HE 26/2013

2.1Kansallinen lainsäädäntö ja käytäntö

2.2Kansainvälinen kehitys

2.3EU:n lainsäädäntö

Euroopan unioni ei ole antanut valtioiden ja niiden omaisuuden lainkäytöllistä koskemattomuutta koskevaa lainsäädäntöä.

Suomalaisten tuomioistuinten kansainvälinen toimivalta EU- jäsenvaltioiden keskinäisissä siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa perustuu neuvoston asetukseen (EY) N:o 44/2001 tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla. Kyseinen asetus ei kuitenkaan sisällä nimenomaisia erityissäännöksiä valtion asemasta siviiliprosessin asianomaisena. Valtion lainkäytöllinen koskemattomuus on erotettava tuomioistuimen toimivallasta yksittäisessä tapauksessa. Lainkäytöllistä koskemattomuutta tulee arvioida erikseen sitä koskevien säännösten nojalla. Tuomioistuin voi olla yksittäisessä asiassa toimivaltainen, mutta vastaajana oleva vieras valtio saattaa silti nauttia koskemattomuudesta ja tuomioistuin on velvollinen jättämään kanteen tutkimatta. Sama koskee myös tuomioiden täytäntöönpanoa.

Yleissopimuksen 22 artiklassa määrätään valtiota vastaan nostetun haastehakemuksen tai muun oikeudenkäynnin vireillepanoa koskevan asiakirjan tiedoksiannosta. EU:n jäsenvaltioiden kesken tapahtuvaan asiakirjojen tiedoksiantoon sovelletaan kuitenkin kansallisen lainsäädännön ohella myös Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EY) N:o 1393/2007 oikeudenkäynti- ja muiden asiakirjojen tiedoksiannosta jäsenvaltioissa siviili- tai kauppaoikeudellisissa asioissa. Asetuksen johdantokappaleen mukaan asetuksella on etusija suhteessa sen soveltamisalaa koskeviin jäsenvaltioiden tekemiin kahden- tai monenvälisiin sopimuksiin tai järjestelyihin. Asetusta sovelletaan sen 1 artiklan mukaisesti siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa, joissa oikeudenkäynti- tai muu asiakirja on lähetettävä tiedoksiantoa varten jäsenvaltiosta toiseen jäsenvaltioon. Asetusta ei sovelleta vero-, tulli tai hallinto-oikeudellisiin asioihin eikä valtion vastuuseen teosta tai laiminlyönneistä, jotka on tehty julkista valtaa käytettäessä. Asetus saattaa näin ollen ainakin joissain tapauksissa tulla sovellettavaksi myös nyt hyväksyttävänä olevan yleissopimuksen 22 artiklan mukaisessa oikeudenkäyntiasiakirjojen tiedoksiannossa.

I Osa - Johdanto

1 artikla.Tämän yleissopimuksen soveltamisala. Sopimuksen 1 artiklassa määritellään sopimuksen soveltamisala. Artiklan mukaan yleissopimusta sovelletaan valtion ja sen omaisuuden lainkäytölliseen koskemattomuuteen toisen valtion tuomioistuimissa. Artiklan viittaus valtioon määritellään kansainvälisen oikeuden mukaisesti. Käsitteiden tuomioistuin ja valtio käyttö tämän sopimuksen soveltamisessa määritellään kuitenkin erikseen yleissopimuksen 2 artiklassa. Soveltamisalan kannalta keskeisiä ovat myös 3 ja 26 artiklat, jotka määrittävät yleissopimuksen suhdetta kansainväliseen oikeuteen ja muihin sopimuksiin.

Yleissopimuksen sisältämä oikeus lainkäytölliseen koskemattomuuteen ei rajoitu ainoastaan oikeuslaitoksen suorittamaan lainkäyttöön, vaan kattaa myös esimerkiksi hallinnolliset ja täytäntöönpanotoimet, joilla on yhteys kyseiseen oikeudenkäyntiin. Oikeus vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen koskee kaikkia lainkäytön eri vaiheita.

YK:n yleiskokouksen päätöslauselmassa (A/Res/59/38), jolla yleiskokous hyväksyi yleissopimuksen, vahvistetaan yhteisymmärrys siitä, että yleissopimusta ei sovelleta valtion oikeuteen vedota koskemattomuuteensa rikosprosessissa. Yleissopimusta käsitelleen ad hoc -komitean puheenjohtajan lausunnossa todetaan lisäksi, että yleissopimusta ei sovelleta myöskään sotilaalliseen toimintaan.

Sopimuksen jo hyväksyneistä maista Norja ja Ruotsi ovat hyväksymisen yhteydessä antaneet erilliset julistukset, joilla ne toteavat, että yleissopimuksen määräyksiä ei sovelleta sotilaalliseen toimintaan ja että yleissopimuksen 3 artiklan sisältämästä valtionpäämiesten kansainvälisen oikeuden nojalla ratione personae kuuluvista erioikeuksista ja vapauksia koskevasta erityisestä maininnasta huolimatta yleissopimuksella ole vaikutusta myöskään muihin valtion edustajiin, jotka kansainvälisen oikeuden mukaisesti nauttivat ratione personae -koskemattomuudesta. Norjan ja Ruotsin antamissa julistuksissa todetaan lisäksi, että yleissopimuksen hyväksymisellä ei ole vaikutusta kansainvälisessä oikeudessa mahdollisesti myöhemmin tapahtuvalle kehitykselle ihmisoikeuksien suojelussa.

Ruotsin yleissopimuksen hyväksymistä koskeneessa esityksessä perusteltiin viimeksi mainittua, ihmisoikeuksien alalla tapahtuvaa kehitystä koskevaa julistusta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Al-Adsani v. UK –tapauksessa antamalla tuomiolla, jossa tuomioistuin totesi, että kidutuksen vastainen kielto on saanut kansainvälisessä oikeudessa jus cogens luonteen. Tuomioistuin totesi myös, ettei tuomion antamisen hetkellä ollut havaittavissa kansainvälisessä tapaoikeudessa sellaista normia, joka estäisi vetoamisen valtion koskemattomuuteen silloin, kun tuomioistuimessa käsitellään toisen valtion alueella tapahtuvasta kidutuksesta tai muusta ihmisarvoisen kohtelun loukkaamisesta määrättävää siviilioikeudellista vahingonkorvausta. Myös ILC kiinnitti vuonna 1999 yleiskokoukselle toimittamissaan päivitetyissä kommenteissa huomiota tähän kehitykseen kansainvälisen oikeuden alalla todeten, ettei tätä kysymystä ole lainkaan käsitelty artiklaluonnoksissa. ILC:n mukaan tätä kansainvälisen oikeuden kehityssuuntaa ei kuitenkaan tulisi jättää huomiotta. Tästä huolimatta yleissopimus lopullisessa muodossaan ei sisällä edellä mainittuja määräyksiä.

Myös Suomen osalta esitetään annettavaksi Norjaa ja Ruotsia vastaavalla tavalla soveltamisalaa selventävä julistus.

2 artikla.Määritelmät. Artiklan 1 kohdassa määritellään sopimuksessa käytetyt käsitteet tuomioistuin, valtio ja liiketoimi. Artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan tuomioistuimella tarkoitetaan kaikkia sellaisia valtion toimielimiä, joilla on oikeus lainkäyttötehtävien hoitamiseen. Määritelmä koskee sekä alempia että ylempiä oikeusasteita.

Sopimus ei sisällä lainkäyttötehtävän määritelmää. Lainkäyttötehtävän määrittely vaihtelee valtioiden kesken. Lainkäyttötehtäviä voi olla paitsi tuomioistuimilla myös erilaisilla hallinnollisilla toimielimillä. Lainkäyttötehtävällä voidaan tarkoittaa useita eri oikeudenkäynnin vaiheita kanteen nostamisesta täytäntöönpanoon. Lainkäyttötehtävän alaan kuuluvilla toimenpiteillä tulee kuitenkin aina olla yhteys tiettyyn oikeudenkäyntiin.

