HE 356/2014

1.1Lainsäädäntö ja käytäntö

Yritysten välisissä kaupallisissa sopimuksissa on laaja sopimusvapaus muun muassa sen suhteen, minkä ajan kuluessa kauppahinta tai muu rahavastike on suoritettava.

Maksuajan pituutta koskevia erityissäännöksiä on kaupallisten sopimusten maksuehdoista annetussa laissa (30/2013) , jäljempänä maksuehtolaki , jolla on pantu täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2011/7/EU kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta, jäljempänä maksuviivästysdirektiivi. Maksuehtolain 5 §:ssä säädetään direktiivin edellyttämin tavoin, että elinkeinonharjoittajien välisissä tavaran tai palvelun vastikkeeksi suoritettavissa maksuissa maksuaika saa ylittää 60 päivää vain, jos siitä on nimenomaisesti sovittu. Laki on velkojan hyväksi pakottava. Muuten Suomen lainsäädännössä ei ole rajoitettu yritysten välillä sovittavia maksuaikoja. Maksuehtoja voidaan kuitenkin muiden sopimusehtojen tavoin sovitella varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929) , jäljempänä oikeustoimilaki , 36 §:n nojalla, jos ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Tästä säädetään selvyyden vuoksi myös maksuehtolain 9 §:ssä.

Yritysten väliset maksuajat ovat Suomessa lyhyitä moniin muihin Euroopan maihin verrattuna. Esimerkiksi Intrum Justitian vuonna 2014 tekemän tutkimuksen mukaan yritysten välillä sovitut maksuajat olivat Suomessa keskimäärin 20 päivää ja tosiasiassa toteutuneet maksuajat keskimäärin 26 päivää. Saman tutkimuksen mukaan noin kolmessa neljäsosassa kaikista saatavista maksuaika oli enintään 30 päivää. Tutkimuksessa Suomen maksuajat arvioitiinkin kaiken kaikkiaan Euroopan lyhimmiksi. Monissa muissa Euroopan maissa yritysten välillä esiintyy huomattavasti pidempiä maksuaikoja ja esimerkiksi maksuviivästysdirektiivissä nimenomaisen sopimisen rajaksi asetettua 60 päivää pidemmät maksuajat ovat tavanomaisia.

Myös Suomessa on viime aikoina havaittu esiintyneen yritysten välisten maksuaikojen pidentymistä. Suomen Yrittäjät ry teki oikeusministeriölle 15 päivänä lokakuuta 2013 ehdotuksen maksuehtolain muuttamisesta siten, että yritysten välimaksuajan sallituksi enimmäiskestoksi kaupallisissa sopimuksissa säädetään 30 päivää, eikä tämän pidemmästä maksuajasta voitaisi sopia. Ehdotuksen mukaan kohtuuttoman pitkät maksuajat ovat yleistyneet Suomessa merkittävästi, mitä ei voida pitää velkojana olevien pienyritysten kannalta hyväksyttävänä eikä sopimustasapainon kannalta perusteltuna. Vastaavaa muutosta ehdotettiin kansanedustaja Outi Mäkelän /kok ym. lakialoitteessa LA 64/2013 vp.

Oikeusministeriö on selvittänyt yritysten välisten maksuehtojen nykykäytäntöä ja sen kehitystä yhteistyössä Suomen Yrittäjät ry:n ja Elinkeinoelämän Keskusliitto EK ry:n kanssa. Selvitys tukee käsitystä siitä, että yritysten välillä sovituissa maksuajoissa on viime aikoina tapahtunut pidentymistä. Pitkät maksuajat ja pidentymiskehitys näyttävät toisaalta koskevan vain osaa yrityksistä, eivät sen sijaan kaikkia tai edes valtaosaa yrityksistä taikka yritysten laskutuskannasta. Pitkiä maksuaikoja ja pidentymiskehitystä esiintyy kuitenkin muun muassa teollisuudessa ja varsinkin keskisuurten yritysten ollessa velkojana. Tyypillisesti ilmiö koskee tilanteita, joissa velallisena on velkojaa selvästi suurempi yritys.

Tarkempaa tietoa yritysten välisiä maksuaikoja koskevasta käytännöstä on selvityksestä laaditussa oikeusministeriön muistiossa (”Yritysten väliset pitkät maksuajat”, 15.5.2014).

