HE 119/2022

1.1Tausta

Ennen vuoden 2008 rahoituskriisiä Suomen vienninrahoitusjärjestelmä perustui siihen, että pankit myönsivät vientikauppojen rahoittamista varten ostajaluottoja ulkomaisille yrityksille, jotka ostivat suomalaisilta yrityksiltä pääomatavaroita ja palveluja Finnvera Oyj:n (jäljempänä Finnvera ) myöntäessä luotoille vientitakuita.

Julkinen luottomuotoinen vienninrahoitusjärjestelmä otettiin käyttöön vuoden 2008 rahoituskriisin seurauksena vuonna 2009, kun vientiyritykset eivät saaneet vientikaupoilleen silloin voimassa olleiden rahoitusvälineiden avulla niiden tarvitsemaa rahoitusta. Järjestelmä perustui aluksi valtion budjetista Suomen Vientiluotto Oy:lle (jäljempänä Vientiluotto ) myönnettyihin lainoihin, joilla Vientiluotto rahoitti suomalaisten viejäyritysten ulkomaisille asiakkaille myöntämänsä vientiluotot ja kotimaiset alusluotot. Finnvera takasi myönnettyjen luottojen luottoriskit. Vuonna 2011 tuli voimaan laki julkisesti tuetuista vienti- ja alusluotoista sekä korontasauksesta (1543/2011, jäljempänä vientiluottolaki ). Lain myötä on siirrytty järjestelmään, jossa Finnvera on hankkinut vientiluottojen rahoitukseen tarvittavat varat ja lainannut ne Vientiluotolle käytettäväksi vienti- ja alusluottojen rahoittamiseen. Varainhankintaa varten on myönnetty valtion takaus.

Suomen Vientiluotto Oy on paikannut rahoituksen saatavuuteen liittyvää yleistä markkinapuutetta myöntämällä julkisesti tuettuja vienti- ja alusluottoja. Vientiluoton ohella luottomuotoisen vienninrahoitusjärjestelmän toimintaan on osallistunut myös pankkisektori. Järjestelmässä tavoitteena on ollut hyödyntää pankkien maailmanlaajuista palveluverkostoa ja vienninrahoitusta koskevaa osaamista. Pankkien tehtävänä on ollut lähinnä neuvotella luottosopimuksen sisältöä Vientiluoton asettamien ehtojen mukaisesti, tehdä luottoa koskevia asiakirjoja ja välittää myönnettyjä luottoja luotonsaajille. Lisäksi pankit ovat toimineet Vientiluoton agenttina koko lainan takaisinmaksuajan.

Pankkisääntelyn muutosten ja rahoitusmarkkinoiden muun kehityksen seurauksena pankkien myöntämä vienninrahoitus on edelleen vähentynyt. Pankkien kiinnostus vienninrahoitukseen koskee nykyään lähinnä suuria luottoja, joissa on pitkiä, noin 8-12 vuoden, takaisinmaksuaikoja. Suurissa luotoissa pankit toimivat lähinnä edellä kuvatulla tavalla Vientiluoton myöntämien luottojen teknisinä avustajina. Pienten, alle 20 miljoonan euron suuruisten, vientikauppojen rahoitusta pankit eivät kustannuksista johtuen pidä tällä hetkellä riittävän kannattavana toimintana. Useat pohjoismaisista pankeista ovat käytännössä lopettaneet ulkomaisten ostajaluottojen myöntämisen. Lisäksi useissa Suomen kilpailijamaissa vienninrahoituslaitokset ovat ottaneet käyttöön valtion vientitakuiden ohella vientiluotot, joissa ne myöntävät rahoitusta kansainvälisen sääntelyn puitteissa sellaisiin vientikauppoihin, joita pankit eivät rahoita.

