HE 112/2016

2.1Lainsäädäntö ja käytäntö

2.2Kansainvälinen kehitys sekä ulkomaiden ja EU:n lainsäädäntö

2.3Nykytilan arviointi

Maastavientilaki on ollut voimassa vuodesta 1999, mutta käytännössä on osoittautunut, että laki ja sen säännökset eivät ole riittävän tunnettuja eri toimijoiden ja yksittäisten kansalaisten keskuudessa. Maastavientilupahakemuksia tehdään vuosittain varsin vähän. Hakemukset tehdään painetuille hakemuslomakkeille. Lupahakemusten tekemisen ja käsittelyn joustavoittamiseksi ja tehostamiseksi on tarpeen ryhtyä kehittämään sähköistä maastavientihakemusjärjestelmää. Lain valvonta on myös osoittautunut haastavaksi, etenkin kun kulttuuriesineiden kaupankäynti on siirtymässä yhä laajemmin internet-verkkosivuille.

Voimassa olevan lain 4 §:ssä on lueteltu maastavientilupaa edellyttävät esineet. Pykälässä on kymmenen esineryhmää ja niissä lukuisia alaryhmiä. Eurooppalaisesta käytännöstä poiketen kulttuuriesineluettelossa ei ole määritelty esineen rahallista vähimmäisarvoa. Suomessa esineiden kulttuurihistoriallinen arvo voi olla merkittävä, vaikka niiden rahallinen arvo on keskimäärin alhaisempi kuin muualla Euroopassa.

Esineluettelon on yhtäältä katsottu muodostavan nykyisine ikärajoituksineen epätarkoituksenmukaisen kokonaisuuden. Lain soveltamisalaan on liian lyhyiden liukuvien aikarajojen perusteella tullut esineitä, joiden maastaviennin rajoittamiseen ei ole syytä. Toisaalta esineluettelossa on myös puutteita. Soveltamiskäytännössä saatujen kokemusten ja lakiteknisen selkeyden vuoksi maastavientilupaa edellyttävien esineiden ryhmittelyä on tarkoituksenmukaista uudistaa.

Lupaviranomaisia maastavientilupa-asioissa on tällä hetkellä yhteensä yksitoista. Museoviraston ja Kansallisgallerian lisäksi lupaviranomaisina toimivat opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 1999 tekemän päätöksen perusteella yhdeksän museota. Yhdeksästä museosta käytännössä ainoastaan Sotamuseo on viime vuosina tehnyt vähäisessä määrin maastavientilupapäätöksiä. Maastavientilupahakemusten määrä huomioon ottaen on pidettävä tarkoituksenmukaisena keskittää lupapäätösten tekeminen jatkossa Museovirastolle ja Kansallisgallerialle.

Voimassa olevan lain 9 §:n mukaan Museovirastolla ja Kansallisgallerialla on oikeus lunastaa kulttuuriesine, jos maastavientilupahakemus on hylätty ja esineen omistaja sitä vaatii. Säännös on ollut luonteeltaan informatiivinen, eikä lupaviranomaisella ole ollut sen perusteella oikeutta pakkolunastaa tai velvollisuutta omistajan vaatimuksesta lunastaa esinettä. Lupaviranomainen voi kuitenkin vapaaehtoisesti hankkia esineen. Tämän vuoksi lunastamista koskevaa nimenomaista säännöstä ei ole pidettävä tarpeellisena.

Kun kulttuuriesine on myytävänä liikkeessä tai huutokaupan esittelyssä ennen varsinaista huutokauppaa taikka muutoin tulossa julkiseen myyntiin, lupaviranomaisella on maastavientilain 11 §:n mukaan oikeus tutkia ja dokumentoida esinettä. Käytännössä on osoittautunut tarpeelliseksi etenkin väliaikaisen maastavientikiellon arvioimiseksi, että lupaviranomainen saa käyttöönsä myös kulttuuriesinettä koskevia tietoja. Tämän vuoksi säännöstä on tältä osin tarpeen täsmentää.

4.1Taloudelliset vaikutukset

Esityksellä ei arvioida olevan valtiontaloudellisia vaikutuksia.

4.2Vaikutukset viranomaisten toimintaan

Esityksellä ei arvioida olevan merkittäviä vaikutuksia viranomaisten toimintaan.

5.1Valmisteluvaiheet ja –aineisto

Opetus- ja kulttuuriministeriö asetti 19 päivänä kesäkuuta 2014 työryhmän, jonka tehtävänä oli arvioida, aiheuttaako kulttuuriesineiden palauttamisdirektiivi muutoksia maastavientilakiin ja –asetukseen sekä valmistella tarvittaessa tarpeelliset säädösmuutosehdotukset. Työryhmän tehtävänä oli selvittää myös muut maastavientilain ja -asetuksen muutostarpeet sekä valmistella niitä koskevat säädösmuutokset. Työryhmässä oli opetus- ja kulttuuriministeriön lisäksi edustus oikeusministeriöstä, Museovirastosta ja Kansallisgalleriasta.

Työryhmä kuuli työnsä aikana Tullia, antiikkikauppiaita, maakuntamuseoita, aluetaidemuseoita ja valtakunnallisia erikoismuseoita. Työryhmä järjesti kuulemistilaisuuden, johon kutsuttiin asiantuntijoita Museovirastosta, Kansalliskirjastosta, Kansallisarkistosta, Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista, Sotamuseosta, Luonnontieteellisestä keskusmuseosta, Designmuseosta, Postimuseosta, Suomen valokuvataiteen museosta, Tekniikan museosta ja Mobiliasta. Kuulemistilaisuudessa keskusteltiin pääasiassa vientilupaa edellyttävien kulttuuriesineiden ryhmittelystä.

Esitys perustuu pääasiassa työryhmässä valmisteltuun esitykseen laiksi kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamisesta ja eräiden muiden lakien muuttamisesta. Esitys on tarkastettu oikeusministeriön laintarkastusyksikössä.

5.2Lausunnot ja niiden huomioon ottaminen

Opetus- ja kulttuuriministeriö pyysi esitysluonnoksesta lausunnon oikeusministeriöltä, sisäministeriöltä, työ- ja elinkeinoministeriöltä, valtiovarainministeriöltä, Museovirastolta, Keskusrikospoliisilta, Poliisihallitukselta, Tullilta, Tietosuojavaltuutetun toimistolta, Kansallisgallerialta, Kansallisarkistolta, Kansalliskirjastolta, Kirkkohallitukselta, Kansalliselta audiovisuaaliselta instituutilta, Luonnontieteelliseltä keskusmuseolta, Sotamuseolta, Postimuseolta, maakuntamuseoilta ja valtakunnallisilta erikoismuseoilta, Jakobstads Museumilta, Hagelstam & Co:lta, Bukowski Oy Ab:ltä, Huutokauppa Helanderilta, Suomen Antiikkikauppiaat ry:ltä ja Galerie Donner Ab:ltä.

Pyydettyjä lausuntoja annettiin yhteensä 29. Lisäksi lausunnon antoi Suomen ajoneuvohistoriallinen keskusliitto ry. Lausunnoista on opetus- ja kulttuuriministeriössä laadittu lausuntoyhteenveto. Lausunnonantajat pitivät esitysluonnosta pääsääntöisesti kannatettavana ja perusteltuna. Esityksen katsottiin selkeyttävän nykytilannetta.

