25.5.2010

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Ajokieltoon määrätyltä A:lta ei saatu ajokorttia poliisin haltuun, koska se oli kadonnut. A:n löydettyä ajokorttinsa ja ajokieltoajan päätyttyä hän ei esittänyt ajokorttia poliisille tai anonut uutta ajokorttia. A:lla ei siten ollut ajo-oikeutta.

A:n syyksi oli käräjäoikeudessa luettu törkeä rattijuopumus ja ajoneuvorikkomus, joista oli tuomittu 45 päivän ehdollinen vankeusrangaistus ja oheissakko. Hovioikeus luki A:n syyksi myös kulkuneuvon kuljettamisen oikeudetta ja tuomitsi A:n siitä ja käräjäoikeudessa syyksi luetuista rikoksista 50 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja oheissakkoon. Koeaika määrättiin alkamaan käräjäoikeuden tuomiosta. (Äänestys)

SAVONLINNAN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 1.7.2009

SELOSTUS ASIASTA

Syyttäjän rangaistusvaatimus

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

3. KULKUNEUVON KULJETTAMINEN OIKEUDETTA
(8450/R/0005284/09)
Rikoslaki 23 luku 10 § 1 mom.
Tieliikennelaki 64 § 2 mom.

30.3.2009 PUNKAHARJU

A on yleisillä teillä kuljettanut syytekohdassa 1 tarkoitettua henkilöautoa, vaikka hänellä ei ole ollut sen kuljettamiseen oikeuttavaa ajo-oikeutta. A on määrätty ajokieltoon Savonlinnan käräjäoikeuden päätöksellä 10.10.2008 ja sen viimeinen voimassaolopäivä on ollut 18.1.2009. Ajo-oikeus alkaa tieliikennelain 64 §:n 2 momentin mukaan uudelleen, kun ajokiellon jälkeen ajokortti palautetaan haltijalleen tai mikäli korttia ei ole saatu haltuun, kun asianomaiselle luovutetaan uusi ajokortti. Ajokorttia ei ole saatu haltuun A:lle 19.7.2008 poliisin määräämän ajokiellon asettamisen yhteydessä. A ei ole ajokiellon viimeisen voimassaolopäivän jälkeen esittänyt ajokorttiaan poliisille tai hakenut uutta ajokorttia, joten ajo-oikeus ei ollut alkanut uudelleen.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Kohta 3

Tieliikennelain 64 §:n 2 momentin (1242/1998) nojalla ajo-oikeus alkaa, kun ajokortti luovutetaan sen haltijalle. Ajo-oikeutta ei ole sillä, joka on määrätty ajokieltoon tai väliaikaiseen ajokieltoon. Ajo-oikeus alkaa uudelleen, kun ajokortti ajokiellon tai väliaikaisen ajokiellon päättymisen jälkeen palautetaan haltijalleen tai hänelle luovutetaan uusi ajokortti. Jos ajokorttia ei ole saatu poliisin haltuun, ajo-oikeus alkaa uudelleen, kun asianomaiselle luovutetaan uusi ajokortti.

A on ennen nyt puheena olevaa tapausta määrätty ajokieltoon, jonka viimeinen voimassaolopäivä on ollut 18.1.2009. A on käräjäoikeudessa ilmoittanut, ettei hän ollut voinut tuota ajokieltoa väliaikaisesti 20.7.2008 määrättäessä luovuttaa ajokorttiaan poliisin haltuun, koska ajokortti oli ollut kateissa. A oli tuon ajokiellon viimeisen voimassaolopäivän jälkeen löytänyt ajokortin. A on käräjäoikeudessa edelleen ilmoittanut, ettei hän ollut tiennyt, että hänen olisi tullut syytteessä kuvatulla tavalla esittää ajokorttinsa poliisille tai hakea uutta ajokorttia saadakseen ajo-oikeutensa alkamaan uudelleen. A:lle ei ollut millään tavalla ilmoitettu sanotusta seikasta. Tämän vuoksi, kun A:lla oli ollut ajokortti, hän oli kuvitellut ajo-oikeutensa olevan voimassa ajokiellon päätyttyä.

