KHO:2002:70

Asiasanat: Mielenterveys, Psykiatrinen sairaalahoito, Kriminaalipotilas
Tapausvuosi: 2002
Antopäivä: 4.11.2002
Diaarinumero: 2577/3/01
Taltio: 04.11.2002/2802

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus oli mielenterveyslain 8 §:n ja 17 §:n 2 momentin nojalla jättänyt vahvistamatta valtion mielisairaalan ylilääkärin päätöksen, että A:n tahdosta riippumaton psykiatrinen sairaalahoito lopetetaan, sekä määrännyt A:n hänen tahdostaan riippumatta psykiatriseen sairaalahoitoon sillä perusteella, että A sairasti harhaluuloisuushäiriötä, hänen todellisuudentajunsa oli häiriintynyt, hänellä esiintyi ympäristöönsä sekä itseensä kohdistuvia harhaluuloja ja vaikutuselämyksiä eikä häntä sairaudentunnottomuuden vuoksi voitu hoitaa avohoidossa. Korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei A:n sairastamaan vakavaksi todettuun mielenterveyden häiriöön ole hänen hoitonsa valtion mielisairaalassa kestettyä mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa tarkoitetuin tavoin kuusi kuukautta näytetty liittyneen sellaista selvää todellisuudentajun häiriötä, jota voidaan pitää psykoosina. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus ei siten ollut voinut jättää vahvistamatta valtion mielisairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaavan ylilääkärin päätöstä A:n hoidon lopettamiseksi. Korkein hallinto-oikeus kumosi Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen päätöksen sekä palautti asian ylilääkärin päätöstä välittömästi vahvistamatta Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle ylilääkärin päätöksen vahvistamista ja mahdollisia muita korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisusta aiheutuvia toimenpiteitä varten. Suomen perustuslaki 6 § sekä 7 § 1 ja 3 mom.
Mielenterveyslaki 8 ja 17 §

Selostus asian aikaisemman käsittelyn vaiheista

Käräjäoikeus oli 18.9.2000 julistamallaan päätöksellä määrännyt A:n mielentilan tutkittavaksi.

X:n sairaanhoitopiirin sairaala oli suorittanut A:n mielentilatutkimuksen 30.10.2000 alkaen. Sairaalan mielentilatutkimusosaston erikoislääkäri oli 29.12.2000 antanut A:n mielentilasta lausuntonsa Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle.

Lausunnon johtopäätöksen mukaan A ei ole älyllisesti kehitysvammainen, vaan kognitiivinensuorituskyky vastaa keskimäärin keskitasoa älykkäämpää tasoa. Hyvästä suoritustasosta huolimatta kognitiivisissa toiminnoissa tuli esiin häiriöalttiutta sekä viitteitä ajatustoimintojen häiriöihin. A on mielisairas ja hän sairastaa pitkäaikaista harhaluuloisuushäiriötä, joka vääristää realiteettien hahmottamista. Sairaudesta johtuen hän tulkitsee ympäristöään psykoottisista uskomuksistaan käsin. Hänen ajatustensa sisältö on häiriintynyt, mikä tulee esiin eriskummallisina harhaluuloina ja näiden motivoimana poikkeavana käyttäytymisenä. Hän ei kykene kontrolloimaan emotioitaan, mikä ilmenee aggressiivisena käyttäytymisenä. A:n ajatusten rakenteen häiriöt näkyvät assosiaatioiden löystymisenä ja puheen syrjähtelynä. Hänellä on merkityselämyksiä. Hänellä on taipumus projisoida osia itsestään toisiin ja pitää niitä toisten piirteinä tai ominaisuuksina. A:lla ei ole sairaudentuntoa oireisiinsa. Hänellä on taustassaan useita omaisten ja muiden tahojen yhteydenottoja terveydenhuoltojärjestelmään hänen psyykkisten oireidensa takia. Sairaudesta on ollut viitteitä jo 1990-luvun alusta lähtien. Syytteenalaisen teon esitutkinnan aikana hänestä on laadittu psykiatrinen lausunto, jossa hänen psyykkistä terveydentilaansa on pidetty poikkeavana. A toi myös tällöin esiin epäloogisia, suuruusharhaiselta vaikuttavia näkemyksiä, mielipiteitä ja vaikutuselämyksiä. Näin ollen A on todennäköisesti ollut mielisairautensa takia kykenemätön säätelemään käyttäytymistään syytteenalaisen teon aikana. A on kieltänyt itse tehneensä syytteenalaista tekoa. Hän ei koe olevansa mielisairas tai sairaalahoidon tarpeessa. Lausunnon mukaan A:ta voidaan kuulla oikeudessa. Lausunnossa on esitetty, että A on syytteenalaisen tekonsa aikana ilmeisesti ollut ymmärrystä vailla. Mielentilatutkimuksen päättyessä A on tahdostaan riippumatta psykiatrisen sairaalahoidon tarpeessa.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus oli 4.1.2001 tekemällään päätöksellä mielenterveyslain 8 §:n, 17 §:n 1 momentin ja 17 a §:n nojalla määrännyt A:n hänen tahdostaan riippumatta psykiatriseen sairaalahoitoon. Hoito määrättiin aloitettavaksi valtion mielisairaalassa.

