12.2.2016

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Helsingin käräjäoikeuden välituomio nro 13/12880

Annettu 26.3.2013

Kantaja

A, Saksan kansalainen

Vastaajat

Superfast Ferries S.A., Ateena, Kreikka

Superfast EPTA Maritime Company, Ateena, Kreikka

Baltic SF VII Ltd., Nicosia, Kypros

Asia: Merimiehen työsuhteen päättämisen

Vireille 8.5.2009

Käräjäoikeuden aikaisemmat ratkaisut

Käräjäoikeus on 10.1.2012 päättänyt, että kanteeseen sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajalle Suomen lakia paremman suojan. Käräjäoikeus on 13.12.2012 päättänyt, että käräjäoikeus antaa välituomiot jäljempänä selostettujen kantajien vaatimusten kohdissa 1-5 kerrotuista vaatimuksista.

Asian tausta

Kantaja on työskennellyt Superfast VII aluksella.

Superfast Ferries S.A. on kreikkalainen laivayhtiö, jonka tytäryhtiöitä ovat Superfast EPTA Maritime Company (jäljempänä myös Superfast EPTA) ja Superfast OKTO Maritime Company (jäljempänä myös Superfast OKTO) sekä Superfast ENNEA Maritime Company (jäljempänä myös Superfast ENNEA). Tytäryhtiöt operoivat Superfast VII, Superfast VIII ja Superfast IX-aluksilla Hangon ja Rostockin välillä 2001-2006. Alukset purjehtivat Kreikan lipun alla.

Superfast Ferries S.A., Superfast EPTA, Superfast OKTO ja Superfast ENNEA myivät 21.3.2006 alukset AS Tallink Gruppille, joka otti alukset käyttöönsä liikennöintiään varten ja perusti niille kyproslaiset alusyhtiöt Baltic SF VII Ltd:n, Baltic SF VIII Ltd:n ja Baltic SF IX Ltd:n. Alukset oli kaupan jälkeen liputettu Viroon.

Kantaja on irtisanottu aluskauppojen johdosta, koska varustamolla ei kaupan jälkeen ollut edellytyksiä tarjota kantajalle työtä.

Asia on ollut aikaisemmin vireillä Saksassa, mutta Saksan liittovaltion työtuomioistuin (Bundesarbeitsgericht, BAG) katsoi 18.2.2010 antamallaan tuomiolla, että saksalaisilla tuomioistuimilla ei ole toimivaltaa ratkaista asiaa. Koska saksalainen työtuomioistuin ei ole katsonut olevansa toimivaltainen asiassa, asia on kantajien kanssa tehdyn merityösopimusten oikeuspaikkalausekkeen takia ratkaistava Helsingin käräjäoikeudessa. Vastaajat ovat hyväksyneet Helsingin käräjäoikeuden tuomiovallan.

Asiassa on riidatonta, ettei Saksassa ole enää kanteita vireillä. Asiassa on riitaista, mikä merkitys kanteiden vireillä olon päättymisellä on.

KANTAJAN VAATIMUKSET

Kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus välituomiolla Saksan lakiin perustuen

1. vahvistaa, että kantajan työsuhdetta ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast EPTA:n irtisanomisilmoituksella tai muutenkaan,

2. vahvistaa, että Baltic SF VII Ltd on velvollinen jatkamaan ja velvoittaa yhtiön jatkamaan kantajan työsuhdetta samoin ehdoin, jotka olivat voimassa ennen irtisanomista ja vahvistaa, että kantajan työsuhde on myös jatkunut voimassa samoin ehdoin irtisanomisilmoituksista huolimatta ja

3. vahvistaa, että Baltic SF VII Ltd on velvollinen maksamaan kantajalle työsopimuksen mukaisena palkkana tai korvauksena saamatta jääneestä palkasta erikseen vahvistettavan määrän Suomen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen.

Lisäksi kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus välituomiolla Suomen lakiin perustuen

4. vahvistaa, että Superfast Ferries S.A. ja Superfast EPTA ovat yhteisvastuullisesti velvollisia maksamaan kantajalle korvauksena työsopimuksesta johtuvien velvollisuuksien laiminlyönnistä ja työsuhteen perusteettomasta päättämisestä erikseen vahvistettavan määrän viivästyskorkoineen.

Mikäli käräjäoikeus välituomiossaan hylkäisi edellä 1-4 kohdissa esitetyt vaatimukset, kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus välituomiossa perustuen Suomen lakiin

5. velvoittaa Superfast Ferriers S.A.mja Superfast EPTA:n maksamaan yhteisvastuullisesti kantajalle korvauksena liikkeen luovutuksen johdosta yhden kuukauden peruspalkkaa vastaavan määrän sekä sille korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa haasteen tiedoksiantopäivästä lukien. Pääkäsittelyssä kantaja on peruuttanut tämän vaatimuksen.

Mikäli käräjäoikeus välituomiossaan hylkäisi edellä 1-4 kohdissa esitetyt vaatimukset, kantaja on vaatinut, että käräjäoikeus välituomiossa perustuen Suomen lakiin velvoittaa vastaajat yhteisvastuullisesti korvaamaan kantajan oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut välituomion antamisesta.

Perustelut

Uudet alusyhtiöt Baltic SF VII Ltd, Baltic SF VIII Ltd ja Baltic SF IX Ltd olivat jatkaneet Superfast VII, Superfast VIII ja Superfast IX-alusten liiketoimintaa AS Tallink Gruppin alaisuudessa.

Superfast Ferries S.A. irtisanoi kantajan merityösopimuksen 8.5.2006. Irtisanomisilmoituksen mukaan työsuhde päättyi 8.8.2006. Irtisanomisperusteeksi ilmoitettiin Suomen silloisen merimieslain (7.6.1978/423) 39a §:n mukaiset taloudelliset ja tuotannolliset syyt. Ilmoituksen mukaan työn määrä oli alusten myymisen seurauksena vähentynyt huomattavasti ja pysyvästi.

Superfast EPTA irtisanoi puolestaan kantajan merityösopimuksen päättymään aikaisimpana mahdollisena päivänä. Irtisanomisilmoituksissa todetaan, että yhtiö piti myös Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 tekemää irtisanomista pätevänä.

Kantajalle ei ole maksettu palkkaa elokuun 2006 jälkeen. Saksan pakottavan lainsäädännön mukaan työsopimuksen irtisanominen on tehoton, ellei työnantaja ole noudattanut laissa säädettyjä irtisanomisen edellytyksiä. Saksan lain mukaan työntekijä voi vaatia työsuhteen jatkamista, jos työsuhteen irtisanominen on ollut laiton.

Saksan siviililain 613a § on pakottava säännös Rooman yleissopimuksen 6 artiklassa tarkoitetulla tavalla.

Saksan siviililain 613a §:n mukaan yrityksen tai sen osan siirtyessä toiselle omistajalle oikeustoimen seurauksena, luovutuksensaaja perii luovutushetkellä voimassa olevat luovuttajaa velvoittavat työsuhteet. Saksan laki ei tee mitään poikkeusta aluskauppojen tai merimiesten suhteen. Superfast VII, Superfast VIII ja Superfast IX-alusten siirroissa AS Tallink Gruppin omistamille yhtiöille on kyse yritysten tai yritysten

osien siirtyminen toiselle omistajalle Saksan siviililain 613a §:n tarkoittamalla tavalla ja kantaja on Saksan pakottavan lainsäädännön mukaan siirtynyt liikkeenluovutuksessa aluksen uuden omistajan palvelukseen ja irtisanominen on tehoton. Säännös ei ole ristiriidassa liikkeenluovutusdirektiivin kanssa.

Kantajien työsopimus on irtisanomisen jälkeen jatkunut koko ajan voimassaolevana muuttumattomin ehdoin irtisanomisilmoituksista huolimatta. Työntekijällä on oikeus työsopimuksen mukaiseen palkkaan työsuhteen koko keston ajalta. Saksan lain mukaan luovutuksensaaja on velvollinen suorittamaan kyseisen palkan maksun.

Kantajan edelliset työnantajat Superfast Ferries S.A. ja Superiasi EPTA ovat puolestaan korvausvelvollisia kantajalle Suomen vanhan merimieslain 64 §:n nojalla. Yhtiöt ovat rikkoneet työsopimuksesta johtuvia velvollisuuksiaan irtisanomalla kantajan perusteetta ja vastoin työsopimuksen ja siihen liikkeenluovutusta koskevan suojan osalta sovellettavan Saksan lain säännöksiä.

Asiassa on riidatonta, etteivät työntekijät ole henkilökohtaisesti saapuneet työnantajan luokse tarjoamaan työvoimaansa, mutta sen paremmin Saksan kuin Suomenkaan laki ei tätä edellytä. Irtisanomissuojan rikkomista koskevan kanteen nostaminen on riittävää.

Kantajan vaatimukset eivät ole prekludoituneet. Saksan kanneaika on prosessuaalinen säännös ja sitä sovelletaan vain, kun Saksan prosessilakeja sovelletaan. Joka tapauksessa Suomen laki antaa tältä osin Saksan lakia paremman suojan. Suomen lain mukaan kyseessä on prosessiväite, joka vastaajien olisi tullut esittää käyttäessään asiassa ensimmäistä kertaa puhevaltaa. Joka tapauksessa Saksan lain mukaan kanteen nostaminen tuomioistuimessa, joka on myöhemmin päättänyt, että sillä ei ole toimivaltaa käsitellä asiaa, on katkaissut vanhentumisen.

VASTAUKSET

Vastaajat ovat vastustaneet kannetta ja vaatineet sen hylkäämistä sekä kantajan velvoittamista korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut käräjäoikeuden välituomion antamisesta.

Perustelut

Alukset ovat olleet kantajan työsuhteiden aikana rekisteröityinä Kreikassa ja ne ovat liikennöineet Kreikan lipun alla.

Superfast Ferries S.A. ei ole kantajan työsopimuksen osapuoli, eikä työnantaja, eikä sillä ole korvausvastuuta Suomen eikä Saksan lain perusteella. Yhtiö on toiminut edustajana.

Saksan siviililain 613a §:n soveltaminen ei johda kantajan karmalta Suomen lakia edullisempaan lopputulokseen ja asiaan on sovellettava Suomen lakia. Arvioitaessa sovellettavaa lakia on otettava huomioon asianomaiseen aihealueeseen soveltuva normisto kokonaisuudessaan. Sovellettavaksi tulee myös muun muassa Saksan irtisanomissuojaa koskeva laki, jonka mukaan kanneoikeus on prekludoitunut.

Saksan siviililain 613a § ei ole pakottava Rooman yleissopimuksen merkityksessä. Pakottavuus ilmenee vain siten, että osapuolet eivät voi keskenään sopia työntekijän kannalta heikommista ehdoista etukäteen esimerkiksi työsopimuksessa. Saksan työoikeus on vahvistanut, ettei Saksan siviililain 613a § ole silloisen Saksan kansainvälistä yksityisoikeutta koskevan lain 34 §:ssä tarkoitettu pakottava säännös.

Vaikka säännöksen katsottaisiin olevan pakottava Rooman yleissopimuksen 6 artiklan merkityksessä, on Saksan oikeuskäytännössä vakiintuneesti katsottu, ettei säännös sovellu aluskauppatilanteisiin, joissa saksalainen aluksen omistaja myy aluksen ulkomaiselle taholle.

Lisäksi on vakiintuneesti katsottu, että säännös tulee sovellettavaksi vain, kun luovutettava alus on rekisteröity Saksassa. Vielä vähemmän säännös soveltuu kauppaa, jossa kumpikin taho on ulkomainen. Asiassa on kysymys aluskaupasta, ei liikkeenluovutuksesta.

Liikkeenluovutusdirektiivin 1 (3) artiklan mukaan merialukset on nimenomaisesti rajattu direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Myöskään tämän perusteella Saksan siviililain 613a § ei ole tarkoitettu sovellettavaksi pakottavana säännöksenä merityösuhteisiin. Saksan korkeimman työoikeuden vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan siviililain 613a § soveltuu vain liikkeenluovutuksiin, joissa luovutettu liike säilyttää identiteettinsä luovutuksen jälkeen. Alus poistettiin kreikkalaisesta alusrekisteristä ja se menetti Kreikan kansallisuuden ja siten identiteettinsä Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen 91 artiklan mukaisesti.

Saksan irtisanomissuojaa koskeva laki (Kundigungsschutzgesetz) edellyttää laittomaksi katsotun irtisanomisen vuoksi nostettavan kanteen panemista vireille toimivaltaisessa tuomioistuimessa kolmen viikon kuluessa irtisanomisilmoituksen vastaanottamisesta ja tietyissä merityösuhteissa kuuden viikon kuluessa. Jos kannetta ei nosteta tässä ajassa, irtisanomisesta tulee pätevä. Määräajat soveltuvat myös liikkeen luovutukseen perustuviin irtisanomisiin. Kantajat eivät ole nostaneet kannettaan määräajassa ja heidän vaatimuksensa ovat Saksan lain mukaan prekludoituneet ja irtisanominen on tullut Saksan lain nojalla sitovasti voimaan. Saksan lain soveltaminen johtaa siten Suomen lakia heikompaan lopputulokseen ja asiaan on sovellettava Suomen lakia.

Superfast EPTA:lla ei alusten myyjänä ole vastuuta kantajien palkkasaatavista tai muusta työsuhteeseen perustuvasta saatavasta liikkeen luovutuksen jälkeen 21.3.2006.

Saksan lain mukaan liikkeen luovutuksensaaja voi olla korvausvelvollinen vain siinä tapauksessa, että työntekijä on ensin tarjoutunut tekemää työtä luovutuksensaajalle ja tämä kieltäytyy ottamasta työntekijää palvelukseen. Kantaja ei ole tarjoutunut aluksen uuden omistajan palvelukseen, eikä Saksassa nostettu kanne täytä Saksan lain vaatimuksia tässä suhteessa, koska aluksen uusi omistaja ei ennen kanteen nostamista ollut kieltäytynyt ottamasta kantajaa palvelukseensa.

Saksan siviililain 615 §:n mukaan korvausvaatimuksen on perustuttava todelliseen vahinkoon. Sama on voimassa Suomen lain mukaan. Kantajien vaatimuksesta on vähennettävä tulo, jonka kantaja on ansainnut työsuhteen päättymisen jälkeen muun työnantajan palveluksessa ja kantajan on näytettävä toteen vahingon määrä.

Jos asiaan sovelletaan Saksan lakia, kantaja tulee velvoittaa palauttamaan hänelle Suomen lain mukaan maksettu yhden kuukauden palkkaa vastaava määrä perusteettomana etuna. Jos aluksen luovuttanut yhtiö velvoitetaan suorittamaan korvausta kantajalle, kuukauden palkkaa vastaava määrä on vähennettävä yhtiön suoritusvelvollisuudesta ennakonluonteisena maksuna.

