa siiten kuin tässä laissa säädetään.

(13) Saman lain 2 §:n 1 momentin mukaan, jollei tässä laissa toisin säädetä, ajoneuvoveron kantoon sovelletaan soveltuvin osin, mitä veronkantolaissa (11/2018) tai sen nojalla säädetään, samoin kuin veronlisäyksestä ja viivekorosta annetussa laissa (1556/1995) sekä verojen ja maksujen perimisen turvaamisesta annetussa laissa (395/1973) säädetään.

(14) Saman lain 8 §:n 1 momentin mukaan verovelvollisuus alkaa muun ohessa päivänä, jona ajoneuvo otetaan liikennekäyttöön.

(15) Saman lain 13 §:n mukaan, jollei 14 §:n 3 momentista muuta johdu, ajoneuvovero kannetaan verokaudelta, jonka pituus on 12 kuukautta.

(16) Saman lain 14 §:n 1 momentin mukaan verokausi alkaa muun ohessa päivästä, jona 8 §:ssä tarkoitettu verovelvollisuus alkaa.

(17) Saman pykälän 3 momentin mukaan verokausi päättyy muun ohessa päivänä, jona 8 §:ssä tarkoitettu verovelvollisuus päättyy.

(18) Saman lain 21 §:n (943/2018) 1 momentin mukaan Liikenne- ja viestintävirasto lähettää verolipun, muun ilmoituksen ja päätöksen liikenneasioiden rekisteriin merkityllä osoitteella. Muu kuin yksityishenkilö voi ilmoittaa Liikenne- ja viestintävirastolle kirjallisesti ajoneuvoveron laskutusosoitteen. Jollei muuta näytetä, asiakirjan tiedoksiannon katsotaan tapahtuneen seitsemäntenä päivänä sen jälkeen, kun virasto on antanut asiakirjan postin tai muun vastaavista tehtävistä huolehtivan sopimuskumppanin kuljetettavaksi.

(19) Saman lain 50 §:n 2 momentin mukaan määräaika oikaisuvaatimuksen tekemiselle on kolme vuotta sen verokauden päättymisestä, jona veron maksuunpano on tehty tai jona maksuunpano olisi pitänyt määrätä tai jona veron palautuspäätös on tehty, kuitenkin aina vähintään 60 päivää päätöksen tiedoksisaannista. Valtion edunvalvojan määräaika oikaisuvaatimuksen tekemiselle on kuusi kuukautta verotuspäätöksen tekemisestä.

(20) Ajoneuvolain (1090/2002) 66 d §:n mukaan, sellaisena kuin mainittu pykälä on ollut voimassa muutettuna lailla 233/2007 ennen nykyisen ajoneuvolain (82/2021) voimaantuloa 1.3.2021, ajoneuvo katsotaan otetuksi liikennekäyttöön sinä päivänä, jona liikennekäyttöön ottoa koskeva ilmoitus tehdään.

(21) Verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain 9 §:n 1 momentin mukaan se, joka katsoo, että julkinen saatava on määrätty tai maksuunpantu virheellisesti, saa tehdä perustevalituksen.

(22) Saman lain 10 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan perustevalitus tehdään samalle viranomaiselle kuin säännönmukainen valitus.

(23) Saman lain 20 §:n mukaan julkinen saatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua sitä seuranneen vuoden alusta, jona se on määrätty tai maksuunpantu, ja muussa tapauksessa sitä seuranneen vuoden alusta, jona se on erääntynyt.

(24) Saman lain 21 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan vanhentunutta julkista saatavaa ei saa periä.

(25) Saman pykälän 4 momentin ensimmäisen virkkeen nojalla perustevalitus saadaan tehdä niin kauan kuin oikeutta maksun saantiin ei ole 1 tai vanhentumisajan umpeenkulumistilanteita koskevan 2 momentin mukaan menetetty.