Käräjäoikeus oli 31.1.2001 antamassaan tuomiossa katsonut, että A oli syyllistynyt siihen tekoon, josta syyttäjä oli vaatinut hänelle rangaistusta, eli 29.6.2000 tehtyyn tuhotyöhön (rikoslaki 34 luku 1 §). Käräjäoikeus ei ollut havainnut seikkoja, jotka olisivat olleet ristiriidassa mielentilalausunnon lopputuloksen kanssa. A oli siten ollut syytteenalaisen tuhotyön tehdessään ymmärrystä vailla. Koska A oli tekohetkellä ollut ymmärrystä vailla, hänet oli jätetty rikoslain 3 luvun 3 §:n perusteella rangaistukseen tuomitsematta.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus oli 29.3.2001 tekemällään päätöksellähallintomenettelylain 26 §:n nojalla ratkaissut uudelleen A:n hoitoon määräämisen hoitopaikan osalta ja määrännyt A:n hoitoon toiseen valtion mielisairaalaan.

Valtion mielisairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaava ylilääkäri oli 2.7.2001 tekemällään kirjallisella päätöksellä katsonut, että mielenterveyslain 8 §:ssä tarkoitettuja edellytyksiä A:n tahdosta riippumattomalle psykiatriselle sairaalahoidolle ei ollut olemassa. Ylilääkäri oli alistanut hoidon lopettamista koskevan päätöksensä Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen vahvistettavaksi.

Ylilääkäri oli myös kirjelmässään Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle todennut, että tehtyjen tutkimusten perusteella A:ta ei voitu pitää kiistattomasti mielisairaana. Rajanveto oli tässä tapauksessa kuitenkin tavallista vaikeampaa. Ylilääkäri oli katsonut A:n sairastavan sekamuotoista persoonallisuushäiriötä, jossa oli epäluuloisia, skitsoideja ja narsistisia piirteitä. Tämä häiriö saattoi jatkossa tehdä psykoottiset läpilyönnit A:lla mahdollisiksi, mutta valtion mielisairaalassa niitä ei kolmen kuukauden aikana huolellisessa tutkimuksessa ja seurannassa ollut todettu.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus oli 19.7.2001 pyytänyt ylilääkäriltä lisäselvitystä A:n psyykkisestä tilasta.

Ylilääkäri oli 2.8.2001 antanut pyydetyn lisäselvityksen todeten, ettei käytettävissä olevista esitiedoista (mielentilatutkimuslausunto) tai seurannasta valtion mielisairaalassa huhtikuun 2001 alusta lähtien voida päätellä A:n kiistatta sairastavan mielisairauden tasoista häiriötä. Mielisairauden ylilääkäri on rajannut tilaksi, jossa potilaan realiteettitaju pysyvästi tai toistuvasti pettää edes rajatuilla alueilla niin, ettei se ole hänen kulttuuritaustallaan selitettävissä. A:n kohdalla kyvyttömyys hyväksyä realiteetteja näkyy selkeästi vain hänen psyykkisen häiriintyneisyytensä ja hoidon tarpeen käsittämisen osalta. Näiltä osin tilanne on kuitenkin kaiken kaikkiaan ristiriitainen, koska A kieltää psyykkisiä oireitaan paitsinarsismiinsa pohjautuen, myös ajaakseen asiaansa sairaalasta poistamisen suuntaan. Kyvyttömyys tunnistaa psyykkistä oireilua ei sulje pois vaikean persoonallisuushäiriön mahdollisuutta eikä toisaalta tässä yhteydessä myöskään puhu yksiselitteisesti psykoottistasoisen paranoian puolesta. A:n mielisairautta ei myöskään voida perustella sillä, että hän sitkeästi kieltää syytteenalaisen teon, kun selkeä silminnäkijätodistusaineisto puuttuu esitutkinnasta. Näin ylilääkäri on joutunut palaamaan M III -lausunnossa 2.7.2001 liitteineen esittämäänsä johtopäätökseen, ettei A:ta voida kiistatta pitää mielisairaana. Mielisairauden oireita ei sairaalaseurannassa selkeästi ole havaittu, vaikka rajanveto mielisairauden ja vaikean persoonallisuushäiriön välillä on A:n tapauksessa huomattavan vaikeaa.Ylilääkärin käsityksen mukaan A ei ole tahdostaan riippumatta psykiatrisen sairaalahoidon tarpeessa.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen ratkaisu 16.8.2001