A ei ole ollut ajokiellossa enää 30.3.2009 tapahtuneen ajon aikana. Toisaalta hänelle ei ole luovutettu uutta ajokorttia, joten hänen ajo-oikeutensa ei ole alkanut uudestaan ajokiellon päätyttyä 18.1.2009. Asiassa on kysymys siitä, onko A tahallaan kuljettanut autoa ajo-oikeudetta.

Sanotusta tieliikennelain 64 §:n 2 momentista tai muustakaan lainkohdasta ei ilmene, että ajokieltoon määrätyllä olisi selkeä velvollisuus ajokiellon viimeisen voimassaolopäivän jälkeen esittää ajokorttinsa poliisille tai hakea uutta ajokorttia saattaakseen ajo-oikeutensa uudelleen voimaan. A:n ei voida näissä olosuhteissa katsoa olleen tietoinen siitä, ettei hänen ajo-oikeutensa ollut alkanut uudestaan ajokiellon päätyttyä. A ei ole siten menetellyt tahallisesti kuljettaessaan henkilöautoa, vaikka hänen ajo-oikeutensa ei ollut alkanut uudestaan ajokiellon päätyttyä. Tämän vuoksi syyte on 3 kohdan osalta hylättävä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Näillä perusteilla käräjäoikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

VASTAAJA A

TUOMIOLAUSELMA

SYYKSI LUETUT RIKOKSET

1) Törkeä rattijuopumus 30.3.2009
2) Ajoneuvorikkomus 30.3.2009

RANGAISTUSSEURAAMUKSET

YHTEINEN VANKEUSRANGAISTUS
45 päivää vankeutta
Vankeusrangaistus on ehdollinen.
Koeaika päättyy 30.6.2011.
Ehdollisen vankeusrangaistuksen ohessa 30 päiväsakkoa a 6 euroa = 180 euroa.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

HYLÄTYT SYYTTEET

3) Kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta 30.3.2009

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Mikko Ollikainen

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUS TUOMIO 25.5.2010

VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA

Kihlakunnansyyttäjä on valituksessaan vaatinut, että A tuomittaisiin rangaistukseen käräjäoikeuden tuomiossa selostetun syytteen 3 kohdan mukaisesti kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta ja että yhteistä vankeusrangaistusta sen vuoksi korotettaisiin. Syyttäjä on liittänyt valituksensa oheen kopion poliisimiehen A:lle 20.7.2008 antamasta väliaikaista ajokieltoa koskevasta määräyksestä osoitukseksi siitä, että A oli saanut tiedon siitä, milloin hänen ajo-oikeutensa alkaisi uudelleen.

A ei ole antanut häneltä valituksen johdosta pyydettyä vastausta.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Syyksilukeminen

Rikoslain 23 luvun 10 §:n mukaan kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta on tuomittava se, joka kuljettaa moottorikäyttöistä ajoneuvoa ajo-oikeudetta.

Tieliikennelain 64 §:n 2 momentin mukaan ajo-oikeutta ei ole sillä, joka on määrätty ajokieltoon tai väliaikaiseen ajokieltoon. Ajo-oikeus alkaa uudelleen, kun ajokiellon tai väliaikaisen ajokiellon päättymisen jälkeen ajokortti palautetaan haltijalleen tai hänelle luovutetaan uusi ajokortti. Jos ajokorttia ei ole saatu poliisin haltuun, ajo-oikeus alkaa uudelleen, kun asianomaiselle luovutetaan uusi ajokortti. Lain esitöissä (HE 38/1994 vp, s. 5) todetaan, että myös silloin, kun ajokorttia ei ajokieltoon määräämisen vuoksi ole saatu poliisin haltuun, ajo-oikeuden alkaminen uudelleen edellyttää poliisin toimenpidettä.