Pääministeri Sanna Marinin hallituksen julkista taloutta vuosille 2022-2023 koskevassa puolivälin kehysriihessä keväällä 2021 tehtiin muun ohella uudistuvan teollisuuden, kotimaisen omistamisen ja investointien sekä tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoiminnan tueksi päätöksiä, jotka edistävät Suomen nousua koronakriisistä. Päätökset koskivat myös Finnveran toimintaa ja tuotteita. Tarkoituksena on nostaa Finnveran yrittäjälainan myöntämismäärää ja kehittää Finnveran pk-yritysten viennin rahoitustuotteita ottamalla käyttöön suorat ostajaluotot.

1.2Valmistelu

Esityksen valmistelua varten Finnverassa on tehty useita selvityksiä vuosina 2015-2018. Työ- ja elinkeinoministeriö ja Finnvera ovat lisäksi tilanneet vuonna 2020 ulkopuolisen selvityksen asiasta. Direct Cross-Border Lending Scheme for Small-size Export Contracts -selvitys on valmistunut 20.10.2020. Se perustuu haastattelututkimukseen pienten ostajaluottojen tarpeesta maaliskuussa 2020. Pienillä ostajaluotoilla tarkoitetaan selvityksessä enintään 20 miljoonan euron suuruisia rahoittajan ulkomaiselle ostajalle myöntämiä luottoja ja rahoittajan viejältä ostamia vientikaupan saatavia, kuten luottoinstrumentteja tai laskusaatavia.

Edellä mainitun selvityksen mukaan Suomessa toimivien kotimaisten, pohjoismaisten ja kansainvälisten pankkien kiinnostus vientikaupan rahoitukseen on merkittävästi vähentynyt viimeisten 5-10 vuoden aikana. Syynä uskotaan olevan erityisesti regulaation lisääntyminen ja pankkien strategiamuutokset. Esimerkiksi asiakkaan tunnistamista (know your customer, KYC) koskevat vaatimukset ovat tiukentuneet ja lisänneet rahoituksen kustannuksia. Erityisesti pienten vientikauppojen rahoituksen osalta markkinapuute vaikuttaa hyvin ilmeiseltä, sillä useimmat pohjoismaiset pankit ovat lopettaneet pienten ulkomaisten ostajaluottojen myöntämisen.

Suurilla yrityksillä on monipuolista rahoitusalan osaamista ja niillä on usein käytettävissään erilaisia rahoituskanavia ja -vaihtoehtoja vientikaupoilleen. Merkittävinä asiakkaina ne saavat pankeiltaan jossain määrin rahoitusta myös pienille vientihankkeille, mutta tarvitsevat niihin kuitenkin myös julkista rahoitusta. Pienet yritykset joutuvat sitä vastoin yleensä rahoittamaan vientikauppoja omalla riskillään saatavan jäädessä viejän taseeseen tai edellyttämään ennakkomaksuja. Selvitysten mukaan pohjoismaiset pankit voivat vain valikoidusti tarjota omille asiakkailleen luottoinstrumenttien tai -saatavien diskonttausta, vaikka ulkomaisesta ostajasta johtuvat riskit voidaan kattaa Finnveran takuutuotteilla tai yksityisten luottovakuuttajien luottovakuutuksilla, ja viejä ottaa kantaakseen ylijäävän omavastuuosuuden.

Vuonna 2020 tehdyn selvityksen mukaan useat eurooppalaiset vientitakuulaitokset (Export Credit Agency, ECA) ja pohjoismainen vienninrahoitustoimija ovat takuutuotteiden lisäksi ryhtyneet tarjoamaan vientiluottoja ilman agenttipankin mukana oloa ja ostajan luottoinstrumenttien tai saatavien diskonttausta. Suomessa näitä tuotteita ei ole ollut käytössä, ja Suomesta ovat puuttuneet myös paikalliset pankit, jotka olisivat olleet valmiita myöntämään pieniä ostajaluottoja. Selvityksen johtopäätöksenä on ollut, että suomalaiset pienet ja keskisuuret vientiyritykset ovat olleet kilpailijoitaan heikommassa asemassa vientikauppojen rahoituksessa paikallisen markkinan niukasta rahoitustarjonnasta johtuen. Ratkaisuna selvityksessä on esitetty, että Finnvera-konsernissa aloitettaisiin pienten suorien vientiluottojen rahoitus julkisilla vienninrahoitusvälineillä. Pienet vientiluotot olisivat suuruudeltaan lähtökotaisesti alle 20 miljoonaa euroa, mutta voivat olla myös tätä suurempia. Esimerkkinä selvityksessä esitetään luottoinstrumenttien tai saatavien ostamista, mutta tältä osin kyseeseen voisivat tulla ainoastaan OECD-ehtoiset rahoitusratkaisut. Selvityksen empiirisen aineiston perusteella voidaan siis todeta, että myös vientikauppojen rahoituksen rakenteisiin ja rahoituspalveluiden tarjontaan liittyy tällä hetkellä markkinapuute, jota valtion vienninrahoitusjärjestelmän tulisi osaltaan paikata.