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on hylännyt valtion mielisairaalan ylilääkärin esityksen, oikeastaan jättänyt hoidon lopettamista koskevan ylilääkärin päätöksen vahvistamatta, ja määrännyt A:n hänen tahdostaan riippumatta psykiatriseen sairaalahoitoon. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on päätöksensä perusteluissa todennut asiasta saadun selvityksen perusteella, että A sairastaa harhaluuloisuushäiriötä. Hänen todellisuudentajunsa on häiriintynyt ja hänellä esiintyy ympäristöönsä sekä itseensä kohdistuvia harhaluuloja ja vaikutuselämyksiä. A:n suhtautuminen omaan tilaansa on epärealistista, eikä häntä sairaudentunnottomuuden vuoksi voida hoitaa avohoidossa. Hän on mielisairautensa vuoksi hoidon tarpeessa siten, että hoitoon toimittamatta jättäminen olennaisesti pahentaisi hänen mielisairauttaan ja vakavasti vaarantaisi muiden henkilöiden terveyttä ja turvallisuutta sekä muut mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä. Edellä olevan perusteella Terveydenhuollonoikeusturvakeskus on katsonut, että mielenterveyslain 8 §:ssä säädetyt edellytykset A:n määräämiseen hoitoon hänen tahdostaan riippumatta ovat olemassa.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on sovellettuina oikeusohjeina maininnut mielenterveyslain 8 §:n ja 17 §:n 2 momentin. Asiaa on käsitelty Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen oikeuspsykiatristen asioiden lautakunnan istunnossa.

Käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Vaatimukset korkeimmassa hallinto-oikeudessa:

A on vaatinut, että Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen päätös kumotaan. A on pyytänyt, että asiassa toimitetaan suullinen käsittely häntä tutkineiden ja hänestä lausuntoja antaneiden henkilöiden kuulemiseksi. A:n puolelta asiassa kuultaisiin ainakin valtion mielisairaalan ylilääkäriä. Lisäksi A on pyytänyt, että hänelle myönnetään maksuton oikeudenkäynti asiassa korkeimmassa hallinto-oikeudessa taannehtivasti 22.8.2001 lähtien ja hänen oikeudenkäyntiavustajakseen määrätään asianajaja B.

Mikäli korkein hallinto-oikeus katsoo tarpeelliseksi, että A:lle tulisi hallintolainkäyttölain 19 a §:n mukaisesti määrätä tätä oikeudenkäyntiä varten edunvalvoja, hän on pyytänyt, että B määrätään hänen edunvalvojakseen.

Valtion mielisairaalan 2.7.2001 tekemässä esityksessä Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle A:n tahdosta riippumattoman psykiatrisen sairaalahoidon lopettamisesta on todettu, että A:ta oli tutkittu valtion mielisairaalassa kolmen kuukauden ajan sellaisella intensiteetillä, joka vastaa täydellistä mielentilatutkimusta. A ei seurannan aikana saanut mitään psykoaktiivista lääkitystä. Johtopäätöksenä on todettu, ettei A:ta voida pitää kiistattomasti mielisairaana. Diagnoosi A:sta on, että hän sairastaa sekamuotoista persoonallisuushäiriötä, jossa on epäluuloisia, skitsoideja ja narsistisia piirteitä. A:nterveydentilan arvioinnissa tulisi lähtökohdaksi ottaa tämä viimeksi suoritettu tutkimus eikä aikaisempaa tutkimusta. Viimeisen tutkimuksen perusteella A:n terveydentila ei edellytä pakkohoidon jatkamista.

Selvitykset korkeimmassa hallinto-oikeudessa:

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on antanut valituksen johdosta lausunnon. Lausunnon mukaan harhaluuloisuushäiriöön ei aina liity merkittävää persoonallisuuden psykoottista hajoamista tai selvästi havaittavia psykoottisia ajatushäiriöitä. Mielentilatutkimuksen aikana suoritetussa psykologisessa tutkimuksessa A:lla on kuitenkin todettu viitteitä psykoottisista ajatushäiriöistä sekä persoonallisuuden hajoamisesta. Valtion mielisairaalassa suoritetussa psykologisessa tutkimuksessa ei ole todettu avointa psykoottisuutta, mutta ajattelun häiriöalttisuus, ylikontrollointi sekä voimakas vallitsevien tosiasioiden kieltäminen ovat viitanneet vaikea-asteiseen, jopa psykoottistasoiseen häiriöön.

Valtion mielisairaalan potilasasiakirjoista on lausunnon mukaan ilmennyt toistuvia viitteitä siitä, että A:n käyttäytyminen ja hänen puhetyylinsä ovat olleet psykoottiseen häiriöön viittaavalla tavalla poikkeavia. Hänen todellisuudentajunsa on ollut häiriintynyt ja hänellä on esiintynyt suuruusharhaluuloja. Näin ollen A:n psyykkistä häiriötä on pidettävä mielisairauden asteisena.

Valtion mielisairaalassa on todettu A:n tarvitsevan edelleen psykiatrista hoitoa, mutta ei hänen tahdostaan riippumatonta hoitoa. A on ollut täysin sairaudentunnoton, joten hänen kohdallaan psykiatrista hoitoa ei ole voitu toteuttaa avohoidon keinoin. Näin ollen A on ollut tahdostaan riippumatta psykiatrisen sairaalahoidon tarpeessa siten, että hoitoon toimittamatta jättäminen olennaisesti pahentaisi hänen mielisairauttaan, vakavasti vaarantaisi hänen terveyttään ja turvallisuuttaan ja vakavasti vaarantaisi muiden henkilöiden terveyttä ja turvallisuutta sekä muut mielenterveyspalvelut ovat riittämättömiä. Edellytykset A:n määräämiseen psykiatriseen sairaalahoitoon hänen tahdostaan riippumatta ovat olleet olemassa.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on todennut, ettei A ole valituksessaan tuonut esiin mitään uutta asiaan vaikuttavaa, ja esittänyt valituksen hylkäämistä aiheettomana.