A:n ajokorttia ei ollut ajokieltoon määräämisen vuoksi saatu poliisin haltuun, koska A oli ilmoittanut kadottaneensa ajokorttinsa. Ajokiellon päätyttyä A oli ilmoittamansa mukaan löytänyt ajokortin ja se on ollut hänen hallussaan kysymyksessä olevan ajon aikana. A on kiistänyt syytteen vedoten siihen, ettei hän ollut tiennyt, että hänen olisi tullut ajokiellon päätyttyä syytteessä kuvatulla tavalla esittää ajokorttinsa poliisille tai hakea poliisilta uutta ajokorttia saadakseen ajo-oikeutensa alkamaan uudelleen.

Rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaan, jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana 1) lain puutteellisen tai virheellisen julkistamisen, 2) lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden, 3) viranomaisen virheellisen neuvon tai 4) muun näihin rinnastettavan seikan vuoksi. Tässä tapauksessa arvioitavaksi voivat tulla vain kohdissa 2) ja 4) tarkoitetut tilanteet. Lain esitöissä on lausuttu, 2) kohdan osalta, että pelkkä säännösten tulkinnanvaraisuus ei riitä, vaan vastuusta vapautuminen edellyttää, että lain sisällön selvittäminen kohtaa ylivoimaisia tai kohtuuttomia vaikeuksia, ja 4) kohdan osalta, että tekijä, joka tulkinnallisesti epäselvässä tilanteessa on vilpittömästi yrittänyt ottaa selvää lain sisällöstä tilanteessa, jossa ulkopuolista asiantuntija-apua ei kohtuudella ole ollut tarjolla, voi vapautua vastuusta. Erehdyksen merkitystä arvioitaessa kysymys on kokonaisarvostelusta. Viime kädessä kysytään, onko erehtyminen ollut kokonaisuudessaan ilmeisen anteeksiannettavaa ja olisiko tekijältä kohtuudella voitu edellyttää, että hän olisi ottanut ja saanut asioista selvää. Säännöksen tarkoitus on välttää ilmeisen kohtuuttomia ratkaisuja (HE 44/2002 vp, s. 106-108).

A:lle on 20.7.2008 annettu tiedoksi vakiolomakkeelle kirjoitettu poliisimiehen määräys väliaikaisesta ajokiellosta. Määräyslomakkeen alareunassa, varsinaisen tekstin ulkopuolella on lomakkeen muuta tekstiä pienemmällä painettuna tieliikennelain 64 §:n 2 momentin (1243/1997) sisältö käräjäoikeuden tuomiossa selostetulta osalta. Yksinomaan se seikka, että A on allekirjoittanut saaneensa tiedokseen poliisimiehen määräyksen väliaikaisesta ajokiellosta ei osoita, että A on tuolloin nimenomaisesti tullut tietämään, ettei ajokiellon päätyttyä ajo-oikeus alkanut uudelleen ilman poliisin myötävaikutusta. A:lla on sinänsä voinut olla ilmoittamansa virheellinen käsitys ajo-oikeutensa alkamisesta uudelleen ajokiellon päätyttyä.

Hovioikeus toteaa, että kysymyksessä oleva tieliikennelain 64 §:n 2 momentin säännös ei ole erityisen vaikeaselkoinen. Rikosoikeudessa noudatettavan periaatteen mukaan tietämättömyys lain sisällöstä koituu pääsääntöisesti tekijän vahingoksi. Lähtökohtaisesti ajoneuvon kuljettajan edellytetään ottavan selvää tieliikennesäännöksistä. Ajo-oikeuden alkamista koskevien säännösten sisältö ja tulkinta olisi ollut A:n helposti selvitettävissä esimerkiksi tiedustelemalla asiasta poliisilta. A:n erehtymistä ei näin ollen voida pitää ilmeisen anteeksiannettavana.

Näillä perusteilla hovioikeus päätyy siihen, että A on syytteen 3 kohdassa tarkoitetussa tilaisuudessa kuljettanut henkilöautoa ajo-oikeudetta ja syyllistynyt tällä menettelyllä kulkuneuvon kuljettamiseen oikeudetta.