Oikeusministeriön lausunnossa kiinnitettiin huomiota pääasiassa säätämisjärjestystä koskeviin perusteluihin ja joidenkin pykälien kirjoitusasuun. Tietosuojavaltuutetun toimiston lausunnossa kiinnitettiin huomiota lakiehdotuksen lupapäätösrekisteriä koskevaan 11 §:ään. Muissa lausunnoissa esitetyt kommentit liittyivät pääsääntöisesti lakiehdotuksen liitteenä olevassa esineluettelossa mainittujen esineiden ikään tai luetteloitujen esineiden kirjoitustapaan.

Saatujen lausuntojen jälkeen hallituksen esitys jatkovalmistelussa keskityttiin säätämisjärjestelystä koskevien perusteluiden ja lupapäätösrekisteriä koskevan pykälän täsmentämiseen sekä lakiehdotuksen liitteenä olevan esineluettelon muotoiluun. Lausunnoissa esitettyjä pienempiä tarkennusehdotuksia on myös huomioitu esityksen jatkovalmistelussa.

1.1Laki kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamisesta

1 §.Lain tarkoitus. Lain tarkoituksena on suojella kansalliseen kulttuuriperintöön kuuluvia kansallisaarteita. Kansallisaarteiksi katsottaisiin kulttuuriesineet, joilla olisi erityinen historiallinen, taiteellinen tai tieteellinen merkitys koko kansakunnan kannalta. Merkittävien kulttuuriesineiden säilyttäminen Suomessa on perusteltua, jotta kulttuuriperintöä voidaan kattavasti tutkia ja asettaa näytteille. Suomessa olevalla väestöllä tulee olla mahdollisuus saada tietoa, kokea ja päästä osalliseksi omasta kulttuuriperinnöstään.

Kulttuuriomaisuuteen kuuluvien esineiden vaihtoa pidetään yleisesti hyväksyttynä eikä sen maastavientiä ole tarpeen rajoittaa kokonaan. Lain tarkoitus on asettaa kehys sille, millä edellytyksellä kulttuuriomaisuuden laillinen maastavienti voi tapahtua. Tarkoituksena on nykyiseen tapaan säätää kulttuuriesineiden vienti valvonnan alaiseksi niin, että tässä laissa tarkoitettujen taiteellisesti, tieteellisesti ja historiallisesti merkityksellisten kulttuuriesineiden maastavientiin tarvittaisiin maastavientilupa.

Pykälä vastaisi sisällöllisesti pääsääntöisesti voimassa olevan lain 1 §:ää. Pykälää täsmennettäisiin siten, että siihen lisättäisiin Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 36 artiklassa mainittu kansallisaarteen käsite.

2 §.Soveltamisala. Lakia sovellettaisiin kulttuuriesineiden vientiin Suomesta Euroopan unionin muihin jäsenvaltioihin ja vientiin unionin alueelta kolmansiin maihin.

Lailla ei olisi tarkoitus estää sellaisen kulttuuriesineen maastavientiä, jonka maastaviejä on itse luonut. Pykälän 2 momentin mukaan lakia ei sovellettaisi kulttuuriesineisiin, jotka ovat esineen tekijän tai sen suunnitelleen tai muutoin luoneen luonnollisen henkilön hallinnassa. Kulttuuriesineen valmistajaan rinnastettaisiin suunnittelija, joka olisi luonut mallin esineestä tai luonnoksen tekijä. Näin ollen esimerkiksi taideteollisen teoksen suunnittelija voisi viedä alkuperäisesineen maasta ilman maastavientilupaa.

Pykälän 3 momentin mukaan sen lisäksi, mitä ehdotetussa laissa säädettäisiin, kulttuuriesineen maastaviennistä Euroopan unionin ulkopuolelle säädettäisiin kulttuuriesineiden viennistä annetussa neuvoston asetuksessa (EY) N:o 116/2009. Neuvoston asetus sääntelee kulttuuriesineiden vientiä yhteisön alueen ulkopuolelle. Asetus edellyttää, että kansallisella tasolla säädetään muun muassa maastavientirajoituksista, joiden perusteella Euroopan unionin jäsenvaltio voi kieltää kulttuuriesineen viennin unionin alueen ulkopuolelle. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 36 artiklan mukaan kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittaminen kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan. Neuvoston asetuksen säännösten mukaisen vientilupamenettelyn tarkoituksena on yhtäältä kansallisen kulttuuriperinnön säilyttäminen ja toisaalta eurooppalaisen kulttuuriperinnön suojeleminen.

Neuvoston asetusta sovelletaan vientiin Euroopan unionin alueelta kolmansiin maihin. Kulttuuriesineiden vienti unionin tullialueen ulkopuolelle on asetuksessa tarkemmin säädetyllä tavalla luvanvaraista. Neuvoston asetuksen mukainen järjestelmä rakentuu siten, että siinä määritellään tiettyjen esineryhmien vienti luvanvaraiseksi. Esineryhmät voivat poiketa jäsenvaltioiden kansallisten säädösten määrittelystä. Lupa voidaan evätä asetuksen 2 artiklan 2 kohdan mukaan, jos esineen alkuperävaltion kansallisen lainsäädännön mukaan vientilupa tulisi evätä. Tämän selvittämiseksi toimivaltaisen viranomaisen tulee lupaa harkittaessa olla yhteydessä esineen alkuperävaltion asianomaisiin viranomaisiin.

Neuvoston asetus koskee sen liitteessä mainittujen, rahalliset arvot täyttävien kulttuuriesineiden vientiä unionin alueen ulkopuolelle. Kansallista lakia sovellettaisiin laissa määriteltyjen esineryhmien vientiin unionin jäsenvaltioihin ja vientiin unionin alueen ulkopuolelle.

Ehdotetun lain ja neuvoston asetuksen rajoitusjärjestelmän yhteensovittaminen toteutettaisiin siten, että molemmat luvat ratkaistaisiin samanaikaisesti yhdellä päätöksellä siten kuin ehdotetun lain 6 §:ssä ja neuvoston asetuksessa säädettäisiin. Kulttuuriesineiden maastavientiin sovellettaisiin neuvoston asetusta samanaikaisesti edellyttäen, että kulttuuriesine on mainittu neuvoston asetuksen liitteessä ja että esineen rahallinen arvo ylittää liitteessä mainitut kynnysarvot.

Pykälä vastaisi voimassa olevan lain 2 ja 3 §:ää.

3 §.Vientilupaa edellyttävät esineet. Vientilupaa edellyttävät kulttuuriesineet on pykälässä jäsennelty uudella tavalla, mutta esineryhmät vastaavat pääasiassa voimassa olevan lain 4 §:ssä säädettyä esineluetteloa.