TODISTELU

Kantajat

Henkilötodistelu

1. Kantaja GG

2. Asianajaja LN

3. Työtuomioistuimen tuomari AL

Kirjalliset todisteet

1. Työsopimus

2. 1.3.2003 voimaan tullut työehtosopimus

3. Irtisanomisilmoitukset

4. Käännökset Saksan siviililain BGB 613a pykälästä,

irtisanomissuojalain 16 §:stä. työtuomioistuinlain 48 §:stä ja

tuomioistuinten toimivallasta annetun lain 17a §:stä

5. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen ratkaisu 24.9.2009 8 AZR

305/08

6. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen tuomiot BAG 24.11.1994,

BAG 18.3.1997, BAG 19.1.1999, BAG 24.6.2004 ja BAG 26.5.2011

käännöksineen

7. Kutsu yhteistoimintaneuvotteluun ja ilmoitus neuvottelun tuloksesta

Vastaajat

Henkilötodistelu

1. Asianajaja GH

2. Tuomari GR

3. Toimitusjohtaja GK

Kirjalliset todisteet

1. Työsopimus (kja 1)

2. Saksan työtuomioistuimen ratkaisu 14.9.2010 (4 Ca 748/10)

3. Yhteistoimintaneuvottelupöytäkirja 10.4.2006

4. Yhteistoimintaneuvottelupöytäkirja 19.4.2006

5. Työehtosopimus (kja 2)

6. Sähköposti 8.6.2006

7. Protocol of delivery and acceptance

8. Arbeitsgericht Hamburg, tuomio 18.5.1995 - S 14 Ca 8/94

9. Käännös Saksan siviililain 613a §:stä

10. Luettelo maksetuista palkoista

11. Kreikan kieliset pankkisiirtolomakkeet käännöksineen

12. Hampurin työtuomioistuimen tuomio 3.11.1994 - S 14 Ca 178/94

13. Hampurin työtuomioistuimen tuomio 20.7.1979 - S 15 Ca 410/78

14. Siviilisenaatin tuomio 21.9.1961 - III ZR 120/60

15. OLG Rostock, tuomio 3.5.2001 - 1 U 145/99

16. OLG Bremen, tuomio 9.10.2003 - 2 U 30/03

17. Käännös Saksan irtisanomissuojalain 4, 7, 13 ja 24 §:istä

18: Käännös Saksan siviiliprosessilain 269 §:stä

KÄRÄJÄOIKEUDEN VÄLITUOMIO

Tuomiolauselma

1-3. Kantajan A työsopimus on Saksan siviililain 613a §:n 1 kohdan 1 virkkeen nojalla siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Ltd:lle. Kantajalla on oikeus työsuhteen jatkumiseen vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista ja työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen.

4. Käräjäoikeus hylkää kantajan kohdassa 4 esittämän vaatimuksen.

5. Kantajan peruutettua kohdassa 5 mainitun vaatimuksen lausunnon antaminen siitä raukeaa.

Käräjäoikeus jättää tutkimatta vastaajien vaatimuksen siitä, että kantaja tulee velvoittaa palauttamaan hänelle Suomen lain mukaan maksettu yhden kuukauden palkkaa vastaava määrä perusteettomana etuna.

Kantajan ja Baltic SF VII Ltd:n välisestä oikeudenkäyntikuluvastuusta käräjäoikeus lausuu myöhemmin.

Kantajan sekä Superfast Ferries S.A.:n ja Superfast EPTA Maritime Companyn välisessä suhteessa käräjäoikeus määrää, että osapuolet saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Kantaja velvoitetaan yhteisvastuullisesti kaikkien muiden kantajien kanssa maksamaan GG:lle kuluja 100 euroa ja palkkiota 100 euroa hänen pääkäsittelyssä 10.1.2013 tapahtuneesta kuulemisesta.

Perustelut

Saksalaisen oikeuskäytännön huomioon ottaminen ratkaisua tehtäessä

Vastaajat ovat pääkäsittelyn tältä osin päätyttyä vastustaneet kantajan loppupuheenvuorossaan esille tuoman Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 2.3.2006 antaman ratkaisun 8 AZR 147/05 hyväksymistä oikeudenkäyntiaineistoksi. Käräjäoikeus toteaa, että Suomen prosessilakien mukaan asianosaiset saavat loppupuheenvuorossaan viitata vapaasti oikeuskäytäntöön, eikä ole syytä tehdä eroa tässä suhteessa suomalaisen ja ulkomaisen oikeuskäytännön välillä. Oikeustapaus on mainittu todistaja AL:n 14.9.2012 päivätyssä ja ennen pääkäsittelyä oikeudelle ja vastapuolille toimitetussa kirjallisessa lausunnossa, joten oikeustapaus on ollut myös vastapuolien tiedossa ennen loppulausuntoja.

Vastaajat ovat myös kiinnittäneet pääkäsittelyssä huomiota siihen, että kantajan pääkäsittelyn kuluessa viittaama oikeustapaus Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 26.5.2011 antama ratkaisu 8 AZR 793/09 on annettu aluskauppojen jälkeen, joten vastaajat eivät tuolloin ole voineet varautua oikeuskäytännön muutoksiin jo etukäteen. Käräjäoikeus toteaa, että toisin kuin lainsäädännöllä oikeuskäytännöllä ei ole voimaantulo- ja siirtymäsäännöksiä. Suomalaisen oikeuden mukaan oikeuskäytäntö voidaan myös takautuvasti ottaa huomioon arvioitaessa tiettyä aikaisempaa liiketointa. Asianosaisen vilpittömällä mielellä voi kuitenkin olla merkitystä arvioitaessa esimerkiksi vahingonkorvausta.

Käräjäoikeus toteaa, että edellä mainittu oikeustapaus 8 AZR 147/05 on annettu 2.3.2006 ja siten ennen aluskauppoja 21.3.2006. Oikeustapauksessa on todettu, että Saksan siviililain 613a §:n säännöstä sovelletaan myös (tapauksessa Saksan osavaltion omistamaan) alukseen (ks. myös Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 18.3.1997 antama ratkaisu 3 AZR 729/95).

Suomen ja Saksan lain vertailu

Käräjäoikeus on 10.1.2012 päättänyt, että asiaan sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajalle Suomen lakia paremman suojan.

Suomen merimieslain (7.6.1978/423) 64 §:n mukaan, sellaisena kuin se kuului ennen 1.8.2011 lailla 756/2011 tapahtunutta kumoamistaan, työntekijällä on työsuhteen laittoman irtisanomisen johdosta oikeus vahingonkorvaukseen, mutta hänellä ei ole oikeutta vaatia työsuhteen voimassa pitämistä tai työsuhteen palauttamista.

Saksan siviililain 613 a §:n nojalla, jos yritys tai yrityksen osa siirtyy oikeustoimen seurauksena toiselle omistajalle, siirtyvät vaihdoksen ajankohtana voimassa olevien työsuhteiden oikeudet ja velvollisuudet tälle. Jos tähänastinen työnantaja tai uusi omistaja irtisanoo työntekijän työsuhteen yrityksen tai yrityksen osan omistajanvaihdoksen johdosta, irtisanominen on tehoton.

Saksan laki on lähtökohtaisesti Suomen lakia edullisempi työntekijälle, koska hänellä on Saksan lain nojalla halutessaan oikeus säilyttää työsuhde uuden omistajan palveluksessa. Kahden valtion lain vertaaminen kokonaisuudessaan ei ole lainsäädännön ja sen perusteiden erilaisuuden vuoksi mahdollista.

Valittaessa tiettyä säännöstä ratkaisun pohjaksi on erotettava toisistaan vanhastaan alukseen soveltuva ja esimerkiksi YK:n merioikeusyleissopimuksessa määritelty lippuvaltion laki ja siitä erillään oleva kysymys aluksella työskentelevien merimiesten työsuhteisiin sovellettavasta laista. Saksan liittovaltion työtuomioistuin on 26.5.2011 antamassaan tuomiossa 8 AZR 793/09 todennut, että rajat ylittävässä siviilioikeudellisessa toiminnassa kansainvälisen yksityisoikeuden säädökset syrjäyttävät julkisoikeudessa noudatettavan periaatteen, jonka mukaan valtion alue on ratkaiseva sovellettavan lain kannalta.

Säännöksen pakottavuutta on arvioitava Saksan lain kriteerein. Todistaja LN:n ja AL:n mukaan siviililain 613a § on pakottavaa oikeutta Saksassa. Todistaja GR:n mukaan säännös on ollut voimassa ilmoitetun mukaisena aluskauppojen aikana.

Saksalaisessa oikeuskäytännössä liittovaltion työtuomioistuimen 18.3.1997 antamassa tuomiossa 3 AZR 729/95 on todettu säännöksen olevan pakottavaa oikeutta.

Käräjäoikeus toteaa, että Saksan siviililain 613a §:n säännös soveltuu lähtökohtaisesti kysymyksessä olevaan tapaukseen.

Saksan oikeuskäytäntö

Niin sanotun liikkeenluovutusdirektiivin nimenomainen merialuksia koskeva poikkeus direktiivin soveltamisalasta ei estä kansallista lainsäätäjää säätämästä direktiiviä laajempaa säännöksen soveltamisalaa, koska poikkeus direktiivissä perustuu meriliikennettä koskevien säädösten kansainvälisoikeudellisiin erityispiirteisiin (ks. myös direktiivin art. 8). Todistaja LN on vahvistanut, että Saksan lainsäätäjä on tietoisesti poikennut direktiivistä, eikä ole ottanut poikkeussäännöstä kansalliseen lakiin. Todistaja GH on myös todennut, ettei direktiivi rajoita valtiota säätämästä työntekijälle edullisempaa lakia. Saksalaisessa oikeuskäytännössä sama on todettu Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 18.3.1997 antamassa tuomiossa 3 AZR 729/95 ja 2.3.2006 antamassa tuomiossa 8 AZR 147/05.

Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 26.5.2011 antaman ratkaisun 8 AZR 793/09 mukaan ostajan tai myyjän kansalaisuus ei ole ratkaiseva Saksan lain soveltuvuuden kannalta. Kysymyksessä oli aluksen myyminen ulkomaille. Ratkaisussa on otettu erilainen kanta verrattuna vastaajien esittämiin vanhempiin oikeustapauksiin.

Saksalaisessa oikeuskäytännössä siviililain 613a §:n säännöksen on katsottu soveltuvan myös merialuksen kauppaan (Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 18.3.1997 antama tuomio 3 AZR 729/95, jossa kysymys oli saksalaisesta aluksesta) ja myös ulkomaille tapahtuvaan liikkeenluovutukseen (Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 26.5.2011 antama tuomio 8 AZR 793/09, jossa kysymys oli saksalaisen emoyhtiön ja sveitsiläisen tytäryhtiön välisestä suhteesta).

Asiassa ei ole esitetty oikeuskäytäntöä nyt kysymyksessä olevasta tilanteesta, jossa sen paremmin ostaja kuin myyjäkään ei ole saksalainen. Todistaja AL:n mukaan Saksan lain kannalta ratkaisevaa on mitä lakia työsuhteeseen sovelletaan, ei niinkään myyjän tai ostajan kansallisuus, aluksen lippu tai rekisteröintisatama. Tämä tulkinta on Saksan oikeuskäytännössä omaksuttu todistajan mukaan viimeistään 2000-luvun alussa. Todistaja GH, joka on toiminut vastaajien asiamiehenä Saksassa on puolestaan korostanut liittymäkohdan merkitystä luovutuksensaajan ja Saksan oikeuden välillä.

Käräjäoikeuden mukaan asiassa on asetettava etusijalle työoikeudellinen näkökulma, jonka mukaan asiaa tarkastellaan kantajan työsuhteesta käsin, eikä rekisteröintioikeudellinen tai kauppaoikeudellinen näkökulma, jonka mukaan puolestaan esimerkiksi aluksen kansallisuus ja siitä johtuvan lippuvaltion velvollisuudet määräytyvät (Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen 91 ja 94 artiklat). (Ks. myös esimerkiksi Ulla Liukkunen: Lainvalinta kansainvälisissä työsopimuksissa - erityisesti lähetettyjen työntekijöiden kannalta,Talentum Media Oy, 2 uudistettu painos 2002, s. 51)

Liiketoiminnan tai sen osan siirtyminen

Suomen merimieslain (423/1978) 6 §:n mukaan, sellaisena kuin se kuului aluskauppojen aikaan, työsuhteisiin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet jatkuvat pääsääntöisesti luovuttajaa velvoittavina, ellei luovutus tapahtunut suomalaiselle ostajalle, jolloin työsuhteisiin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet siirtyivät ostajalle. Uudessa merityösopimuslaissa (756/2011) säännös on samansisältöisenä.

Euroopan neuvoston 12.3.2001 antamassa direktiivissä 2001/23/EY työntekijöiden oikeuksien turvaamisesta yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä luovutuksena pidetään oman identiteettinsä säilyttävän taloudellisen yksikön luovuttamista, jolla tarkoitetaan pää- ja sivutoimisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseksi järjestettyä resurssikokonaisuutta. Direktiiviä sovelletaan yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovuttamiseen toiselle työnantajalle sopimukseen perustuvan luovutuksen taikka sulautumisen kautta. Direktiiviä sovelletaan, kun luovuttava sijaitsee alueella, jolla perustamissopimusta sovelletaan, eikä sitä sovelleta merialuksiin.

Direktiivin 3 artiklan mukaan ne luovuttajan oikeudet ja velvollisuudet, jotka johtuvat luovutuksen tapahtuessa voimassa olleesta työsopimuksesta tai työsuhteesta, siirtyvät tällaisen luovutuksen seurauksena luovutuksensaajalle. Artiklan 4 mukaan luovutus ei sellaisenaan ole työsuhteen irtisanomisperuste. Artiklan 8 mukaan direktiivi ei vaikuta jäsenvaltioiden oikeuteen soveltaa tai ottaa käyttöön työntekijälle edullisimpia lakeja.

Suomen laissa liikkeenluovutuksesta työoikeudellisena käsitteenä säädetään työsopimuslain 1 luvun 10 §:ssä ja uuden merityösopimuslain (756/2011) 10 §:ssä. Lisäksi asiasta on säädetty vero-oikeudellisena käsitteenä. Sen sijaan yleistä normia liikkeenluovutuksesta ei ole.

Saksan siviililakikirjan 613a §:n mukaan (1) jos yritys tai yrityksen osa siirtyy oikeustoimen seurauksena toiselle omistajalle, siirtyvät vaihdoksen ajankohtana voimassa olevien työsuhteiden oikeudet ja velvollisuudet tälle. (2) Tähänastinen työnantaja vastaa uuden omistajan ohella yhteisvastuullisesti 1. kappaleen mukaisista velvoitteista, mikäli ne ovat syntyneet ennen omistajan vaihdoksen ajankohtaa ja tulevat täytettäväksi ennen kuin yksi vuosi on kulunut siitä hetkestä. (4) Jos tähänastinen työnantaja tai uusi omistaja irtisanoo työntekijän työsuhteen yrityksen tai yrityksen osan omistajanvaihdoksen johdosta, irtisanominen on tehoton. Tämä ei koske oikeutta irtisanoa työsuhde muista syistä.

Liiketoiminnan tai sen osan ja käyttövälineen välisestä rajanvedosta ks. Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 18.3.1997 antama tuomio 3 AZR 729/95. Ratkaisussa tuomioistuin on oikeuskirjallisuuteen viitaten todennut muun muassa, että merialus ei ole ainoastaan yksittäinen käyttöväline, kuten tuotannossa käytettävä kone tai huolintaliikkeen kuorma-auto, vaan erilaisten esineiden kokonaisuus, jota käytetään työnjakoisesti sijoitetun työntekijäryhmän avulla pitkäaikaisen itsenäisen työteknisen päämäärän toteuttamiseksi.