Oikeudellinen arviointi ja johtopäätös

(26) Ajoneuvoverolaissa ei ole erikseen säädetty määräajasta, jonka kuluessa verovelvollinen voi vaatia oikaisua Liikenne- ja viestintäviraston päätökseen, jolla verovelvolliselle on määrätty ajoneuvoveron jälki- ja lisäveroa liikennekäytöstä poistetun ajoneuvon liikenteessä käyttämisen perusteella. Ajoneuvoverolain 50 §:n 2 momentin nojalla verovelvollinen voi kuitenkin tehdä tällaista päätöstä koskevan oikaisuvaatimuksen 60 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaannista.

(27) Oikaisuvaatimuksen tekemiselle ajoneuvoverolain 50 §:n 2 momentissa säädetyn kolmen vuoden määräajan soveltumisen edellytyksenä on, että on olemassa ajoneuvoveron verokausi, jonka päättymisestä sanottu määräaika voitaisiin laskea.

(28) Ajoneuvoverolain edellä selostetun 14 §:n perusteella verokausi alkaa muun ohessa lain 8 §:ssä tarkoitetun verovelvollisuuden alkaessa ja päättyy muun ohessa verovelvollisuuden päättyessä.

(29) A:n omistama ajoneuvo, jota hän on kuljettanut liikenteessä, on ollut poistettu liikennekäytöstä. Kun ajoneuvo on poistettu liikennekäytöstä, samalla on ajoneuvoverolain 8 §:ssä tarkoitetulla tavalla päättynyt myös verovelvollisuus ajoneuvosta ja siten myös ajoneuvoveron verokausi.

(30) Jotta uusi verokausi olisi voinut edellä tarkoitetussa tilanteessa alkaa, ajoneuvo olisi tullut ottaa liikennekäyttöön ajoneuvolaissa (1090/2002) tarkoitetulla tavalla. Edellä selostetun ajoneuvolain 66 d §:n mukaisesti tällöin olisi tullut tehdä liikennekäyttöönottoa koskeva ilmoitus. Ilmoituspäivästä olisi alkanut verovelvollisuus ajoneuvosta. Ajoneuvon ottamista liikennekäyttöön ajoneuvoverolaissa ja ajoneuvolaissa säädetyssä merkityksessä ei sen sijaan ole vielä se, että liikennekäytöstä poistettua ajoneuvoa kuljetetaan liikenteessä.

(31) Edellä esitetyn perusteella liikennekäytöstä poistetulla ajoneuvolla ei ole verokautta, jonka päättymisestä voisi alkaa ajoneuvoverolain 50 §:n 2 momentissa tarkoitettu kolmen vuoden määräaika oikaisuvaatimuksen tekemiselle.

(32) Liikenne- ja viestintävirasto on siten voinut katsoa, että A:n on tullut tehdä hänelle määrättyä ajoneuvoveron jälki- ja lisäveroa koskeva oikaisuvaatimus 60 päivän kuluessa verojen maksuunpanoa koskevan päätöksen tiedoksisaannista.

(33) Liikenne- ja viestintäviraston ajoneuvoveron jälki- ja lisäveroa koskeva päätös on lähetetty A:lle kirjeitse tavallisena tiedoksiantona päätöksen antopäivänä 13.7.2022. A:n on siten katsottava saaneen tiedon päätöksestä 20.7.2022. Oikaisuvaatimus olisi näin ollen tullut toimittaa Liikenne- ja viestintävirastolle viimeistään maanantaina 19.9.2022. A:n oikaisuvaatimukset on toimitettu Liikenne- ja viestintävirastolle 9.5.2023 ja 12.6.2023 eli oikaisuvaatimusajan päätyttyä.

(34) Edellä esitetyn perusteella Liikenne- ja viestintäviraston on voinut ajoneuvoverolain 50 §:n 2 momentin nojalla jättää A:n oikaisuvaatimukset tutkimatta. Hallinto-oikeuden ei siten ole tullut kumota Liikenne- ja viestintäviraston päätöstä.