Sopimusneuvotteluissa koskemattomuuteen oikeutetun osapuolen määrittely osoittautui vaikeaksi. Kun koskemattomuusväite esitetään tuomioistuimessa, tuomioistuimen on ensin otettava kantaa siihen, onko kyseessä oleva taho sellainen oikeussubjekti, joka ylipäätään voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen. Osapuolen on ensinnäkin täytettävä tietyt kansainvälisessä oikeudessa määritellyt valtion ulkoiset tunnusmerkistöt, joita ovat ainakin tietty tarkkaan määritelty alue, pysyvä väestö, hallinto ja kyky muiden valtioiden kanssa käytävään kanssakäymiseen. Toisekseen osapuolen tulee täyttää tietyt sisäiset tunnusmerkistöt. Yleissopimusneuvotteluissa keskusteltiin pitkään rajanvedosta valtion erilaisten sisäisten tahojen oikeudesta vedota koskemattomuuteen. Riidattomana nähtiin, että valtion keskushallinto ja sen toimielimet voivat vedota koskemattomuuteen. Eri kantoja esitettiin kuitenkin osavaltion tai muiden alueellisten, paikallisten tai poliittisten kokonaisuuksien tai toimielinten oikeudesta vedota valtion koskemattomuuteen. Eri näkemyksiä esitettiin myös siitä, pitäisikö tätä oikeutta arvioida kyseisen tahon aseman vai tosiasiallisen oikeuden käyttää julkista valtaa perusteella. Lopullisessa tekstissä ratkaisu löydettiin näiden kriteerien yhdistelmästä. Liittovaltion osavaltiot ja muut poliittiset kokonaisuudet voivat nauttia valtion koskemattomuudesta silloin, kun niillä on oikeus julkisen vallan käyttöön ja kun ne toimivat tässä ominaisuudessa. Valtion laitokset ja muut elimet voivat nauttia valtion koskemattomuudesta puolestaan silloin, kun niillä on oikeus käyttää ja ne tosiasiallisesti käyttävät julkista valtaa.

Artiklan 1 kohdan b alakohta sisältää yleissopimuksen soveltamistarkoituksessa neliosaisen valtion määritelmän. Kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan valtiolla tarkoitetaan valtiota ja sen hallintoelimiä. Tähän alakohtaan sisältyvät muun muassa valtionpäämiehet, pääministerit, keskushallinto, ministeriöt, erilaiset toimistot ja edustustot.

Toisen alakohdan nojalla valtiolla tarkoitetaan myös liittovaltion osavaltioita tai muita valtion poliittisia yksiköitä, jos niillä on oikeus julkisen vallan käyttöön ja jotka toimivat tässä ominaisuudessa. Muilla valtion poliittisilla yksiköillä tarkoitetaan sellaisia liittovaltion yksiköitä, joiden historiallisista tai muista syistä katsotaan nauttivan valtion koskemattomuudesta. Viime kädessä on kunkin valtion valtiosääntöoikeudellinen tai historiallinen kysymys, katsotaanko valtion yksikkö kuuluvaksi tämän alakohdan piiriin.

Kolmannen alakohdan mukaan valtiolla tarkoitetaan lisäksi valtion laitoksia tai elimiä tai muita yhteisöjä siinä tapauksessa, että niillä on kansallisen lainsäädännön mukainen oikeus käyttää julkista valtaa. Lisäksi edellytetään, että ne tosiasiallisesti kyseisessä tapauksessa myös käyttävät valtiolle kuuluvaajulkista valtaa.

Neljännen alakohdan mukaan valtiolla tarkoitetaan sopimuksessa lisäksi valtion edustajia, jotka toimivat tässä ominaisuudessa. Valtion edustajat ovat luonnollisia henkilöitä, jotka on valtuutettu edustamaan valtiota siten kuin valtio on määritelty i - iii alakohdissa. Edellytyksenä on, että edustajat toimivat tässä ominaisuudessa, mikä merkitsee sitä, että valtion koskemattomuuden piiriin kuuluvat ainoastaan näiden henkilöiden virantoimituksessa tekemät toimet. Toisin sanoen heidän yksityishenkilöinä tekemänsä toimet jäävät koskemattomuuden ulkopuolelle. Esimerkiksi valtionpäämiesten voitaisiin katsoa kuuluvan sekä i alakohdan että iv alakohdan piiriin.

Artiklassa määritellään liiketoimi jakamalla sopimukset ja oikeustoimet kolmeen ryhmään. Liiketoimen määritelmä on luettava yhdessä artiklan 2 kohdan kanssa. Artiklassa määrätään myös, että sopimuksen tai oikeustoimen katsominen yleissopimuksessa tarkoitetuksi liiketoimeksi tulee perustua ensisijaisesti sopimuksen tai oikeustoimen luonteeseen mutta myös osapuolten tarkoitus tulee ottaa huomioon tietyissä tapauksissa. Taustalla on jako perinteiseen valtiovallan harjoittamiseen liittyvään toimintaan ( acta iure imperii ) ja valtiojohtoiseen liiketoimintaan ( acta iure gestionis ). Sopimuksen ja oikeustoimen tarkoitukseen voidaan vedota esimerkiksi tapauksessa, jossa on kyse elintarvikkeiden tai lääkeaineiden hankintaa koskevasta, luonteeltaan kaupallisesta oikeustoimesta, jos hankinnan tarkoitus on yleishyödyllinen kuten lääkkeitä epidemian leviämisen estämiseksi tai elintarvikkeita nälänhädän torjumiseksi.

Artiklan 3 kohdan nojalla artiklan määritelmät eivät vaikuta näiden käsitteiden merkityksiin muissa kansainvälisissä asiakirjoissa tai valtion sisäisessä lainsäädännössä.

3 artikla.Erioikeudet ja vapaudet, joihin tämä yleissopimus ei vaikuta. Artiklan mukaan yleissopimus ei vaikuta erioikeuksiin ja vapauksiin, joita valtiolla on kansainvälisen tapaoikeuden tai muiden kansainvälisten sopimusten nojalla. Artikla täydentää 26 artiklaa, joka koskee yleissopimuksen suhdetta muihin sopimuksiin. Vaikka 3 artikla onkin osittain päällekkäinen 26 artiklan kanssa, sopimuksen 3 artiklan määräyksillä on itsenäistä merkitystä ainakin siltä osin kuin erioikeudet ja vapaudet perustuvat kansainväliseen tapaoikeuteen. Yleissopimusta käsitelleen ad hoc -komitean puheenjohtajan lausunnon mukaan yleissopimuksessa yleisenä lähtökohtana on se, ettei yleissopimus sovellu sellaisissa tapauksissa, joissa soveltuu jokin muu koskemattomuutta koskeva säännöstö.

Artiklan mukaisesti yleissopimus ei vaikuta valtion diplomaattisten edustustojen ja konsuliedustustojen erioikeuksiin ja vapauksiin eikä valtionpäämiehille kansainvälisen oikeuden nojalla ratione personae kuuluviin erioikeuksiin ja vapauksiin. Artiklassa mainitaan ratione personae –koskemattomuuden osalta ainoastaan valtionpäämiehet. Artiklaa ei voida kuitenkaan tulkita siten, että tapaoikeuden mukaista ratione personae –koskemattomuutta tällä sopimuksen määräyksellä rajoitettaisiin muiden valtion edustajien osalta. Artiklan viittausta valtionpäämiehiin ei näin ollen ole pidettävä tyhjentävänä. Tulkintaa koskevien epäselvyyksien välttämiseksi esitetäänkin, että Suomen osalta annettaisiin sopimuksen ratifioinnin yhteydessä julistus, jonka mukaan yleissopimuksen hyväksymisellä ei ole vaikutusta yleissopimuksen 3 artiklassa mainittujen valtionpäämiesten lisäksi muihinkaan kansainvälisen tapaoikeuden nojalla ratione personae -koskemattomuutta nauttiviin valtion edustajiin. Tämän henkilöryhmän määrittely jäisi siis jatkossakin kansainvälisen tapaoikeuden varaan.

Yleissopimus ei myöskään vaikuta valtion omistamien tai käyttämien ilma- tai avaruusalusten kansainvälisen oikeuden mukaiseen lainkäytölliseen koskemattomuuteen. Sopimusneuvotteluissa katsottiin, että ilma- ja avaruusaluksia koskien tarvitaan vielä perusteellisempaa selvittämistä ja keskusteluja. Asia ei ollut kypsä ratkaistavaksi. Valtion omistamia tai käyttämiä merenkulkuun käytettäviä aluksia koskevat määräykset sen sijaan sisältyvät sopimuksen 16 artiklaan.

Diplomaattisten edustustojen ja konsuliedustustojen erioikeuksia ja -vapauksia koskien Suomessa on kansallisesti saatettu voimaan Diplomaattisia suhteita koskeva vuoden 1961 Wienin yleissopimus (SopS 3 ja 4/1970) sekä Konsulisuhteita koskeva vuoden 1963 Wienin yleissopimus (SopS 49 ja 50/1980).