Yleensä voidaan liikkeenluovutuksen tunnusmerkkinä pitää sitä, että luovutus sisältää yrityksen tai liikkeen tai niiden osan luovuttamisen, että luovuttaminen tapahtuu sopimuksen tai sulautumisen kautta tai että luovutuksen kohteena on oman identiteettinsä säilyttävä taloudellinen yksikkö. Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 2.3.2006 antamassa tuomiossa 8 AZR 147/05 ja 26.5.2011 antamassa tuomiossa 8 AZR 793/09 on kiinnitetty huomiota samoihin seikkoihin.

Kunkin aluksen on omistanut alusyhtiö. Asiassa ei ole tuotu esiin, että tuolla yhtiöllä olisi ollut ainakaan merkittävässä määrin muuta omaisuutta tai varallisuutta. Luovutettu alus on siten taloudellinen yksikkö.

Aluksen identiteetti

Liiketoiminnan siirto Saksan siviililain 613a §:ää sovellettaessa tarkoittaa, että uusi oikeushenkilö jatkaa identiteettinsä säilyttäneen taloudellisen yksikön toimintaa. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan uusi omistaja on edelleen välittömästi jatkanut aluksen käyttämistä Itämeren liikenteessä saman reitin päätesatamien välillä. Aluksen liiketoiminta on kohdistunut samaan asiakaskuntaan kuin aikaisemmin. Vähäisillä reittimuutoksilla ei ole asiassa merkitystä. Kantaja GG on pääkäsittelyssä kertonut, että ainoastaan matkustajien palvelu aluksella heikkeni huomattavasti, kaiken muun näkyvän toiminnan säilyessä ennallaan. Aluksella on irtisanomisten voimaantuloon saakka työskennellyt edellisen omistajan palveluksessa ollut henkilöstö. Alus oli edelleen käyttänyt Superfast-nimeä. Todistaja GK:n mukaan aluskaupoilla myytiin ainoastaan kyseinen alus, ei juuri muuta omaisuutta.

Aluksen luovutus toiselle yhtiölle on siten luonteeltaan liikkeenluovutusta. Saksan siviililain 613a § tulee noudatettavaksi.

Työntekijän velvollisuudet

Kantajan työsuhde on Saksan siviililain 613a §:n 1 kohdan mukaan siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Ltd:lle. Kantajalla on ollut oikeus vaatia työnantajaltaan työtehtäviä ja hän on vaadittavalla tavalla asettanut työvoimansa käytettäväksi ja ilmoittanut siitä työnantajalleen (Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen 24.11.1994 antama tuomio 2 AZR 179/94 ja 19.1.1999 antama tuomio 9 AZR 679/97). Kantajalla on

työn alkamisen viivästymisen vuoksi oikeus saamatta jääneisiin palkkoihin.

Todistajien LN:n ja AL:n mukaan kanteen nostaminen on Saksan oikeuden mukaan riittävä toimenpide, eikä työntekijän tarvitse muutoin erikseen tarjoutua työhön halukkaaksi, koska työnantaja on irtisanomisella tehnyt selväksi, ettei hän halua ottaa vastaan työntekijän työsuoritusta irtisanomisajan jälkeen.

Superfast Ferries S.A.:n asema

Superfast Ferries S.A. on omistanut alusyhtiöt Superfast EPTA:n, Superfast OKTOrn ja Superfast ENNEA:n. Yhtiön on puolestaan omistanut pörssiyhtiö Attika. Suomen lain mukaan kukin yhtiö vastaa omasta puolestaan tekemistään sitoumuksista, mutta ei toisen yhtiön sitoumuksista. Emoyhtiö ei vastaa myöskään tytäryhtiön sitoumuksista. Oikeuskäytännössä vastuun samaistamiseen tai erillisten yhtiöiden itsenäisen oikeushenkilöaseman murtamisiin on suhtauduttu hyvin pidättyvästi (esimerkiksi KKO 1997:17). Asiassa ei tältä osin ole esitetty selvitystä Saksan lain sisällöstä.

Asiassa esitetyn selvityksen mukaan Superfast Ferries S.A. on toiminut kaikkien kolmen aluksen hoito varustamona, joka on muun muassa koordinoinut henkilöstöresursseja ja hoitanut alusten hallinnointia. Asiassa ei ole esitetty selvitystä, perustuuko Superfast Ferries S.A.:n ja alusyhtiöiden välinen suhde pelkästään omistussuhteeseen tai esimerkiksi managementsopimukseen. Yhtiöiden välillä ei ole väitetty olevan "bare boat" sopimusta, johon selkeästi liittyisi myös merihenkilökunnan palkkaaminen alukselle.

Kaupallisessa merenkulussa on yritysriskin hajauttamisen ja minimoimisen vuoksi tavallista, että jokaisen aluksen osalta omistajana on eri yhtiö, vaikka kaikilla eri aluksiin liittyvillä yhtiöillä on taustalla sama omistaja. Samoin erilaisilla sopimusjärjestelyillä hajautetaan laivanisännän tehtäviä. Laivaisäntänä pidetään yleisesti tahoa, joka kantaa taloudellisen riskin aluksen käyttämisestä.

Kantajan työsopimus on solmittu lomakkeella, jonka ylimmäisenä tekstinä on "Superfast Ferries, Seafares's Employment Contract". Työsopimus on solmittu laivayhtiön, Superfast EPTA M.C. (the "Employer"), joka puolestaan omistaa aluksen Superfast VII (the "Vessel") sekä kantajan välillä. Asianosaisten välillä on edelleen sovittu, että kantaja on velvollinen työskentelemään joko Superfast VII tai Superfast VIII aluksella. Sopimuksen on allekirjoittanut työnantajan puolesta "For and on behalf of Superfast EPTA M.C." Allekirjoituksen yhteydessä on aluksen leima "Superfast VII ja sen kotisatama Piraeus sekä allekirjoitus, jota ei ole selvennetty.

Yhteistoimintaneuvotteluissa 10.4.2006 ja 19.4.2006 paikalla on ollut Superfast Ferries S.A.:n edustaja ja yhtiön asiamies.

Superfast Ferriers S.A. on irtisanonut kantajan merityösopimuksen päättyväksi tiettynä päivänä. Irtisanomisilmoituksessa ilmoitetaan perusteena alusten myynnit ja Suomen silloisen merimieslain 39 a §:n mukaiset tuotannolliset j a taloudelliset syyt. Yhtiö ei ole merkinnyt allekirjoituksensa oheen toimivaltaansa rajoittavaa lausumaa, kuten esimerkiksi "for and on behalf of'. Allekirjoituksen yhteydessä on leimasimella aluksen nimi ja kotipaikka Piraeus. Kukin alusyhtiö on sittemmin myös irtisanonut työsuhteen viitaten "shipmanager" Superfast Ferries S.A.:n edellä mainittuun irtisanomiseen. Tässä irtisanomisilmoituksessa on painotettu Superfast Ferries S.A.:n edustaneen alusten omistajayhtiöitä ja toimineen näiden puolesta.

Aluksen kauppakirjan ("Bill of Sale") on Superfast VII aluksesta allekirjoittanut kyseinen alusyhtiö Superfast EPTA Maritime Company. Aluskaupoissa käytettävää "Memorandum of Agreemenf ’ asiakirjaa ei

ole esitetty. Luovutuspöytäkirja on 10.4.2006 allekirjoitettu alusyhtiön puolesta.

Kukin alusyhtiö on kesältä 2006 esitettyjen tiliotteiden mukaan maksanut merimiehille palkkoja.

Pääkäsittelyssä kuultu kantaja GG on kutsuttu yhteistoimintaneuvotteluun Superfast Ferries S.A.:n 2.5.2006 allekirjoittamalla kirjeellä. Allekirjoituksen yhteydessä on leima "Superfast VII, Piraeus", joka viittaa alusyhtiöön, jossa GG työskenteli. Kirjeen tekstissä puolestaan todetaan Superfast Ferries S.A. GG:n työnantajaksi. Samalla tavalla 8.5.2006 allekirjoitetulla kirjeellä GG:lle on ilmoitettu yhteistoimintaneuvotteluista, joita on käyty Superfast Ferries S.A. ja alusten työntekijöiden edustajien välillä. GG on mieltänyt Superfast Ferries S.A.:n työnantajakseen.

Todistaja GK on vahvistanut, että työsopimukset solmittiin laivayhtiön kanssa. Todistajan mukaan Superfast Ferries S.A.:n oli hallinnointi- ja operaatioyhtiö ja tärkeässä roolissa vain kun alusyhtiöitä kehitettiin. Myynnit olivat neuvotelleet alusyhtiöt, jotka myös olivat irtisanoneet työsopimukset. Todistaja ei ole tiennyt, miksi myös Superfast Ferries S.A. oli irtisanonut työsopimukset, mutta hän on pitänyt näitä asiakirjoja "väärinä".

Aluksen miehitys viittaa lähtökohtaisesti siihen, että kysymyksessä on laivanisäntä, ellei vastakkaista päätelmää saateta todennäköiseksi.

Tämän vuoksi kantaja ei ole näyttänyt, että Superfast Ferries S.A. olisi ollut kantajan työnantaja ja tällä perusteella velvollinen maksamaan korvauksia kantajalle.

Aikaisempien alusyhtiöiden velvollisuus osallistua palkkojen maksuun

Kansainvälisen työoikeuden vaikeimmin ratkaistavia kysymyksiä on, voiko työntekijä tässä tapauksessa valita Rooman sopimuksen 6(1) artiklan nojalla itselleen etuja sekä sovitun valtion (Suomi) että sopimuksen mukaisesti määräytyvän valtion (Saksa) lainsäännösten mukaisesti.

Oikeuskirjallisuudessa mielipiteet jakautuvat molempien vaihtoehtojen puolelle. Kumulatiivinen suoja tarkoittaisi, että sopimuksen 6 artikla tuottaisi työntekijälle tässä tilanteessa molempien valtioiden lakien tarjoamien oikeuskeinojen mukaisen suojan. Vastakkaista kantaa edustavien näkemysten mukaan ei ole selvää syytä, jonka vuoksi työntekijää olisi tällä tavalla kaksinkertaisesti suojattava vain, koska työsopimus sisältää lainvalinnan. Tällöin tulisi soveltaa (vain) työntekijälle edullisempaa lakia (ks. esimerkiksi Ulla Tiukkunen: Lainvalinta kansainvälisissä työsopimuksissa - erityisesti lähetettyjen työntekijöiden kannalta, Talentum Media Oy, 2 uudistettu painos 2002, s. 67-68 ja siinä selostettuja oikeuslähteitä sekä sama: Sopimussuhteita koskeva lainvalinta. Talentum Media Oy 2012 s. 168-170 sekä Timo Esko: Lainvalinta ja kansainväliset työsuhteet. Kansainvälisyksityisoikeudellinen ja oikeusvertaileva tutkimus, Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 167, 1985 s. 79-80).

Käräjäoikeuden mukaan kantajalla on oikeus vedota joko Suomen tai Saksan lakiin riippuen siitä, kumpi on kantajalle kussakin tilanteessa edullisempi. Tällaisena tilanteena on pidettävä työsuhteen irtisanomista, jolloin kantaja voi tietyin edellytyksin valita, vetoaako hän Suomen vai Saksan lakiin. Sen sijaan hän ei voi vedota yhtä aikaa molempiin lakeihin tietyn tosiasian eli irtisanomisen johdosta. Sääntelyn tavoitteena on antaa työntekijälle vähimmäissuojaa. Tässä tapauksessa kantaja saa Saksan pakottavan lain nojalla parempaa suojaa kuin yksinään Suomen lain nojalla. Tässä tilanteessa kantajalla ei ole oikeutta saada Saksan lakiakin parempaa kaksoissuojaa.

Kantajan vaatimus edellistä työnantajaa vastaan on hylätty.

Kantajan vaatimus Suomen lain mukaisesta hyvityksestä työsuhteen perusteettoman päättämisen vuoksi

Kantajan vaatimukset 1 - 3 on hyväksytty Saksan lain nojalla. Kantaja säilyttää työsuhteensa ja saa palkkansa siltä ajalta, jolloin hänen irtisanomisensa on tullut voimaan ja siitä edelleen niin kauan kuin työsuhde jatkuu.

Kantaja ei tämän lisäksi ole oikeutettu saamaan korvausta myös Suomen lain nojalla nyt tehottamaksi todetun irtisanomisen vuoksi, koska se johtaisi lopputuloksena kantajan samana hyötynä yli sen mitä hän saa vaatimansa Saksan lain nojalla. Kantajalla on oikeus vedota joko Suomen tai Saksan lakiin riippuen siitä, kumpi on kantajalle kussakin tilanteessa edullisempi. Tällaisena tilanteena on pidettävä työsuhteen irtisanomista, jolloin kantaja voi tietyin edellytyksin valita, vetoaako hän Suomen vai Saksan lakiin. Sen sijaan hän ei voi vedota yhtä aikaa molempiin lakeihin tietyn tosiasian eli irtisanomisen johdosta, jos hän tällä perusteella saisi tosiasiassa useampi kertaisen hyvityksen tehottomaksi todetusta oikeustoimesta. Kantaja voi saada hyvityksen, mutta ei rikastua hyvitystä enemmän (kantajankin myöntämä sekä Saksan että Suomen lakiin sisältyvä niin sanottu rikastumiskielto).

Saatavan vanhentuminen

Todistaja Andreas Lubeck on todennut, että kanneaika Saksassa tässä tapauksessa on prosessuaalinen säännös (samoin Saksan liittovaltion työtuomioistuin 24.6.2004 antamassaan tuomiossa 2 AZR 461/03). Tässä tapauksessa sovelletaan Suomen lakia oikeudenkäyntisääntöjen osalta kuitenkin edellyttäen, ettei kanneoikeutta ole aikaisemmin pysyvästi menetetty Saksassa. Näin ei ole ja kanne on pantu Suomessa vireille oikeassa ajassa. Kantaja on irtisanottu ensimmäisen kerran 8.5.2006 ja kanne on vanhan merimieslain 67 §:n säätämässä ajassa nostettu käräjäoikeudessa 8.5.2009.

Kanteesta luopuminen

Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on muun muassa 24.9.2009 todennut, ettei sillä ole kansainvälistä toimivaltaa ratkaista asiaa. Asian käsittely on päättynyt Saksassa, eikä ole estettä käsitellä asiaa kokonaisuudessaan Helsingin käräjäoikeudessa (ks. myös Saksan liittovaltion työtuomioistuimen 19.1.1999 antama tuomio 9 AZR 679/97).

Irtisanomisen tehottomuus

Merimieslain 39a §:n mukaan, sellaisena kuin se kuului aluskauppojen aikaan, työnantajalla on oikeus irtisanoa toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, jos työ on vähentynyt taloudellisista, tuotannollisista tai muista niihin verrattavista syistä vähäistä suuremmassa määrin ja muutoin kuin tilapäisesti eikä työntekijää voida ammattitaitonsa ja kykyynsä nähden kohtuudella sijoittaa uudelleen tai kouluttaa uusiin

tehtäviin.