Finnveran viime vuosina tekemän valmistelutyön perusteella suoraa luotonantoa voitaisiin myös hyödyntää suurissa vientihankkeissa muun ohella riskinsiirtomahdollisuuksien ja vienninrahoituksen kilpailukykyisyyden parantamiseen.

Finnveran omissa selvityksissä on havaittu tarve reagoida joustavasti ja nopeasti toimintaympäristön muutoksiin. Muutoksiin vastaaminen edellyttäisi sitä, että Finnveralla olisi käytössään erilaisia rahoituskeinoja viennin tukemiseksi, kuten tehokas suora luotonanto, luottoinstrumenttien ja saatavien rahoittaminen tai joukkovelkakirjalainoihin sijoittaminen.

Hallituksen esitys on valmisteltu työ- ja elinkeinoministeriön sekä Finnvera-konsernin välisessä yhteistyössä.

Hallituksen esityksen valmisteluasiakirjat ovat julkisessa palvelussa osoitteessa https://tyo- ja elinkeinoministerio.fi/hankkeet tunnuksella TEM100:00/2021.

2.1Nykytila

2.2Nykytilan arviointi

Nykyinen luottomuotoinen vienninrahoitusjärjestelmä ei parhaalla mahdollisella tavalla tue Vientiluoton myöntämiä suoria vientiluottoja. Tästä syystä järjestelmää tulee kehittää erityisesti huomioimaan tämä markkinapuutteen laajenemisen vaikutus järjestelmän toimintaan. Erityisesti vientiluottojen luottoriskien kattamiseen ja korkoriskien suojaamiseen tulee tehtäväksi toiminnallisia parannuksia, jotka mahdollistavat vienninrahoitusjärjestelmän aikaisempaa tehokkaamman ja toimivuutta parantavan kyvyn vastata uuteen markkinapuutetilanteeseen. Samalla järjestelmään on tarve tehdä näihin liittyviä muita teknisluonteisia parannuksia.

Suomen Vientiluotto Oy toimii vientiluottolain 4 §:n mukaan luoton myöntäjänä, mutta pankeilla on käytännössä ollut merkittävä operatiivinen rooli. Luottomuotoinen vienninrahoitus on koskenut pitkää takaisinmaksuaikaa edellyttäviä luottoja. Kun rahoituksen kohteena on ollut pääasiassa pääomatavarat, on tästä seurannut se, että vientikaupat ovat edellyttäneet käytännössä useiden kymmenien, jopa satojen miljoonien euron suuruista rahoitusta. Alle 20 miljoonan euron suuruisten luottojen määrä on ollut vähäinen, ja näille luotoille on ollut tehdyn selvityksen perusteella ilmeinen lisätarve.

Vientiluottojen rahoitusjärjestelyihin osallistuminen on nykyisin pääosin globaalien pankkien liiketoimintaa. Pankkien toiminnan painopisteenä ovat olleet isot kansainväliset yritykset, joiden suurista rahoitushankkeista pankit ovat kilpailleet erityisesti silloin, kun luoton on myöntänyt ja riskit taannut vientiluottolaitos. Pankkien omat riskiosuudet ovat jääneet pieniksi. Suomessa toimivien pankkien osuudet globaalista vienninrahoituksesta ovat jääneet vähäisiksi. Rahoitusmarkkinoilla markkinapuute vienninrahoituksen tarjoamisessa on kohdistunut lähinnä suuriin ja pitkän maksuajan vientiluottoihin sekä myös pieniin luottoihin painottuen erityisesti pk-yrityksien vientihankkeisiin. Suurten luottojen kohdalla rahoitusjärjestelyjen toteuttamisessa pankit ovat sitä vastoin olleet mukana aktiivisesti.