4 artikla.Tämän yleissopimuksen taannehtivuuden kielto. Artiklassa rajataan yleissopimuksen ajallinen soveltamisala. Yleissopimusta ei sovelleta taannehtivasti. Tämä merkitsee sitä, ettei yleissopimusta sovelleta oikeudenkäyntiin, joka on pantu vireille valtiota vastaan toisen valtion tuomioistuimessa ennen kuin yleissopimus on tullut kyseisten valtioiden osalta voimaan. Taannehtivuuden kielto koskee vain tätä yleissopimusta, eikä se siten rajoita sellaisten sääntöjen soveltamista, joita sovelletaan valtioiden ja niiden omaisuuden lainkäytölliseen koskemattomuuteen kansainvälisen tapaoikeuden tai muiden kansainvälisten sopimusten nojalla.

II Osa – Yleiset periaatteet

5 artikla.Valtion lainkäytöllinen koskemattomuus. Artikla sisältää yleissopimuksessa noudatettavan pääsäännön, jonka mukaan valtiolla ja sen omaisuudella on lainkäytöllinen koskemattomuus toisen valtion tuomioistuimessa, jollei yleissopimuksessa toisin määrätä. Tämä lähtökohta ilmentää kansainvälisessä tapaoikeudessa vakiintunutta rajoitetun koskemattomuuden periaatetta. Käytäntö ei kuitenkaan ole ollut yhtenäinen siinä suhteessa, millaisten toimien on katsottu jäävän valtion koskemattomuuden ulkopuolelle. Sopimuksessa tätä rajanvetoa pyritään selventämään määrittelemällä sopimuksen III osassa ne oikeudenkäynnit, joissa valtion lainkäytölliseen koskemattomuuteen ei voida vedota. Pääsääntönä sopimuksessa on valtion ja sen omaisuuden lainkäytöllinen koskemattomuus, minkä vuoksi koskemattomuudesta tehtäviä poikkeuksia on tulkittava suppeasti.

6 artikla.Yksityiskohtaiset määräykset valtion lainkäytöllisen koskemattomuuden toteuttamiseksi. Artiklassa määrätään valtion velvollisuudesta pidättäytyä käyttämästä toimivaltaansa toista valtiota vastaan tuomioistuimessaan vireillä olevassa oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimen tulee päättää omasta aloitteestaan, että kyseisen toisen valtion lainkäytöllistä koskemattomuutta kunnioitetaan. Näin ollen tuomioistuimen on tutkittava 5 artiklan mukaisen lainkäytöllisen koskemattomuuden soveltuminen tapauksessa riippumatta siitä, onko valtion koskemattomuuteen vedottu oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimen on tutkittava koskemattomuutta koskeva kysymys omasta aloitteestaan myös siinä tapauksessa, ettei valtio, joka voisi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen ole edustettunaoikeudenkäynnissä.

Artiklan 2 kohdassa selvennetään, missä tapauksissa oikeudenkäynnin katsotaan olevan vireillä jonkin valtion tuomioistuimessa toista valtiota vastaan. Kyseinen toinen valtio voi olla ensinnäkin nimetty kyseisen oikeudenkäynnin osapuoleksi. Toisin sanoen valtio voi olla oikeudenkäynnin osapuolena joko suoraan valtiona tai esimerkiksi jonkin hallintoelimensä tai muun 2 artiklan 1 kohdan b alakohdassa mainitun tahon välityksellä. Oikeudenkäynnin katsotaan olevan vireillä jonkin valtion tuomioistuimessa toista valtiota vastaan myös silloin, kun oikeudenkäynnillä tosiasiallisesti pyritään vaikuttamaan kyseisen toisen valtion omaisuuteen, oikeuksiin, etuihin tai toimintaan, vaikka kyseistä toista valtiota ei olekaan nimetty oikeudenkäynnin osapuoleksi.

7 artikla.Nimenomainen suostumus toimivallan käyttöön. Artiklassa määrätään siitä, ettei valtio voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteensa, kun oikeudenkäynnissä on kyse asiasta, jonka osalta valtio on nimenomaisesti suostunut tuomioistuimen toimivallan käyttöön. Nimenomainen suostumus voidaan antaa kansainvälisellä sopimuksella tai muulla kirjallisella sopimuksella. Valtio on voinut antaa suostumuksensa myös antamalla asiasta tuomioistuimessa ilmoituksen tai kirjallisen tiedonannon tiettyyn oikeudenkäyntiin liittyen.

Artikla ei kuitenkaan sido toimivallan käytöstä päättävää tuomioistuinta. Vaikka valtio olisi suostunut toimivallan käyttöön, tuomioistuin voi esimerkiksi vaatia, että suostumuksen tulisi olla annettu selvemmässä muodossa.

Jos valtio on suostunut tuomioistuimen toimivallan käyttöön vain tiettyyn oikeudenkäyntiin liittyen, sama suostumus ei toisen oikeudenkäynnin yhteydessä ulotu valtion koskemattomuuteen samanlaisessa asiassa. Sen sijaan suostumus toimivallan käyttöön tietyssä oikeudenkäynnissä velvoittaa valtiota myös mahdollisen muutoksenhaun samoin kuin ylimääräisen muutoksenhaun yhteydessä.

Artiklan 2 kohdan mukaan valtion suostumusta toisen valtion lain soveltamiseen ei voida tulkita suostumukseksi kyseisen toisen valtion tuomioistuinten toimivallan käyttöön.

8 artikla. Oikeudenkäyntiin osallistumisen vaikutukset. Artiklassa määritellään valtion vapaaehtoisen oikeudenkäyntiin osallistumisen vaikutuksia lainkäytölliseen koskemattomuuteen. Vapaaehtoista osallistumista oikeudenkäyntiin voidaan artiklassa määritellyllä tavalla pitää implisiittisenä suostumuksena toimivallan käyttöön. Artiklan 1 kohdan mukaan valtio, joka on itse pannut oikeudenkäynnin vireille tai osallistunut oikeudenkäyntiin väliintulijana tai ryhtynyt muihin pääasiaan liittyviin toimiin, ei voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteensa toisen valtion tuomioistuimessa vireillä olevassa oikeudenkäynnissä.

Artiklan 1 kohdan b alakohdan toinen virke koskee tapauksia, joissa valtio on saanut tiedon lainkäytöllisestä koskemattomuudestaan vasta myöhäisessä vaiheessa. Tällaisessa tapauksessa valtion on artiklan mukaan mahdollista vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteensa, vaikka valtio olisikin jo ryhtynyt joihinkin pääasiaan liittyviin toimiin. Edellytyksenä on tällöin erityisesti, että valtio vetoaa koskemattomuuteensa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa.

Artiklan 2 kohta koskee tilanteita, joissa valtio osallistuu oikeudenkäyntiin väliintulijana tai ryhtyy muihin toimiin ainoana tarkoituksenaan vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen. Vaihtoehtoisesti valtion ainoana tarkoituksena voi olla vedota oikeudenkäynnin kohteena olevaan omaisuuteen liittyvään oikeuteen tai etuun esimerkiksi esittämällä tällaista oikeutta tai etua koskevaa todennäköisyysnäyttöä. Näissä tapauksissa valtion ei katsota suostuneen toisen valtion tuomioistuimen toimivallan käyttöön. Jos valtio kuitenkin nostaa omistusoikeuttaan tiettyyn omaisuuteen koskevan kanteen, jota pidetään väliintulona pääasiassa, valtio ei voi vedota koskemattomuuteen.

Artiklan 3 kohtaan on otettu erillinen määräys siitä, että valtion edustajan esiintymistä toisen valtion tuomioistuimessa todistajana ei tulkita edellä mainitun valtion suostumukseksi tuomioistuimen toimivallan käyttöön. Artiklan 4 kohdan mukaan valtion poisjääntiä toisen valtion tuomioistuimessa vireillä olevasta oikeudenkäynnistä ei tulkita valtion suostumukseksi tuomioistuimen toimivallan käyttöön. Tämä liittyy yleissopimuksen pääperiaatteeseen, jonka mukaan tuomioistuimen on omasta aloitteestaan päätettävä toisen valtion lainkäytöllisen koskemattomuuden kunnioittamisesta. Kohta soveltuu poisjääntiin, joka voi olla tahallista tai tahatonta.

9 artikla.Vastakanteet. Artikla koskee vastakanteiden vaikutusta valtion koskemattomuuteen. Artiklan 1 kohdan mukaan valtio, joka panee vireille oikeudenkäynnin toisen valtion tuomioistuimessa, ei voi mahdollisten vastakanteiden osalta vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen. Lisäedellytyksenä on, että vastakanne perustuu samaan oikeussuhteeseen tai samoihin tosiasioihin kuin pääkanne. Jos vastakanne on erillinen tai itsenäinen perustuen esimerkiksi muuhun liiketoimeen, oikeussuhteeseen tai muihin tosiasioihin kuin pääasia, valtio voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteensa, ellei yleissopimuksen III osasta muuta johdu.

