19.12.2014

Päätös, jota hakemus koskee

Eteläinen tullipiiri 6.8.2009 nro 32106709198004700

Asian aiemmat vaiheet

A on 15.7.2009 tuonut Suomeen Ruotsista ostetun käytetyn Volvo XC 90 - merkkisen henkilöauton. Auton ensimmäinen käyttöönottopäivä on ollut 21.12.2002. Eteläisen tullipiirin 6.8.2009 tekemässä autoverotuspäätöksessä auton yleiseksi vähittäismyyntiarvoksi on katsottu 26 265,15 euroa. Veron osuudeksi on määrätty 42,60 prosenttia vähittäismyyntiarvosta eli 11 188,95 euroa. Veron osuus on laskettu autoverolain 5 a §:n (1292/2007) 1 momentin mukaisesti auton yhdistettyä kulutusta vastaavien hiilidioksidipäästöjen perusteella.

Hakemus

A on korkeimpaan hallinto-oikeuteen 13.8.2013 saapuneessa purkuhakemuksessaan vaatinut tullipiirin autoverotuspäätöksen purkamista. Vaatimuksensa perusteeksi A on esittänyt muun ohella seuraavaa:

Tullipiirin autoverotuspäätös on perustunut ilmeisen väärään lain soveltamiseen. Auton veroprosentiksi on virheellisesti määrätty 42,60. Päätöksen tekemisen jälkeen on syntynyt uudeksi selvitykseksi luettavaa oikeuskäytäntöä, jonka perusteella asiaa on arvioitava uudestaan. A on viitannut unionin tuomioistuimen 7.11.2011 antamaan tuomioon asiassa C-402/09, Tatu , korkeimman hallinto-oikeuden päätökseen KHO 2002:85, Kouvolan hallinto-oikeuden päätöksiin nro 13/0082/2 ja 13/0086/2 sekä Helsingin hallinto-oikeuden päätökseen nro 13/0365/4.

Autoverotuspäätös on syrjivä. Syrjivän verotuksen vuoksi A:n olisi ollut huomattavasti houkuttelevampaa hankkia vastaava auto Suomesta kuin tuoda se toisesta jäsenvaltiosta. Auto on ensirekisteröity 21.12.2002 ja siihen on sekä unionin tuomioistuimen että korkeimman hallinto-oikeuden, Kouvolan hallinto-oikeuden ja Helsingin hallinto-oikeuden oikeuskäytännön nojalla sovellettava samaa veroprosenttia, joka vastaavaan ajoneuvoon on sovellettu sen ensirekisteröinnin yhteydessä. Vastaavasta autosta on peritty ensirekisteröinnin yhteydessä veroa 25 prosenttia. Autoverotuspäätös, jossa ajoneuvoon on sovellettu tätä korkeampaa veroprosenttia, on unionin lainsäädännön vastainen ja virheellinen.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Korkein hallinto-oikeus hylkää hakemuksen.

Perustelut

Sovellettavat hallintolainkäyttölain säännökset

1. Hallintolainkäyttölain 63 §:n 1 momentin mukaan lainvoiman saanut päätös voidaan purkaa:

1) jos asiassa on tapahtunut menettelyvirhe, joka on voinut olennaisesti vaikuttaa päätökseen;

2) jos päätös perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen tai erehdykseen, joka on voinut olennaisesti vaikuttaa päätökseen; tai

3) jos asiaan on tullut sellaista uutta selvitystä, joka olisi olennaisesti voinut vaikuttaa päätökseen, eikä hakijasta johdu, että uutta selvitystä ei ole aikanaan esitetty.

Hallintolainkäyttölain 63 §:n 2 momentin mukaan päätöstä ei saa purkaa, ellei se loukkaa yksityisen oikeutta tai julkisen edun katsota vaativan päätöksen purkamista.

Kysymyksenasettelu

Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjapäätöksessään KHO 2014:182 arvioinut autoverolain 1.1.2008 voimaan tulleen 5 a §:n (1292/2007) yhteensopivuutta EY 90 artiklan 1 kohdan (SEUT 110 artikla) kanssa siltä osin kuin lainkohdassa säädettyä hiilidioksidipäästöihin perustuvaa veron osuuden määräämistä on sovellettu myös muusta jäsenvaltiosta Suomeen tuotuun toisessa jäsenvaltiossa ennen 1.1.2008 käyttöön otettuun autoon syrjivyysarviointia tekemättä. Korkein hallinto-oikeus on muun ohella unionin tuomioistuimen tuomioon asiassa C- 437/12, X , viitaten todennut, että autoverolain mukainen järjestelmä ei ole rakenteeltaan sellainen, ettei se missään olosuhteissa mahdollista sitä, että toisesta jäsenvaltiosta tuotavalle autolle määrättävä autovero on suurempi kuin vastaavassa Suomessa jo rekisteröidyssä autossa on veroa jäljellä. Tämän vuoksi korkein hallinto-oikeus on katsonut, että toisesta jäsenvaltioista käytettyinä maahantuotuihin autoihin sovellettava veron osuuden autoverolain 5 a §:n mukainen määrääminen ei ole yhteensopiva unionin oikeuden kanssa.