A on antanut vastaselityksen. Valtion mielisairaalan ylilääkäri on Terveydenhuollonoikeusturvakeskukselle 2.8.2001 antamassaan lisäselvityksessä edelleen päätynyt siihen, ettei A ole tahdostaan riippumatta sairaalahoidon tarpeessa. Lopputulos käytettävissä olevista esitiedoista ja seurannasta valtion mielisairaalassa huhtikuun 2001 alusta lähtien on, ettei A:n voida päätellä kiistatta sairastavan mielisairauden tasoista häiriötä ja että A ei ole tahdosta riippumattoman hoidon tarpeessa.

Asianajaja B on esittänyt asiassa 4 880 markan laskun, joka sisältää 4 000 markan palkkion ja 880 markan arvonlisäveron.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös 10.4.2002 taltio n:o 835

Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen mukaan korkein hallinto-oikeus on istunnossaan 12.3.2002 päättänyt toimittaa A:n pyynnöstä asiassa suullisen käsittelyn.

Maksuton oikeudenkäynti:

A:lle on myönnetty maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 1 §:n 1 momentin 4 kohdan ja 3 §:n 2 momentin nojalla maksuton oikeudenkäynti asiassa korkeimmassa hallinto-oikeudessa 22.8.2001 lukien korvausvelvollisuudetta valtiolle. Hänen oikeudenkäyntiavustajakseen on määrätty saman lain 10 §:n 1 momentin nojalla asianajaja B.

Edunvalvojan määrääminen:

Kun A:lle on edellä lausutun mukaisesti myönnetty maksuton oikeudenkäynti ja hänelle on määrätty oikeudenkäyntiavustaja, hallintolainkäyttölain 19 a §:ssä tarkoitetun edunvalvojan määrääminen oikeudenkäyntiä varten ei ole ollut tarpeen.

Suullinen käsittely korkeimmassa hallinto-oikeudessa on toimitettu 22.5.2002. Suullisessa käsittelyssä olivat läsnä A avustajanaan asianajaja B, Terveydenhuollon oikeusturvakeskus edustajanaan ylilääkäri C ja valtion mielisairaala edustajanaan ylilääkäri D. Suullisesta käsittelystä on laadittu erillinen pöytäkirja, joka on liitetty jutun asiakirjoihin.

Suullisessa käsittelyssä saatu selvitys:

Asianajaja B on muun ohella todennut, että A:lle henkilökohtainen vapaus on sellainenperusoikeus, jonka oikeuden yli vain harva jos mikään muu perusoikeus yltää. Mielenterveyslain 8 §:n mukaisia edellytyksiä on tulkittava hyvin tiukasti. Ei voida tehdä niin, että jos on riittävästi epäilyä siitä, että henkilö ei ole mielisairas, niin hänet siitä huolimatta voitaisiin kysymyksessä olevan säännöksen nojalla määrätä pakkohoitoon. Tässä tapauksessa näitä epäilyjä on riittävästi ja sen vuoksi hän on A:n puolesta vaatinut, että asia ratkaistaan valituksessa esitetyn mukaisesti.

Ylilääkäri D on muun ohella todennut asiantuntemuksestaan mielentilatutkimusten tekemisessä ja arvioinnissa tehneensä itse runsaat 50 mielentilatutkimusta, joista viime vuosina kaikista hankalimmissa tapauksissa. Ylilääkärinä hän on lisäksi tarkastanut noin 50 mielentilatutkimusta.

Hyvin toimivasta mielentilatutkimuskäytännöstä huolimatta on D:n kokemuksen mukaan tapauksia, joissa hoitoon määrätään ihmisiä, jotka eivät pidemmässä seurannassa täytä mielenterveyslaissa säädettyjä henkilön tahdosta riippumatta annettavan hoidon kriteerejä. D on itse ollut osallisena kolmessa jutussa, joissa yhtä nopeasti on jouduttu harkitsemaan uudelleen hoitoon määräämisen perusteita. Koska tapaukset ovat harvinaisia, ovat sekä D että A:ta hoitava osastonlääkäri ja muu henkilökunta uhranneet poikkeuksellisen paljon aikaa A:n tapaukseen. A:n oireita ja viitteitä mielisairaudesta on seurattu ja kirjattu jopa pikkutarkasti.