Vientilupaa edellyttävät esineet on ryhmitelty neljään pääryhmään. Pykälän 1—3 kohdassa säädetyt esineet edellyttäisivät aina maastavientilupaa. Pykälän 1 kohdassa esineen luvanvaraisuus määräytyisi historiallisen tai kulttuurihistoriallisen kontekstin perusteella. Pykälän 2 kohdassa esineen luvanvaraisuus määräytyisi muinaismuistolain perusteella. Kohta 3 koskisi arkistoja ja muita kokoelmia niiden Suomessa oloajasta riippumatta.

Pykälän 4 kohdassa säädettyyn ryhmään kuuluisivat sellaiset muut kulttuuriesineet, joiden luvanvaraisuuteen vaikuttaisivat ikä, alkuperämaa ja Suomessa oloaika. Näitä esineitä koskeva yksityiskohtainen luettelo olisi lain liitteenä. Vaikka maastaviennin sallittavuus ainoastaan vientiluvan perusteella ei loukkaa omistusoikeutta perustuslain 15 §:n omaisuuden suojaa koskevan säännöksen vastaisesti, väärinkäsitysten välttämiseksi on tarkoituksenmukaista säätää luvanvaraisten esineiden luettelosta lain tasolla.

Vientilupaa edellyttävien kulttuuriesineiden ryhmittelyssä on soveltuvin osin noudatettu neuvoston asetuksen esineluokittelua. Neuvoston asetukseen liittyviä euromääräisiä arvoja ei kuitenkaan nykyiseen tapaan otettaisi luvanvaraisuuden perusteeksi. Säännöksen tarkoituksena ei ole sinänsä puuttua esineiden myyntiin, vaan estää ainoastaan esineisiin liittyvien kulttuuriarvojen häviämistä Suomesta.

Pykälän 1 kohdan mukaan kulttuuriesineen luvanvaraisuus ei määräytyisi esineen iän, valmistusmaan tai Suomessa oloajan eikä tekotavan tai taiteellisen arvon perusteella. Ratkaisevaa 1 kohdan soveltuvuuden osalta olisi, että esine tavalla tai toisella liittyisi tai kytkeytyisi kansalliseen historiaan tai sen merkkihenkilöihin. Näin ollen esimerkiksi arkkitehti Alvar Aallon presidentti Urho Kekkoselle lahjoittama sarjatuotettu Savoy-maljakko saattaisi olla vientilupaa edellyttävä esine, vaikka vastaava maljakko ei sitä muutoin edellyttäisi. Sen sijaan vastaavaa kontekstisidonnaisuutta ei edellytettäisi 2 tai 3 kohdassa.

Pykälän 1 kohdassa tarkoitettuja esineitä voisivat olla myös merkkihenkilöihin liittyvä kirjeenvaihto, päiväkirjat ja valokuvat, jotka eivät muodosta 3 kohdassa tarkoitettua arkistokokonaisuutta sekä arvo-, kunnia- ja ansiomerkit. Vientilupaa saattaisivat edellyttää myös merkkihenkilön tieteelliseen, poliittiseen tai muuhun julkiseen toimintaan keskeisesti liittyvä tai siitä kertova esine tai esinekokonaisuus. Kansalliseen historiaan liittyviä vientilupaa edellyttäviä kulttuuriesineitä voisivat olla esimerkiksi Venäjän keisareiden ja alamaisten välisistä suhteista kertovat suomalaisten henkilöiden Venäjän keisareilta saamat viralliset lahjaesineet.

Pykälän 2 kohdan mukaan ilman maastavientilupaa Suomesta ei saisi viedä muinaismuistolaissa tarkoitettuja esineitä, jotka on löydetty maasta tai vedestä. Ilman lupaa ei saisi viedä esimerkiksi mitään maasta tai vedestä löytyneitä yli sata vuotta vanhoja irtaimia arkeologisia esineitä. Kiinteisiin muinaisjäännöksiin kajoaminen olisi jo muinaismuistolain perusteella kiellettyä.

Pykälän 3 kohdan mukaan vientilupaa edellyttäisivät tieteellisen tai muun erityisen syyn vuoksi arvokkaat arkistot ja kokoelmat sekä niiden osat niiden iästä, alkuperämaasta ja Suomessa oloajasta riippumatta. Tällaisiksi maastavientilupaa edellyttäviksi arkistoiksi ja kokoelmiksi voisi katsoa esimerkiksi erityistä kulttuurihistoriallista arvoa omaavat kirja- ja kirjekokoelmat, alkuperäiset arkkitehtuuripiirustukset, tieteelliseen, kaunokirjalliseen tai poliittiseen toimintaan liittyvät arkistot sekä luonnontieteelliset, numismaattiset ja filateeliset kokoelmat.

Pykälän 4 kohdan mukaan vientilupaa edellyttäisivät lain liitteessä säädetyt eräät muut kulttuuriesineet, joita koskisivat eräät ikää tai Suomessa oloaikaa koskevat rajaukset. Esineryhmittely vastaisi pääsääntöisesti voimassaolevaa lakia ja soveltuvin osin kulttuuriesineiden vientiä koskevan neuvoston asetuksen (EY) N:o 116/2009 liitettä 1.

Ehdotetussa laissa on tarkennettu lain soveltamisessa esiin tulleiden näkökohtien perusteella eräiden esineryhmien luvanvaraisuuden ikärajoja. Taideteosten osalta ehdotetaan ikärajaa nostettavaksi nykyisestä 50 vuodesta 100 vuoteen. Kansallisaarteita koskevan suojelun ja kansallisaarteina pidettävien taideteosten löytämisen ja Suomessa pysyttämisen kannalta ikärajan nostamista on pidetty tarkoituksenmukaisena. Taideteoksilla tarkoitettaisiin esimerkiksi maalauksia, veistoksia, taidegrafiikkaa ja muita paperipohjaisia teoksia sekä taideteosten valmistamisessa käytettyjä painolaattoja ja niihin rinnastettavia välineitä.

Taideteollisuuden ja taidekäsityön tuotteiden osalta ikärajoitukset pysyisivät ennallaan, mutta käsitteistöä tarkennettaisiin ottamalla mukaan maininnat uniikeista esineistä ja kansallisesti merkittävistä prototyypeistä. Taideteollisuuden ja taidekäsityön tuotteita voisivat olla esimerkiksi 1) huonekalut, valaisimet ja muu pienesineistö; 2) lasi-, keramiikka- ja puuesineet; 3) muoti- ja tekstiilituotteet sekä tekstiiliteokset; 4) korut ja koriste-esineet; 5) uniikit taideteollisuuden tai taidekäsityön tuotteet; ja 6) rakennuksiin kuuluvan kiinteän sisustuksen osat.

Kirjallisiin tuotteisiin ehdotetaan painettujen kartta-aineistojen rinnalle lisättäviksi ennen vuotta 1800 käsin piirretyt Suomea kuvaavat kartat.

Kulkuneuvojen ja kuljetusvälineiden ikärajaa nostettaisiin 50 vuodesta 75 vuoteen. Maastavientilupaa edellyttäisivät kuitenkin sellaiset 75 vuotta nuoremmat kulkuneuvot ja kuljetusvälineet, jotka liittyvät Suomen kansalliseen historiaan ja merkkihenkilöihin pykälän 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

Myös rahat, kunniamerkit ja mitalit lisättäisiin esineluetteloon. Valokuvien ikärajaa muutettaisiin niin, että jatkossa luvanvaraisia olisivat Suomessa ennen vuotta 1860 tehdyt tallenteet tai niiden alkuperäiset negatiivit.