Suomalainen vienninrahoitusjärjestelmä on toimintojensa osalta parhaimmillaan rahoitettaessa suurten yritysten vientiä, ja nyt tehtävällä lainsäädäntömuutoksella parannetaan järjestelmän operationaalista kykyä vastata myös pk-yritysten ja pääomamäärältään pienten vientiluottojen kysyntään. Suoran luotonannon käyttöönotolla voitaisiin myös parantaa yritysten kilpailukykyisyyttä sekä helpottaa Finnvera-konsernin mahdollisuuksia hallita riskejä, kun rahoitukseen ei liity useita osapuolia. Finnvera-konserni voisi vähentää luottoriskejään lainoja tai lainaosuuksia myymällä esimerkiksi tilanteissa, joissa jälleenvakuutuksia olisi heikosti saatavilla. Näin on esimerkiksi suurien luottojen kohdalla. Lisäksi korkoriskien suojaamismuotojen laajentaminen nykyisin käytössä olevasta korontasausmenettelystä olisi tarkoituksenmukaista, sillä korontasausmenettely on järjestelmänä epätarkoituksenmukainen erityisesti vekselisaatavien rahoituksessa ja myös pienissä luotoissa, mutta instrumentti saattaa olla epätarkoituksenmukainen myös muissa tapauksissa.

Vientiluottolain 16 §:n osalta voidaan todeta, että nykyinen pykälä on osoittautunut käytännössä ongelmalliseksi soveltaa, koska sitä ei voi soveltaa ulkomaalaisiin luotto- eikä rahoituslaitoksiin eikä myöskään ulkomaalaisiin luotonsaajiin ja koska pykälän sovellettavuus kohdistuu lähinnä kotimaisiin pankkeihin, jotka eivät ole käytännössä mukana vientiluottojen rahoituksessa. Pykälä on siten menettänyt tarkoituksena eikä se olisi tasapuolinen markkinatoimijoihin nähden, mikäli kyseinen pykälä koskisi vain kotimaisia pankkeja.

Suorien vientiluottojen kohdalla yhtenä mahdollisena luottoinstrumenttina olisi vekseli, joka on määrämuotoinen maksusitoumus. Vekseliin ei ole mahdollista lisätä ehtoja ilman, että asiakirja menettää vekselin luonteensa. Näin ollen tällaisia 16 §:n mukaisia erityisehtoja ei voisi soveltaa hankkeissa, joissa tarkoituksenmukaisin luottoinstrumentti olisi mainittu vekseli.

Suorien vientiluottojen aktiivisen myöntämisen seurauksena on hyvin mahdollista, että vientiluottojen luottokantaan tulisi merkittävässä määrin myös pieniä luottoja. Tältä osin korontasaus nykymuodossaan on tämän hetkisen arvion mukaan turhan raskas instrumentti korkoriskin hallintaan kiinteäkorkoisissa pienissä luotoissa. Tämän vuoksi kiinteän koron mukaisten luottojen korkoriskejä tulisi voida hallita myös muilla tavoin. Korkoriskiä hallitaan yleisesti osana Finnvera-konsernin varainhankintaan, likviditeetin hallintaan ja antolainaustoimintaan liittyviä likviditeetti- ja markkinariskejä. Pienempien kiinteäkorkoisten luottojen kohdalla tämä riskienhallintakenttä voisi tarjota myös oman instrumentaatiomahdollisuuden osassa tapauksissa.