X:n sairaanhoitopiirin sairaalassa A:lle ei ollut aloitettu psykoosilääkitystä. A:ta seurattiinpoikkeuksellisesti ilman lääkitystä myös valtion mielisairaalassa kolmen kuukauden ajan. A:han kohdistettu tutkimusintensiteetti valtion mielisairaalassa on taannut hyvän kliinisen arvion. Tässä tapauksessa on kysymys siitä, onko A:n tavoin ilman lääkehoitoa oirehtiva henkilö mielentilalausunnossa esitetyillä ja valtion mielisairaalassa havaituilla löydöksillä mielisairas vai ei. Sen kokemuksen perusteella, mikä hänellä on kysymyksessä olevista arvioista, D ei ole kertaakaan saanut A:ta kiinni sellaisesta tilanteesta, että olisi varmasti voinut sanoa, että kysymyksessä oli mielisairauden asteinen ajatus tai psykoottinen tila. Viitteitä niistä on sairauskertomusmerkinnöissä ollut, mutta edes tunnin ajan kestävää selkeää harhaluuloa D ei ole löytänyt. A oli X:n sairaanhoitopiirin sairaalassa seurattavana, ja valtion mielisairaalassa ensimmäiseksi katsottiin X:n sairaanhoitopiirin sairaalassa tehty sairauskertomus läpi, mutta oirelöydökset mielentilatutkimuksen jälkeen olivat vieläkin niukemmat kuin mielentilatutkimuksessa mainitut. Kyseessä on harvinaisen monisyinen rajanveto vaikean mielenterveyshäiriön ja varsinaisen mielisairauden välillä.

Ylilääkäri C on muun ohella todennut, että Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksenoikeuspsykiatristen asioiden lautakunta ei sinänsä ole ottanut kantaa diagnoosiin, vaan lautakunta on ottanut huomioon sen diagnoosin, mikä mielentilatutkimuksessa on alunperin esitetty. Lautakunta on keskustellut siitä, onko kyseessä mielisairaus. Mielisairaudessa perinteisesti oleellinen asia on todellisuudentajun häiriintyminen. Lautakunta kiinnitti huomiota siihen, että A:lla tosiasioiden kieltämistä voidaan pitää psykoottisena käyttäytymisenä. Lautakunta joutuu monasti pitkään keskustelemaan ja joissakin tapauksissa äänestämään, jolloin joku lautakunnan jäsenistä ilmaisee eriävän mielipiteensä. Tässä tapauksessa ei eriäviä mielipiteitä ilmennyt. Lautakunnan psykiatrijäsenet pohtivat asiaa pitkään kliiniseen kokemukseensa perustuen. C piti asian esittelijänä melko selvänä, että kyseessä on niin vaikea-asteinen häiriö, että se kallistuu mielisairauden puolelle.

Asianajaja B on esittänyt asiassa yhteensä 3 110,99 euron laskun, joka sisältää 2 067 euron palkkion, korvauksena tarpeellisista matkakustannuksista 482,99 euroa sekä 561 euron arvonlisäveron.

Ylilääkäri D on esittänyt 390,86 euron laskun korvauksena matkakustannuksista ja pyytänyt, että hänelle maksetaan päivärahaa 13 euroa.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu

Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen päätös kumotaan ja asia palautetaan ylilääkärin päätöstä välittömästi vahvistamatta Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle ylilääkärin päätöksen vahvistamista ja mahdollisia muita korkeimman hallinto-oikeuden tästä ratkaisusta aiheutuvia toimenpiteitä varten.

Perustelut:

Suomen perustuslain 7 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Saman lainkohdan 3 momentin mukaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Rangaistuksen, joka sisältää vapaudenmenetyksen, määrää tuomioistuin. Muun vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla.

Mielenterveyslain 8 §:n 1 momentin mukaan henkilö voidaan määrätä tahdostaan riippumatta psykiatriseen sairaalahoitoon vain

1) jos hänen havaitaan olevan mielisairas;
2) jos hän mielisairautensa vuoksi on hoidon tarpeessa siten, että hoitoon toimittamatta jättäminen olennaisesti pahentaisi hänen mielisairauttaan tai vakavasti vaarantaisi hänen terveyttään tai turvallisuuttaan taikka muiden henkilöiden terveyttä tai turvallisuutta; ja
3) jos mitkään muut mielenterveyspalvelut eivät sovellu käytettäväksi tai ovat riittämättömiä.

Mielenterveyslain 17 §:n 1 momentissa (1086/1992) säädetään, että jos edellytykset rikoksesta syytetyn määräämiseen hoitoon hänen tahdostaan riippumatta ovat olemassa, kun mielentilatutkimus on toimitettu, Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen on määrättävä hänet hoitoon hänen tahdostaan riippumatta.

Mielenterveyslain 17 §:n 2 momentin (1504/1994) mukaan hoitoon määrättyä saadaan Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen päätöksen nojalla pitää hoidossa hänen tahdostaan riippumatta enintään kuusi kuukautta. Ennen tämän ajan päättymistä potilaasta on annettava tarkkailulausunto sen selvittämiseksi, ovatko edellytykset hoitoon määräämiseen tahdosta riippumatta edelleen olemassa. Hoidon jatkaminen tai lopettaminen on ratkaistava sairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaavan lääkärin kirjallisella päätöksellä ennen kuin hoitoa on kestänyt kuusi kuukautta. Hoidon lopettamista koskeva päätös on annettava potilaalle viipymättä tiedoksi ja heti alistettava Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen vahvistettavaksi. Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen on joko vahvistettava hoidon lopettamista koskeva päätös tai, jos edellytykset hoitoon määräämiselle potilaan tahdosta riippumatta ovat olemassa, määrättävä potilas hoitoon.