Artiklan 2 kohtaan sisältyy 1 kohtaa vastaava määräys niitä tapauksia varten, joissa valtio esittää kanteen väliintulijana. Vastaavasti artiklan 3 kohdan mukaan valtio, joka nostaa vastakanteen sitä vastaan käytävässä oikeudenkäynnissä toisen valtion tuomioistuimessa, ei voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen tuomioistuimessa pääkanteen osalta.

III Osa – Oikeudenkäynnit, joissa valtion lainkäytölliseen koskemattomuuteen ei voida vedota

Yleissopimuksen III osassa yksilöidään ne oikeudenkäynnit, joissa valtio ei voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen.

10 artikla.Liiketoimet. Yleissopimuksen 10 artiklan 1 kohdassa rajataan lainkäytöllisen koskemattomuuden ulkopuolelle sellaiset tilanteet, joissa valtio ryhtyy liiketoimeen ulkomaisen luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön kanssa. Artiklan soveltumisen edellytyksenä on, että tähän liiketoimeen liittyvät riidat kuuluvat sovellettavien kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen nojalla toisen valtion tuomioistuimen toimivaltaan. On huomattava, että artikla soveltuu ainoastaan tilanteisiin, joissa liiketoimen toisena osapuolena on ulkomainen luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö. Vaikka asia kuuluisi toisen valtion tuomioistuimen toimivaltaan, artikla ei sovellu tapaukseen, jos toisena osapuolena oleva luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö ei ole ulkomainen.

Artiklan toinen kohta sisältää kaksi poikkeusta ensimmäiseen kohtaan. Ensimmäinen poikkeus koskee valtioiden välisiä liiketoimia, jotka eivät kuulu artiklan 1 kohdan piiriin. Valtioiden välistä liiketoimea määriteltäessä on valtio ymmärrettävä siten kuin se on määritelty yleissopimuksen 2 artiklan 1 kohdan b alakohdassa. Tällaisia liiketoimia voivat kansainvälisen oikeuden toimikunnan mukaan olla esimerkiksi kehitysmaiden toisten valtioiden kanssa tekemät ruoka-apua koskevat sopimukset. Toinen poikkeus koskee tapauksia, joissa liiketoimen osapuolet ovat nimenomaisesti sopineet muusta kuin artiklan 1 kohdan mukaisesta menettelystä.

Artiklan 3 kohta koskee valtionyhtiöitä ja muita valtion perustamia laitoksia. Valtionyhtiöiden asema oli yksi keskeisistä sopimusluonnoksen laadinnan yhteydessä esiin nousseista kiistakysymyksistä. Taustalla olivat erityisesti sosialististen maiden talouksissa sopimusluonnoksen laatimisen aikana tapahtuneet muutokset, jotka liittyivät myös valtionyhtiöiden asemaan. Valtionyhtiöitä koskeva määräys päätettiin lopulta säilyttää 10 artiklan 3 kohdassa. Sen mukaan valtion lainkäytölliseen koskemattomuuteen ei vaikuta se, että oikeudenkäynnin osapuolena on valtionyhtiö tai muu kyseisen valtion perustama laitos. Valtionyhtiöltä edellytetään muun muassa itsenäistä oikeushenkilöllisyyttä. Yhteisymmärrykseen pääsemiseksi otettiin sopimuksen liitteenä olevaan selitysosaan lisäksi 10 artiklan 3 kohtaa koskeva selitys. Selityksen mukaan 10 artiklan 3 kohdassa ei oteta kantaa kysymykseen yrityksen osakkeenomistajien ja johdon asettamisesta vastuuseen yrityksen toimista, eikä kysymyksiin, jotka liittyvät tilanteeseen, jossa valtionyhtiö tai laitos on tahallisesti antanut vääriä tietoja taloudellisesta tilanteestaan tai on myöhemmin vähentänyt varojaan välttyäkseen vastaamasta vaatimukseen, tai näihin liittyviin muihin kysymyksiin.

11 artikla.Työsopimukset. Artiklassa käsitellään valtion ja yksityishenkilön välisiä työsopimuksia, jotka koskevat toisen valtion alueella tehtyä tai tehtävää työtä. Yleissopimuksen 2 artiklan 1 kohdan c alakohdan iii alakohdassa työsopimukset on nimenomaisesti rajattu liiketoimen käsitteen ulkopuolelle.Artiklan ensimmäisessä kohdassa ilmaistun pääsäännön mukaan valtio ei voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen työsopimusta koskevassa oikeudenkäynnissä, jos työ on tehty tai tehdään kyseisen toisen valtion alueella.

Työsopimusten osalta lähtökohtana on toisin sanoen koskemattomuuden puuttuminen. Poikkeuksena tähän pääsääntöön luetellaan artiklan 2 kohdassa ne tilanteet, joissa valtion koskemattomuuteen voidaan vedota 1 kohdan estämättä. Tämän rakenteen avulla artiklassa pyritään tasapainottamaan työsopimuksiin liittyviä eri tahojen intressejä. Valtion, jossa työ tehdään, intressissä on turvata kansallisen työoikeuden säännösten soveltuminen alueellaan. Toisaalta työantajavaltion intressissä on turvata muun muassa se, ettei toinen valtio voi vaikuttaa erityisesti julkisen vallan käyttöä sisältäviin tehtäviin palkattavien henkilöiden työsopimuksiin. Työntekijän kannalta kysymys on yksilön oikeudesta saada työsopimusriitansa paikallisen tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Artiklan 2 kohdassa luetellaan ne tilanteet, joissa valtio voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen artiklan 1 kohdan estämättä. Ensinnäkin koskemattomuuteen voidaan vedota siinä tapauksessa, että työntekijä toimii tehtävissä, jotka ovat julkisen vallan käyttöä. Lisäksi artiklassa luetellaan erikseen seuraavat henkilöryhmät, joiden osalta koskemattomuuteen voidaan vedota: vuoden 1961 diplomaattisia suhteita koskevan Wienin yleissopimuksen mukaiset diplomaatit, vuoden 1963 konsulisuhteita koskevan Wienin yleissopimuksen mukaiset konsulivirkamiehet, kansainvälisessä järjestössä olevan pysyvän edustuston tai erityisedustuston diplomaattisen henkilökunnan jäsenet tai henkilöt, jotka edustavat valtiota kansainvälisessä konferenssissa sekä muut diplomaattista koskemattomuutta nauttivat henkilöt.

Yleissopimuksen 11 artiklaa koskien yleissopimuksen liitteenä olevassa selitysosassa viitataan diplomaattisia suhteita koskevan Wienin yleissopimuksen 41 artiklaan ja konsulisuhteita koskevan Wienin yleissopimuksen 55 artiklaan. Kaikilla kyseisissä artikloissa tarkoitetuilla henkilöillä on velvollisuus noudattaa vastaanottajavaltion lakeja ja määräyksiä, työlainsäädäntö mukaan luettuna. Lisäksi selitysosassa viitataan diplomaattisia suhteita koskevan Wienin yleissopimuksen 38 artiklaan ja konsulisuhteita koskevan Wienin yleissopimuksen 71 artiklaan, joiden mukaan vastaanottajavaltiolla on velvollisuus käyttää toimivaltaansa siten, että diplomaattisten edustustojen tai konsuliedustustojen tehtävien hoito ei tarpeettomasti häiriinny.

Artiklan 1 kohdan pääsääntöä ei sovelleta, jos oikeudenkäynti koskee henkilön työhönottoa, työsuhteen uudistamista tai uudelleen palvelukseen ottamista. ILC:n vuoden 1991 kommentaarissa esitetyn mukaan työntekijä voisi kuitenkin c alakohdan estämättä hakea tuomioistuinvaltiossa hyvitystä tai vahingonkorvausta esimerkiksi työsuhteen laittomasta irtisanomisesta.

Valtio voi myös vedota koskemattomuuteen, jos oikeudenkäynti koskee henkilön erottamista tai hänen työsuhteensa päättämistä ja työnantajavaltion valtionpäämies, pääministeri tai ulkoasiainministeri katsoo tällaisen oikeudenkäynnin haittaavan kyseisen valtion turvallisuusetuja. Yleissopimuksen selitysosan mukaan viittauksen työnantajavaltion turvallisuusetuihin on tarkoitettu liittyvän pääasiassa kansallista turvallisuutta sekä diplomaattisten edustustojen ja konsuliedustustojen turvallisuutta koskeviin asioihin.