4.1Keskeiset ehdotukset

Vientiluottolain 2 §:ään ehdotetaan lisättäväksi uusi 2 momentti, jossa soveltamisalaan otetaan nimenomainen säännös siitä, että Vientiluotto hallinnoi korontasaustoimintaa valtion lukuun .

Vientiluottolain 5 §:ään otettaisiin säännös siitä, että Finnvera voisi kattaa luottoriskin vientitakuun ja alustakauksen lisäksi muilla toimenpiteillä. Kun suorat luotot ovat pääasiallisesti euromäärältään pieniä, on luottoriskin kattaminen myös muulla tavalla perusteltua huomioiden kuitenkin, että vakuuden tulee olla vientitakuulain mukainen. Järjestelyä voitaisiin soveltaa myös hankkeisiin, joissa luoton myöntäminen on perusteltua esimerkiksi riskinsiirtosyistä. Peruslähtökohtana on se, että Vientiluotto toimii luoton myöntämisessä markkinapuutteen korjaajana.

Pankki voisi toimia suorassa luotonannossa esimerkiksi lainan järjestäjänä tai osallistua lainan merkitsemiseen tai rahoittamiseen tai toimia agenttina. Finnvera-konserni voisi olla esimerkiksi suora luotonantaja tai joukkovelkakirjan merkitsijä. Siinä ominaisuudessa se voisi myös itsenäisesti myydä lainaa tai joukkovelkakirjaa markkinoilla. Joukkovelkakirjalainaa merkitsemällä Finnvera-konserni saattaisi olla varmistamassa vientihankkeen alkuvaiheen toteutumisen edellyttämää rahoitusta. Siinä vaiheessa, kun vientihanke olisi saatu rahoitettua ja operatiiviseen vaiheeseen, voisi markkinoilta löytyä yksityistä kaupallista riskinottohalukkuutta kohdeyhtiöiden luotottamiseen. Tällaisessa tilanteessa Finnvera-konsernin olisi mahdollista myydä merkitsemiään joukkovelkakirjalainan osuuksia jälkimarkkinoilla ja siten vähentää omaa riskiään. Erityisesti suurten luottojen kohdalla olisi myös mahdollista, että mainittu riskinsiirtomahdollisuus olisi vaihtoehtoinen keino hallita riskiä ja turvata Finnvera-konsernin asemaa tilanteessa, jossa saatavien jälleenvakuuttaminen ei syystä tai toisesta olisi mahdollista. Riskinsiirtotoimenpiteen tekeminen olisi pitkälti Finnvera-konsernin operatiivista toimintaa, josta voisi aiheutua yksittäistapauksessa myös yhtiölle kustannuksia, mutta tällöin tapausta tulisi harkita sen seikan valossa, miten riskinsiirtotoimenpide kustannuksiin nähden vähentää konsernin riskipositiota.

Korkoriskin suojaamiseen kiinteiden vienti- ja alusluottojen osalta esitetään vientiluottolain 6 §:ään tehtäväksi muutos, jonka mukaan Vientiluotolla ei olisi välttämätöntä velvollisuutta tehdä korkoriskin suojausta korontasauksella, vaan yhtiö ja Finnvera Oyj voisivat kiinteäkorkoisissa luotoissa hallinnoida korkoriskiä myös muulla tavalla. Erityisesti pienissä luotoissa myös muu korkoriskin hallinnointia koskeva menettely olisi erityisen tärkeä vaihtoehto riskinsuojauksessa, tai yksittäistapauksessa jopa korkoriskin suojaamatta jättäminen voisi olla mahdollista. Vientiluoton ja Finnveran tehtävinä on arvioida ja toteuttaa korkoriskin hallinta kiinteän koron tilanteissa tarkoituksenmukaisimmalla tavalla.

Vientiluottolain 8 §:n 2 momenttiin tehdään tekninen muutos, jossa todetaan, että merkitykseltään huomattavien tai ehdoiltaan poikkeuksellisten korontasaussopimusten ohella myös korontasauspäätösten tekeminen edellyttää työ- ja elinkeinoministeriön päätöstä korontasaussopimuksen ja -päätöksen hyväksymisestä. Vastaavan sisältöinen tekninen muutos korontasauspäätöksen mainitsemisesta tehdään myös lain 14 §:ään, jossa säädetään korko- ja valuuttariskien suojaamisesta.