1.2Kansainvälinen kehitys sekä ulkomaiden ja EU:n lainsäädäntö

Euroopan unionin lainsäädäntö sallii yritysten sopivan niiden välisten saatavien maksuajoista. Maksuviivästysdirektiivin 3 artiklan 5 kohdassa säädetään ainoastaan, että maksuaika ei saa ylittää 60:tä kalenteripäivää, jollei sopimuksessa nimenomaisesti toisin sovita ja edellyttäen, ettei se ole velkojan kannalta selvästi kohtuutonta 7 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Kyseessä on vähimmäissääntely velkojan hyväksi, eli jäsenvaltion lainsäädännössä voidaan säätää asiasta velkojalle edullisemmalla tavalla. Direktiivin säännökset on Suomessa pantu täytäntöön edellä mainituilla maksuehtolain ja oikeustoimilain säännöksillä.

Myös Ruotsissa yritysten välisten saatavien maksuaikojen suhteen vallitsee sopimusvapaus. Ruotsissa on kuitenkin päädytty maksuviivästysdirektiivin 3 artiklan 5 kohdan vähimmäisvaatimusta tiukempaan sääntelyyn, jonka mukaan velkojan on nimenomaisesti hyväksyttävä 30:tä päivää pidempi maksuaika itseään sitovaksi. Lisäksi Ruotsissa, jossa on viime aikoina esiintynyt samankaltaista maksuaikojen pidentymistä kuin Suomessa, on selvitetty kysymystä maksuaikojen pituuden rajoittamisesta pakottavalla lainsäädännöllä. Lainsäädäntötoimiin ei kuitenkaan ole ainakaan toistaiseksi katsottu aiheelliseksi ryhtyä. Sen sijaan on keskusteltu mahdollisuudesta vaikuttaa maksuaikoihin elinkeinoelämän itsesääntelyn keinoin.

Tanskassa ja Norjassa oikeustila on samankaltainen kuin Suomessa. Tanskan lainsäädännön mukaan yritysten välinen maksuaika saa ylittää 60 päivää vain, jos velkoja on nimenomaisesti hyväksynyt pidemmän maksuajan. Norjan lainsäädäntö vastaa Suomen maksuehtolain säännöksiä.

Yritysten välisissä maksuajoissa vallitsee vastaavasti sopimusvapaus esimerkiksi Saksassa, Iso-Britanniassa ja Alankomaissa sekä Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Maksuviivästysdirektiivin vaatimus siitä, että 60 päivää ylittävästä maksuajasta on sovittava nimenomaisesti, on tavallisesti pantu täytäntöön sellaisenaan. Mainituista maista ainakin Iso-Britanniassa on hiljattain keskusteltu toimista maksutapakulttuurin parantamiseksi niin, että maksuajat lyhenisivät. Lainsäädäntötoimet eivät kuitenkaan vaikuta todennäköisiltä, vaan tavoitteeseen pyrittäneen muilla keinoin.

Säännöksiä pakottavista enimmäismaksuajoista on Euroopan valtioista ainakin Ranskassa ja Espanjassa. Näissä pisin sallittu maksuaika on pitkä, esimerkiksi Espanjassa 60 päivää, ja merkille pantavaa on, että kyseisissä maissa niin sovitut kuin tosiasiassa toteutuvat maksuajat ovat huomattavasti pidempiä kuin esimerkiksi Suomessa.

1.3Nykytilan arviointi

Oikeusministeriön yhdessä elinkeinoelämän järjestöjen kanssa tekemät selvitykset osoittavat edellä todetuin tavoin, että yritysten välisissä sopimuksissa on viime aikoina esiintynyt maksuaikojen pidentymistä. Selvimmin tämä kehitys näkyy keskisuurten teollisuusyritysten laskusaatavissa.

Suomalaisten yritysten kilpailukyvyn ja rahoitusmahdollisuuksien sekä muun muassa erikoiskaupan tarpeiden kannalta on tärkeätä säilyttää sopimusvapaus siten, että yritykset voivat sopia välisistään maksuehdoista haluamallaan, kulloiseenkin tarpeeseen sopivalla tavalla.

Nykytilaa, jossa pidentyvät maksuajat aiheuttavat vaikeuksia osalle pienistä ja keskisuurista yrityksistä, ei kuitenkaan voida pitää tyydyttävänä ottaen erityisesti huomioon pienten ja keskisuurten yritysten merkitys Suomen taloudelle ja työllisyydelle. Voimassa olevassa lainsäädännössä edellytetään nimenomaista sopimista maksuajasta vain poikkeuksellisen pitkien maksuaikojen osalta, jolloin maksuehdot eivät välttämättä saa sopimusneuvotteluissa ansaitsemaansa huomiota. Nykyinen nimenomaisen sopimisen 60 päivän raja, joka on EU:n lainsäädännössä velkojan suojaksi asetettu vähimmäisvaatimus, on myös omiaan luomaan väärän vaikutelman, että vasta tätä pidempää maksuaikaa olisi Suomessakin pidettävä epätavallisen pitkänä yritysten välillä.