Soveltamiskäytännöstä saatujen kokemusten perusteella yli 100 vuotta vanhojen esineiden Suomessa oloaikaa nostettaisiin 50 vuodesta 100 vuoteen. Esineryhmiin esitetään joitakin pieniä muutoksia. Kansatieteelliset esineet lisättäisiin omaksi ryhmäkseen selkeyden vuoksi. Tämä esineryhmä kattaisi myös esimerkiksi saamelaisesineistön. Audiovisuaalisen aineiston luonteen takia sen maastavientiä ei nykytilanteesta poiketen enää rajoitettaisi. Voimassa olevan lain 4 §:n 9 e kohdassa tarkoitettu talousesine on käsitteenä osoittautunut epäselväksi, minkä vuoksi sitä ei enää mainittaisi omana ryhmänään. Talousesineet sisältyisivät ehdotetun lain liitteen k kohtaan.

4 §.Poikkeukset vientilupaan. Ehdotetun lain lähtökohtana on, että 3 §:ssä tarkoitettuja kulttuuriesineitä ei saisi viedä Suomen rajojen ulkopuolelle ilman maastavientilupaa. Pykälässä säädettäisiin tapauksista, joissa vientilupaa ei kuitenkaan tarvittaisi. Pykälässä säädetty poikkeusluettelo olisi tyhjentävä. Pykälä vastaisi pääsääntöisesti voimassa olevan lain 5 §:ää.

Vientilupaa ei ensinnäkään tarvittaisi, jos julkiseen kokoelmaan tai arkistoon kuuluva esine tai kirkollinen esine vietäisiin maasta lainaksi näyttelyyn, konservoitavaksi, tieteellistä tutkimusta varten tai muuta määräaikaista tarkoitusta varten ja esine palautettaisiin Suomeen. Julkisella kokoelmalla tarkoitettaisiin valtion, kunnan tai muutoin julkisin varoin ylläpidettyä kokoelmaa kuten museota tai taidemuseota. Evankelis-luterilaiselle kirkolle tai ortodoksiselle kirkkokunnalle kuuluvien kirkollisten esineiden väliaikaiseen maastavientiin ei tarvitsisi lupaa. Poikkeus ei koskisi muiden uskonnollisten yhteisöjen esineistön maastavientiä.

Toiseksi vientilupaa ei uuden 2 kohdan mukaan tarvittaisi, jos kyse olisi muista kuin 1 kohdassa mainituista valtion omistamista kulttuuriesineistä, jotka maastaviennin jälkeen säilyisivät valtion omistuksessa. Käytännössä tällaisia esineitä ja tilanteita olisivat esimerkiksi Suomen edustustoihin, kulttuuri-instituutteihin tai kansainvälisten järjestöjen tiloihin ulkomaille sijoitettavat taideteokset sekä taideteollisuuden ja taidekäsityön tuotteet, jotka viedään maasta toistaiseksi, mutta joiden on tarkoitus säilyä Suomen valtion omaisuutena. Jos valtion omaisuutta vietäisiin maasta edelleen luovutettavaksi, esimerkiksi taideteoksen lahjoittamiseksi, maastaviennille olisi haettava vientilupaa ehdotetussa laissa säädetyllä tavalla. Sama koskisi tilannetta, jossa esine on viety maasta poikkeuksen nojalla, mutta edelleenluovuttaminen ajankohtaistuisi myöhemmin. Säännöksen lisääminen lakiin on osoittautunut tarkoituksenmukaiseksi epäselvyyksien välttämiseksi.

Kolmanneksi vientilupaa ei tarvittaisi esittävien taiteilijoiden tai ammatinharjoittajien työvälineisiin, jotka olisi tarkoitus palauttaa maahan. Säännös koskisi siis esimerkiksi instrumentin kuljettamista maasta taiteilijan mukana esiintymistilaisuuteen.

5 §.Viranomaiset. Pykälän 1 momentin mukaan Museovirasto toimisi yleisenä lupaviranomaisena. Taideteosten osalta lupaviranomaisena olisi kuitenkin Kansallisgalleria. Toimivaltajako olisi tältä osin periaatteessa poissulkeva. Museovirastolla olisi kuitenkin toimivaltaa toimia lupaviranomaisena kaikkien esineiden osalta, jos taide-esine on tarkoitus viedä maasta muuton tai perinnön vuoksi ja jos lupahakemus koskee samanaikaisesti useita esineitä. Tällä halutaan varmistaa, että lupaa hakevan ei tarvitse asioida usean viranomaisen kanssa asiassa, jossa lupa olisi joka tapauksessa 8 §:n 3 momentin mukaisesti myönnettävä.

Pykälän 2 momentin mukaan Museovirasto ja Kansallisgalleria toimisivat kulttuuriesineiden viennistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 116/2009 mukaisina lupaviranomaisina. Neuvoston asetus edellyttää, että kansallisesti säädetään toimivaltaisesta viranomaisesta.

Pykälän 3 momentin mukaan ehdotetussa laissa tarkoitettuina valvontaviranomaisina toimisivat lupaviranomaiset ja Tulli. Rajavartiolain (578/2005) 24 §:n mukaan Rajavartiolaitos suorittaa Tullin ohella tullivalvontaa sekä siihen kuuluvia alustavia toimenpiteitä valtakunnan rajoilla ja niillä rajanylityspaikoilla, joilla Tulli ei ole järjestänyt tullivalvontaa. Valvontaviranomaiset olisivat lähinnä käytännön valvontaa suorittavia tahoja, joilla olisi toimivalta laissa ja neuvoston asetuksessa tarkoitettuihin valvontatoimenpiteisiin.

Pykälän lupaviranomaista koskevat säännökset Museoviraston ja Kansallisgallerian osalta vastaisivat voimassa olevaa lakia. Museovirasto on opetus- ja kulttuuriministeriön alainen kulttuuriperinnön asiantuntijavirasto. Sen tehtävänä on Museovirastosta annetun lain (282/2004) 2 §:n mukaan muun muassa huolehtia kulttuurihistoriallisen kansallisomaisuuden kartuttamisesta, hoidosta ja näytteilläpidosta sekä huolehtia kulttuuriperinnön tutkimisesta ja kulttuuriperintöä koskevan tiedon tallentamisesta. Kansallisgalleria on puolestaan kuvataiteen valtakunnallinen museo. Se on opetus- ja kulttuuriministeriön toimialaan kuuluva julkisoikeudellinen säätiö. Kansallisgalleriasta annetun lain (889/2013) 2 §:n mukaan Kansallisgallerian tehtävänä on muun muassa huolehtia valtion omistuksessa olevan kansallisomaisuutena pidettävän kokoelman ylläpidosta ja kartuttamisesta. Taideteoksia koskevissa maastavientiasioissa Kansallisgalleria toimii perustuslain 124 §:n mukaisena julkista hallintotehtävää hoitavana tahona.