Rangaistusseuraamus

Hovioikeuden A:lle 3 kohdan osalta syyksi lukema uusi teko, kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta, kuuluu samaan tekokokonaisuuteen käräjäoikeuden hänen syykseen 1 kohdassa lukeman törkeän rattijuopumuksen ja 2 kohdassa lukeman ajoneuvorikkomuksen kanssa. Nyt A:n syyksi luettu uusi rikos on luonteeltaan A:n syyksi 1 kohdassa luettuun rikokseen verrattuna vähäinen. Yksittäisenä rikoksena se olisi sakolla sovitettavissa. Hovioikeus harkitsee, että oikeudenmukainen yhteinen vankeusrangaistus A:lle mainituista rikoksista on 50 päivää vankeutta. Vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdollisena.

Rikoslain 2 b luvun 3 §:n 1 momentin mukaan, kun vankeus tuomitaan ehdollisena, rangaistuksen täytäntöönpano lykkääntyy koeajaksi. Ehdollisen vankeuden koeaika on vähintään vuosi ja enintään kolme vuotta. Koeaika alkaa tuomion julistamisesta tai antamisesta. Koeajan määrääminen on osa tuomioistuimen seuraamusharkintaa.

Hovioikeuden A:lle tuomitsema yhteinen vankeusrangaistus on vain vähäisessä määrin kovempi kuin käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus. Sen vuoksi ja ottaen huomioon myös edellä mainitut rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavat seikat, hovioikeus määrää, että koeaika on alkanut käräjäoikeuden tuomion julistamisesta ja päättyy 30.6.2011.

Hovioikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

VASTAAJA A

TUOMIOLAUSELMA

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon

SYYKSI LUETUT RIKOKSET

3) Kulkuneuvon kuljettaminen oikeudetta 30.3.2009

RANGAISTUSSEURAAMUKSET

YHTEINEN VANKEUSRANGAISTUS
Syyksi luetut rikokset 1,2 ja 3
50 päivää vankeutta
Vankeusrangaistus on ehdollinen.
Koeaika on alkanut käräjäoikeuden tuomion julistamispäivästä ja päättyy 30.6.2011.
Ehdollisen vankeusrangaistuksen ohessa 30 päiväsakkoa a 6 euroa = 180 euroa.

LAINKOHDAT

3) Rikoslaki 23 luku 10 § 1
Tieliikennelaki 64 § 2

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Ehdollisen vankeusrangaistuksen koeaikaa koskevalta osalta asia on ratkaistu hovioikeuden täysistunnossa, johon ovat osallistuneet:

Hovioikeuden presidentti Mikael Krogerus, hovioikeudenlaamannit Juha Voutilainen ja Olavi Snellman, hovioikeudenneuvokset Markku Ukkola, Paavo Eestilä, Heikki Laakso, Anna-Kaarina Mäkinen, Riitta-Liisa Hietala, Kaarina Heino, Juha Halijoki ja Ari Kyllönen sekä määräaikaiset hovioikeudenneuvokset Pirjo Soininen, Jukka Soininen ja Tuija Silvento, joka myös esitteli asian

Muilta osin asian ovat ratkaisseet: Hovioikeudenneuvos Riitta-Liisa Hietala sekä määräaikaiset hovioikeudenneuvokset Jukka Soininen ja Tuija Silvento, joka myös esitteli asian

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen

Äänestys

ERI MIELTÄ OLEVIEN JÄSENTEN LAUSUNNOT ASIASSA R 09/810

Hovioikeudenneuvos Ari Kyllönen:

Rikoslain 2 b luvun 3 §:n 1 momentin mukaan kun vankeus tuomitaan ehdollisena, rangaistuksen täytäntöönpano lykkääntyy koeajaksi. Ehdollisen vankeuden koeaika on vähintään vuosi ja enintään kolme vuotta. Koeaika alkaa tuomion julistamisesta tai antamisesta. Hallituksen esityksessä ehdollista rangaistusta koskevan lainsäädännön uudistamiseksi (HE 108/1975 vp s. 5 - 6) todetaan koeajan alkamisesta, että ehdotuksen mukaan koetusaika alkaisi heti ehdollisen rangaistuksen sisältävän tuomion antamisesta. Koetusaika ei voisi ulottua ehdollisen tuomion antamista edeltävään aikaan. Siten esimerkiksi, milloin alioikeus olisi tuominnut jonkun ehdottomaan vapausrangaistukseen ja hovioikeus olisi muuttanut rangaistuksen ehdolliseksi, koetusaika alkaisi vasta hovioikeuden tuomiosta.