Hallituksen esityksessä mielenterveyslaiksi (HE n:o 201/1989) todetaan, että 8 §:n kaikkien kolmen kohdan edellytysten tulee olla olemassa samanaikaisesti, jotta henkilö voitaisiin määrätä hänen tahdostaan riippumatta hoitoon. Hoitoon määräämisen ensimmäisenä edellytyksenä olisi, että henkilön todetaan olevan mielisairas. Mielisairauden määrittäminen on lääketieteellinen kysymys, joka asiantuntevien lääkäreiden tulee huolellisten tutkimusten perusteella kulloinkin ratkaista. Lääketieteellisesti mielisairaudella tarkoitetaan sellaista vakavaa mielenterveyshäiriötä, johon liittyy selvä todellisuudentajun häiriintyminen ja jota voidaan pitää psykoosina.

Hallituksen esityksessä Suomen hallitusmuodon muuttamisesta (HE n:o 309/1993) todetaan, että henkilökohtainen vapaus on luonteeltaan yleisperusoikeus, joka suojaa ihmisen fyysisen vapauden ohella myös hänen tahdonvapauttaan ja itsemääräämisoikeuttaan. Oikeus henkilökohtaiseen koskemattomuuteen antaa suojaa pakolla toteutettavia lääketieteellisiä toimenpiteitä vastaan. Henkilökohtaisen koskemattomuuden asema perusoikeutena asettaa siihen puuttumiselle korkean kynnyksen. Rajoitusten tulee perustua lakiin ja täyttää tulkintakäytännössä täsmentyvät hyväksyttävyys- ja välttämättömyysvaatimukset. Tältä osin merkitystä on perusoikeussäännösten ja ihmisoikeussopimusten tarjoaman suojan yhteisvaikutuksella. Turvallisuuden nimenomainen mainitseminen korostaa julkisen vallan positiivisia toimintavelvoitteita yhteiskunnan jäsenten suojaamiseksi rikoksilta ja muilta heihin kohdistuvilta oikeudenvastaisilta teoilta, olivatpa niiden tekijät julkisen vallan käyttäjiä tai yksityisiä tahoja. Perustuslain 7 § vastaa hallitusmuodon 6 §:ää (17.7.1995/969), eikä säännöstä siksi ole enää yksityiskohtaisesti perusteltu perustuslakia koskevassa hallituksen esityksessä.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on oikeuskäytännössään katsonut, että vapaudenriistoihmisoikeussopimuksen 5 (1) artiklan e kohdan nojalla edellyttää, että 1) henkilön on luotettavan lääketieteellisen näytön perusteella katsottava olevan "mielenterveydeltään heikko"; 2) mielenterveydellisen ongelman tulee luonteeltaan ja asteeltaan olla sellainen, että se edellyttää vapaudenriiston käsittävää pakkohoitoa ja 3) vapaudenriisto saa kestää ainoastaan niin kauan kuin edellä kuvattu tila jatkuu (Winterwerp 24.10.1979 A 33).

Asiassa on kysymys siitä, oliko A silloin, kun valtion mielisairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaava ylilääkäri teki 2.7.2001 Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle alistamansa päätöksen A:n tahdosta riippumatta annettavan hoidon lopettamisesta edellä kuvatulla tavalla mielisairas mielentilalausunnossa esitetyillä ja tämän jälkeen X:n sairaanhoitopiirin sairaalassa ja valtion mielisairaalassa havaituilla löydöksillä.

A:lle 30.10.2000 alkaen suoritetun mielentilatutkimuksen perusteella 29.12.2000 annetussa lausunnossa A:n on katsottu tuolloin olleen mielisairas ja sairastaneen pitkäaikaista harhaluuloisuushäiriötä, joka on vääristänyt realiteettien hahmottamista. Sairaudestaan johtuen hän on tulkinnut ympäristöään psykoottisista uskomuksistaan käsin. Hänen ajatustensa sisältö on ollut häiriintynyt, mikä on tullut esille eriskummallisina harhaluuloina ja näiden motivoimana poikkeavana käyttäytymisenä.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on tämän lausunnon perusteella katsonut mielenterveyslain 8 §:ssä säädettyjen tahdosta riippumatta annettavan psykiatrisen sairaalahoidon edellytysten täyttyneen ja 4.1.2001 määrännyt A:n hoitoon.

A:ta on asiakirjoista ja suullisessa käsittelyssä saadun selvityksen mukaan hoitoon määräämistä seuranneen kuuden kuukauden ajan seurattu ilman psykoosilääkitystä. Valtion mielisairaalassa hänen oireitaan ja viitteitä mielisairaudesta on tapauksen poikkeuksellisuuden vuoksi tarkkailtu ja havainnot kirjattu potilasasiakirjoihin erityisen huolellisesti.