(35) Asiassa on kuitenkin vielä otettava huomioon verovelvollisen verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain 9 §:n 1 momentissa tarkoitettu oikeus tehdä perustevalitus virheellisesti määrätystä verosta.

(36) Perustevalituksen soveltuvuus on suljettu pois useiden verolajien osalta, esimerkiksi verotusmenettelylain 71 g §:ssä, oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä annetun lain 75 §:ssä sekä kiinteistöverolain 33 §:ssä. Sen sijaan ajoneuvoverolaissa ei ole erikseen säädetty, ettei siinä tarkoitettuihin veroihin sovelleta verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain perustevalitusta koskevia säännöksiä.

(37) Ajoneuvoverolain 2 §:n 1 momentissa on säädetty, että ajoneuvoveron kantoon sovelletaan soveltuvin osin, mitä veronkantolaissa (11/2018) tai sen nojalla säädetään, jollei ajoneuvoverolaissa toisin säädetä. Veronkantolain 66 §:n mukaan sanotussa laissa tarkoitettuihin Verohallinnon tehtäväalaan kuuluviin asioihin ei sovelleta verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain perustevalitusta koskevia säännöksiä. Ajoneuvoverolain 56 §:n (943/2018) 1 momentin mukaan ajoneuvoveron veronkantoviranomaisena toimii Liikenne- ja viestintävirasto.

(38) Tämän asian muutoksenhaku ei kohdistu ajoneuvoveron kantamiseen vaan mainitun veron määräämiseen jälki- ja lisäverona. Kun lisäksi otetaan huomioon, että ajoneuvoverolaissa on erikseen säädetty muutoksenhausta, ajoneuvoverolain 2 §:n 1 momentissa olevasta viittaussäännöksestä ja veronkantolain 66 §:stä ei seuraa, että ajoneuvoveron määräämiseen ei sovelleta verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain perustevalitusta koskevia säännöksiä.

(39) Verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain 21 §:n 3 momentin ensimmäisen virkkeen perusteella perustevalitus saadaan tehdä niin kauan kuin oikeutta maksun saantiin ei ole saman pykälän 1 tai 2 momentin mukaan menetetty. Kun A:n hallinto-oikeudelle osoittama valitus on tullut vireille hallinto-oikeudessa, oikeutta A:lle määrätyn ajoneuvoveron jälki- ja lisäveron saantiin ei ollut vielä menetetty.

(40) Edellä esitetyn perusteella A:n valitus hallinto-oikeudelle on katsottava hänelle määrättyä jälki- ja lisäveroa koskevaksi perustevalitukseksi, jonka Helsingin hallinto-oikeus on ollut toimivaltainen ratkaisemaan.

(41) Näin ollen hallinto-oikeuden ei olisi tullut tutkia A:n tekemää valitusta Liikenne- ja viestintäviraston päätöstä koskevana säännönmukaisena valituksena, eikä hallinto-oikeuden olisi tullut palauttaa A:n asiaa Liikenne- ja viestintävirastolle A:n oikaisuvaatimuksen tutkimista varten.

(42) Tämän vuoksi hallinto-oikeuden päätös on kumottava ja asia on palautettava hallinto-oikeudelle perustevalituksena käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Eija Siitari (eri mieltä), Mika Seppälä, Mikko Pikkujämsä (eri mieltä), Vesa-Pekka Nuotio ja Tero Leskinen. Asian esittelijä Turo Lehtonen.

Äänestyslausunto

Eri mieltä olleen oikeusneuvos Mikko Pikkujämsän äänestyslausunto, johon oikeusneuvos Eija Siitari yhtyi:

”Kuten enemmistö, myönnän valitusluvan ja tutkin asian. En muuta hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta. Äänestyksen lopputuloksen johdosta velvollisena lausumaan siitä, onko asia palautettava hallinto-oikeuteen perustevalituksena tutkittavaksi, olen tältä osin samaa mieltä kuin enemmistö.