Vastaajat eivät ole esittäneet riittävää näyttöä siitä, etteikö kantajaa olisi voitu työllistää niiden vaikutuspiiriin kuuluvilla muilla aluksilla. Tällaisena riittävänä näyttönä ei ole pidettävä pelkästään todistaja George Karkaksen kertomusta, jonka mukaan vastaajien määräysvallassa olleet muut alukset olivat täysmiehitettyjä, eikä kantajaa voitu niilläkään työllistää.

Vastaajien esittämä palkan palautusvaatimus

Asiaan on sovellettu Saksan lakia. Vastaajat ovat vaatineet, että kantaja tuli velvoittaa palauttamaan hänelle Suomen lain nojalla maksettu yhden kuukauden palkkaa vastaava määrä perusteettomana etuna.

Kuukauden palkan on kantajalle maksanut hänen aikaisempana työnantajana toiminut alusyhtiö. Käräjäoikeus on Saksan lakia soveltaen velvoittanut uuden alusyhtiön maksamaan kantajalle korvausta saamatta jääneestä palkasta myöhemmin määrättävän summan.

Vastaajat eivät voi kannetta nostamatta tässä tilanteessa vaatia kantajaa palauttamaan hänelle Suomen lain nojalla entisen työnantajan mahdollisesti liikaa maksamaa palkkaa. Vaatimus on jätetty tutkimatta.

Oikeudenkäyntikulut

-------------------------------------

Asian käsittelyä jatketaan kantajan ja Baltic SF VII Ltd:n välillä.

-------------------------------------

Lainkohdat

Oikeudenkäymiskaari 5 luku 1 §, 17 luku 3 § ja 21 luku 1 ja 8a §

Merimieslaki 7.6.1978/423 6, 39a, 57, 64, 67 ja 88 §

Merityösopimuslaki (756/2011) 10 §

Työsopimuslaki 1 luku 10 §

Saksan siviililain (BGB) 613a §

Saksan irtisanomissuojalain 4, 7, 13 ja 24 §

Saksan tuomioistuinten toimivallasta annetun lain 17a §

Yleissopimus sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista, avattu

allekirjoitettavaksi Roomassa 19.6.1980 6 artikla,

laki Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä 18.12.1998/398 (v.1999),

asetus Itävallan, Suomen ja Ruotsin liittymisestä sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevaan yleissopimukseen sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa koskevaan ensimmäiseen ja toiseen pöytäkirjaan tehdyn yleissopimuksen osittaisesta voimaansaattamisesta j a sen eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain osittaisesta voimaantulosta (Rooman yleissopimus) 26.3.1999/399,

Montego Bayssa 10.12.1982 tehty Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimus 91 ja 94 artiklat,

laki Yhdistyneiden Kansakuntien merioilceusyleissopimuksen ja sen XI osan soveltamiseen liittyvän sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä 534/96 ja

asetus Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimulcsen ja sen XI osan soveltamiseen liittyvän sopimuksen voimaansaattamisesta sekä näiden eräiden määräysten hyväksymisestä annetun lain voimaantulosta 525/96.

Euroopan unionin neuvoston direktiivi 2001/23/EY työntekijöiden oikeuksien turvaamisesta yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 12.3.2001 1, 3, 4 ja 8 artiklat.

Käräjäoikeus varaa kantajalle ja Baltic SF VII Ltd:lle tilaisuuden kehitellä kannetta määrän osalta ja vastata siihen.

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Jouko Räsänen, Björn Hellman ja Tarja Ryhänen-Dahlman.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN VÄLITUOMIO JA TUOMIO 12.2.2016

Asia

Merimiehen työsuhteen päättäminen

Valittajina ja vastapuolina

A

Superfast EPTA Maritime Company

Superfast Ferries S.A.

Baltic SF VII Limited

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on 17.9.2014 ja 20.3.2015 hylännyt Baltic SF VII Limited -yhtiön täytäntöönpanokieltoa koskevat pyynnöt.

Hovioikeus on 14.9.2015 päättänyt, että sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella asiassa työsopimukseen sovellettava laki on lakiviittauksen puuttuessa Saksan laki.

Hovioikeus on 27. ja 30.11.2015 toimittanut asiassa pääkäsittelyn.

Hovioikeus on 27.11.2015 pääkäsittelystä laaditusta pöytäkirjasta ilmenevin perustein hylännyt saksalaisten tuomareiden GR:n ja AL:n kuulemista koskevat pyynnöt sekä pyynnön L:n antaman kirjallisen asiantuntijalausunnon huomioon ottamisesta.

Valitukset

A (jäljempänä myös kantaja) on toistanut käräjäoikeuden välituomiossa selostetun kanteensa hylätyin osin ja vaatinut, että

- hovioikeus vahvistaa Saksan lain nojalla, että hänen työsuhdettaan ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast EPTA Maritime Companyn (jäljempänä Superfast Maritime Co) irtisanomisilmoituksella tai muutenkaan,

- hovioikeus vahvistaa Suomen lain nojalla, että Superfast Ferries S.A. ja Superfast Maritime Co ovat yhteisvastuullisesti velvollisia maksamaan hänelle korvauksena työsopimuksesta johtuvien velvollisuuksien laiminlyönnistä ja työsuhteen perusteettomasta päättämisestä erikseen vahvistettavan määrän viivästyskorkoineen.

A on vaatinut myös, että Superfast Ferries S.A., Superfast Maritime Co ja Baltic SF VII Limited (jäljempänä Baltic SF) velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa korkoineen.

Saksan liittotasavallan lain mukaan kantajan työsuhdetta ei ollut irtisanottu pätevästi Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 eikä Superfast Maritime Co:n 4.7.2006 päivätyillä irtisanomisilmoituksilla tai muutoinkaan. Käräjäoikeus oli hyväksynyt kantajan vaatimukset, mutta jättänyt tuomiolauselmassa erikseen ja nimenomaisesti vahvistamatta, että hänen työsuhdettaan ei ollut pätevästi irtisanottu.

Kantajan allekirjoittaman merityösopimuksen sopijapuolena oli ollut Superfast Maritime Co. Superfast Maritime Co:n ohella tosiasiallisena työnantajana oli kuitenkin ollut Superfast Ferries S.A.. Superfast Ferries S.A. oli Superfast Maritime Co:n emoyhtiö, joka vastasi alusyhtiöiden hallinnosta ja käytti näissä yhtiöissä tosiasiallista valtaa.

Kantaja oli mieltänyt työnantajakseen Superfast Ferries S.A.:n. Myös Superfast Ferries S.A. oli mieltänyt olleensa kantajan työnantaja.

Superfast Ferries S.A. oli koko ajan esiintynyt työnantajana omissa nimissään eikä managerina Superfast Maritime Co:n puolesta. Superfast Ferries S.A. oli ollut ainoana työnantajapuolen edustajana 10.4.2006 ja 19.4.2006 pidetyissä yhteistoimintaneuvotteluissa. Näiden neuvottelujen jälkeen Superfast Ferries S.A. oli työnantajana kutsunut työntekijät kokoukseen Rostockiin 2.5.2006. Kutsun oli allekirjoittanut Superfast Ferries S.A.. Tämän jälkeen 8.5.2006 Superfast Ferries S.A. oli lähettänyt työntekijöille kirjeen, jonka liitteenä oli ollut yhtiön antama irtisanomisilmoitus.

Kysymys oli ollut liikkeenluovutuksesta. Superfast Ferries S.A. ja Superfast Maritime Co olivat rikkoneet työnantajavelvollisuutensa.

Kantajalla oli oikeus vedota samalla sekä lakiviittauksen osoittaman Suomen lain säännöksiin että sen lain pakottaviin säännöksiin, jota lakiviittauksen puuttuessa sovellettiin, eli Saksan lain säännöksiin. Suomen merimieslain (423/1978) 64 § antoi kantajalle Saksan pakottavaa lainsäädäntöä paremman suojan siltä osin kuin kyse oli ollut liikkeenluovuttajien Superfast Ferries S.A.:n ja Superfast Maritime Co:n korvausvelvollisuudesta perusteettoman irtisanomisen johdosta. Näin ollen Superfast Ferries S.A. ja Superfast Maritime Co olivat yhteisvastuullisesti velvollisia korvaamaan kantajalle työsopimuksesta johtuvien velvollisuuksien laiminlyönnistä ja työsuhteen perusteettomasta päättämisestä aiheutuneen vahingon viivästyskorkoineen.

Kysymys ei ollut ollut rikastumiskiellosta, vaikka vaatimukset olivat päällekkäiset. Luovutuksensaajan eli Baltic SF:n maksettavaksi tuomitusta määrästä tuli tuomiota täytäntöönpantaessa vähentää Superfast Ferries S.A.:n ja Superfast Maritime Co:n mahdolliset suoritukset. Vastaavasti Superfast Ferries S.A.:n ja Superfast Maritime Co:n maksettavaksi tuomitusta määrästä tuli täytäntöönpanossa vähentää Baltic SF:n suoritukset.

Superfast Ferries S.A., Superfast EPTA Maritime Company ja Baltic SF VII Limited ovat yhteisessä valituksessaan vaatineet, että kanne hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan yhteisvastuullisesti muiden kantajina olevien merimiesten kanssa yhtiöiden oikeudenkäyntikulut asiassa korkoineen.

Kanteet olivat perusteettomia. Kantajan työsuhde oli irtisanottu irtisanomisen aikana voimassa olleen merimieslain (423/1978) mukaisin irtisanomisperustein. Alusten myynti ulkomaiselle ostajalle, virolaiselle Baltic SF:lle ei ollut muodostanut liikkeenluovutusta. Työnantajan oikeudet ja velvollisuudet eivät siten olleet siirtyneet alusten ostajalle. Sen jälkeen kun Superfast Maritime Co oli myynyt ainoat aluksensa Baltic SF:lle, ensiksi mainitulla yhtiöllä ei ollut ollut mahdollisuutta työllistää kantajaa siitä huolimatta, että hänen uudelleensijoittamis- ja koulutusmahdollisuuksiaan oli selvitetty konsernitasolla.

Vaikka sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella kantajan työsopimukseen sovellettaisiinkin Saksan lakia, Superfast Maritime Co:n ja merimiesliittojen väliseen työehtosopimukseen tämä ei soveltunut. Työehtosopimuksessa oli nimenomaisesti sovittu, että työsuhteeseen sovellettiin Suomen lakia paitsi siltä osin kuin lippuvaltion lain pakottavat säännökset olivat vastapuolille edullisempia. Mainittu työehtosopimuksen määräys oli normihierarkiassa ylempänä kuin työsopimus, joten lainvalintaratkaisu oli joka tapauksessa tehtävä työehtosopimuksen määräyksien mukaisesti.

Kysymys ei ollut liikkeenluovutuksesta. Aluskaupan kohteella eli aluksella tai sen osapuolina olleilla Superfast Maritime Co:lla ja Baltic SF:llä ei ollut ollut minkäänlaista liittymää Saksaan. Saksan siviililain Bürgerliches Gesetzbuch (BGB) 613 a §:ää ei siten voitu soveltaa pakottavasti osapuolten väliseen aluskauppaan, eikä sillä voitu velvoittaa Baltic SF:ää työllistämään kantajaa tai määrätä muita seuraamuksia. Myöskään Suomen lainsäädännöllä ei voitu velvoittaa ulkomaisia toimijoita, minkä johdosta aluksen myynti ei ollut muodostanut liikkeenluovutusta.

Alukset oli myyty ns. tyhjinä runkoina. Alusten lisäksi muuta omaisuutta ei ollut siirtynyt ostajalle eivätkä alusten merimiehet olleet siirtyneet ostajan palvelukseen. Kysymys ei ollut ollut liiketoiminnallisista kokonaisuuksista, mikä oli liikkeenluovutuksen täyttymisen edellytyksenä. Liikkeenluovutuksen tunnusmerkistöt perustuivat aiemmin voimassa ollutta liikkeenluovutusdirektiiviä 77/187/ETY koskevaan Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisuun asiassa C-24/85 Spijkers. Ratkaisun mukaiset periaatteet olivat voimassa myös nykyisen liikkeenluovutusdirektiivin 2001/23/EY soveltamisen yhteydessä. Liikkeenluovutusta oli arvioitava kokonaisharkintana.

Liikkeenluovutuksen tunnusmerkistön täyttyminen vaihteli liiketoiminnan luonteen mukaan. Työvoimavaltaisella alalla pysyvästi jotakin yhteistä tehtävää suorittava työntekijäryhmä saattoi muodostaa taloudellisen kokonaisuuden. Tunnusmerkki painottui erityisesti aloilla, joilla työsuoritteet perustuivat ihmistyöpanokseen. Aluksen operoinnissa juuri osaava henkilöstö, merimiehet ja heidän organisointi toiminnalliseksi kokonaisuudeksi olivat ratkaisevassa asemassa. Kaikkien merimiesten irtisanominen oli osoittanut osaltaan, ettei tarkoituksena ollut luovuttaa alusta liiketoiminnallisena kokonaisuutena. Työt olivat myös lakanneet.

Liiketoiminnan identiteetin säilyminen oli välttämätön edellytys liikkeenluovutuksen tunnusmerkistön täyttymiselle. Merioikeudessa vakiintuneen käytännön mukaan aluksen poistaminen valtion alusrekisteristä eli niin kutsuttu ulosliputus sekä rekisteröinti toisen valtion alusrekisteriin ja lainsäädännön alaisuuteen johtivat siihen, että aluksen ja sillä harjoitettavan liiketoiminnan identiteetti muuttuivat.

Lisäksi aluksen rahtaussopimusten voimassaolot päättyivät vakiintuneesti viimeistään silloin, kun alus siirrettiin toisen valtion rekisteriin, mikä johti liiketoiminnan identiteetin muuttumiseen.

Baltic SF:llä ei ollut velvollisuutta maksaa korvausta kantajalle siinäkään tapauksessa, että Saksan siviililain BGB 613 a §:n katsottaisiin soveltuvan ja liiketoiminnan siirtyneen aluskaupan johdosta. Kantaja ei ollut tarjonnut tosiasiallisesti työpanostaan Baltic SF -varustamolle, eikä varustamo siten ollut viivästynyt työpanoksen vastaanottamisesta.

Luovutuksensaajan velvollisuus maksaa työntekijälle korvausta edellytti Saksan lain mukaan sitä, että työntekijä tarjosi työnantajalle työpanostaan menemällä tämän toimipaikalle. Vasta työnantajan kieltäytyminen vastaanottamasta työntekijän tarjoamaa työpanosta voi johtaa työntekijän työpanoksen vastaanottamisen viivästymiseen siten, että työnantajalla oli velvollisuus maksaa korvausta viivästymisen vuoksi saamatta jääneistä palkoista. Työsopimukset oli irtisanottu Superfast-varustamoiden toimesta. Koska Baltic SF -varustamot eivät olleet irtisanoneet työntekijöitä, varustamot eivät olleet voineet myöskään tehdä irtisanomisella selväksi, etteivät ne halunneet ottaa vastaan työntekijän työsuoritusta.