Ylilääkäri D on tekemässään päätöksessä ja siihen liittyvässä lisäselvityksessä katsonut A:n sairastavan sekamuotoista persoonallisuushäiriötä, jossa oli epäluuloisia, skitsoidisia ja narsistisia piirteitä. Psykoottisia läpilyöntejä ei kolmen kuukauden aikana ollut todettu. A:n kohdalla kyvyttömyys hyväksyä realiteetteja on näkynyt selkeästi vain hänen psyykkisen häiriintyneisyytensä ja hoidon tarpeen käsittämisen osalta. A on kieltänyt psyykkisiä oireitaan paitsi narsismiinsa pohjautuen myös ajaakseen asiaansa sairaalasta poistamiseksi. Kyvyttömyys tunnistaa psyykkisiä oireita ei sulje pois vaikean persoonallisuushäiriön mahdollisuutta eikä toisaalta myöskään puhu yksiselitteisesti psykoottistasoisen harhaluuloisuushäiriön puolesta. D on siksi katsonut, ettei A:ta tehtyjen tutkimusten perusteella voitu pitää kiistattomasti mielisairaana. Mielisairauden oireita ei sairaalaseurannassa selkeästi ole havaittu, vaikka rajanveto mielisairauden ja vaikean persoonallisuushäiriön välillä on A:n tapauksessa ollut huomattavan vaikeaa.

Suullisessa käsittelyssä D on täsmentänyt, ettei sairaalaseurannan aikana ollut havaittu edes tunnin kestävää selkeää harhaluuloa. Henkilökohtaisesti D ei ollut kertaakaan voinut varmasti todeta A:lla mielisairauden asteista ajatusta tai psykoottisuutta. A on myös havainnut, että X:n sairaanhoitopiirin sairaalan sairauskertomusasiakirjojen oirelöydökset ovat niukemmat kuin mitä mielentilalausunnossa on mainittu.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on puolestaan valituksenalaisessa päätöksessään ja korkeimmalle hallinto-oikeudelle antamassaan lausunnossa katsonut, että A asiakirjoista saadun selvityksen perusteella on kyseisenä ajankohtana sairastanut harhaluuloisuushäiriötä. A:n todellisuudentaju on ollut häiriintynyt ja hänellä on esiintynyt sekä ympäristöönsä että itseensä kohdistuvia harhaluuloja ja vaikutuselämyksiä. Harhaluuloisuushäiriöön ei aina liity merkittävää persoonallisuuden psykoottista hajoamista tai selvästi havaittavia psykoottisia ajatushäiriöitä. Valtion mielisairaalassa suoritetussa psykologisessa tutkimuksessa ei tosin ollut havaittu avointa psykoottisuutta, mutta A:n ajattelun häiriöalttius, ylikontrollointi sekä voimakas tosiasioiden kieltäminen ovat viitanneet vaikea-asteiseen, jopa psykoottistasoiseen häiriöön. Valtion mielisairaalan potilasasiakirjoista on Terveydenhuollonoikeusturvakeskuksen käsityksen mukaan ilmennyt toistuvia viitteitä siitä, että A:n käyttäytyminen ja hänen puhetyylinsä ovat olleet psykoottiseen häiriöön viittaavalla tavalla poikkeavia. A:n psyykkistä häiriötä on asiakirja-aineiston perusteella ollut pidettävä mielisairauden asteisena.

Asian suullisessa käsittelyssä on käynyt ilmi, ettei Terveydenhuollon oikeusturvakeskus ole katsonut ottaneensa kantaa mielentilalausunnossa esitettyyn harhaluuloisuushäiriödiagnoosiin. A:n tosiasioiden kieltämistä katsottiin voitavan pitää todellisuudentajun häiriönä ja psykoottisena käyttäytymisenä.

Sekä ylilääkäri D että Terveydenhuollon oikeusturvakeskus ovat asiassa olleet yhtä mieltä siitä, että A:n psyykkisen tilan arvioinnissa kysymys on harvinaisen monisyisestä rajanvedosta vaikean mielenterveyshäiriön ja varsinaisen mielisairauden välillä.

A:n tutkimus ja seuranta valtion mielisairaalassa on ollut asiantuntevaa ja jopa poikkeuksellisen tarkkaa eikä sitä ole myöskään Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen taholta kyseenalaistettu. Näissä oloissa on erityistä painoa pantava sille, että A:n psyykkisen tilan arviointi on ollut sairaalassa välittömään potilaskontaktiin perustuvaa.

Asiassa on kysymys perustuslain 7 §:ssä turvatusta oikeudesta henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Mielenterveyslain 8 §:ssä säädettyjä tahdosta riippumatta annettavan psykiatrisen sairaalahoidon edellytyksiä on tätä perusoikeutta rajoittavana säännöksenä tulkittava lain sanamuodon ja sen esitöiden mukaisesti.

A:n sairastamaan vakavaksi todettuun mielenterveyden häiriöön ei ole hänen hoitonsa valtion mielisairaalassa kestettyä mielenterveyslain 17 §:n 2 momentissa tarkoitetuin tavoin kuusi kuukautta näytetty liittyneen sellaista selvää todellisuudentajun häiriötä, jota voidaan pitää psykoosina. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus ei siten ole voinut jättää vahvistamatta valtion mielisairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaavan ylilääkärin päätöstä A:n hoidon lopettamiseksi. Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen päätös on sen vuoksi kumottava.