Valtio voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen myös siinä tapauksessa, että työntekijä on työnantajavaltion kansalainen oikeudenkäynnin tullessa vireille. Edellytyksenä on, että kyseisen henkilön pysyvä asuinpaikka ei ole tuomioistuinvaltiossa. Kohdan tavoitteena on taata riittävä liittymä tuomioistuinvaltioon. Jos työntekijä on työnantajavaltion kansalainen, eikä hänellä ole myöskään pysyvää asuinpaikkaa toisessa valtiossa, riittävän painavia syitä ei ole sille, että mahdollinen riita-asia käsiteltäisiin kyseisen toisen valtion tuomioistuimessa. Kyseiseen määräykseen ei vaikuta se, että henkilö on rekrytoitu tai että työ tehdään muun kuin työnantajavaltion alueella.

Perustuslain 21 §:ssä säädetään kaikkien Suomen lainkäyttövallan piiriin kuuluvien oikeudesta saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Edellä mainitun poikkeuksen voidaan jossain määrin arvioida puuttuvan tähän perustuslain turvaamaan yksilön oikeuteen. Edellä selostetun korkeimman oikeuden tapauksessa KKO 1993:120 annetun ratkaisun kannalta arvioiden yleissopimuksen lopullinen teksti merkitsee tiukemmin rajattua koskemattomuuden piiriin kuuluvien henkilöiden joukkoa. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on edellä yleisperusteluissa selostetuissa tapauksissa ottanut kantaa valtion lainkäytöllisen koskemattomuuden suhteesta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan sisältämiin pääsyä oikeuteen koskeviin määräyksiin.

Valtion koskemattomuuteen voidaan 1 kohdan estämättä vedota myös siinä tapauksessa, että työnantajavaltio ja työntekijä ovat kirjallisesti sopineet asiasta artiklan 2 kohdan f alakohdan mukaisesti. Edellytyksenä on, että oikeusjärjestyksen perusteisiin liittyvistä näkökohdista ei johdu, että tuomioistuinvaltion tuomioistuimilla on oikeudenkäynnissä käsiteltävässä asiassa yksinomainen toimivalta.

Artiklan määräysten soveltamisen kannalta on ensinnäkin huomioitava, että työsopimuslain (55/2001) 11 luvun 1 §:ssä säädetään kansainvälisluonteiseen työsopimukseen sovellettavasta laista. Jos työsopimuksella on liittymä useampaan kuin yhteen valtioon, työsopimukseen sovellettava laki määräytyy Roomassa 19 päivänä kesäkuuta 1980 tehdyn sopimusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia koskevan yleissopimuksen mukaisesti. Tämä yleissopimus on 17.12.2009 jälkeen tehtyjen sopimusten osalta korvattu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EY) N:o 593/2008 sopimusvelvoitteisiin sovellettavasta laista (niin sanottu Rooma I – asetus). Asetuksen 8 artikla sisältää määräykset työsopimuksiin sovellettavasta laista.

Lisäksi artiklan 2 kohdan f alakohdan soveltamisen osalta on huomioitava tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001, eli niin sanotun Bryssel I – asetuksen, työsopimuksia koskevat säännökset, joilla estetään ennen riidan syntymistä sopiminen toimivaltaisesta tuomioistuimesta työntekijän vahingoksi. Tässä suhteessa keskeisimmät Bryssel I –asetuksen määräykset sisältyvät sen 18-21 artikloihin.

12 artikla.Henkilövahingot ja omaisuuden vahingoittuminen. Artiklalla rajataan tietyin poikkeuksin koskemattomuuden ulkopuolelle ne oikeudenkäynnit, jotka liittyvät rahalliseen korvaukseen kuolemantapauksesta tai henkilövahingosta taikka aineellisen omaisuuden vahingoittumisesta tai katoamisesta. Tällaisissa tapauksissa valtio ei voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen. Lisäedellytyksenä artiklan soveltamiselle on ensinnäkin, että kuolemantapauksen, henkilövahingon, aineellisen omaisuuden vahingoittumisen tai katoamisen väitetään olevan seurausta valtion syyksi luettavasta teosta tai laiminlyönnistä. Toisena edellytyksenä on, että kyseessä olevan teon tai laiminlyönnin tulee olla tapahtunut kokonaan tai osittain kyseisen toisen valtion alueella ja tekoon tai laiminlyöntiin syyllistynyt henkilö oli kyseisellä alueella teon tai laiminlyönnin ajankohtana.

Artikla voi tulla sovellettavaksi esimerkiksi liikenneonnettomuuden yhteydessä. Samoin artikla kattaa myös esimerkiksi henkirikokset. Artiklan soveltamisen kannalta merkitystä ei ole sillä, voidaanko kyseessä olevan teon katsoa olevan luonteeltaan perinteistä valtiovallan harjoittamiseen liittyvää toimintaa ( acta iure imperii ) vai yksityisoikeudellista ( acta iure gestionis ). Korvauksen määrän suhteen ratkaiseva on tekopaikan laki. Artikla koskee ainoastaan aineellista vahinkoa, eikä kyseeseen siten voi tulla esimerkiksi korvaus loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä. Lisäksi artikla koskee ainoastaan rahallista korvausta.

13 artikla.Omaisuuden omistaminen, hallinta ja käyttö. Yleissopimuksessa noudatettavan pääsäännön mukaan valtiolla ja sen omaisuudella on lainkäytöllinen koskemattomuus toisen valtion tuomioistuimessa. Tätä pääsääntöä on yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkennettu siten, että koskemattomuuteen voidaan lähtökohtaisesti vedota myös siinä tapauksessa, että oikeudenkäynnillä pyritään tosiasiallisesti vaikuttamaan toisen valtion omaisuuteen, oikeuksiin, etuihin tai toimintaan, vaikka kyseistä toista valtiota ei ole nimetty oikeudenkäynnin osapuoleksi. Yleissopimuksen 13 artikla on poikkeus tästä pääsäännöstä. Koskemattomuuteen ei artiklassa luetelluissa tilanteissa voida vedota.

Artiklassa mainitaan ensinnäkin valtion tuomioistuinvaltiossa sijaitsevaa kiinteää omaisuutta koskevat oikeudenkäynnit. Koskemattomuuden ulkopuolelle jäävät myös sellaiset oikeudenkäynnit, jotka koskevat valtion irtaimeen tai kiinteään omaisuuteen kohdistuvaa oikeutta tai etua, joka perustuu perimykseen, lahjoitukseen tai perillisettä kuolleen henkilön omaisuuden saantoon. Valtion koskemattomuuteen ei voida vedota myöskään siinä tapauksessa, että oikeudenkäynnissä on kyse valtion oikeudesta tai edusta, joka kohdistuu säätiön varojen, konkurssipesän tai selvitystilassa olevan yhtiön omaisuuden tai muun vastaavan omaisuuden hallintaan.

Artiklan mukaan oikeudenkäynnissä tulee lisäksi olla kysymys edellä mainittujen oikeuksien tai etujen määrittämisestä. Yleissopimuksen liitteenä olevassa selitysosassa todetaan, että määrittämisellä yleissopimuksen 13 ja 14 artikloissa ei tarkoiteta ainoastaan suojattujen oikeuksien olemassaolon toteamista tai vahvistamista, vaan myös tällaisten oikeuksien sisällön arviointia, niiden soveltamisala ja laajuus mukaan luettuina.

Artiklalla ei kuitenkaan ole vaikutusta erioikeuksiin ja vapauksiin, joita valtiolla on kansainvälisen oikeuden mukaan diplomaattisten edustustojen ja muiden yleissopimuksen 3 artiklassa mainittujen tahojen osalta.

14 artikla.Henkinen ja teollinen omaisuus. Artiklassa rajataan koskemattomuuden ulkopuolelle henkistä ja teollista omaisuutta koskevat kysymykset. Henkisellä ja teollisella omaisuudella tarkoitetaan tässä Suomessa vakiintuneen terminologian mukaisia tekijän- ja teollisoikeuksia. Artikla on pyritty muotoilemaan siten, että se kattaisi paitsi jo olemassa olevat myös tulevaisuudessa mahdollisesti käyttöön otettavat henkisen ja teollisen omaisuuden lajit. Artiklan mukaan oikeudenkäynnissä voi olla kyse muun muassa tällaista omaisuutta koskevan oikeuden määrittämisestä. Yleissopimuksen selitysosan mukaan määrittämisellä ei tarkoiteta ainoastaan suojattujen oikeuksien olemassaolon toteamista tai vahvistamista, vaan myös tällaisten oikeuksien sisällön arviointia, niiden soveltamisala ja laajuus mukaan luettuina.