Pykälässä ei kuitenkaan enää annettaisi opetus- ja kulttuuriministeriölle toimivaltaa päättää siitä, että lupaviranomaisina voisi toimia myös valtion laitos tai kunnan ylläpitämä museo. Nykyisin opetus- ja kulttuuriministeriön päätöksen perusteella lupaviranomaisina toimivista yhdeksästä museosta käytännössä ainoastaan Sotamuseo on viime vuosina tehnyt vähäisessä määräin maastavientilupapäätöksiä.

Maastavientilupapäätöksiä koskevien hallintotehtävien keskittäminen Museovirastolle ja Kansallisgallerialle on lupamenettelyn kokonaisuuden kannalta tarkoituksenmukaista. Lakiehdotuksen 7 §:n 3 momentin mukaan Museovirasto ja Kansallisgalleria voisivat tarvittaessa pyytää arkistolaitoksen, Kansalliskirjaston, Sotamuseon, valtakunnallisen erikoismuseon tai muun asiantuntijatahon, esimerkiksi maakuntamuseon, aluetaidemuseon tai muun museon, lausunnon. Näin ollen opetus- ja kulttuuriministeriön päätöksen perusteella nykyisin lupaviranomaisina toimivat museot voisivat jatkossa toimia muiden asiantuntijatahojen ohella lausuntoja antavina asiantuntijoina.

6 §.Luvan hakeminen. Vientilupaa olisi haettava ennen kulttuuriesineen viemistä maasta. Luvan hakijana toimisi esineen omistaja. Esineen omistaja voisi valtuuttaa toisen henkilön tai tahon toimimaan hänen puolestaan. Hakijana toimisi kuitenkin esineen omistaja, jonka tulisi tarvittaessa todistaa omistusoikeutensa. Käytännössä esineen hallinta luo omistajaolettaman. Omistajan tarkistus voisi olla tarpeen sen selvittämiseksi, onko luvan hakijalla ylipäätään toimivaltaa toimia hakijana.

Vientilupaa haettaisiin pykälän 1 momentin mukaan lupaviranomaiselta nykyiseen tapaan kirjallisesti Museoviraston vahvistamalla lomakkeella. Tarkoituksena on jatkossakin käyttää nykyiseen tapaa kahta lomaketta. Lupahakemuslomakkeista toinen vastaisi kansallista lupalomaketta ja toinen kulttuuriesineiden viennistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 116/2009 nojalla annetun komission täytäntöönpanoasetuksen (EU) N:o 1081/2012 mukaista liitettä.

Hakemukseen olisi 1 momentin mukaan liitettävä kuvailu kulttuuriesineestä sekä hakijan tiedossa olevat kulttuuriesineen alkuperää, historiaa ja valmistustapaa koskevat olennaiset tiedot. Hakemukseen liitettävistä asiakirjoista ja lomakkeen sisältämistä tiedoista annettaisiin tarkemmat säännökset valtioneuvoston asetuksella. Valtioneuvoston asetuksella on tarkoitus yhtäältä säätää, että lomakkeessa on annettava muun muassa kulttuuriesineen omistajaa ja hakijaa koskevat tiedot sekä riittävä selvitys kulttuuriesineestä. Toisaalta valtioneuvoston asetuksella on tarkoitus säätää, että hakemukseen on muun muassa liitettävä kulttuuriesinettä koskeva valokuva tai muu yksilöinti. Hakemukseen olisi 10 §:n 4 momentin perusteella liitettävä myös mahdollinen väliaikainen maastavientikielto.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin kulttuuriesineiden viennistä annetun neuvoston asetuksessa (EY) N:o 116/2009 ja lakiehdotuksessa tarkoitetun maastavientiluvan välisestä suhteesta. Siinä tapauksessa, että kulttuuriesineen vientiin olisi haettava samanaikaisesti lupaa neuvoston asetuksen ja ehdotetun lain mukaan, lupaa haettaisiin ainoastaan komission asetuksen mukaisella lomakkeella. Tällöin lupa sisältäisi sekä neuvoston asetuksessa tarkoitetun että lakiehdotuksen 9 §:ssä tarkoitetun luvan.

Pykälä vastaisi pääsääntöisesti voimassa olevan lain 6 §:ää.

7 §.Lupahakemuksen käsittely. Pykälässä säädettäisiin maastavientilupahakemuksen käsittelystä.

Pykälän 1 momentin mukaan ennen lupa-asian ratkaisemista lupaviranomaisella olisi oikeus tutkia esinettä, dokumentoida tai valokuvata sitä tai ottaa siitä jäljennös. Dokumentit tai jäljennökset jäisivät lupaviranomaiselle.

Jäljennöksen ottamisella tai muulla dokumentoinnilla ei olisi tarkoitus loukata esimerkiksi tekijänoikeutta, eikä viranomaisella olisi oikeutta luovuttaa tällaisia dokumentteja eteenpäin. Tekijänoikeuslain (404/1961) 25 d §:n 2 momentin mukaan oikeudenhoidon ja yleisen turvallisuuden vaatima teoksen käyttäminen on sallittua ilman tekijän suostumusta. Lain esitöiden mukaan säännös soveltuu lainkäytöstä ja yleisestä turvallisuudesta vastaavien viranomaisten ja lakisääteisten toimielinten toiminnan lisäksi myös muuhun hallintomenettelyyn. Tällaista hallintomenettelyä on esimerkiksi viranomaisten valvontatehtävien hoitaminen. Teoksen käyttö edellä mainittuun tarkoitukseen on korvauksetonta.

Pykälän 2 momentin mukaan Museovirasto ja Kansallisgalleria voisivat lupahakemusta käsitellessään tarvittaessa pyytää lausunnon arkistolaitokselta, Kansalliskirjastolta, Sotamuseolta, valtakunnalliselta erikoismuseolta tai muulta asiantuntijataholta, kuten esimerkiksi maakuntamuseolta, aluetaidemuseolta tai muulta museolta. Museovirasto ja Kansallisgalleria harkitsisivat tapauskohtaisesti, onko lausuntomenettely tarpeen. Lausunto olisi luonteeltaan asiantuntijanäkemys, eikä se sitoisi Museovirastoa tai Kansallisgalleriaa.

Lupaviranomaisten on lupahakemusten käsittelyssä noudatettava hallinnon yleislakeja, kuten esimerkiksi hallintolakia (434/2003) , kielilakia (423/2003) , saamen kielilakia (1086/2003) ja sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annettua lakia (13/2003) , vaikka tästä ei ehdotetussa laissa ole nimenomaista säännöstä. Näin ollen lupaviranomaisen on esimerkiksi käsiteltävä lupahakemus hallintolain 23 §:n mukaisesti ilman aiheetonta viivytystä.

8 §.Lupaharkinta. Pykälän 1 momentin mukaan vientilupa olisi myönnettävä, jos sen hylkäämiseen ei olisi olemassa erityisiä syitä. Pääsääntö olisi luvan myöntäminen, mikä vastaisi nykyistä lupakäytäntöä. Lupahakemuksen hylkäämiseen liittyisi kynnys. Lupaviranomaisen olisi pystyttävä perustelemaan kielteinen päätös tieteelliseltä, taiteelliselta tai kulttuurihistorialliselta kannalta erityisellä syyllä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin kriteereistä, jotka lupaviranomaisen olisi otettava huomioon vientilupaa harkittaessa ja jotka olisivat perusteena maastavientihakemuksen hylkäämiselle. Kriteerit vastaisivat voimassa olevan lain 7 §:ssä säädettyjä kriteerejä.