Vientiluottolain 16 §:n osalta tulisi harkittavaksi se, pitäisikö mainittu pykälä kumota kokonaan vai säätää uusi momentti, jonka mukaan yhtiön myöntämiin vientiluottoihin ilman luotto- ja rahoituslaitosten osallistumista luottojärjestelyyn ei sovellettaisi pykälän 1 ja 2 momenttia. Tämä lisäys ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että nykyisin vienninrahoitukseen osallistuvista pankki- ja luottolaitoksista suurin osa on kansainvälisiä rahoitustoimijoita ja että nykyisen hallituksen esityksen HE 115/2011 vp mukaan valvonta- ja tiedonsaantitoimet voitaisiin käytännön syistä kohdistaa vain kotimaisiin luotto- tai rahoituslaitoksiin. Pykälän mukaista ministeriön tiedonsaantioikeutta ei ole saadun selvityksen mukaan sovellettu käytännössä.

Edellä mainitussa pykälässä tarkoitettu ministeriön itsenäinen tiedonsaantioikeus ei ole järjestelmän toiminnan ja valvonnan kannalta tarkoituksenmukainen, vaan vienninrahoitusjärjestelmän hallinnollinen täytäntöönpano on tarkoituksenmukaista keskittää laissa tarkemmin säädettyjä poikkeuksia – kuten alistusmenettelyt – lukuun ottamatta yhtiöiden vastuulle. Yhtiöiden ja tähän pykälään liittyvien toimintojen valvontaa ja tiedonsaantioikeutta toteutettaisiin niiden yleisten valvontasääntöjen puitteissa. Tämän vuoksi katsotaan, että kyseessä oleva 16 §:n mukainen erillinen tietojensaantioikeus työ- ja elinkeinoministeriölle voidaan tarpeettomana kumota.

4.2Pääasialliset vaikutukset

Suoran luotonannon käyttöönottoa tehostavien toimenpiteiden uskotaan parantavan Suomen vienninrahoituksen kilpailukykyä suhteessa Suomen keskeisiin kilpailijamaihin. Kilpailukykyisen rahoituksen oletetaan lisäävän yritysten vientimahdollisuuksia. Vientiluoton suora rahoitus tarjoaa vientiyrityksille pankeista riippumattoman rahoituskanavan havaitussa markkinapuutetilanteessa, ja nyt ehdotettavat lainsäädäntömuutokset helpottavat näihin rahoitusprosesseihin liittyviä Finnveran ja Vientiluoton sisäisiä luotonantoon liittyviä tukitoimenpiteitä. Lisäksi suoran luotonannon käyttöönotolla voidaan helpottaa Finnvera-konsernin mahdollisuuksia hallita riskejä. Suoran luotonannon tarve Suomesta korostuu, koska tehtyjen selvitysten mukaan Suomesta puuttuvat paikalliset pankit, jotka olisivat valmiita tekemään pieniä ostajaluottoja ja muuta vastaavaa rahoitusta.

Vienninrahoitukseen liittyvä markkinapuute on laajentunut, ja sen vuoksi valtion julkisesti tuettua vienninrahoitusta on tarkoitus käytännössä monipuolistaa ja selkeyttää säännösten sisältöä sekä parantaa toiminnan tehokkuutta.

Suorassa luotonannossa Finnvera-konserni tekee itse dokumentaation ja hoitaa luotto- ja vakuushallintoa. Riskejä on mahdollista vähentää huolehtimalla riittävistä henkilöresursseista ja kehittämällä asiamukaiset työtavat, jotka vastaavat uusia tuotteita. Finnveran arvion mukaan toiminnan käynnistyttyä henkilöstömäärän lisäys olisi 4-6 henkilöä.