Artiklan soveltamisen edellytyksenä on, että kyseessä olevaa oikeutta suojataan tuomioistuinvaltiossa. Merkitystä ei ole sillä, onko tällainen oikeudellinen suoja väliaikaista vai pysyvää. Henkistä ja teollista omaisuutta koskevissa oikeudenkäynneissä koskemattomuuden rajoittamista voidaan pitää perusteltuna juuri siitä syystä, että kyseistä omaisuutta suojataan tuomioistuinvaltiossa, ja myös siksi, että toinen valtio on vapaaehtoisesti tullut tuomioistuinvaltion oikeusjärjestelmän piiriin esimerkiksi rekisteröidessään patentin tai tavaramerkin.

Artiklan nojalla valtion koskemattomuuteen ei voida vedota myöskään siinä tapauksessa, että valtion väitetään rikkoneen kolmannelle henkilölle kuuluvaan, edellä mainittuun omaisuuteen kohdistuvaa oikeutta. Edellytyksenä on, että rikkomus on tapahtunut tuomioistuinvaltion alueella. Lisäksi rikotun oikeuden tulee olla suojattu tuomioistuinvaltiossa. Esimerkiksi tekijänoikeuden rikkomus tuomioistuinvaltion alueen sijasta valtion omalla alueella ei artiklan mukaan poista koskemattomuutta.

Valtiot voivat sopia poikkeavansa artiklan määräyksistä. Artikla ei muutenkaan vaikuta valtioiden oikeuteen päättää henkistä ja teollista omaisuutta koskevasta kansallisesta lainsäädännöstä tai menettelyistä.

15 artikla.Osuudet yhtiöistä tai muista yhteisöistä. Artikla koskee oikeudenkäyntejä, jotka liittyvät valtion osuuksiin yhtiöistä tai muista yhteisöistä. Valtio ei voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen, jos oikeudenkäynti liittyy valtion osuuteen yhtiöstä tai muusta kaupparekisteriin merkitystä tai rekisteröimättömästä yhteisöstä. Kyse voi olla valtion ja kyseisen yhteisön välisestä suhteesta tai valtion ja kyseisen yhteisön muiden osapuolien välisestä suhteesta. Lisäedellytyksenä on, että kyseisessä yhteisössä on myös muita osapuolia kuin valtioita tai kansainvälisiä järjestöjä. Lisäksi edellytetään, että yhteisö on perustettu tai muodostettu tuomioistuinvaltion lainsäädännön mukaisesti tai sen päätoimipaikka tai pääkonttori sijaitsee kyseisessä valtiossa.

Valtion koskemattomuuden puuttumisen taustalla on artiklassa tarkoitetuissa tapauksissa se, että valtio on tullut tuomioistuinvaltion oikeusjärjestelmän piiriin vapaaehtoisesti. Merkitystä ei ole sillä, onko kyseisellä yhteisöllä oikeushenkilöllisyyttä vai ei. Artiklassa ei myöskään tehdä eroa voittoa tuottavien ja tuottamattomien yhteisöjen välillä.

Artiklan 2 kohdan mukaan valtio voi kuitenkin vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen, jos kyseiset valtiot ovat tästä sopineet tai jos riidan osapuolet ovat sopineet siitä kirjallisella sopimuksella. Lainkäytölliseen koskemattomuuteen voidaan vedota myös, jos kyseisen yhteisön perustamisasiakirja tai säännöt sisältävät sitä tarkoittavat määräykset.

16 artikla.Valtion omistamat tai käyttämät alukset. Artiklassa määritellään valtion koskemattomuuden laajuus valtion omistamiin tai käyttämiin aluksiin liittyvissä oikeudenkäynneissä.

Aluksen omistava tai sitä käyttävä valtio ei voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen kyseisen aluksen käyttöön liittyvässä oikeudenkäynnissä, jos kanteen perusteen syntyessä alusta käytettiin muuhun kuin valtion ei-kaupalliseen tarkoitukseen.

Yleiskokoukselle esitettyjen luonnosartiklojen mukaan aluksen käyttöön liittyvässä oikeudenkäynnissä voisi olla kysymys esimerkiksi yhteentörmäyksestä tai muista merenkulkuonnettomuuksista, avunannosta onnettomuustapauksissa, korjauksista tai huollosta samoin kuin meriympäristön pilaantumisen seurauksista. Tätä esimerkkiluetteloa ei kuitenkaan sisällytetty lopulliseen sopimustekstiin.

Aluksella tarkoitetaan artiklassa nimenomaan merikelpoista alusta, jollaiseksi tulee lukea myös alus, jota vain osittain käytetään meriliikenteessä.

Edellä esitetty koskemattomuutta koskeva pääsääntö ei kuitenkaan artiklan toisen kohdan nojalla koske sota-aluksia tai merivoimien tukialuksia tai muita aluksia, jotka ovat valtion omistuksessa tai käytössä ja joita toistaiseksi käytetään ainoastaan valtion ei-kaupalliseen tarkoitukseen. Näissä tapauksissa siis valtio voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteensa. Kohdassa tarkoitettuja aluksia voivat olla esimerkiksi poliisi- ja tullialukset, sairaala-alukset, valtameritutkimusta tekevät kartoitusalukset sekä koulutusalukset ja ruoppausalukset.

Artiklassa koskemattomuuden ulkopuolelle rajataan lastin kuljettamiseen liittyvät oikeudenkäynnit. Valtio ei voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen oikeudenkäynnissä, joka liittyy lastin kuljettamiseen aluksessa, joka on kyseisen valtion omistuksessa tai käytössä, jos kanteen perusteen syntyessä alusta käytettiin muuhun kuin valtion ei-kaupalliseen tarkoitukseen. Poikkeuksellisesti koskemattomuuteen voidaan lastin kuljettamiseen liittyvissä oikeudenkäynneissä vedota silloin, kun lasti kuljetetaan sota-aluksessa tai muussa artiklan 2 kohdassa tarkoitetussa aluksessa. Valtio voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen myös, jos kyseessä on valtion omistama lasti, jota käytetään tai on tarkoitus käyttää yksinomaan valtion ei-kaupalliseen tarkoitukseen.

Valtio voi kuitenkin vedota kaikkiin todisteluun, vanhentumiseen ja vastuunrajoitukseen liittyviin väitteisiin, jotka ovat yksityisten alusten ja lastien sekä niiden omistajien käytettävissä. Tämä määräys ei rajoitu ainoastaan aluksia ja lasteja koskeviin oikeustapauksiin, vaan valtiot voivat kaikissa oikeustapauksissa vedota sellaisiin väitteisiin, jotka ovat yksityistenkin käytettävissä.

Artiklan 6 kohta koskee menettelyä, jolla käytännössä voidaan oikeudenkäynnissä todistaa, että kanteessa tarkoitettua alusta käytetään tai käytettiin valtion ei-kaupalliseen tarkoitukseen. Jos oikeudenkäynnissä tulee esiin kysymys, joka liittyy valtion omistaman tai käyttämän aluksen tai valtion omistaman lastin hallintaan ja ei-kaupalliseen luonteeseen, diplomaattiedustajan allekirjoittama ja tuomioistuimelle toimitettu todistus toimii todisteena kyseisen aluksen tai lastin luonteesta. Diplomaattiedustajan lisäksi todistuksen voi vaihtoehtoisesti allekirjoittaa kyseisen valtion muu toimivaltainen viranomainen, joka tyypillisesti voi olla esimerkiksi ministeriö, jonka toimialaan asian katsotaan kuuluvan. Kohdan muotoilu (toimii todisteena) viittaa siihen, että tuomioistuin arvioi toimitetun todistuksen todistusvoiman ja samasta teemasta voidaan esittää myös vastanäyttöä.

Yleissopimuksen 16 artiklan 1 - 3 kohtien mukaan ratkaisevaa on aluksen tosiasiallinen käyttö valtion ei-kaupalliseen tarkoitukseen. Riittävää ei toisin sanoen ole se, että alus on tarkoitettu käytettäväksi valtion ei-kaupalliseen tarkoitukseen.

Ilma- ja avaruusalukset on suljettu pois sopimuksen soveltamisalasta 3 artiklan 3 kohtaan sisältyvällä määräyksellä.