Lupaviranomainen voisi tietyissä tapauksissa jättää lupahakemuksen tutkimatta. Tällaisia tilanteita voisivat olla esimerkiksi kulttuuriesineen aitouteen tai omistusoikeuteen liittyvät epäselvyydet tai se, että luvan hakija ei voi osoittaa valtuutusta lupahakemuksen tekemiseen. Lupaharkinnassa ei ole mahdollista laajalti arvioida esineen omistusoikeutta. Siihen voitaisiin kuitenkin kiinnittää huomiota esimerkiksi perinnönjakoa koskevissa riidoissa. Yleisesti kuitenkin kulttuuriesineen hallintaa pidettäisiin sellaisenaan riittävänä perusteena omistajaolettaman syntymiseen. Lupahakemuksen tutkimatta jättäminen olisi asian luonteen vuoksi perusteltua myös tilanteessa, jossa lupaviranomainen ei voisi tutkia esinettä ja suorittaa lupaharkintaa riittävän yksityiskohtaisesti. Tutkimatta jättämistä koskevaa päätöstä ei tehtäisi hakulomakkeelle, vaan siitä annettaisiin erillinen päätös.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin tilanteista, jolloin vientilupa on aina myönnettävä. Säännös vastaisi voimassa olevan lain säännöstä. Ehdotetulla lailla ei ole tarkoitus puuttua yksityisen henkilön omistusoikeuteen, jos henkilö muuttaa pois Suomesta tai jos hän saa kulttuuriesineen perintönä tai osituksen perusteella.

Pykälän 3 momentin 3 kohdan mukaan vientilupa olisi myönnettävä aina myös silloin, kun kulttuuriesine vietäisiin Suomesta määräajaksi ja lupaviranomainen määräisi esineen palautettavaksi Suomeen hakijan esittämänä määräaikana. Säännöksen tarkoituksena on mahdollistaa näyttelylainat ja kulttuuriesineiden konservointi ulkomailla. Määräaikaisesti maastavietävien kulttuuriesineiden lupamenettelyn keventäminen on tarkoituksenmukaista, jotta esineiden maastavienti olisi yhtäältä joustavaa ja lupaviranomaisella säilyisi toisaalta mahdollisuus seurata esineiden liikkumista.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin 3 momentin 3 kohdassa tarkoitetusta määräajasta. Määräaika olisi nykyiseen tapaan enintään kaksi vuotta. Nykytilanteeseen verrattuna uutta olisi se, että määräajan jälkeen uutta määräaikaista lupaa ei olisi mahdollista hakea ennen kuin kaksi vuotta olisi kulunut edellisen luvan voimassaolon päättymisestä. Määräaikainen lupa myönnettäisiin yleensä silloin, kun kulttuuriesineellä olisi suuri kansallinen merkitys. Tällaisissa tapauksissa on pidettävä tarkoituksenmukaisena, että esineen saatavuus ja käytettävyys Suomessa on turvattavissa myös määräaikaista vientiä koskevin ajallisin rajoittein.

9 §.Lupapäätös. Pykälän mukaan lupapäätös tehtäisiin kirjallisena voimassa olevan käytännön mukaisesti 6 §:ssä tarkoitetulle Museoviraston vahvistamalle lomakkeelle. Vastaava päätös tehtäisiin myös komission asetuksen mukaiselle lomakkeelle. Valtioneuvoston asetuksella annettaisiin tarkemmat säännökset päätökseen liitettävistä asiakirjoista. Tarkoituksena on valtioneuvoston asetuksella säätää, että päätökseen on liitettävä valokuva ja lupahakemuksen liitteet.

Hallintolain mukaisesti lupaviranomaisen on perusteltava kielteinen päätöksensä. Päätöksen perustelut annettaisiin erillisellä liitteellä ja se liitettäisiin lomakkeelle tehdyn päätöksen liitteeksi. Myös muutoksenhakuohjeet liitettäisiin päätöksen liitteeksi. Museovirastosta annetun lain 4 §:n 2 momentin mukaan virastossa on merkittävien ja laajakantoisten asioiden ratkaisemista varten erityisistunto. Erityisistunto on Museoviraston korkein päättävä elin. Museovirastosta annetun valtioneuvoston asetuksen (407/2004) 7 §:n mukaan Museoviraston erityisistunnossa ratkaistaan merkittäviä kulttuuriesineiden maastavientihakemuksia. Museoviraston työjärjestyksen mukaan merkittäviä kulttuuriesineiden maastavientiasioita ovat kielteiset maastavientilupahakemukset ja sellaiset hakemukset, joilla on lain soveltamisen kannalta ohjaavaa vaikutusta.

Jos lupaviranomainen ei myöntäisi maastavientilupaa, kulttuuriesineen omistaja voisi halutessaan esittää, että lupaviranomainen hankkisi esineen valtiolle. Asiasta säädetään voimassa olevan lain 9 §:ssä. Tarkoituksena on ollut korostaa yhtäältä sitä, että viranomaisella ei ole oikeutta pakkolunastaa kulttuuriesinettä, jolle ei ole myönnetty maastavientilupaa ja toisaalta sitä, että esineen omistajalla ei ole oikeutta saada esinettä lunastetuksi. Koska kyse ei ole varsinaisesta lunastamisesta valtiolle, vaan vapaaehtoisesta kaupasta, vastaavaa säännöstä ei ole tarkoituksenmukaista ottaa lakiehdotukseen.

Pykälän 2 momentin mukaan kulttuuriesine olisi mahdollista viedä maasta vuoden kuluessa vientiluvan myöntämisestä. Vuoden määräaika vastaisi kulttuuriesineiden viennistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 116/2009 soveltamista koskevista säännöksistä annetun komission täytäntöönpanoasetuksessa (EU) N:o 1081/2012 tarkoitettua määräaikaa. Vuoden määräajan jälkeen lupa raukeaisi ja kulttuuriesineen maastavientiin olisi tarvittaessa haettava uusi maastavientilupa.

Pykälän 3 momentin mukaan maastavientilupaa koskeva päätös olisi esitettävä Tullille ennen kulttuuriesineen maastavientiä. Säännös vastaa voimassa olevan maastavientiasetuksen 7 §:ää.

10 §.Väliaikainen maastavientikielto. Väliaikaisen maastavientikiellon tarkoituksena olisi antaa summaarisesti näkemys siitä, voidaanko kulttuuriesineen maastavientiin myöntää lupa. Kulttuuriesineen ostajan on myyntitilanteissa tärkeää tietää, voidaanko esine viedä maasta. Tieto on oleellinen etenkin esineen julkisen myynnin, kuten huutokaupan yhteydessä. Kielto annettaisiin, jos olisi todennäköistä, että esineelle ei myönnettäisi maastavientilupaa.