Perustelut

Oikaisuvaatimuksen määräaika

Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeus hakea muutosta turvataan lailla. Tämä perusoikeuksiin kuuluva päämäärä on otettava oikaisuvaatimuksen määräaikaa koskevan ajoneuvoverolain 50 §:n 2 momentin tulkinnan lähtökohdaksi.

Ajoneuvoverolain 50 §:n yksityiskohtaisten perusteluiden mukaan ajoneuvoveroa koskeva muutoksenhaku noudattaisi samoja periaatteita, joita laajasti sovelletaan muussakin verotuksessa (HE 111/2003 vp s. 56).

Ajoneuvoverolain 50 §:n 2 momentti muistuttaakin läheisesti muiden verolakien vastaavia säännöksiä, kuten verotusmenettelystä annetun lain 64 §:ää ja oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä annetun lain 61 §:ää. Mainituissa muiden verolakien säännöksissä ilmaistun pääsäännön mukaan verovelvollisen on tehtävä oikaisuvaatimus kolmen vuoden määräajassa, jonka alkamisajasta on säädetty lainkohdissa keskenään eri tavoin.

Puheena olevissa muiden verolakien säännöksissä on lisäksi säädetty, että oikaisuvaatimus voidaan kuitenkin aina tehdä 60 päivän kuluessa päivästä, jona muutoksenhakuun oikeutettu on saanut päätöksestä tiedon. Tätä sääntöä on pidettävä poikkeussääntönä, jolla varmistetaan verovelvollisen oikeusturva ja riittävä muutoksenhakuaika siinä tapauksessa, että oikaisuvaatimuksen kohteena oleva päätös on annettu hänelle tiedoksi niin myöhään, että pääsääntönä oleva kolmen vuoden määräaika on jo kulunut tai kulumassa umpeen.

Mainituissa muiden verolakien säännöksissä on vielä säädetty erikseen siitä määräajasta, jota noudattaen Veronsaajien oikeudenvalvontayksikön on vaadittava oikaisua. Veronsaajan oikeudenvalvontayksikön käytettävissä oleva määräaika kuusi kuukautta lasketaan verovelvollista koskevan verotuspäätöksen tekemisestä.

Ajoneuvoverolain 50 §:n 2 momentin rakenne on samanlainen. Myös siinä on ilmaistu pääsääntönä pidettävä kolmen vuoden määräaika ja poikkeussääntö, jonka mukaan oikaisuvaatimuksen määräaika on kuitenkin aina vähintään 60 päivää tiedoksisaannista. Myös valtion edunvalvojaan sovellettavasta oikaisuvaatimuksen kuuden kuukauden määräajasta on säädetty erikseen.

Verovelvollisen oikeusturva, lain esitöissä ilmaistu pyrkimys muun verotuksen kanssa yhtäläisten periaatteiden noudattamiseen ja ajoneuvoverolain 50 §:n 2 momentin hahmottaminen edellä kuvatulla tavalla ohjaavat tulkitsemaan lainkohtaa siten, että asiassa tulee sovellettavaksi pääsääntö, jonka mukaan verovelvollisen tekemän oikaisuvaatimuksen määräaika on kolme vuotta.

Korkeimman hallinto-oikeuden enemmistön kanta perustuu siihen, että kolmen vuoden määräajan alkamisajankohta on säännöksessä ilmaistu verokauden avulla ja että ajoneuvolla ei tässä tapauksessa ole ollut verokautta. Katson, että enemmistö antaa lainkohdan tulkinnassa liian suuren painoarvon verokauden käsitteelle. Perustelen kantaani seuraavassa lain esitöihin tukeutuen.

Ajoneuvoverolain alkuperäinen 50 §:n 2 momentti, jonka rakenne nyt merkityksellisin osin noudatti nykyistä säännöstä, sai sisältönsä eduskuntakäsittelyn aikana. Ajoneuvoverolain säätämiseen johtaneeseen hallituksen esitykseen (HE 111/2003 vp) tai lakiesityksen johdosta annettuun valiokuntamietintöön (VaVM 36/2003 vp) ei sisälly sellaisia yksityiskohtaisia perusteluita, jotka kuvaisivat verokauden merkitystä puheena olevan lainkohdan tulkinnassa.