17 artikla.Välityssopimuksen vaikutus. Artikla koskee välityssopimuksiin liittyviä oikeudenkäyntejä. Jos valtio tekee kirjallisen sopimuksen ulkomaisen luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön kanssa liiketoimintaan liittyvien riitojen ratkaisemisesta välimiesmenettelyssä, kyseinen valtio ei voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteen välityssopimukseen liittyvässä oikeudenkäynnissä. Lisäedellytyksenä on, että oikeudenkäynti koskee välityssopimuksen voimassaoloa, tulkintaa tai soveltamista, välimiesmenettelyä tai välitystuomion vahvistamista tai kumoamista. Lisäksi tuomioistuimen tulee olla muutoin asiassa toimivaltainen. Toimivaltaisuutta koskevaan ratkaisuun voivat vaikuttaa muun muassa kansainvälisen yksityisoikeuden säännöt, kyseisen valtion kansallinen lainsäädäntö ja välityssopimuksen sisältö. Välityssopimuksella voidaan lisäksi poiketa tämän artiklan määräyksistä.

Artikla koskee tilanteita, joissa valtio on tehnyt kirjallisen sopimuksen ulkomaisen luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön kanssa. Näin ollen artiklan ulkopuolelle jäävät valtioiden väliset välityssopimukset. Yleissopimuksen liitteeseen on kirjattu yhteisymmärrys siitä, että artiklassa tarkoitettuun liiketoimintaan kuuluu myös sijoitustoiminta.

IV osa – Valtion lainkäytöllinen koskemattomuus pakkotoimenpiteisiin nähden oikeudenkäynnin yhteydessä

Yleissopimuksen mukaisesti pakkotoimenpiteet lähtökohtaisesti kuuluvat valtion lainkäytöllisen koskemattomuuden piiriin. Valtion nimenomainen suostumus tuomioistuimen toimivaltaan ei myöskään sellaisenaan vielä merkitse suostumusta pakkotoimenpiteisiin. Sopimuksen IV osa sisältää pakkotoimenpiteitä koskevat nimenomaiset määräykset.

Kansallisesti siviiliprosessuaalisista turvaamistoimenpiteistä, kuten takavarikosta säädetään oikeudenkäymiskaaren 7 luvussa. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvussa ei kuitenkaan säädetä tyhjentävästi turvaamistoimista, vaan niistä voidaan säätää muuallakin lainsäädännössä, esimerkiksi todistelun turvaamisesta teollis- ja tekijänoikeuksia koskevissa riita-asioissa annetussa laissa (344/2000) . Takavarikkoa koskevia erityissäännöksiä sisältyy esimerkiksi myös valtion omistamien alusten osalta merilakiin (674/1994) . Merkityksellinen on myös Suomeen tuotavan tai tuodun vieraan valtion omistaman omaisuuden osalta laki eräiden Suomeen tuotavien näyttelyesineiden takavarikoinnin kieltämisestä (697/2011) .

18 artikla.Valtion lainkäytöllinen koskemattomuus tuomiota edeltäviin pakkotoimenpiteisiin nähden. Artiklassa määrätään, että tuomiota edeltäviä valtion omaisuuteen kohdistuvia pakkotoimenpiteitä, kuten takavarikkoa ja hukkaamiskieltoa, ei voida toteuttaa oikeudenkäynnin yhteydessä toisen valtion tuomioistuimessa ilman ko. valtion nimenomaista suostumusta. Valtion suostumus tulee antaa kansainvälisellä sopimuksella, välityssopimuksella tai muulla kirjallisella sopimuksella, tuomioistuimessa annetulla erillisellä ilmoituksella tai riidan syntymisen jälkeen annetulla kirjallisella tiedonannolla. Pakkotoimenpiteitä voidaan myös toteuttaa siltä osin kuin valtio on osoittanut tai varannut omaisuutta vastatakseen oikeudenkäynnin kohteena olevaan vaatimukseen.

19 artikla.Valtion lainkäytöllinen koskemattomuus tuomion jälkeisiin pakkotoimenpiteisiin nähden. Artiklan nojalla tuomion jälkeisiä valtion omaisuuteen kohdistuvia pakkotoimenpiteitä ei voida toteuttaa muutoin kuin valtion nimenomaisella suostumuksella. Nimenomaisen suostumuksen antamistavat vastaavat 18 artiklassa lueteltuja tapoja. Artiklan nojalla valtio ei myöskään voi vedota lainkäytölliseen koskemattomuuteensa tuomion jälkeisten pakkotoimenpiteiden osalta siltä osin kuin valtio on osoittanut tai varannut omaisuutta vastatakseen vaatimukseen, joka on oikeudenkäynnin kohteena tai kun on todettu, että omaisuutta käytetään tai se on tarkoitettu käytettäväksi nimenomaisesti muuhun kuin valtion ei-kaupalliseen tarkoitukseen ja omaisuus sijaitsee tuomioistuinvaltion alueella. Viimeksi mainitussa tapauksessa lisäedellytyksenä on kuitenkin, että tuomion jälkeisiä pakkotoimenpiteitä voidaan kohdistaa ainoastaan sellaiseen omaisuuteen, joka liittyy oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahoon. Jäljempänä 21 artiklassa täsmennetään vielä lisäksi mitä valtion omaisuuden lajeja ei katsota omaisuudeksi, jota käytetään tai on tarkoitettu käytettäväksi nimenomaisesti muuhun kuin valtion ei-kaupalliseen tarkoitukseen.

Oikeudenkäynnin kohteena olevalla taholla tarkoitetaan selitysosan mukaisesti valtiota itsenäisenä oikeushenkilönä, liittovaltion osavaltiota, valtion hallintoaluetta, valtion virastoa tai elintä tai muuta yksikköä, joka on itsenäinen oikeushenkilö. Ilmaisulla omaisuus, joka liittyy oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahoon on selitysosan mukaisesti ymmärrettävä laajemmassa merkityksessä kuin pelkästään omistuksessa ja hallinnassa oleva omaisuus.

Liitteessä olevan selitysosan mukaisesti artiklassa ei oteta kantaa kysymykseen yrityksessä toimivien henkilöiden asettamisesta vastuuseen yrityksen toimista eikä kysymyksiin, jotka liittyvät tilanteeseen, jossa valtionyhtiö tai laitos on tahallisesti antanut vääriä tietoja taloudellisesta tilanteestaan tai on myöhemmin vähentänyt varojaan välttyäkseen vastaamasta vaatimukseen tai näihin liittyviin muihin kysymyksiin.

20 artikla.Toimivallan käyttöön suostumisen vaikutus pakkotoimenpiteisiin. Artiklassa määrätään, että 7 artiklan nojalla annettu suostumus tuomiovallan käyttöön ei tarkoita samalla 18 tai 19 artiklan mukaista suostumusta pakkotoimenpiteisiin. Pakkotoimenpiteisiin annettavan suostumuksen on tällöin koskettava nimenomaisesti pakkotoimenpiteitä.

21 artikla.Erityiset omaisuuden lajit. Artiklassa luetellaan ne erityiset valtion omaisuuden lajit, joita ei katsota 19 artiklan 1 kohdan c alakohdassa mainituksi omaisuudeksi, jota käytetään tai on tarkoitettu käytettäväksi nimenomaisesti muuhun kuin valtion ei-kaupalliseen tarkoitukseen. Tällaista omaisuutta on muun muassa diplomaattiedustustojen ja konsulaattien käytössä tai käyttöön tarkoitettu omaisuus, sotilaallinen omaisuus, valtion keskuspankin tai muun rahoitusasioista vastaavan viranomaisen omaisuus, valtion kulttuuriperintöä tai valtionarkistoa oleva omaisuus, jota ei ole tarkoitettu myyntiin sekä omaisuus joka on osa tieteellisesti, kulttuurisesti tai historiallisesti arvokkaiden esineiden näyttelyä ja jota ei ole tarkoitettu myyntiin.

Artiklan 2 kohdassa määrätään vielä, että 1 kohdalla ei rajoiteta 18 artiklan ja 19 artiklan 1 kohdan a tai b alakohtien sisältämien pakkotoimenpiteitä koskevien määräysten soveltamista.

V osa – Erinäiset määräykset

22 artikla.Tiedoksianto. Artikla sisältää haastehakemuksen tai muun vireillepanoasiakirjan tiedoksiantoa koskevat määräykset. Tiedoksianto tulee suorittaa sovellettavan tuomioistuin- ja vastaajavaltiota sitovan kansainvälisen yleissopimuksen tai muun kantajan ja vastaajavaltion välisen tiedoksiantoa koskevan erityisjärjestelyn mukaisesti, jollei tuomioistuinvaltion laki estä sen soveltamista.