Väliaikaisen maastavientikiellon antaisi pykälän 1 momentin mukaan toimivaltainen lupaviranomainen, joita olisivat 5 §:n 1 momentin mukaan Museovirasto ja Kansallisgalleria. Väliaikaista maastavientikieltoa koskeva päätöksenteko poikkeaisi tavanomaisesta hallintopäätöksen tekemisestä siinä, että kiellon antaminen ei tapahtuisi esittelystä. Kiellon antaisi Museoviraston virkamies tai viranhaltija taikka Kansallisgallerian julkista hallintotehtävää hoitava työntekijä, joiden ratkaisuvaltaan väliaikaisen maastavientikiellon antaminen olisi määrätty ja annettu. Väliaikainen maastavientikielto tehtäisiin lomakkeelle ja se annettaisiin todisteellisesti tarkastuspaikalla.

Pykälän 2 momentin mukaan väliaikainen maastavientikielto voitaisiin antaa esineen omistajaa kuulematta. Menettely olisi tarkoituksenmukainen asian luonteen ja kiellon väliaikaisuuden johdosta. Kielto voitaisiin antaa myös omistajan lukuun toimivalle, yleensä huutokaupan edustajalle tai muulle yrittäjälle. Tällä olisi puolestaan velvollisuus ilmoittaa kiellosta päämiehelleen.

Pykälässä tarkoitettu maastavientikielto olisi väliaikainen ja sitä olisi noudatettava, kunnes maastavientilupa-asia ratkaistaisiin lopullisesti maastavientilupaa hakemalla. Koska kielto voi vaikuttaa jo sellaisenaan kulttuuriesineen asiakaskuntaa rajaavasti, siitä tulisi aina ilmoittaa esinettä myytäessä. Ilmoittamisen laiminlyönti ei olisi erikseen rangaistava teko, vaikka tapauksesta riippuen kyse voisi olla lähinnä petoksesta. Väliaikaiseen maastavientikieltoon ei saisi erikseen hakea muutosta, vaan kiellon oikeellisuus olisi saatettava tutkittavaksi hakemalla lupaa kulttuuriesineen maastavientiin.

Pykälä vastaisi voimassa olevan lain 12 §:ää.

11 §.Lupapäätösrekisteri. Pykälässä säädettäisiin maastavientilupia ja väliaikaisia maastavientikieltoja koskevasta lupapäätösrekisteristä. Nykyisin lupapäätösrekisteristä säädetään maastavientiasetuksen 6 §:ssä.

Lupapäätösrekisteriä pidettäisiin maastavientilupien ja väliaikaisten maastavientikieltojen tekemistä ja valvontaa varten. Lupapäätösrekisterin ylläpitäjänä olisi nykyiseen tapaan Museovirasto. Rekisteriin merkittäisiin pykälän 2 momentin mukaan seuraavat tiedot: hakijan nimi ja yhteystieto, lupapäätöstä koskevan kulttuuriesineen omistajan nimi ja yhteystieto, lupapäätöstä ja väliaikaista maastavientikieltoa koskevan kulttuuriesineen yksilöintitiedot, luvan voimassaoloaika sekä väliaikaisen maastavientikiellon antamisajankohta. Lupa-asia tulee lupaviranomaisessa vireille hakemuksen saapuessa. Lupapäätös ja väliaikainen maastavientikieltopäätös sekä niiden tiedot merkittäisiin rekisteriin, kun päätös ja kielto olisi annettu. Kansallisgallerian tulisi 5 momentin mukaan toimittaa tekemänsä lupa- ja kieltopäätöksensä Museovirastolle tiedoksi. Museovirasto veisi Kansallisgallerian toimittamat tiedot lupapäätösrekisteriin.

Pykälän 3 momentin mukaan rekisterin tiedot säilytettäisiin pysyvästi. Tietojen pysyvä säilyttäminen on välttämätöntä kansallisen kulttuuriperinnön tutkimisen ja kulttuuriperintöä koskevan tiedon tallentamiseksi ja säilyttämiseksi. Koska sama kulttuuriesine saattaa tulla uudelleen myyntiin useankin vuoden kuluttua aiemmasta myyntitilanteesta, on tärkeää, että myös esimerkiksi mahdollisen esineelle aiemmin annetun väliaikaisen maastavientikiellon olemassaolo on mahdollista tarkistaa.

Pykälän 4 momentin mukaan Museovirasto voisi luovuttaa rekisteristä salassapitosäännösten estämättä lupapäätöksen hakijaa sekä lupapäätöstä ja väliaikaista maastavientikieltoa koskevan kulttuuriesineen omistajaa koskevia tietoja Kansallisgallerialle ja Tullille siinä määrin kuin tehtävien hoitamiseksi on tarpeen. Tietojen luovuttamiseen sovellettaisiin muutoin, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa säädetään.

12 §.Valvonta. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin tilanteista, jolloin lupaviranomaisella olisi oikeus tutkia esinettä ja saada siitä tietoja. Esineen tutkiminen tarpeellisessa määrin mahdollistaisi myös esineen dokumentoinnin. Tiedonsaantioikeus tarkoittaisi riittävien esinettä koskevien tietojen saamisen. Tällaisia tietoja olisivat esineen ikää ja alkuperää koskevat tiedot. Esineen tutkimis- ja tiedonsaantioikeus koskisi sellaisia myynnissä olevia esineitä, joiden maastavienti mahdollisesti edellyttäisi maastavientilupaa.

Tutkimis- ja tiedonsaantioikeus olisi ensinnäkin silloin, kun esine olisi myytävänä liikkeessä tai huutokaupan näytössä ennen varsinaista huutokauppaa. Toiseksi lupaviranomaisella olisi oikeus tutkia esinettä ja saada siitä tietoja muusta perustellusta syystä. Tällaisena perusteltuna syynä voisi olla muun muassa tilanne, jossa esineen luvanvaraisuus joudutaan tutkimaan esimerkiksi rajatarkastusten yhteydessä tai jossa esine olisi muulla vastaavalla tavalla yleisesti esillä ja siihen voidaan olettaa kohdistuvan maastavienti- tai luovutustarkoitus. Ehdotetun lain tarkoituksen toteutumisen kannalta olisi suotavaa, että kulttuuriesineen ostajalle annettaisiin riittävä tieto esineen mahdolliseen maastavientiin liittyvistä säännöksistä.

Jos olisi epäselvää, edellyttääkö kulttuuriesineen maastavienti lupaa, Tulli voisi 2 momentin mukaan velvoittaa esineen maastaviejän hakemaan esineelle maastavientilupaa. Tulli voi tehdä Euroopan unionin jäsenmaihin matkustavien tai niihin menevien toimitusten tarkastuksia ainoastaan perustellusta syystä.

Pykälän 3 momentin mukaan maastavientiluvan saaneen tulisi ilmoittaa kulttuuriesineen maahan palauttamisesta maastavientiluvan myöntäneelle viranomaiselle, jos esine olisi määrätty palautettavaksi hakijan esittämän määräajan kuluessa. Ilmoitusmenettelyllä pyritään valvomaan esineen palauttamista Suomeen. Jos ilmoitusta ei olisi annettu määräajan päätyttyä, lupaviranomainen voisi pyytää asiassa lisäselvitystä ja tarvittaessa ryhtyä toimiin esineen palauttamiseksi maahan muun lainsäädännön nojalla. Jos lisäselvitystä ei annettaisi, esitutkintaviranomainen voisi käynnistää rikostutkinnan kulttuuriesineen laittomasta maastaviennistä.