Oikeuskäytännössä koeajan laskemisen on katsottu tapahtuvan eri tavoin toisaalta silloin, kun sama teko hovioikeudessa muuttuu ankarammin rangaistavaksi tai tuomittua rangaistusta ainoastaan korotetaan, ja toisaalta silloin, kun hovioikeudessa vastaajan syyksi luetaan uusi rikos. Ensiksi mainitussa tapauksessa koeajan on katsottu alkavan alioikeuden tuomiosta (Helsingin hovioikeus 26.9.2008 nro 2702 ja Itä-Suomen hovioikeus 1.8.1989 nro 1279). Jälkimmäisessä tapauksessa koeajan on katsottu alkavan vasta hovioikeuden tuomion antamisesta ainakin niissä tapauksissa, joissa uuden teon syyksilukeminen johtaa vähäistä suurempaan rangaistuksen korottamiseen (Kouvolan hovioikeus 22.4.1980 nro 1414/79 ja Itä-Suomen hovioikeus 26.1.2010 nro 61). Ratkaisussa KKO 1984 II 105 korkein oikeus on perustellut koetusajan määräytymistä toteamalla, että syytetyt oli hovioikeudessa tuomittu samaan tekosarjaan liittyvistä rikoksista kuin raastuvanoikeudessa. Hovioikeus oli kyllä lukenut syytettyjen syyksi samaan tosiseikastoon pohjautuvan uuden rikollisen teon, mutta samalla osittain lieventänyt syyksi lukemista tuomiten rikoslain 7 luvun 1 ja 2 §:n perusteella yhden rangaistuksen, joka oli kaikkien syytettyjen kohdalla ollut raastuvanoikeuden tuomitsemaa rangaistusta lievempi. Koska ehdollisen rangaistuksen tuomitsemiseen liittyvänä varoituksena hovioikeuden päätös ei ollut tuomitulle olennaisesti uusi tai ankarampi kuin raastuvanoikeuden päätös, ei ollut perusteltua määrätä uutta koetusaikaa. Koetusajan katsottiin alkavan raastuvanoikeuden päätöksen julistamisesta.

Lakitekstistä tai hallituksen esityksestä ei ole saatavissa tukea käsitykselle, jonka mukaan käräjäoikeudessa tuomittu koeaika lakkaisi olemasta koeaikaa yksinomaan sillä perusteella, että vastaajan syyksi hovioikeudessa luetaan uusi teko. Jos vastaajalle muutoksenhakutuomioistuimessa määrätään uusi tämän tuomioistuimen tuomiosta luettava koeaika, ei käräjäoikeudessa tuomittu koeaika välttämättä ole menettänyt merkitystään. Rikoslain 6 luvun 10 §:n 2 momentin mukaan rikoksen alle 21-vuotiaana tehnyt voidaan tuomita ehdollisen vankeuden tehosteeksi koeajaksi valvontaan, jos tätä on pidettävä perusteltuna tekijän sosiaalisen selviytymisen edistämiseksi. Valvonta voidaan tuomitun suostumuksella aloittaa, vaikka käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus ei olisikaan lainvoimainen. Näin alkanut valvonta on ilmeisesti otettava huomioon harkittaessa valvonnan lakkauttamista nuorista rikoksentekijöistä annetun lain 12 §:n perusteella. Käräjäoikeuden tuomiosta alkava koeaika saattaa tosin johtaa siihen, että ehdollista rangaistusta täytäntöönpantaessa täytäntöönpantavaksi tulee ankarampi tuomio kuin vastaaja on olettanut, jos vastaaja käräjäoikeuden ja muutoksenhakutuomioistuimen tuomioiden antamisen välisenä aikana on syyllistynyt uuteen rikokseen. Kun käräjäoikeuden tuomio ei kuitenkaan ole ollut lainvoimainen, ei tälle seikalle voida antaa ratkaisevaa merkitystä harkittaessa koeajan alkamisajankohtaa.