A:n tahdosta riippumatta annettavaa hoitoa on saadun selvityksen mukaan valituksenalaisen päätöksen jälkeen jatkettu valtion mielisairaalan psykiatrisesta hoidosta vastaavan ylilääkärin päätöksillä, jotka ovat perustuneet paitsi A:n terveydentilan arviointiin päätöksentekohetkellä myös Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen nyt kumotun päätöksen edellä kuvattuun periaatteelliseen kannanottoon. Hoidon jatkamista koskevat päätökset on mielenterveyslain 17 §:n 2 momentin nojalla vahvistettu toimivaltaisessa hallinto-oikeudessa. Saman momentin mukaan kuitenkin vain Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksella olisi ollut valituksenalaisen päätöksen jälkeen toimivalta alistuksesta päättää A:n hoidon lopettamisesta. Näissä oloissa asia on vielä palautettava Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle ylilääkärin päätöksen vahvistamista ja mahdollisia muita korkeimman hallinto-oikeuden tästä ratkaisusta aiheutuvia toimenpiteitä varten.

Oikeudenkäyntiavustajalle maksettavat korvaukset:

Asianajaja B:lle maksetaan maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 15 §:n 1 momentin nojalla valtion varoista yleisen oikeusavun ja maksuttoman oikeudenkäynnin palkkioperusteista annetun asetuksen 6 ja 15 §:n mukaisena kohtuullisena palkkiona avustajan tehtävästä vaatimuksensa mukaisesti 2 067 euroa. Korvauksena tarpeellisista matkakustannuksista maksetaan 482,99 euroa. Kokonaispalkkioksi, mikä määrä sisältää arvonlisäveron 561 euroa, muodostuu siten 3 110,99 euroa.

Asiantuntijalle maksettavat korvaukset:

Valtion varoista suoritetaan ylilääkäri D:lle päivärahaa vaatimuksensa mukaisesti 13 euroa sekä korvauksena matkakustannuksista 390,86 euroa eli yhteensä 403,86 euroa.

Oikeudenkäyntiavustajalle ja asiantuntijalle maksettavat korvaukset jäävät valtion vahingoksi.

Asian ovat ratkaisseet hallintoneuvokset Ilmari Ojanen, Esa Aalto, Lauri Tarasti, Pirkko Lundell ja Marita Liljeström. Asian esittelijä Leo Kaasinen.

Asiaa ratkaistaessa on toimitettu äänestys.

Eriävä mielipide

Hallintoneuvos Lauri Tarastin äänestyslausunto, johon hallintoneuvos Esa Aalto yhtyi:

"X:n sairaanhoitopiirin sairaalan mielentilatutkimusosaston erikoislääkäri on 29.12.2000 antanut A:n mielentilasta 21-sivuisen lausuntonsa Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle. Lausunnossa, johon osaston ylilääkäri (professori) on yhtynyt, on esitetty, että A on syytteenalaisen tekonsa, joka on ollut tuhotyö, aikana ilmeisesti ollut ymmärrystä vailla ja että mielentilatutkimuksen päättyessä A on tahdostaan riippumattoman psykiatrisen sairaalahoidon tarpeessa.

Kuten edellä mainitussa hallituksen esityksessä mielenterveyslaiksi (HE n:o 201/1989) on todettu, mielisairauden määrittäminen on lääketieteellinen kysymys, joka asiantuntevien lääkäreiden tulee huolellisten tutkimusten perusteella kulloinkin ratkaista. Asiassa on tehty mielentilatutkimus. Valtion mielisairaalan ylilääkäri on puolestaan alistanut hoidon lopettamista koskevan, 2.7.2001 tekemänsä päätöksen Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen vahvistettavaksi sekä antanut vielä pyydetyn lisäselvityksen. Asiaa on käsitelty Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen oikeuspsykiatristen asioiden lautakunnan istunnossa. Lautakunnan ratkaisu on ollut yksimielinen. Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on jättänyt hoidon lopettamista koskevan ylilääkärin päätöksen vahvistamatta. Näin ollen asia on ratkaistu huolellisten lääketieteellisten tutkimusten perusteella.

Asiakirjoissa olevan selvityksen sekä korkeimmassa hallinto-oikeudessa 22.5.2002 toimitetussa suullisessa käsittelyssä saadun selvityksen perusteella katson, että mielenterveyslain 8 §:n 1 momentissa säädetyt edellytykset A:n määräämiseen psykiatriseen sairaalahoitoon hänen tahdostaan riippumatta ovat olleet olemassa Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen tehdessä päätöksensä 16.8.2001. Kun otetaan huomioon myös mielenterveyslain 17 §:n 2 momentin säännös, valituksenalaisen päätöksen lopputulosta ei ole syytä muuttaa.

Oikeudenkäyntiavustajalle ja asiantuntijalle maksettavien korvausten osalta olen samaa mieltä kuin enemmistö."

Asian esittelijän, hallintosihteeri Leo Kaasisen päätösehdotus asian ratkaisemiseksi oli samansisältöinen kuin hallintoneuvos Tarastin äänestyslausunto.