Pykälä vastaa pääsääntöisesti voimassa olevan lain 11 §:ää.

13 §.Maksu. Pykälässä säädettäisiin maastavientiluvan maksullisuudesta. Maastavientilupa olisi valtion maksuperustelaissa (150/1992) tarkoitettu julkisoikeudellinen suorite, josta perittävä maksu määräytyisi sen tuottamisesta aiheutuvien kustannusten perusteella.

Maastavientiluvan maksullisuus olisi pääsääntö. Maksu olisi kuitenkin mahdollista jättää perimättä pykälässä säädetyissä tapauksissa. Perimättä jättäminen edellyttäisi aina lupaviranomaiselta erityistä harkintaa.

Pykälän mukaan maksun perimättä jättäminen olisi mahdollista ensinnäkin lakiehdotuksen 8 §:n 3 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa. Maksu voitaisiin jättää perimättä tapauksissa, joissa vientilupa olisi aina myönnettävä ilman lupaviranomaisen harkintaa. Tältä osin pykälä vastaisi nykytilaa.

Toiseksi maksu voitaisiin jättää perimättä, jos siihen olisi muutoin erityisiä syitä. Erityisillä syillä tarkoitettaisiin lähinnä tilanteita, joissa kulttuuriesineen maastavienti edellyttäisi maastavientilupaa, mutta maastavientiluvasta perittävä maksu olisi kohtuuton kulttuuriesineen arvoon nähden. Maksun perimättä jättäminen perustuisi kohtuullisuuteen ja se edistäisi lakiehdotuksen tavoitetta ja tarkoitusta. Säännös maksun perimättä jättämisestä erityisestä syystä olisi uusi.

Museoviraston myöntämistä maastavientiluvista peritään tällä hetkellä Museoviraston suoritteiden maksullisuudesta annetun opetus- ja kulttuuriministeriön antaman asetuksen (1452/2014) 2 §:n mukaan 75 euron suuruinen kiinteä maksu. Kansallisgallerian maastavientilupapäätöksen maksullisuudesta annetun opetus- ja kulttuuriministeriön asetuksen (221/2014) 1 §:n mukaan Kansallisgallerian tekemistä maastavientilupapäätöksistä peritään 97 euron suuruinen kiinteä maksu.

14 §.Muutoksenhaku. Pykälä sisältäisi muutoksenhakusäännökset. Maastavientilupaa koskevaan päätökseen haettaisiin muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen siten kuin hallintolainkäyttölaissa (586/1996) säädetään. Maastavientiluvasta perittävän maksun muutoksenhakuun sovellettaisiin puolestaan valtion maksuperustelain 11 b §:n säännöksiä.

Muutoksenhakuoikeus olisi käytännössä kulttuuriesineen omistajalla tai hänen valtuuttamallaan taholla. Muutosta olisi mahdollista hakea sekä kielteiseen maastavientilupapäätökseen että tutkimatta jättämispäätökseen. Valittamalla ei kuitenkaan voisi hakea muutosta 10 ja 12 §:ssä tarkoitettuun lupaviranomaisen tutkimistoimenpiteeseen eikä väliaikaista maastavientikieltoa koskevaan päätökseen.

Pykälän 2 momentin mukaan hallinto-oikeuden päätökseen saisi hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen vain, jos korkein hallinto-oikeus myöntää valitusluvan. Valituslupamenettelyn piiriin kuuluisivat esimerkiksi vientilupapäätökset.

15 §.Viittaus rikoslakiin. Pykälässä viitattaisiin rikoslain (39/1889) 46 luvun maahantuontiin ja maastavientiin liittyviin rikoksiin. Rikoslain 46 luvun 1—3 §:ssä säädetään säännöstelyrikoksista ja 4—5 §:ssä salakuljetuksesta. Rangaistavaa olisi esimerkiksi kulttuuriesineen maastavienti ilman tarvittavaa lupaa ja lupahakemuksen hylkäämisestä huolimatta tapahtuva maastavienti. Rangaistavaa olisi myös väliaikaisen maastavientikiellon vastainen menettely. Sen sijaan lakiehdotuksen 12 §:n 3 momentissa mainitun ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönti ei olisi rangaistavaa. Laittomaan maastavientiin voisi liittyä menettämisseuraamus muiden salakuljetusrikosten tapaan.

16 §.Puhevallan käyttäminen. Pykälän tarkoituksena on selkeyttää lupaviranomaisina toimivien Museoviraston ja Kansallisgallerian asemaa rikosasian käsittelyssä muun muassa takavarikko- ja vahingonkorvausvaatimuksen esittämisoikeuden kannalta. Pykälän mukaan rikosasiaa käsiteltäessä Museovirastolla, Kansallisgallerialla ja Tullilla on oltava tilaisuus käyttää puhevaltaa rikosasioissa.

17 §.Voimaantulo. Pykälässä säädetään lain voimaatulosta.

18 §.Siirtymäsäännökset. Ennen lain voimaantuloa vireille tulleet lupahakemukset ja niitä koskevat valitukset käsiteltäisiin loppuun pykälän 1 momentin mukaan lain voimaan tullessa voimassa olleiden säännösten mukaan.

Pykälän 2 momentin mukaan ennen lain voimaantuloa tehdyt lupapäätökset oikeuttaisivat ehdotetun lain voimassa ollessa maastavientiin. Lupapäätökseen sovellettaisiin lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Samoin meneteltäisiin kulttuuriesineiden palauttamiseen silloin, kun lupa on myönnetty sillä perusteella, että esine on tarkoitus palauttaa takaisin Suomeen.

1.2Laki varastetuista tai laittomasti maastaviedyistä kulttuuriesineistä tehdyn Unidroit´n yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja yleissopimuksen soveltamisesta

Joulukuun 18 päivänä 2015 voimaan tulleen palauttamislain mukaan opetus- ja kulttuuriministeriö hoitaa kulttuuriesineiden palauttamiseen liittyviä keskusviranomaistehtäviä oikeusministeriön asemesta. On pidettävä tarkoituksenmukaisena, että myös varastetuista tai laittomasti maastaviedyistä kulttuuriesineistä tehdyn Unidroit´n yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja yleissopimuksen soveltamisesta annetussa laissa tarkoitetut vastaavat tehtävät siirrettäisiin oikeusministeriöltä opetus- ja kulttuuriministeriölle. Tämän vuoksi lain 8 ja 9 §:ää muutettaisiin siten, että laissa tarkoitettuna keskusviranomaisena toimisi opetus- ja kulttuuriministeriö.

1.3Laki Kansallisgalleriasta

18 §.Pääjohtajan tehtävät. Pykälän 1 momentin 5 kohtaa muutettaisiin teknisesti siten, että viittauksella kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamisesta annettuun lakiin tarkoitettaisiin ehdotettua lakia.