Oikeuskäytännössä noudatettu linja johtaa syytetyn kannalta erilaiseen lopputulokseen rangaistuksen korottamisperusteesta riippuen, vaikka hovioikeudessa hänelle tuomittua rangaistusta korotettaisiin yhtä paljon. Jos korottaminen johtuu teon muuttumisesta ankarammin rangaistavaksi, koeaika alkaa alioikeuden päätöksestä, mutta jos rangaistuksen korottaminen johtuu uuden teon syyksilukemisesta, koeaika alkaa hovioikeuden tuomiosta. Syytetyn kannalta katsoen nämä tilanteet eivät näyttäisi poikkeavan toisistaan niin paljon, että erilainen lopputulos olisi perusteltavissa. Uuden koeajan määrääminen ei näyttäisi olevan hyvin yhteensovitettavissa yhteisen rangaistuksen määräämistä koskevien periaatteiden kanssa. Kun vastaajalle hovioikeudessa määrätään yhteinen vankeusrangaistus sekä alioikeudessa että hovioikeudessa syyksiluetuista teoista, olisi johdonmukaista määrätä yksi yhdenmukainen koeaika. Oikeuskäytännössä noudatettu linja johtaa myös siihen, että alioikeudessa lainvoimaiseksi jääneen teon osalta koeaika saattaa muodostua kolmea vuotta pidemmäksi, jos hovioikeudessa syyksiluetun uuden teon johdosta määrätään uusi hovioikeuden tuomion antamisesta laskettava koeaika. Tämä uusi koeaikahan koskee myös jo alioikeudessa lainvoimaiseksi jäänyttä tekoa. Tällainen lopputulos näyttäisi olevan rikoslain 2 b luvun 3 §:n 1 momentin vastainen. Sen mukaanhan koeajan enimmäispituus on kolme vuotta. Lisäksi voidaan todeta, että mikäli katsottaisiin, että hovioikeudessa vastaajalle voidaan määrätä uusi koeaika, tulisi tämän koeajan ilmeisesti olla vähintään vuoden pituinen. Korkein oikeus on kuitenkin ratkaisussaan KKO 2005:119 määrännyt vastaajalle alle vuoden pituisen koeajan. Tämä näyttäisi viittaavan siihen, että kyse on ollut pikemminkin alioikeudessa tuomitun koeajan pidentämisestä kuin uuden koeajan määräämisestä.

Rangaistuksen määräämistä koskevien periaatteiden tulisi kaikissa keskenään samanlaisissa tilanteissa johtaa samanlaiseen lopputulokseen. Lisäksi periaatteiden tulisi olla niin selviä, että jo etukäteen voidaan kohtuullisella varmuudella ennustaa odotettavissa oleva lopputulos. Oikeuskäytännössä vakiintuneet periaatteet eivät nähdäkseni täytä näitä vaatimuksia. Ne johtavat syytetyn kannalta samankaltaisissa tilanteissa erilaiseen lopputulokseen ja aina ei ole varmuudella sanottavissa, milloin koeaika lasketaan alioikeuden ja milloin hovioikeuden tuomiosta. Lisäksi nykyisin vakiintuneesti sovellettavat periaatteet saattavat johtaa rikoslain 2 b luvun 3 §:n 1 momentin vastaiseen lopputulokseen koeajan enimmäispituuden osalta. Tämän vuoksi katsonkin, ettei vakiintuneiden periaatteiden noudattamista voida pitää hyväksyttävänä. Katsonkin, että koeaika alkaa kaikissa tapauksissa alioikeuden tuomiosta ja niissä tapauksissa, joissa vastaajalle tuomittua rangaistusta hovioikeudessa syystä tai toisesta korotetaan, harkittavaksi tulee ainoastaan kysymys siitä, onko alioikeudessa määrättyä koeaikaa syytä pidentää.