Lakia säädettäessä verokauden merkitys yleisesti ottaen on mielletty vähäiseksi. Hallituksen esityksen yleisperusteluiden (HE 111/2003 vp s. 26) mukaan verokauden päämerkitys on siinä, että se muodostaa ajoneuvokohtaisesti tietyn jakson, jolta kannettavalle verolle muodostuu yksi tai useampia eräpäiviä. Jos tämänkaltaiset veronkantotekniset seikat jätetään huomiotta, voitaisiin oikeastaan paremmin puhua päiväkohtaisesta verosta kuin vanhaan tapaan vuotuisesta verosta. Tämäkin kuvastaa osaltaan tavoitteena olevaa järjestelmän kehittämistä entistä joustavammaksi, hallituksen esityksessä todetaan.

Valiokuntamietinnössä (VaVM 36/2003 vp) menettelylliset seikat on nostettu lakiesityksen erääksi ongelmakohdaksi, ja valiokunta on esittänyt niiden vuoksi useita muutoksia. Mietinnön yleisperusteluissa on todettu oikeusturvan takeena olevan sen, että verovelvolliset voivat aina tarkistuttaa verotuksen oikeellisuuden joustavasti esimerkiksi oikaisumenettelyä käyttäen.

Johtopäätökseni lain esitöiden perusteella on, että säännönmukaisen verokauden puuttumiselle tässä tapauksessa ei tulisi antaa sellaista merkitystä, jonka enemmistö on sille antanut. Hallinto-oikeuden tavoin katson, että yhden päivän mittaisen laskennallisen verokauden voidaan katsoa muodostuneen, kun ajoneuvolle on määrätty jälkiveroa yhden päivän ajalta ajoneuvon käyttämisestä liikenteessä 30.12.2020.

Kiinnitän vielä huomiota siihen, että verovelvollisen oikeusturvan tarve on suurimmillaan yleensä juuri nyt kysymyksessä olevan jälkiverotuksen yhteydessä. Tulkinta, jonka mukaan verovelvollisen käytettävissä olisi kolmen vuoden oikaisuvaatimusmääräaika vain ajoneuvoverotuksen säännönmukaisen toimittamisen yhteydessä, jolloin oikeussuojan tarvetta ei juuri ole, mutta ei jälki- ja lisäverotuksen yhteydessä, on verovelvollisen oikeussuojan perustulkintalinjausten vastainen.

Esittämilläni perusteilla katson, ettei ole syytä muuttaa hallinto-oikeuden päätöksen lopputulosta.

Asian palauttaminen perustevalituksena tutkittavaksi

Sen lisäksi, mitä oikeudenkäynnistä hallintoasioissa annetun lain 85 §:ssä on säädetty, äänestämiseen sovelletaan pykälän 3 momentin mukaan, mitä siitä oikeudenkäymiskaaressa säädetään.

Oikeudenkäymiskaaren 23 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan, jos samaa vaatimusta koskevassa asiassa on useita kysymyksiä, jotka vaikuttavat ratkaisun lopputulokseen, niistä jokaisesta on äänestettävä erikseen. Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuimen jäsenen on lausuttava jokaisesta ratkaistavasta kysymyksestä.

Sen jälkeen, kun korkeimmassa hallinto-oikeudessa on ratkaistu, että Liikenne- ja viestintäviraston ei ole tullut tutkia A:n oikaisuvaatimusta, on vielä ratkaistava, olisiko hallinto-oikeuden tullut tutkia hänen muutoksenhakunsa perustevalituksena. Tämä kysymys vaikuttaa ratkaisun lopputulokseen, ja olen siten siitä velvollinen lausumaan.

Viittaan tältä osin enemmistön perusteluihin ja olen asian perustevalituksena käsittelystä samaa mieltä kuin enemmistö.”