Kun otetaan huomioon edellä mainitussa korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä tehty oikeudellinen arviointi, tässä asiassa on kysymys siitä, onko tullipiirin lainvoimainen autoverotuspäätös purettava asiassa saadun uuden selvityksen perusteella tai sillä perusteella, että se unionin oikeuden vastaisena perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Päätöksen purkamisen johdosta asia olisi palautettava Tullille sen selvittämiseksi, onko A:n toisesta jäsenvaltiosta tuomasta autosta kannettu autoveroa enemmän kuin yhdessäkään vastaavassa Suomeen jo rekisteröidyssä autossa on ollut veroa jäljellä auton tuontiajankohtana.

Autoverotusta koskevan päätöksen purkamisen edellytykset

Hallintolainkäyttölain 63 §:ssä on säädetty edellytyksistä, joiden nojalla lainvoiman saanut päätös voidaan purkaa. Kuitenkaan pykälän 2 momentin mukaan päätöstä ei saa purkaa, ellei se loukkaa yksityisen oikeutta tai julkisen edun katsota vaativan päätöksen purkamista. Lisäksi hallintolainkäyttölain 64 §:ssä on säädetty määräajasta, jona purkua on haettava. Lainvoimaisen päätöksen purkaminen perustuu viime kädessä korkeimman hallinto-oikeuden kokonaisharkintaan.

Unionin oikeuden mukaisen syrjintäkiellon vastaisesti kannetut verot on pääsääntöisesti palautettava verovelvolliselle. Palautuksiin sovelletaan unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan vastaavuus- ja tehokkuusperiaatetta. Vastaavuusperiaatteen mukaan palautusvaatimuksia koskevat menettelysäännökset eivät saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia. Tehokkuusperiaatteen mukaan nämä menettelysäännökset eivät saa olla sellaisia, että unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tehokkuusperiaatteen mukaiseksi on todettu se, että oikeussuojakeinojen käyttämiselle asetetaan kansallisesti kohtuulliset määräajat, joilla edistetään sekä verovelvollisia että viranomaisia suojaavaa oikeusvarmuutta, vaikka määräajan kuluminen umpeen tarkoittaa palautusvaatimuksen vanhentumista ja edun menetystä. Unionin tuomioistuin on katsonut kohtuulliseksi esimerkiksi kolmen tai neljän vuoden määräajan, joka alkaa kulua riitautetun veron maksupäivästä.

Unionin tuomioistuin on asiassa C-224/01, Köbler , antamassaan tuomiossa käsitellyt valtion vahingonkorvausvastuuta yksityistä kohtaan. Tuomionsa perusteluissa unionin tuomioistuin käsittelee myös ylimmän hallintotuomioistuimen vir­heel­liseksi osoittautuneen päätöksen oikeusvoimavaikutusta. Tuomion mu­kaan tältä osin on syytä korostaa, että lopullisten päätösten oikeus­voi­maa koskevan periaatteen tärkeyttä ei voida kiistää. Itse asiassa sekä oikeusrauhan ja oikeussuhteiden vakauden että hyvän lainkäytön var­mis­tamiseksi on tärkeää, että kaikkien käytettävissä olevien oikeus­suoja­keinojen käytön tai näitä oikeussuojakeinoja varten säädettyjen mää­rä­aikojen umpeen kulumisen jälkeen lopullisiksi tulleita tuomioistuinten päätöksiä ei voida enää saattaa kyseenalaisiksi.

Arvioitaessa sitä, onko tullipiirin päätös korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä KHO 2014:182 ja siinä mainitusta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevän kannan johdosta purettava, on merkityksellistä myös se, että A ei ole hakenut kysymyksessä olevan auton verotukseen muutosta säädetyssä yli kolmen vuoden pituisessa määrä­ajassa. Kansallisissa soveltamistilanteissa lainvoiman saaneita verotus­päätöksiä ei tällaisissa tilanteissa järjestelmällisesti tai säännön­mukai­sesti pureta. Purkujärjestelmän tarkoituksena ei ole, että verotusten oikaiseminen tai muuttaminen siirtyisi kolmen vuoden oikaisumääräajan päätyttyä veroviranomaiselta korkeimman hallinto-oikeuden tehtäväksi käyttäen hyväksi korkeimmalle hallinto-oikeudelle yksinomaan kuuluvaa lainvoimaisten ratkaisujen purkuvaltaa.

Edellä hallintolainkäyttölain 63 §:n 1 momentin ja 2 momentin soveltamisedellytyksistä esitetyn perusteella ja kun otetaan huomioon, ettei unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö lähtökohtaisesti edellytä lainvoimaisen hallintopäätöksen purkamista siinäkään tapauksessa, että sen on katsottava rikkoneen unionin oikeutta, A:n hakemuksen tueksi ei ole esitetty sellaisia syitä, joiden johdosta siihen voitaisiin suostua. Tämän vuoksi hakemus on hylättävä.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Ahti Vapaavuori, Eila Rother, Hannele Ranta-Lassila, Timo Viherkenttä ja Leena Äärilä. Asian esittelijä Juhana Niemi.