Näillä perusteilla olen lopputuloksen osalta samaa mieltä enemmistön kanssa.

Hovioikeudenneuvos Juha Halijoki oli samaa mieltä kuin hovioikeudenneuvos Kyllönen.

Hovioikeudenneuvos Kaarina Heino:

Erimielisyys koskee rikoslain 2 b luvun 3 §:n 1 momentin viimeisen virkkeen tulkintaa. Kysymys on siitä, mitä puheena olevassa tilanteessa tarkoitetaan sillä, että koeaika alkaa tuomion julistamisesta tai antamisesta.

Vakiintuneesti on katsottu, että kun ylemmässä tuomioistuimessa luetaan syyksi uusi teko, koeaika alkaa ylemmän oikeuden tuomiosta. Sen sijaan alemmassa oikeudessa syyksi luetun teon uuden rikosoikeudellisen arvioinnin tai rangaistuksen mittaamisessa tapahtuvien muutosten yhteydessä koeaika alkaa alemman oikeuden tuomiosta.

Tämä on pääsääntö, mutta käytännössä esiintyy myös erilaisia tilanteita, joihin pääsääntöä ei voida suoraan soveltaa. Sellaisesta ei nyt kuitenkaan ole kysymys. Nyt on kysymyksessä perustilanne, jossa käräjäoikeudessa syyksi luettujen rikosten lisäksi hovioikeudessa luetaan syyksi uusi rikos ja hovioikeudessa tuomitaan käräjäoikeudessa syyksi luetuista rikoksista ja hovioikeudessa syyksi luetusta rikoksesta uusi yhteinen rangaistus, joka on kovempi kuin käräjäoikeudessa syyksi luetuista rikoksista tuomittu rangaistus. Näin ollen tässä jutussa koeaika tulee pääsäännön mukaisesti määrätä alkamaan hovioikeuden tuomion antamisesta.

Kun käräjäoikeuden määräämä koeaika ei hovioikeuden tuomiota annettaessa ole vielä kulunut loppuun ja uusi koeaika määrätään alkamaan ylemmän tuomioistuimen tuomiosta, kysymyksessä on kokonaan uusi koeaika ja alemman oikeuden määräämä koeaika lakkaa olemasta koeaikaa. Käräjäoikeuden määräämällä koeajalla ei tässä tilanteessa siten ole vaikutusta myöskään rikoslain 2 b luvun 5 §:n 1 momentissa säädettyä koeajan enimmäispituutta laskettaessa (vrt. KKO 2005:119).

Asian luonteesta johtuu, että koeajan alkamista koskevien periaatteiden tulee olla mahdollisimman yksinkertaisia ja selkeitä. Tilannekohtaiselle harkinnalle, joka usein aiheuttaa myös vaikeita rajanvetokysymyksiä, ei voida antaa merkitystä ainakaan nyt käsillä olevan kaltaisissa perustilanteissa. Näin ollen sille seikalle, että hovioikeudessa syyksi luettu uusi rikos kuuluu samaan tekokokonaisuuteen käräjäoikeudessa syyksi luettujen rikosten kanssa, tai sille, että hovioikeuden tuomitsema rangaistus on vain vähän kovempi kuin käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus, ei voida koeajan alkamishetkeä harkittaessa antaa merkitystä.

Näillä perusteilla määrään A:lle tuomitun ehdollisen vankeusrangaistuksen koeajan alkamaan hovioikeuden tuomion antamisesta ja päättymään 31.5.2012.

Hovioikeudenneuvokset Anna-Kaarina Mäkinen ja Heikki Laakso sekä hovioikeuden presidentti Mikael Krogerus olivat vuorollaan samaa mieltä kuin hovioikeudenneuvos Heino.

Vakuudeksi: Tuija Silvento