5.1Vaihtoehdot ja niiden vaikutukset

Tilanteessa, jossa yksityisen sektorin rahoitustoimijat eivät tarjoa rahoitusta vientiyrityksille, tulisi TaVM 7/2011 vp mukaisesti julkisen vienninrahoitusjärjestelmän kyetä tarjoamaan rahoitusratkaisuja myös tähän ongelmaan. Järjestelmä toimii, vaikka nyt ehdotettavia muutoksia ei tehdä, mutta silloin järjestelmä ei ole tehokkuutensa ja taloudellisuutensa puolesta paras mahdollinen. Käytännössä ilman ehdotettuja muutoksia esimerkiksi vekselien käyttö instrumenttina ja kiinteän koron tarjoaminen pienissä rahoituksissa sekä mahdolliset erityyppiset riskinsiirtoratkaisut eivät olisi mahdollisia.

5.2Ulkomaiden lainsäädäntö ja muut ulkomailla käytetyt keinot

Ruotsin, Tanskan, Norjan, Saksan ja muutamien muiden maiden vienninrahoitusjärjestelmiä on käsitelty laajemmin hallituksen esityksissä HE 243/2016 vp ja HE 79/2019 vp .

Nyt esitettävät lainsäädäntömuutokset tähtäävät suomalaisen vienninrahoitusjärjestelmän sisäisen toimivuuden parantamiseen. Koska jokaisessa eri vienninrahoitusjärjestelmässä on omat erityispiirteensä, kuten hallituksen esityksessä HE 79/2019 vp on aiemmin todettu toiminnallisten rakenteiden osalta, niiden toimivuus ja tätä parantavat hankkeet ovat lähtökohtaisesti kansalliseen lainsäädäntöön liittyviä erityiskysymyksiä.

Laki julkisesti tuetuista vienti- ja alusluotoista sekä korontasauksesta annetun lain muuttamisesta

2 §.Soveltamisala . Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan otettavaksi säännös siitä, että yhtiö voi valtion puolesta tehdä sopimuksia ja päätöksiä korontasauksesta sekä hallinnoida korontasaustoimintaa valtion lukuun siten kuin tässä laissa säädetään. Tarkoituksena on selventää, että yhtiö toimii valtion puolesta hallinnoidessaan korontasausta. Seikka ilmenee vientiluottolain 9 §:stä, jonka mukaan valtio vastaa korontasauksen nojalla maksettavasta korkotuesta. Säännös täydentää Suomen Vientiluotto Oy -nimisestä yhtiöstä annetun lain 1 §:n 2 momenttia, jonka mukaan yhtiön tehtävänä on hallinnoida julkisesti tuettuun luotonantoon liittyvää korontasausjärjestelmää.

5 §.Luottoriskien kattaminen. Voimassa olevan pykälän mukaan luottoriski katetaan Finnveran myöntämillä vientitakuilla tai alustakauksilla. Kyseessä olevaan pykälään ehdotetaan otettavaksi lisäksi säännökset siitä, että luottoriskit voidaan kattaa myös Finnveran muilla luottoriskien kattamiseksi tarkoitetuilla toimenpiteillä. Erityisesti pienten vientiluottojen tai muun rahoituksen osalta voi olla tarkoituksenmukaista hallita luottoriskiä myös muilla järjestelyillä.

Finnvera myöntäisi yhtiölle vientitakuun, alustakauksen tai muun vastaavan sitoumuksen velallisen maksulaiminlyöntien varalta. Finnveran taseessa oleva vienti- ja erityistakaustoiminnan rahasto kattaisi suorasta luotonannosta ja muusta rahoituksesta mahdollisesti aiheutuvat tappiot. Valtio vastaisi viime kädessä myös suorasta luotonannosta ja muusta rahoituksesta aiheutuvista vastuista valtiontakuurahastosta annetun lain 4 §:n mukaisesti.