Koska kysymys oli ollut tyhjien alusten kaupasta, eivät Baltic SF -varustamot olleet tulleet tietoisiksi Superfast-varustamoiden palveluksessa olleiden työntekijöiden henkilöllisyyksistä ja yhteystiedoista.

Työsuhteiden päättymisten jälkeen osa merimiehistä oli ansainnut selvästi paremmin kuin Superfast-varustamon palveluksessa. Oli ilmeistä, etteivät parempaa ansiotuloa saaneet työntekijät olleet halunneet työllistyä Baltic SF -varustamoiden palveluksessa samoin ehdoin kuin he olivat työskennelleet Superfast-varustamoiden palveluksessa.

Lisäksi kantaja oli menettänyt asiassa kanneoikeutensa. Kantajan työsopimus oli irtisanottu toukokuussa 2006. Saksan irtisanomissuojaa koskevan lain (Kündigungsschutzgesetz, KschG ) 4, 7, 14 ja 24 §:n mukaan kanne oli tullut saattaa vireille toimivaltaisessa tuomioistuimessa kolmen viikon ja merimiesten osalta kuuden viikon kuluessa irtisanomisten jälkeen. Työsopimuksen ja työehtosopimuksen mukaisen oikeuspaikkalausekkeen perusteella toimivaltainen tuomioistuin oli ollut Helsingin käräjäoikeus. Kanne oli tullut vireille Helsingin käräjäoikeudessa vasta 8.5.2009 eli huomattavasti kanteen nostamiselle säädetyn määräajan päättymisen jälkeen.

Vastaukset

Superfast Ferries S.A., Superfast EPTA Maritime Company ja Baltic SF VII Limited ovat yhteisessä vastauksessaan vaatineet, että A:n valitus hylätään.

Käräjäoikeuden välituomio oli oikea siltä osin kuin vastuu työsuhteiden irtisanomisista oli yksin Baltic SF:llä.

Saksan lain mukaan kantajan työsuhde oli 21.3.2006 siirtynyt liikkeenluovutuksella Baltic SF:lle ja työsuhde oli edelleen Saksan lain mukaan voimassa. Superfast Maritime Co oli antanut irtisanomisilmoituksen vasta liikkeenluovutuksen jälkeen 8.5.2006, kun yhtiö ei enää ollut ollut työsopimuksen osapuoli. Näin ollen Superfast Maritime Co ei ollut voinut irtisanoa kantajan työsuhdetta laillisesti pätevällä tai pätemättömällä tavalla siten, että pätemättömyydestä olisi voinut seurata sille jokin oikeudellinen vastuu.

Kun asiaa tarkasteltiin jälkikäteen liikkeenluovutuksen näkökulmasta, olivat myös Superfast Maritime Co:n käymät yhteistoimintaneuvottelut ja irtisanomisilmoitukset olleet oikeudellisesti merkityksettömiä.

Superfast Ferries S.A. ei ollut ollut kantajan työnantajana eikä työsopimuksen osapuolena. Työsuhteen tunnusmerkistötekijöiden perusteella työsuhde oli ollut voimassa kantajan ja Superfast Maritime Co:n välillä.

Suomen lain mukaan jokainen yhtiö vastasi omista sitoumuksistaan, eikä emoyhtiö vastannut tytäryhtiön sitoumuksista. Superfast Ferries S.A. ei ollut allekirjoittanut kantajan työsopimusta, eikä yhtiö ollut ollut muutoinkaan osallinen työsopimukseen.

Superfast Maritime Co oli ollut yhtiö, jonka lukuun kantaja oli tehnyt työn ja jolla oli yksin ollut oikeus saada työsuoritus hyväkseen. Superfast Maritime Co oli ollut myös työn tosiasiallinen teettäjä. Superfast Ferries S.A. oli toiminut ainoastaan Superfast Maritime Co:n hoitovarustamona. Superfast Ferries S.A. ei ollut maksanut kantajalle palkkaa, eikä yhtiöllä myöskään ollut ollut työnjohtovaltaa.

Se, kenet työntekijä mielsi työnantajakseen, ei ollut työsuhteen tunnusmerkistötekijä, eikä sillä ollut oikeudellista merkitystä työnantaja-aseman arvioinnissa.

Superfast Ferries S.A. ja Superfast Maritime Co olivat itsenäisiä yhtiöitä, jotka vastasivat itsenäisesti sitoumuksistaan. Yhteistyönantajuus oli poikkeuksellista, eikä tullut kysymykseen yhtiöiden kohdalla.

Käräjäoikeuden välituomio oli oikea siltä osin kuin kantajalla ei ollut oikeutta vedota sekä Suomen että Saksan lakiin irtisanomisen osalta.

Rooman yleissopimuksen tarkoituksena ei ollut antaa työntekijälle kumulatiivista suojaa. Työntekijä ei voinut mieltymyksensä mukaisesti valita kahden oikeusjärjestyksen yksittäisiä, itselleen parhaimpaan mahdolliseen lopputulokseen johtavia säännöksiä, eikä saman tosiasian perusteella voitu tuomita kaksinkertaista korvausta eri valtioiden lakien perusteella.

Liikkeen luovutuksen seurauksena olisi se, että kantajan työsuhde oli Saksan lain nojalla siirtynyt Baltic SF:lle ja että se oli edelleen voimassa. Koska kantajan työsuhde ei ollut Saksan lain nojalla päättynyt, kantajan korvausvaatimus työsuhteen päättämisen vuoksi oli joka tapauksessa perusteeton.

A on vaatinut, että Superfast Ferries S.A.:n, Superfast EPTA Maritime Companyn ja Baltic SF VII Limited:n yhteinen valitus hylätään.

Rooman yleissopimus oli pakottavaa oikeutta. Osapuolet eivät voineet sopia työehtosopimuksessa sellaisesta, mikä oli ristiriidassa yleissopimuksen lainvalintasääntöjen kanssa. Yhtiöiden väite siitä, että Rooman yleissopimuksen lainvalintasäännökset eivät koskeneet myös työehtosopimusta oli merkityksetön, sillä kantajan vaatimukset perustuivat työsopimuksen perusteettomaan irtisanomiseen eivätkä työehtosopimukseen.

Kantajan työsuhteen irtisanominen oli pätemätön. Aluskaupoissa oli ollut kyse yritysten tai yritysten osien siirtymisestä toiselle omistajalle ja siten liikkeenluovutuksesta.

Irtisanomisten ja aluskauppojen aikana voimassa olleen Suomen merimieslain 39 a ja 57 § velvoittivat työnantajaa selvittämään työntekijän uudelleen sijoittamis- ja koulutusvelvollisuutta konsernitasolla. Kantajan tosiasiallisena työnantajana oli Superfast Maritime Co:n ohella ollut emoyhtiö Superfast Ferries S.A.. Yhteistoimintaneuvotteluissa työnantajapuolelta oli ollut edustettuna ainoastaan Superfast Ferries S.A. eikä Superfast Maritime Co.

Käräjäoikeuden välituomio oli oikea siltä osin kuin kantajan työsuhteen oli katsottu Saksan pakottavan lainsäädännön mukaan siirtyneen liikkeenluovutuksessa aluksen uudelle omistajalle Baltic SF:lle.

Superfast VII aluksen siirrossa AS Tallink Gruppin omistamalle yhtiölle oli ollut kysymys yrityksen tai yrityksen osan siirtymisestä toiselle omistajalle. Saksan pakottavan lainsäädännön, siviililain BGB 613 a §:n mukaan yrityksen tai sen osan siirtyessä toiselle omistajalle oikeustoimen seurauksena luovutuksensaaja peri luovutushetkellä olemassa olleet luovuttajaa velvoittavat työsuhteet. Kantajan työsuhde oli siten siirtynyt aluksen uudelle omistajalle.

Kantajan työsuhdetta ei ollut irtisanottu tehokkaasti ja työsopimus oli jatkunut voimassaolevana muuttumattomin ehdoin irtisanomisilmoituksista huolimatta. Saksan siviililain BGB 613 a §:n mukaan työntekijän työsuhteen irtisanominen luovuttajan tai luovutuksensaajan toimesta perustuen yrityksen tai sen osan luovutukseen oli pätemätön. Kantajalla oli edelleen oikeus jatkaa työsuhdettaan luovutuksensaajan palveluksessa samoilla ehdoilla, jotka olivat voimassa ennen perusteetonta irtisanomista. Hänellä oli myös oikeus työsopimuksen mukaiseen palkkaan koko työsuhteen keston ajalta.

Alukset oli myyty ilman henkilökuntaa, koska valittajayhtiöt olivat rikkoneet työntekijöitä suojaavaa Saksan siviililain BGB 613 a §:ää, jonka mukaan henkilökunnan olisi tullut siirtyä uudelle omistajalle. Valittajayhtiöt eivät voineet vedota omaan lainvastaiseen menettelyynsä perusteena sille, että kyseessä ei olisi ollut liiketoiminnan luovutus.

Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltuminen merialusten kauppoihin ja merimiesten työsuhteisiin oli vahvistettu Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen ennakkoratkaisukäytännössä. Säännös soveltui myös liikkeenluovutukseen ulkomaille eikä se rajoittunut Saksan liittotasavallan alueeseen, jos aluksen työntekijöiden työsopimuksiin sovellettiin Saksan lakia. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen ennakkoratkaisukäytännön perusteella oli selvää, että merialuksen myyntiä oli aina pidettävä BGB 613 a §:n mukaisena liiketoiminnan osan luovutuksena. Baltic SF oli jatkanut Superfast Maritime Co:n ja Superfast S.A.:n harjoittamaa liiketoimintaa. Kysymyksessä oli siten ollut liikkeenluovutus.

Aluksen ja sillä harjoitettavan liiketoiminnan identiteetti ei ollut myöskään muuttunut. Alus oli jatkanut liikennöintiä samalla reitillä ja nimellä kuin aikaisemmin. Lisäksi Saksan liittovaltion työtuomioistuimen ennakkoratkaisun BAG 26.5.2011 oikeusohjeen mukaan liiketoiminnan siirtäminen toiseen maahan ei johtanut aluksen identiteetin muuttumiseen.

Kanteen nostaminen riitti siihen, että työntekijän oli Saksan lain mukaan katsottava tarjonneen työpanoksensa työnantajalle. Superfast ja Baltic SF -yhtiöt olivat tulleet tietoisiksi siitä, ettei kantaja hyväksynyt irtisanomistaan ja että hän vaati työsuhteen jatkamista, kun hän oli välittömästi irtisanomisensa jälkeen nostanut kanteen Saksassa yhtiöitä vastaan.

Käräjäoikeuden välituomio kanteen oikea-aikaisuudesta oli oikea. Saksassa kanneaika oli prosessuaalinen säännös ja sitä sovellettiin vain Saksan prosessilakien yhteydessä. Suomen laki antoi joka tapauksessa tältä osin kantajalle Saksan lakia paremman suojan. Suomen lain mukaan kysymyksessä oli oikeudenkäyntiväite, joka valittajayhtiöiden olisi tullut esittää käyttäessään asiassa ensimmäistä kertaa puhevaltaa.

Todistelu

Asianosaiset ovat vedonneet käräjäoikeuden välituomioissa mainittuihin kirjallisiin todisteisiin lukuun ottamatta todistetta V6 (sähköposti 8.6.2006), V10 (luettelo maksetuista palkoista) ja V18 (käännös Saksan siviiliprosessilain 269 §:stä). Kantaja on vedonnut lisäksi käräjäoikeudessa esitettyihin Saksan liittovaltion työtuomioistuimen ennakkoratkaisuihin BAG 2.3.2006 (8AZR 147/05) ja BAG 26.5.2011 (8 AZR 793/09).

Hovioikeudessa on kuultu todistelutarkoituksessa GG:ta sekä todistajina GK:ta, GH:ta ja LN:aa.

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

Superfast Ferries S.A., Superfast Maritime Co, ja Baltic SF ovat vaatineet, että Saksan liittovaltion työtuomioistuimen ratkaisut BAG 2.3.2006 ja BAG 26.5.2011 jätetään huomioon ottamatta.

Yhtiöt ovat katsoneet, että Saksan lain ja oikeuskäytännön sisältö oli näyttökysymys ja todisteluun kuuluva asia. Ratkaisuun BAG 2.3.2006 oli sitä paitsi vedottu vasta käräjäoikeuden pääkäsittelyssä. Merimiehet eivät olleet esittäneet pätevää syytä sille, että oikeustapaus esitettiin loppulausunnon yhteydessä, eivätkä Superfast Ferries S.A., Superfast Maritime Co ja Baltic SF olleet antaneet suostumustaan kyseiseen todisteeseen vetoamiselle vasta pääkäsittelyssä. Se, että nämä yhtiöt olivat mahdollisesti tulleet tietoisiksi saksalaisen oikeustapauksen tunnistetiedoista ei täyttänyt kantajan vetoamistaakkaa. Yhtiöt eivät myöskään olleet voineet varautua ratkaisuun BAG 26.5.2011, koska se oli annettu viisi vuotta aluskaupan jälkeen.

Kantaja on katsonut, että perusteita ratkaisujen huomiotta jättämiselle ei ole. Suomen prosessilakien mukaan asianosaiset saivat loppupuheenvuorossaan viitata vapaasti oikeuskäytäntöön. Asiassa ei ollut syytä tehdä eroa sen perusteella, oliko oikeuskäytäntö kotimaista vai ulkomaista. Ratkaisu BAG 2.3.2006 oli sisällöltään myös hyvin samankaltainen kuin toinen ratkaisu BAG 18.3.1997 (3 AZR 723/95).

Hovioikeus lausuu väitteestä seuraavaa. Tuomioistuin ei ole velvollinen tuntemaan vieraan valtion lain sisältöä. Siksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentissa (571/1948) säädetään, että jos vieraan valtion lakia on sovellettava eikä oikeus tunne sen sisällystä, tulee oikeuden kehottaa asianosaista esittämään siitä näyttöä. Oikeudenkäymiskaaren 1.1.2016 voimaan tulleet uudet 17 luvun säännökset (4 §:n 2 momentti, 732/2016) eivät ole aiheuttaneet tähän muutosta.

Selvityksen esittäminen vieraan valtion laista ei tarkoita riitaisen seikan toteen näyttämistä vaan oikeudellisen tiedon antamista sovellettavista oikeusohjeista. Asianosaisen oikeus esittää tietoa lain sisällöstä ei ole riippuvainen siitä, minkä valtion laista selvitystä esitetään. Hovioikeus katsoo, että yhtiöiden vaatimus saksalaisten oikeustapausten huomiotta jättämisestä esitetystä syystä on siten perusteeton. Mitään rajoitusta ei ole myöskään viitata oikeustapauksiin, joissa tuomioistuimen ratkaisu on annettu oikeudenkäynnin perusteena olevien seikkojen ilmenemisen jälkeen. Yhtiöiden väitteet hylätään.

Pääasia

Yhtiöiden valitus

Asian tausta

1. Superfast Ferries S.A. on kreikkalainen laivayhtiö, jonka tytäryhtiöitä Superfast EPTA Maritime Company, Superfast OKTO Maritime Company ja Superfast ENNEA Maritime Company ovat. Tytäryhtiöt ovat operoineet Superfast VII, Superfast VIII ja Superfast IX -aluksilla Hangon ja Rostockin välillä vuosina 2001-2006. Alukset purjehtivat tuolloin Kreikan lipun alla.