6 §.Vienti- ja alusluottojen korontasaus. Kyseessä olevaan pykälään ehdotetaan otettavaksi säännös, jonka mukaan yhtiö voi hallita korkoriskejä myös muilla tavoilla kuin korontasauspäätöksillä. Erityisesti pienten luottojen osalta menettely voi muodostua liian raskaaksi. Yhtiön ryhtyessä myöntämään suoraa rahoitusta tarkoituksena on käyttää lainojen ohella muun muassa vekseleitä sekä joukkovelkakirjalainoja. Kun kyse on muusta kuin lainasopimusinstrumentista, ei korontasausmenettelyä voi lähtökohtaisesti käyttää. Näissä tilanteissa korkoriskin suojaaminen nojautuu kuitenkin Vientiluoton asemesta laajemmin Finnvera-konsernin toimintaan, sillä Vientiluoton myöntämä rahoitus perustuu Finnveran varainhankintaan. Tällöin Finnveran ja Vientiluoton välisiin rahoitusjärjestelyihin liittyen ehdotetaan, että yhtiöt voisivat hallita korkoriskejä osana konsernin yleistä riskienhallintaa.

8 §.Valtuus tehdä korontasaussopimuksia ja korontasauspäätöksiä. Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi selvyyden vuoksi korontasauspäätökset. Korontasauspäätöksiin sovelletaan vastaavaa menettelyä kuin korontasaussopimuksiin.

14 §. Korko- ja valuuttariskien suojaaminen. Pykälään ehdotetaan lisättäväksi selvyyden vuoksi myös yhtiön tekemät korontasauspäätökset. Valtionkonttorin tehtävänä on tehdä suojaukset myös korontasauspäätösten osalta.

16 §.Tietojen antaminen ja niiden luottamuksellisuus. Suorien vientiluottojen kohdalla yhtenä luottoinstrumenttina on arvioitu olevan vekseli, johon ei määrämuotoisten ehtojen lisäksi voi lisätä muita ehtoja. Näin ollen tällaisia vaatimuksia ei voi soveltaa esimerkiksi hankkeissa, joiden tarkoituksenmukaisin luottoinstrumentti olisi juuri mainittu vekseli. Kyseessä olevaa pykälää voidaan käytännössä soveltaa vain suomalaisiin luotto- ja rahoituslaitoksiin, minkä vuoksi ne olisivat muualla toimivia luotto- ja rahoituslaitoksia huonommassa asemassa. Edellä mainituilla perusteilla kyseessä oleva pykälä ehdotetaan kumottavaksi.

Tämän lain 3 §:n 3 kohdassa tarkoitetun yhtiön tehtävänä on tehdä sopimuksia ja päätöksiä korontasauksesta sekä hallinnoida korontasaustoimintaa valtion lukuun siten, kuin tässä laissa säädetään.

Vienti- ja alusluottoihin liittyvät luottoriskit katetaan Finnvera Oyj:n myöntämillä vientitakuilla tai alustakauksilla taikka muilla luottoriskien kattamiseksi tarkoitetuilla valtion vientitakuista annetun lain 422/2001 mukaisilla toimenpiteillä. Yksittäistapauksessa valtioneuvosto voi hyväksyä luottoriskin kattamiseksi myös valtion takauksen.

Yhtiö voi tehdä kiinteäkorkoisia vienti- ja alusluottoja koskevan korontasauspäätöksen, jolla luoton korko sidotaan OECD:n määrittelemiin kaupallisiin viitekorkoihin (CIRR) ja jonka perusteella valtiokonttori maksaa korkotuen ja saa korkohyvityksen tai yhtiö voi hallita korkoriskiä myös muilla tavoin.

Merkitykseltään huomattavien tai ehdoiltaan poikkeuksellisten korontasaussopimusten ja korontasauspäätösten tekeminen edellyttää työ- ja elinkeinoministeriön päätöstä korontasaussopimuksen ja -päätöksen hyväksymisestä.

Työ- ja elinkeinoministeriö voi määräämillään ehdoilla antaa valtiokonttorin tehtäväksi tehdä ja hallinnoida korontasaustarjouksista, korontasaussopimuksista ja korontasauspäätöksistä johtuvat korko- ja valuuttariskien suojaamiseen tarvittavat toimenpiteet.