2. Superfast Ferries S.A, Superfast EPTA Maritime Company, Superfast OKTO Maritime Company ja Superfast ENNEA Maritime Company ovat myyneet 21.3.2006 alukset AS Tallink Gruppille, joka otti alukset liikennöintiinsä ja perusti niille kyproslaiset alusyhtiöt Baltic SF VII Limited:n, Baltic SF VIII Limited:n ja Baltic SF IX Limited:n. Kaupan jälkeen alukset liputettiin Viroon.

3. Aluskauppojen johdosta Superfast VII, VIII ja IX -aluksilla työskennelleet merimiehet on irtisanottu sillä perusteella, että Superfast varustamoilla ei kaupan jälkeen ollut edellytyksiä tarjota heille töitä.

4. A on kanteessaan vaatinut Saksan lain nojalla vahvistettavaksi, että hänen työsuhdettaan ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast EPTA Maritime Companyn irtisanomisilmoituksella tai muutenkaan, ja että Baltic SF VII Limited on velvollinen jatkamaan hänen työsuhdettaan niillä samoilla ehdoilla, jotka olivat voimassa ennen irtisanomista ja että työsuhde on myös jatkunut voimassa samoin ehdoin irtisanomisilmoituksista huolimatta ja että yhtiö myös siihen velvoitetaan. Irtisanominen oli tehoton, sillä Saksan siviililain BGB 613 a §:n mukaan kysymys oli liikkeen luovutuksesta.

5. Lisäksi A on vaatinut vahvistettavaksi, että Baltic SF VII Limited on velvollinen maksamaan hänelle työsopimuksen mukaisena palkkana tai korvauksena saamatta jääneestä palkasta erikseen vahvistettavan määrän Suomen korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen.

6. Käräjäoikeus on 10.1.2012 päättänyt, että merimiesten kanteisiin sovelletaan Suomen lakia, paitsi niiltä osin kuin Saksan lain pakottavat säännökset antavat kantajille Suomen lakia paremman suojan (I vaihe). Välituomiossaan 26.3.2013 käräjäoikeus on vahvistanut, että kantajan työsopimus on Saksan siviililain BGB 613 a §:n perusteella siirtynyt vastaajalle Baltic SF VII Ltd:lle ja että kantajalla on oikeus jatkaa työsuhdettaan vastaajan palveluksessa samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista sekä että kantajalla on oikeus työsuhteen alkamisen viivästymisen vuoksi saamatta jääneisiin palkkoihin viivästyskorkoineen (II vaihe).

7. Hovioikeus on 14.9.2015 päättänyt, että sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan Rooman yleissopimuksen perusteella asiassa työsopimukseen sovellettava laki on lakiviittauksen puuttuessa Saksan laki (I vaihe).

8. Superfast Ferries S.A.:n, Superfast Maritime Co:n ja Baltic SF:n yhteisen valituksen osalta kysymys tässä asian II vaiheen käsittelyssä on siitä, onko kantajan irtisanominen ollut kantajan väittämällä tavalla Saksan lain mukaan tehoton ja onko Baltic SF velvollinen jatkamaan kantajan työsuhdetta samoin ehdoin kuin ennen irtisanomista. Yhtiöiden mukaan kantaja on menettänyt Saksan lain perusteella kanneoikeutensa eikä Saksan siviililain BGB 613 a §:n säännöksiä voida asiassa soveltaa.

Työehtosopimuksen merkitys

9. Asiassa on ensin arvioitava yhtiöiden väitettä siitä, että Superfast Ferries S.A.:n ja merimiesliittojen välisen työehtosopimuksen lakiviittaus syrjäyttää normihierarkia-asemansa vuoksi työsopimukseen yleissopimuksen 6 artiklan nojalla sovellettavan, siis tässä tapauksessa Saksan lain.

10. Hovioikeus on 14.9.2015 tekemänsä päätöksen perusteluissa (kohta 43) todennut, että Rooman yleissopimuksen 6 artikla koskee työsopimuksia, mutta ei työehtosopimuksia. Työehtosopimuksiin sovellettava laki määräytyy yleissopimuksen 3 ja 4 artiklan yleisten lainvalintasääntöjen mukaan. Hovioikeus on lisäksi todennut, että se, mikä merkitys lakiviittauksen osoittaman työehtosopimuksen määräyksille on asiassa annettava, tulee arvioitavaksi myöhemmin, vasta Saksan lain pakottavia säännöksiä sovellettaessa eli tässä asian käsittelyn II vaiheessa.

11. Hovioikeus kiinnittää ensinnä huomiota siihen, että yhtiöiden viittaama työehtosopimuksen kohta 11.1 ("Applicable Legislation") käsittelee työehtosopimukseen ja sitä koskeviin riitoihin sovellettavaa lakia eikä yhtiöiden väittämällä tavalla työsopimukseen sovellettavaa lakia. Kanne ei ole miltään osin perustunut työehtosopimukseen, vaan pakottavana lakina sovellettavaan Saksan lakiin. Asiassa ei ole esitetty selvitystä tai siinä ei ole tullut esiin mitään sellaista, jonka perusteella Saksan lain mukaan työehtosopimukseen otetun lakiviittauksen osoittama laki syrjäyttäisi Saksan lain pakottavien säännösten soveltamisen. Siksi hovioikeus katsoo, että työehtosopimuksen lakiviittauksella ei ole käsiteltävän asian kannalta merkitystä.

Saksan lain antama suoja irtisanomista vastaan

12. Kantajan työsopimukseen otetun ehdon mukaan työsopimusta tai sen tulkintaa koskevassa riidassa sovelletaan Suomen lakia. Kuten edellä on jo todettu, hovioikeuden 14.9.2015 tekemän ratkaisun perusteella tämä lakiviittaus ei saa johtaa siihen, että kantaja menettäisi Saksan lain pakottavien säännösten hänelle antaman suojan.

13. Saksan siviililain BGB 613 a §:n mukaan liikkeenluovutuksessa luovuttaja tai luovutuksensaaja ei ole oikeutettu irtisanomaan työsuhdetta ja irtisanominen liikkeenluovutuksen perusteella on tehoton. Saksan lain nojalla työntekijällä on halutessaan oikeus säilyttää työsuhde voimassa olevana luovutuksensaajan palveluksessa. Riidatonta on, että siviililain säännös on työntekijän suojaksi pakottava Saksassa.

14. Kantajan työsopimusta irtisanottaessa voimassa olleen Suomen merimieslain (423/1978) 6 §:n 2 momentin mukaan työnantajan liikettä tai alusta luovutettaessa työsuhteet jatkuvat luovuttajaa velvoittavina. Milloin työnantajan liike tai alus luovutetaan Suomen kansalaiselle tai suomalaiselle yritykselle, siirtyvät pykälän 3 momentin mukaan hänen oikeutensa ja velvollisuutensa 2 momentissa säädetystä poiketen välittömästi kuitenkin uudelle omistajalle, jos työntekijä kysyttäessä ilmoittaa siirtyvänsä tämän palvelukseen. On huomattava, että työsuhteesta johtuvat oikeudet ja velvollisuudet eivät tämän lain mukaan voi siirtyä ulkomaalaiselle luovutuksensaajalle.

15. Merimieslain 39 a §:n (381/1991) mukaan työnantajalla on oikeus irtisanoa toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, jos työ on vähentynyt taloudellisista, tuotannollisista tai muista niihin verrattavista syistä vähäisistä suuremmassa määrin ja muutoin kuin tilapäisesti eikä työntekijää voida ammattitaitoonsa ja kykyynsä nähden kohtuudella sijoittaa uudelleen tai kouluttaa uusiin tehtäviin. Lain 64 §:n perusteella työntekijällä on työsuhteen laittoman irtisanomisen johdosta oikeus vahingonkorvaukseen.

16. Koska liikkeenluovutusta koskevia säännöksiä ei voida Suomen lain mukaan soveltaa ulkomaalaiseen luovutuksensaajaan eikä työntekijällä ole samanlaista oikeutta vaatia työsuhteen jatkamista, vaikka irtisanomiseen ei olisi perusteita, tarjoaa Saksan laki kantajalle paremman suojan irtisanomista vastaan kuin Suomen laki.

Kanteen oikea-aikaisuudesta

17. Yleiset säännökset työntekijän työsuhteen irtisanomisen perusteista ja irtisanomismenettelystä sisältyvät Saksassa irtisanomissuojalakiin (KschG). Jos työntekijä katsoo, että hänen irtisanomiseensa ei ole laillista perustetta, tulee hänen vastustaa irtisanomista nostamalla kanne työnantajaa vastaan työtuomioistuimessa. Kanneaika on hyvin lyhyt, vain kolme viikkoa siitä, kun työntekijä on saanut tiedon irtisanomisesta. Merimiehelle kanneaika on kuusi viikkoa (KschG 4 ja 24 §). Jos työntekijä ei esitetä vaatimustaan ajoissa, irtisanominen katsotaan alusta alkaen päteväksi. On huomattava, että KschG:n kanneaikaa sovelletaan myös, kun työntekijä Saksan siviililain BGB 613 a §:n perusteella väittää, että irtisanominen on perustunut liikkeenluovutukseen.

18. Kantajan kanne on pantu vireille Saksassa ajoissa. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on kuitenkin asiassa ylimpänä tuomioistuimena 2010 katsonut, että saksalainen tuomioistuin ei ole asiassa toimivaltainen. Kantaja on nostanut kanteen myös Helsingin käräjäoikeudessa 8.5.2009 asian ollessa vielä Saksassa vireillä. Suomessa kanne on pantu vireille merimieslain 67 §:n 1 momentissa (423/1978) säädetyssä kolmen vuoden määräajassa.

19. Yhtiöt ovat väittäneet, että kantaja on menettänyt kanneoikeutensa sen vuoksi, että kannetta ei ollut pantu Suomessa vireille Saksan laissa säädetyssä kuuden viikon määräajassa.

20. Kantajan mukaan kysymys on oikeudenkäymiskaaren 16 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitetusta oikeudenkäyntiväitteestä, joka yhtiöiden olisi tullut esittää käyttäessään asiassa ensimmäistä kertaa puhevaltaa. KschG 4 ja 24 §:ää sovelletaan sitä paitsi prosessuaalisina säännöksinä ainoastaan Saksassa. Joka tapauksessa merimieslaki antaa kantajalle tältä osin Saksan lakia paremman suojan. Siinäkin tapauksessa, että KschG:tä sovellettaisiin, kanneoikeuden vanhentuminen on katkennut, koska Saksan ylin tuomioistuin on antanut toimivaltaa koskevan ratkaisunsa vasta sen jälkeen, kun kanne oli nostettu Helsingin käräjäoikeudessa.

21. Käräjäoikeus on välituomiossaan 26.3.2013 katsonut, että kanneajan osalta on sovellettava Suomen lakia, mutta kuitenkin vain, jos kanneaikaa ei ole pysyvästi menetetty Saksassa, kun kanne on pantu Suomessa vireille.

22. Yleinen kansainvälisen prosessioikeuden periaate on, että oikeudenkäynnissä sovelletaan lähtökohtaisesti kyseisen valtion oikeudenkäyntimenettelyä koskevia säännöksiä. Myös Rooman yleissopimuksen 1 artiklan 2 kohdan h alakohdassa on nimenomaisesti määrätty, että yleissopimusta ei sovelleta menettelyä koskeviin kysymyksiin. Rooman yleissopimuksen 6 artiklan perusteella työsopimukseen sovellettavan jäsenvaltion lain soveltaminen rajoittuu siten ainoastaan tuon valtion aineellisoikeudellisiin säännöksiin.

23. Ratkaisussaan BAG 24.6.2004 (2 AZR 461/03) Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on todennut, että irtisanomissuojalain KschG 4 §:n mukainen määräaika kanteen nostamiselle on prosessuaalinen, mutta että tämän prosessuaalisen määräajan laiminlyönnin aineellisoikeudellinen vaikutus on, ettei laiminlyönnin vuoksi voida enää tutkia irtisanomisen laillisuutta. Jos siis irtisanomisen perusteissa on ollut puutteita, ne menettävät merkityksensä (kohta 28).

24. Saksan lain lyhyt kanneaika on yhteydessä irtisanomissuojan sisältöön. Jos tuomioistuin katsoo, että irtisanominen ei ole ollut laillinen, irtisanominen on tehoton ja työntekijällä on oikeus jatkaa työsuhdettaan entisin ehdoin. Irtisanomista koskeva riita on siten sen laatuinen, että se on saatettava vireille ja käsiteltävä nopeasti. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin onkin ratkaisussaan BAG 24.11.1994 (2 AZR 179/94) todennut KschG 4 ja 7 §:n tähtäävän siihen, että irtisanomisista johtuva epävarmuus kestää mahdollisimman lyhyen aikaa (kohta 20).

25. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on siis korostanut myös KschG 4 ja 24 §:n kannemääräaikojen aineellisoikeudellista merkitystä ja tavoitetta pitää epävarmuustila lyhytaikaisena. Määräaikaa koskevien säännösten tarkoituksena onkin selvästi luoda tasapainoa työntekijän vahvalle työsuhdeturvalle. KschG 4 ja 24 §:n kannemääräajat näyttäisivät muodostavan keskeisen ja erottamattoman osan Saksan irtisanomissuojalainsäädäntöä, eikä niitä ole perusteltua käsitellä pelkästään Saksan tuomioistuimissa sovellettavina prosessuaalisina säännöksiä, vaan oleellisena osana Saksan pakottavaa irtisanomissuojalainsäädäntöä. Tähän nähden hovioikeus ei hyväksy myöskään sitä, että Suomen merimieslain 67 §:n kanneaikasäännöstä voitaisiin soveltaa sillä perusteella, että se antaa työntekijälle pidemmälle menevän suojan kuin muuten sovellettava Saksan laki.

26. Asiassa on vielä kysymys siitä, mikä merkitys on annettava sille, että kanne on ensiksi nostettu Saksassa KschG 4 ja 24 §:ssä säädetyssä määräajassa, mutta toimivaltaisessa tuomioistuimessa eli Helsingin käräjäoikeudessa vasta tämän määräajan päätyttyä.

27. Asiassa on tuotu esiin Rostockin muutoksenhakutuomioistuimen (Oberlandsgericht Rostock) ratkaisu 3.5.2001 (1 U 145/99), jossa todetaan, että jos kanne nostetaan vailla toimivaltaa olevassa tuomioistuimessa, määräaika keskeytyy vain, jos kanne voidaan siirtää toimivaltaiseen tuomioistuimeen (kohta 81). Tämä ratkaisu käsittelee kuitenkin vain asian siirtämistä toiseen Saksan tuomioistuimeen eikä sen perusteella ole mahdollista tehdä yleistä päätelmää asiasta.

28. Neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001, annettu 22 päivänä joulukuuta 2000, tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla (jäljempänä Bryssel I -asetus) 27 artiklan 1 kohdassa on määrätty, että jos eri jäsenvaltioiden tuomioistuimissa nostetaan samojen asianosaisten välillä samaa asiaa koskevia kanteita, muiden tuomioistuinten kuin sen, jossa kanne on ensin nostettu, on omasta aloitteestaan keskeytettävä asian käsittely, kunnes on ratkaistu, että tuomioistuin, jossa kanne on ensin nostettu, on toimivaltainen. Bryssel I -asetus ei mahdollista asian siirtämistä jäsenvaltioiden tuomioistuinten välillä, mutta kantajalla olisi ollut periaatteessa mahdollisuus tuolloin voimassa olleen Bryssel I -asetuksen nojalla nostaa kanne samanaikaisesti sekä Saksassa että Suomessa Saksan laissa säädetyssä määräajassa. Tätä hän ei ole kuitenkaan tehnyt.

29. Tilanne on kaikkiaan varsin erityislaatuinen eikä kysymykseen liene saatavissa Saksan laista tai oikeuskäytännöstä yksiselitteistä vastausta. Hovioikeus kuitenkin katsoo, ettei kantaja ole menettänyt kanneoikeuttaan. Kanne on nostettu määräajassa Saksan lain mukaan kansallisesti toimivaltaisessa tuomioistuimessa, ja vastaajayhtiöt ovat siten tulleet heti tietoisiksi kantajan vaatimuksista. Kanne on nostettu myös Suomessa ennen kuin kysymys saksalaisen tuomioistuimen kansainvälisestä toimivallasta on lopullisesti ratkaistu Saksassa. Asian käsittelyn kannalta ei ole ollut merkitystä sillä, että Suomessa kanne on nostettu vasta Saksan irtisanomissuojalaissa säädetyn määräajan jälkeen, koska käsittelyä ei olisi voitu aloittaa ennen toimivaltaperusteen ratkaisemista Saksassa. Kun otetaan lisäksi huomioon irtisanomissuojasääntelyn taustalla oleva työntekijän suojan tarve, kanneoikeuden menettämistä olisi nimenomaan näissä oloissa pidettävä kohtuuttomana.

Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltaminen asiassa

30. Asiassa on tämän jälkeen arvioitava, tuleeko siinä soveltaa Saksan siviililain BGB 613 a §:n liikkeenluovutusta koskevia säännöksiä sekä onko kysymyksessä pykälässä tarkoitettu liikkeenluovutus ja onko työsopimuksen irtisanominen pykälän 4 momentin perusteella tehoton.

31. Saksan siviililain BGB 613 a §:ssä säädetään, että jos yritys tai yrityksen osa siirtyy oikeustoimen seurauksena toiselle omistajalle, siirtyvät vaihdoksen ajankohtana voimassa olevien työsuhteiden oikeudet ja velvollisuudet tälle. Jos tähänastinen työnantaja tai uusi omistaja irtisanoo työntekijän työsuhteen yrityksen tai yrityksen osan omistajanvaihdoksen johdosta, irtisanominen on tehoton. Saksalaisen oikeuskäytännön mukaan työntekijän vedotessa tähän tehottomuuteen hänen on näytettävä, että hänet on irtisanottu liikkeenluovutuksen vuoksi (BAG 26.5.2011).

32. Hovioikeus toteaa tässä yhteydessä selvyyden vuoksi, että Euroopan unionin neuvoston 12.3.2001 antaman direktiivin 2001/23/EY työntekijöiden turvaamisesta yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (jäljempänä liikkeenluovutusdirektiivi) 1 artiklan 3 kohdan mukaan direktiiviä ei sovelleta merialuksiin. ¹ Saksan direktiivin täytäntöönpanevassa laissa - niin kuin ei monen muunkaan Euroopan unionin jäsenvaltion laissa ­ - merialuksia ei ole kuitenkaan jätetty lain soveltamisalan ulkopuolelle (ks. Euroopan yhteisöjen komission tiedonanto sosiaalisen sääntelykehyksen uudelleenarvioimisesta uusien ja parempien merenkulkualan työpaikkojen luomiseksi EU:ssa, KOM (2007) 592 lopullinen).

33. Yhtiöt ovat ensinnäkin väittäneet, että nyt kysymyksessä oleva oikeustoimi ei ylipäätänsä voi kuulua Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltamisalaan, koska liikkeenluovuttaja, luovutuksensaaja tai luovutuksen kohteena ollut alus eivät ole kuuluneet Saksan lainsäädännön piiriin. Riidatonta on, että Superfast- ja Baltic SF -yhtiöillä ja kaupan kohteena olleilla merialuksilla ei ole kansalaisuuteen tai rekisteröintiin perustuvaa liittymää Saksaan.

34. Yhtiöt ovat vedonneet Hampurin työtuomioistuimen ratkaisuihin 3.11.1994 - S 14 Ca 178/94 ja 18.5.1995 - S 14 Ca 8/94. Niiden mukaan BGB 613 a §:n soveltamiseksi ei ole riittävää, että työsuhteeseen sovelletaan Saksan lainsäädäntöä, vaan luovuttajan lisäksi myös luovutuksensaajan täytyy kuulua Saksan lainsäädännön piiriin. Hovioikeuden käsityksen mukaan tämä kanta perustuu ilmeisesti samoille näkökohdille kuin merimieslain (1978) liikkeenluovutusta koskevan 6 §:n soveltamisalan rajaukset. Lainkohdan esitöissä pidettiin näet merenkulun luonteen vuoksi selvänä, "ettei Suomen lainsäädäntöön voida sisällyttää säännöstä, jonka perusteella työsuhteesta johtuvat oikeudet ja velvollisuudet siirtyisivät ulkomaalaiselle luovutuksensaajalle" (HE 169/1977 s. 9).

35. Kantaja on puolestaan katsonut, että Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltamisen kannalta on riittävää, että työsuhteeseen sovelletaan Saksan lakia. Tältä osin hän on vedonnut erityisesti Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen ratkaisuun BAG 26.5.2011. Tapauksessa oli kysymys saksalaisesta konsernista, jonka yksi yhtiö oli sijainnut Sveitsissä ja jolle liiketoiminnan tuotantovälineet ja irtisanotut työntekijät oli siirretty.

36. Ratkaisussaan tuomioistuin viittaa ensinnäkin omaan oikeuskäytäntöönsä, jonka mukaan Saksan siviililain BGB 613 a §:ää tulee periaatteessa soveltaa myös liikkeenluovutukseen ulkomaille (kohta 46). Tämän jälkeen tuomioistuin toteaa, että "kanta, jonka mukaan BGB 613 a §:ää ei sovellettaisi ulkomaille tapahtuviin liikkeenluovutuksiin, koska Saksan lain voimassaolo päättyisi sen rajalla, ei vakuuta (kohta 47)". Tässä yhteydessä tuomioistuin viittaa muun muassa mainittuun, yhtiöiden vetoamaan Hampurin työtuomioistuimen ratkaisuun vuodelta 1979 (S 15 Ca 410/78), josta se haluaa selvästikin poiketa.

37. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin lausuu myös, että rajat ylittävässä yksityisoikeudellisessa toiminnassa kansainvälisen yksityisoikeuden säännökset syrjäyttävät julkisoikeudessa noudatettavan periaatteen, jonka mukaan valtion alue on ratkaiseva sovellettavan lain kannalta. Tuomioistuin toteaa tässä yhteydessä, että muussa tapauksessa jo työntekijän tilapäiseen ulkomaankomennukseen tulisi kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen vastaisesti soveltaa kyseisen valtion lakia. Tästä syystä tuomioistuimen mielestä Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltaminen ei voi rajoittua Saksan liittotasavallan alueeseen (kohta 47).

38. Tuomioistuin toteaa myös, että liikkeenluovutuksessa ei luovuteta vain aineellisia tavaroita vaan aineellisten ja aineettomien tuotantovälineiden kokonaisuus. Siksi lähtökohdaksi ei voida ottaa Saksan kansainvälistä yksityisoikeutta koskevan lain (Saksan siviililain voimaanpanolaki, EGBGB) 43 §:ää, jonka mukaan esineoikeuksiin sovelletaan sitä lakia, jossa esine on, sillä työsopimuksiin sovellettava laki määritellään erikseen. Tässä yhteydessä tuomioistuin korostaa, että "normin soveltuvuutta ei saa sekoittaa mahdollisuuteen käyttää sitä ulkomailla" (47). Erikseen työtuomioistuin huomauttaa vielä, että liikkeenluovutus ulkomaille usein johtaa siihen, että työsopimuksiin sovellettava laki tulee sen johdosta muuttumaan (48 ja 49).

39. Kyseinen Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen ratkaisu ei koskenut merialuksen luovutusta. Niin kuin vastaajayhtiöt ovat huomauttaneet, sveitsiläistä luovutuksensaajaa ei myöskään ollut haastettu vastaajaksi, joten asiassa ei ratkaistu sitä, jatkuiko työsuhde ulkomaalaisen luovutuksensaajan palveluksessa.

40. Ratkaisun perusteluista on kuitenkin riittävällä vahvuudella pääteltävissä, että Saksan oikeuskäytännön mukaan pelkästään se seikka, että luovutuksensaaja on ulkomaalainen, ei estä Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltamista. On huomattava, että itse liiketoiminnassa ei ollut tapahtunut muutoksia, sillä aluskaupan jälkeenkin alus oli liikennöinyt pääasiassa samalla reitillä niin, että toinen pääteasema oli pysynyt Saksassa.

41. Saksan liittotasavallan työtuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella näyttäisikin ratkaisevalta se, että työsuhteella on niin läheiset liittymät Saksaan, että Saksan lakia voidaan soveltaa työsuhteeseen. Hovioikeuden 14.9.2015 antaman, työsuhteeseen sovellettavaa lakia koskevan ratkaisun perustana oli nimenomaan se seikka, että työsuhteella oli ratkaisussa mainitut, vahvat liittymät Saksaan. Kun ratkaisevana pidetään työsuhteen liittymiä Saksaan ja sitä kautta Saksan lain soveltamista, ei myöskään luovuttajan kansalaisuudelle tai muille luovuttajaa koskeville kriteereille voida antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltamista - toisin kuin vastaajayhtiöiden viittaamissa 1990-luvulla annetuissa Hampurin työtuomioistuimen ratkaisuissa. On huomattava, että sen lisäksi, että alukset liikennöivät Saksasta, myös kantajan ja muiden merimiesten työsuhteita hallinnoitiin Saksasta käsin ainakin konsernitasolla. Liikkeenluovutuksessa luovuttajalla on siten ollut läheinen yhteys Saksaan konserniin kuuluneiden yhtiöiden rekisteröintipaikasta riippumatta.

42. Asiassa on vedottu myös siihen, että aluksen lippuvaltio ei ollut Saksa. Hovioikeus toteaa, että vielä vuonna 2006 voimassa ollutta Saksan merimieslakia (Seemannsgesetz 1957) sovellettiin lain 1 §:n soveltamisalasäännöksen mukaan kauppa-aluksiin, jotka kulkevat Saksan lipun alla ² . Lippuvaltion perusteella kantajan palvelussuhde jäi siten Saksan kansallisen merimieslain ulkopuolelle. Saksan merimieslaissa oli säännöksiä muun ohella työoloista ja työajasta sekä merimiesten palvelussuhteen päättymisestä, mutta ei liikkeenluovutuksesta. Saksan siviililain BGB 613 a §:n säännöksen soveltamisala on puolestaan täysin yleinen. Näyttääkin siltä, että jos työsuhteella on kansainvälisiä liittymiä, Saksan siviililain BGB 613 a §:n sovellettavuus määräytyy kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen perusteella. Edellä on jo korostettu, muun muassa hovioikeuden 14.9.2015 antamaan ratkaisuun viitaten, että kantajan työsuhteella on ollut vahvoja liittymiä Saksaan. Sen perusteella on johdonmukaista, että myös Saksan siviililain BGB 613 a §:n liikkeenluovutusta koskevat säännökset tulevat sovellettaviksi työsuhteeseen, vaikka tämä jää kansallisen merimieslain soveltamisalan ulkopuolelle lippuvaltiosta johtuvista syistä.

43. Johtopäätös on siten se, että aluksesta, luovuttajasta tai luovutuksensaajasta johtuvia esteitä Saksan siviililain BGB 613 a §:n soveltamiselle ei ole.

Kysymys liikkeen luovutuksesta

44. Asiassa on seuraavaksi arvioitava sitä, onko aluskaupassa ollut kysymys Saksan siviililain BGB 613 a §:ssä tarkoitetusta liikkeenluovutuksesta. Vastaajayhtiöt ovat väittäneet, että näin ei ollut, koska luovutuksen kohteena oli pelkästään aluksen runko (bare boat) ja joka tapauksessa liiketoiminnan identiteetti oli muuttunut jo senkin vuoksi, että alus oli rekisteröity toiseen valtioon, Viroon.

45. Liikkeenluovutusdirektiivin 1 artiklan b alakohdan mukaan direktiivissä tarkoitettuna luovutuksena pidetään oman identiteettinsä säilyttävän taloudellisen yksikön luovuttamista, jolla tarkoitetaan pää- ja sivutoimisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseksi järjestettyä resurssikokonaisuutta. Luovutuksen tulee koskea taloudellista kokonaisuutta, joka on järjestetty vakiintuneella tavalla ja jonka toiminta ei rajoitu tietyn työn suorittamiseen (asia C-48/94 Rygaard, kohta 20). Kokonaisuuden käsitteellä tarkoitetaan sellaista henkilöiden ja muiden tuotannontekijöiden muodostamaa organisoitua kokonaisuutta, jonka avulla voidaan harjoittaa omaan tavoitteeseensa tähtäävää taloudellista toimintaa (asia C-13/95 Süzen, kohta 13 ja asia C-340/01 Abler ym., kohta 30).

46. Liikkeenluovutuksessa luovutettavan liikkeen tulee pysyä luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena. Sen arviointi, säilyttääkö yksikkö luovutuksessa identiteettinsä, edellyttää kussakin yksittäistapauksessa tehtävää kokonaisarviota, jossa otetaan huomioon kaikki sille ominaiset seikat (asia C-24/85 Spijkers). Aiemman ja uuden työnantajan harjoittaman toiminnan samankaltaisuus ei sinänsä merkitse, että kyseessä olisi liikkeen luovutus (em. asia C-13/95 Süzen, kohta 15). Yksikön identiteetin määräytymisperusteita ovat muun muassa henkilökunta, johto, työn organisointi, toimintatavat ja käytössä olevat tuotantolaitokset. Seikkoja, jotka vaikuttavat sen arviointiin, säilyttääkö yksikkö luovutuksessa identiteettinsä, ovat etenkin se, minkä tyyppisestä yrityksestä tai liiketoiminnasta on kyse, onko aineellista omaisuutta luovutettu, aineettoman omaisuuden arvo luovutushetkellä, onko olennainen osa henkilökunnasta otettu uuden yrityksen palvelukseen, onko asiakaskunta siirtynyt, uuden liiketoiminnan samankaltaisuus vanhaan verrattuna ja toiminnan mahdollisen keskeytyksen kesto (asia C-29/91 Redmond Stichting, kohta 24). Lisäksi sellaiset seikat, kuten organisaatio, toiminta, rahoitus, hallinto ja sovellettavat oikeussäännöt voivat olla tietylle taloudelliselle kokonaisuudelle ominaisia siten, että niiden muuttuminen yksikön luovutuksen yhteydessä merkitsee sen identiteetin muuttumista (asia C-175/99 Mayeur, kohta 53).

47. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on ratkaisussaan BAG 18.3.1997 katsonut, että käytössä olevan merialuksen myyntiä on aina käsiteltävä Saksan siviililain BGB 613 a §:n 1 momentin 1 lauseen mukaisena liiketoiminnan osan luovutuksena eikä vain käyttövälineen myyntinä eikä tämä riipu siitä, siirtyvätkö aluksen mukana myös siihen liittyvät rahti-, edustus- tai toimitussopimukset (kohdat 1 ja 31). Saksan oikeuskäytännön perusteella ei siten voida vastaajayhtiön väittämin tavoin katsoa, että kysymyksessä on ollut vain aluskauppa. Merkitystä tässä yhteydessä ei voida antaa myöskään sille, miten luovutuskirja on otsikoitu ja mitä terminologiaa luovutuksesta käytetään.

48. Tuomioistuin on ratkaisussaan BAG 26.5.2011 katsonut, että liiketoiminnan siirtäminen toiseen maahan ei johda identiteetin menettämiseen. Ratkaisussa BAG 2.3.2006 on puolestaan katsottu, että liiketoiminta ei menetä identiteettiään sen vuoksi, että aluksen miehistö ei ole siirtynyt.

49. Arvioitaessa sitä, onko kysymys liiketaloudellisesta kokonaisuudesta, merkitystä on erityisesti sillä kantajan esiin tuomalla seikalla, että Superfast Maritime Co:lla ei ole ollut muuta omaisuutta kuin kyseinen merialus, joka liikennöi Itämerellä ja jolla yhtiön henkilökunta työskenteli. Esitetystä selvityksestä on myös pääteltävissä, että aluskaupan myötä kaikki keskeiset tuotantovälineet olivat miehistöä lukuun ottamatta siirtyneet ostajalle. Näiden seikkojen perusteella voidaan katsoa, että luovutettu alus on liiketaloudellinen yksikkö.

50. Liiketoiminnan identiteetin säilymistä arvioitaessa merkitystä on erityisesti sillä, että alus on välittömästi jatkanut liikennöintiään samojen päätesatamien (Hanko - Rostock) välillä. Kun aluksen liiketoiminta on lisäksi kohdistunut samaan asiakaskuntaan kuin aiemmin ja aluksen toiminnot ja palvelut ovat jatkuneet samanlaisina, on syytä katsoa, että liiketoiminnan identiteetti on säilynyt.

51. Edellä selostetut seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että aluksen luovutuksessa on kysymys liikkeenluovutuksesta. Johtopäätös on, että kantaja on irtisanottu liikkeenluovutuksen vuoksi ja että irtisanominen on siten Saksan siviililain BGB 613 a §:n nojalla tehoton. Tehottomuuden vuoksi kantajan työsuhde irtisanomisesta huolimatta jatkuu.

Työntekijän velvollisuus ilmoittautua työhön

52. Liikkeenluovutuksensaajan velvollisuus maksaa työntekijälle korvausta edellyttää Saksan lain mukaan sitä, että työntekijä tarjoaa työnantajalle työpanostaan menemällä tämän toimipaikalle. Vasta työnantajan kieltäytyminen vastaanottamasta työntekijän tarjoamaa työpanosta voi johtaa siihen, että työnantajalla on velvollisuus maksaa työntekijälle korvaus työnantajan viivästymisen vuoksi saamatta jääneistä palkoista.

53. Saksan liittotasavallan työtuomioistuin on ratkaisuissaan BAG 24.11.1994 (2 AZR 179/94) ja BAG 19.1.1999 (9 AZR 679/97) katsonut, että nostamalla kanteen työntekijä on täyttänyt velvollisuutensa tarjota työpanoksensa työnantajalle. Superfast ja Baltic SF -yhtiöt ovat tulleet tietoisiksi siitä, ettei kantaja ole hyväksynyt irtisanomistaan ja että hän vaatii tulla uudelleen palkatuksi, kun hän on välittömästi irtisanomisensa jälkeen nostanut kanteen Saksassa yhtiöitä vastaan. Kantaja ei siten ole laiminlyönyt velvollisuuttaan ilmoittautua työhön.

Kantajan valitus

Irtisanomisen tehokkuuden vahvistaminen

54. Kantajalla on oikeudellinen tarve saada tuomiolla vahvistetuksi, että häntä ei ole pätevästi irtisanottu. Asianosaiset eivät toisaalta ole puolin eivätkä toisin väittäneet, että kantajalle olisi annettu muut kuin 8.5.2006 ja 4.7.2006 tehdyt irtisanomisilmoitukset. Oikeudenkäynnin kohteena ei ole siten ollut se, onko kantaja vastaajayhtiöiden toimin muutoin irtisanottu. Tästä ei siten tarvitse lausua.

Merimieslakiin perustuva korvausvelvollisuus

55. Kantaja on valituksessaan vaatinut Suomen lain nojalla vahvistettavaksi, että Superfast Ferries S.A. ja Superfast Maritime Co ovat yhteisvastuullisesti velvollisia maksamaan hänelle korvauksena työsopimuksesta johtuvien velvollisuuksien laiminlyönnistä ja työsuhteen perusteettomasta päättämisestä erikseen vahvistettavan määrän viivästyskorkoineen. Valituksen mukaan yhtiöt "ovat rikkoneet työsopimuksesta johtuvia velvollisuuksiaan irtisanomalla kantajan perusteetta ja vastoin työsopimusta ja siihen liikkeenluovutusta koskevan suojan osalta sovellettavan Saksan lain säännöksiä". Valituksen mukaan kantajalle on perusteettoman irtisanomisen vuoksi aiheutunut vahinko, joka vastaa määrältään saamatta jääneen palkan ja kantajan toteutuneiden palkkatulojen erotusta.

56. Valituksen mukaan Suomen laki antaa kantajalle Saksan lain pakottavaa lainsäädäntöä paremman suojan siltä osin kuin kysymys on Superfast Ferries S.A.:n ja Superfast Maritime Co:n korvausvelvollisuudesta liikkeenluovuttajina. Saksan laki ei mahdollista korvausvaatimuksen esittämistä liikkeenluovuttajaa kohtaan, minkä vuoksi korvausvelvollisuuteen tulee soveltaa merimieslain 64 §:n säännöksiä.

57. Mainitut vastaajayhtiöt ovat kiistäneet korvausvelvollisuuden. Superfast Ferries S.A. ei ollut työnantaja. Superfast Maritime Co oli antanut irtisanomisilmoituksen vasta luovutuksen jälkeen. Saksan lain mukaan yhtiöillä ei ole voinut olla vastuuta irtisanomisesta eikä Suomen lakia voida soveltaa asiassa. Koska kantajan työsuhde ei ollut Saksan lain nojalla päättynyt, kantajan korvausvaatimus työsuhteen päättämisen vuoksi oli sitä paitsi perusteeton.

58. Kantajan keskeinen vaatimus Baltic SF:ää vastaan tässä asiassa on, että hänen työsopimuksensa irtisanominen on Saksan siviililain BGB 613 a §:n perusteella liikkeenluovutuksen vuoksi tehoton ja että hänen työsuhteensa on liikkeenluovutuksesta huolimatta jatkunut alusta alkaen keskeytyksettä. Kantaja on puolestaan kanteessaan Superfast Ferries S.A.:ta ja Superfast Maritime Co:ta vastaan vaatinut Suomen merimieslain 64 §:n perusteella yhtiöiltä korvausta siitä vahingosta, jonka yhtiöt ovat aiheuttaneet irtisanomalla Saksan siviililain BGB 613 a §:n vastaisesti kantajan työsopimuksen. Vaatimus tarkoittaa siis sitä, että merimieslain 64 §:ssä tarkoitetun työnantajan laiminlyönnin oikeudenvastaisuutta arvioidaan Saksan aineellisen työlainsäädännön perusteella, vaikka itse korvausvaatimus perustuu Suomen lakiin.

59. Tämän vaatimuksen osalta kysymys on ensinnäkin siitä, voiko kantaja vedota samassa asiassa yhtä vastaajayhtiötä vastaan Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa pakottavana lakina sovellettavaan Saksan irtisanomislainsäädäntöön ja kahden muun vastaajan osalta saman perusteettoman irtisanomisen johdosta lakiviittauksen perusteella muuten sovellettavan Suomen lain vahingonkorvaussäännöksiin.

60. Oikeuskirjallisuudessa tätä Rooman yleissopimuksen 6 artiklan liittyvää kumulatiivista suojaa ja sen laajuutta on käsitelty runsaasti ja siitä on esitetty erilaisia näkemyksiä, joita on perusteltu muun muassa sillä, mikä on yleissopimus tarkoitus (ks. esim. Consumer Contracts, Employment Contracts and The Rome Convention, C. G. J. Morse, International and Comparative Law Quartely Vol. 41 January 1992, s. 16; Rome Regulations - Commentary Second Edition, Wolters Kluwer 2015, s. 224-226 sekä Sopimussuhteita koskeva lainvalinta, Ulla Liukkunen, Talentum 2012, s. 169).

61. Hovioikeus katsoo, että Rooman yleissopimuksen 6 artikla ei estä soveltamasta Suomen merimieslain korvaussäännöksiä. Itse irtisanomisen oikeudenvastaisuus tulee arvioitavaksi vain yhden valtion eli Saksan aineellisen lain perusteella. Irtisanomisen oikeusseuraamuksien osalta tulisi Saksan lain ohella sovellettavaksi Suomen laki, mutta tällöinkin niin, että kuhunkin vastaajatahoon sovellettaisiin vain joko Saksan tai Suomen lakia. Varsin yleinen lähtökohta myös on, että vahingonkärsinyt - etenkin kun on kysymys erityisen suojan tarpeessa olevasta tahosta, kuten työntekijästä - voi vedota useampaan korvausperusteeseen ja pyrkiä siten hankkimaan itselleen mahdollisimman laajan korvaussuojan. Asiaa ei ole syytä arvioida toisin, vaikka samassa asiakokonaisuudessa tulisi sovellettaviksi eri valtioiden korvausjärjestelmiä.

62. Merimieslain 64 §:n 1 momentin mukaan työnantaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta laiminlyö tästä laista tai työsopimuksesta hänelle johtuvien velvollisuuksien täyttämisen, on velvollinen korvaamaan työntekijälle siten aiheuttamansa vahingon.

63. Kanteen mukaan vastaajayhtiöt ovat rikkoneet työsopimuksesta johtuvat velvollisuutensa irtisanomalla Saksan lain vastaisesti kantajan työsuhteen. Työoikeudessa katsotaan vakiintuneesti, että työnantajan työsuhteesta johtuvien velvollisuuksien perusteena voivat olla etenkin työsopimuksen ehdot, työehtosopimusmääräykset sekä työsopimuslain tai sitä vastaavan merimieslain ohella myös muun työoikeudellisen lain säännökset. Hovioikeus katsoo, että myös Rooman yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan mukaan pakottavana lakina sovellettava toisen valtion työoikeudellinen laki voi sisältää sellaisia työnantajavelvoitteita, joiden laiminlyönti sinänsä saattaa johtaa merimieslain 64 §:n 1 momentin nojalla korvausvastuuseen.

64. Hovioikeus on edellä päätynyt katsomaan, että kantajan irtisanominen on ollut liikkeenluovutuksen vuoksi Saksan siviililain BGB 613 a §:n perusteella tehoton ja että kantajan työsuhde on sen vuoksi jatkunut - irtisanomisesta riippumatta - alusta alkaen. Tästä johtuu, että Saksan lain mukaisesti luovutuksensaaja on vastuussa näin jatkuneen työsuhteen aikana aiheutuneesta ansionmenetyksestä. Kantajalla on siten oikeus vaatia luovutuksensaajalta korvausta ansionmenetyksestä ja tämä kysymys ratkaistaan asian jatkokäsittelyssä.

65. Suomen työsopimuslainsäädännön mukaan työnantajalle syntyy korvausvelvollisuus työsopimuksen perusteettoman irtisanomisen vuoksi sillä perusteella, että työsuhde ei enää jatku. Työntekijälle aiheutuu vahinkoa siitä, kun hän ei työsuhteen päätyttyä saa sitä palkkaa, minkä hän saisi työsuhteen jatkuessa.

66. Hovioikeus katsoo, että yhtiöiden menettelyllä kantajalle ei ole voinut aiheutua merimieslain 64 §:n nojalla korvattavaa vahinkoa, kun kantajan työsuhteen todetaan tässä tapauksessa jatkuneen ja kun luovutuksensaaja on Saksan lain mukaisesti vastuussa kantajalle aiheutuneesta ansionmenetyksestä. Kantaja on vaatinut samaa suoritusta kaikilta tämän asian vastaajilta. Riski luovutuksensaajan maksukyvystä ei ole sellainen vahinko, josta Superfast Maritime Co ja Superfast Ferries S.A. voisivat olla merimieslain 64 §:n nojalla vastuussa. Kantajan vaatimus on siksi tältä osin hylättävä.

67. Hovioikeus ei pidä tämän vuoksi tarpeellisena tutkia enää sitä, onko myös Superfast Ferries S.A. ollut tosiasiassa työnantajan asemassa.

Lopputulos

68. Kantajan valitus irtisanomisen tehottomuuden vahvistamisesta on hyväksyttävä, mutta korvausvelvollisuuden vahvistamisesta Superfast-yhtiöitä vastaan hylättävä. Kanteen käsittelyä jatketaan Baltic SF:n osalta.

Oikeudenkäyntikulut

---------------------------------------

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Hovioikeus vahvistaa, että A:n työsuhdetta ei ole pätevästi irtisanottu Superfast Ferries S.A.:n 8.5.2006 päivätyllä irtisanomisilmoituksella tai myöskään Superfast EPTA Maritime Companyn irtisanomisilmoituksella 4.7.2006.

--------------------------------------

Asian ovat ratkaisseet presidentti Mikko Könkkölä, hovioikeudenlaamanni Risto Jalanko ja hovioikeudenneuvos Åsa Nordlund. Valmistelija viskaali Karri Tolttila. Ratkaisu on yksimielinen.

___________________________

1 Direktiivin 1 artiklan 3 kohtaa on muutettu 6.10.2015 annetulla direktiivillä (EU) 2015/1794 niin, että direktiiviä sovelletaan merialuksen luovutukseen, joka on yrityksen tai liikkeen luovutuksen osa taikka 1 ja 2 kohdassa tarkoitetun yritys- tai liiketoiminnan osa, edellyttäen, että luovutuksensaaja sijaitsee tai luovutettu yritys tai liike taikka yritys- tai liiketoiminnan osa sijaitsee edelleen alueella, jolla perussopimusta sovelletaan. Direktiiviä ei sovelleta, jos luovutuksen kohteena on ainoastaan yksi tai useampi merialus. Jäsenvaltioiden on saatettava voimaan direktiivin edellyttämät lainmuutokset vasta lokakuussa 2017.

2 Tämän lain korvasi sittemmin soveltamisalaltaan vastaavansisältöinen vuoden 2013 merimiestyölaki (Seearbeitergesetz).

Kirjoita tähän

Lainvoimainen.