Tällaisen yleissopimuksen tai erityisjärjestelyn puuttuessa tiedoksianto voidaan tehdä diplomaattiteitse vastaajavaltion ulkoministeriölle tai muulla vastaajavaltion hyväksymällä tavalla, jollei tuomioistuinvaltion laki estä tällaisen tiedoksiantotavan käyttämistä. Tällainen tiedoksianto katsotaan suoritetuksi, kun ulkoasiainministeriö on vastaanottanut asiakirjat.

Tiedoksiantoasiakirjoihin tulee tarvittaessa liittää käännös vastaajavaltion kielelle.

Valtio, joka vastaa sitä vastaan vireillä olevan oikeudenkäynnin pääasiassa, ei voi enää myöhemmin vedota siihen, ettei tiedoksiantoa ole suoritettu tämän artiklan mukaisesti.

Oikeudenkäyntiasiakirjojen tiedoksiannosta säädetään kansallisesti oikeudenkäymiskaaren 9 ja 11 luvuissa. Asiakirjojen tiedoksiannosta EU:n jäsenvaltioiden kesken säädetään neuvoston asetuksessa (EY) N:o 1393/2007.

23 artikla.Yksipuolinen tuomio. Artiklassa määrätään valtiota vastaan nostetussa oikeudenkäynnissä annettavan yksipuolisen tuomion edellytyksistä. Yksipuolista tuomiota ei voida antaa, jollei tuomioistuin ole todennut, että asiakirjojen tiedoksianto on tapahtunut 22 artiklan mukaisesti ja jollei vähintään neljä kuukautta ole kulunut siitä kun vireillepanoasiakirjat on annettu tai on katsottu annetuksi 22 artiklan mukaisesti, eikä tämä yleissopimus muutoin estä tuomioistuinta käyttämästä tuomiovaltaansa.

Valtiota vastaan annetun yksipuolisen tuomion jäljennös, johon on tarvittaessa liitetty käännös vastaajavaltion viralliselle kielelle, toimitetaan vastaajavaltiolle 22 artiklan mukaisesti. Yksipuolisen tuomion kumoamista koskevan hakemuksen määräaika on vähintään neljä kuukautta ja alkaa päivästä, jona vastaajavaltio on vastaanottanut tai sen katsotaan vastaanottaneen tuomion jäljennöksen.

Oikeudenkäymiskaaren 5 ja 12 luvuissa säädetään yksipuolisen tuomion antamisen edellytyksistä sekä sitä koskevasta takaisinsaannista. Sopimuksen 23 artiklan 1 kohdan b alakohdassa edellytetty neljän kuukauden määräaika yksipuolisen tuomion antamiselle poikkeaa oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:stä, jonka mukaan yksipuolinen tuomio annetaan, jos vastaaja ei ole antanut pyydettyä vastausta tuomioistuimen asettamassa määräajassa. Sopimuksen 23 artiklan 3 kohdan sisältämä 4 kuukauden määräaika takaisinsaannille poikkeaa oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 15 §:n mukaisesta 30 päivän määräajasta. Sopimuksen 23 artiklan määräyksiä tulee soveltaa erityissäännöksinä suhteessa oikeudenkäymiskaaren säännöksiin yleissopimuksen soveltamisalan mukaisissa oikeudenkäynneissä.

24 artikla.Erioikeudet ja vapaudet oikeudenkäynnin aikana. Artiklassa määrätään valtion erioikeuksista ja -vapauksista sitä vastaan nostetun oikeudenkäynnin aikana. Artiklan mukaan siitä, että valtio ei noudata toisen valtion tuomioistuimen määräystä suorittaa tai pidättäytyä suorittamasta tiettyä toimenpidettä tai esittää asiakirjoja oikeudenkäyntiä varten voi olla ainoastaan seurauksia, joita tällaisesta toiminnasta voisi aiheutua pääasian käsittelyn yhteydessä. Valtiolle ei saa määrätä sakkoa tai rangaistusta tällaisesta laiminlyönnistä.

Artiklan 2 kohdan nojalla valtiolta ei myöskään saa vaatia mitään vakuutta, maksusitoumusta tai talletusta oikeudenkäyntikulujen maksun vakuudeksi.

Artikla poikkeaa oikeudenkäymiskaaren sisältämistä asiakirjan esittämisvelvollisuutta koskevista säännöksistä. Sen mukaan valtiolle ei saa määrätä sakkoa tai rangaistusta asiakirjan esittämisvelvollisuuden (editiovelvollisuuden) laiminlyönnistä. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 15 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin saa, jos katsoo tarpeelliseksi määrätä tällaisen velvollisuuden täyttämiseksi uhkasakon. Sopimuksen 24 artiklaa tulee näiltä osin soveltaa erityissäännöksenä siten, että oikeudenkäymiskaaren mainittua pykälää ei voida tämän sopimuksen soveltamisalan mukaisessa oikeudenkäynnissä soveltaa.

VI osa – Loppumääräykset

25 artikla.Liite. Artiklassa määrätään, että yleissopimuksen liitteenä oleva selitysosa on erottamaton osa yleissopimusta.

26 artikla.Muut kansainväliset sopimukset. Artikla koskee yleissopimuksen suhdetta muihin sopimuksiin. Artikla on osittain päällekkäinen 3 artiklan kanssa.

27 artikla.Riitojen ratkaiseminen. Artikla sisältää määräykset yleissopimuksen tulkintaa tai soveltamista koskevien riitojen ratkaisemisesta. Osapuolten on ensisijaisesti pyrittävä ratkaisemaan riidat neuvotteluin. Toissijaisesti osapuolet voivat viedä sopimuksen tulkintaa tai soveltamista koskevat riidat välimiesmenettelyyn. Jos välimiesmenettelystä sopiminen ei ole mahdollista, toisen osapuolen vaatimuksesta riita voidaan viedä Kansainvälisen tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Artiklan kolmannen kohdan nojalla valtioilla on yleissopimusta ratifioidessaan tai siihen liittyessään oikeus antaa selitys, ettei välimiesmenettelyä tai Kansainvälisen tuomioistuimen toimivaltaa koskeva artiklan määräys sido heitä. Yleissopimuksen ratifioineista valtioista Iran ja Saudi-Arabia ovat antaneet tällaisen selityksen. Osapuolet voivat myös peruuttaa antamansa selityksen. Suomen osalta ei esitetä annettavaksi artiklassa tarkoitettua selitystä.

28 artikla - 33 artikla. Artiklat sisältävät tavanomaiset määräykset sopimuksen allekirjoittamisesta, ratifioimisesta, voimaantulosta, irtisanomisesta sekä sopimuksen tallettamisesta YK:n pääsihteerille. Artikla 33 sisältää lisäksi määräykset todistusvoimaisista kielistä, joita ovat arabia, englanti, espanja, kiina, ranska sekä venäjä.

Yleissopimuksen liite

Yleissopimuksen liitteessä on selitysosa, jolla otetaan kantaa tiettyjen sopimuksen artikloiden tulkintaan siten kuin edellä asianomaisten artiklojen yhteydessä on tarkemmin selostettu.

4.1Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus

Hyväksymispäätöksen ala

Yleissopimuksen 22 artikla koskee tiedoksiantoa haastehakemuksella tai muulla asiakirjalla, jolla pannaan vireille oikeudenkäynti valtiota vastaan. Artiklassa luetellaan ne vaihtoehtoiset tavat, joilla oikeudenkäynti voidaan panna vireille toista valtiota vastaan. Oikeudenkäynti voidaan panna vireille sovellettavan tuomioistuinvaltiota ja vastaajavaltiota sitovan kansainvälisen yleissopimuksen mukaisesti tai kantajan ja vastaajavaltion välisen tiedoksiantoa koskevan erityisjärjestelyn mukaisesti silloin kuin tuomioistuinvaltion laki ei estä sen soveltamista. Yleissopimuksen tai erityisjärjestelyn puuttuessa oikeudenkäynti voidaan panna vireille myös diplomaattiteitse tai muulla vastaajavaltion hyväksymällä tavalla. Artiklassa määrätään muun muassa myös tiedoksiantoasiakirjan käännöksen liittämisestä tiedoksiantoon.

EU:n jäsenvaltioiden kesken tapahtuvaan asiakirjojen tiedoksiantoon sovelletaan kansallisen lainsäädännön ohella myös Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EY) N:o 1393/2007 oikeudenkäynti- ja muiden asiakirjojen tiedoksiannosta jäsenvaltioissa siviili- tai kauppaoikeudellisissa asioissa. Asetuksen johdantokappaleen mukaan asetuksella on etusija suhteessa sen soveltamisalaa koskeviin jäsenvaltioiden tekemiin kahden- tai monenvälisiin sopimuksiin tai järjestelyihin. Nyt käsiteltävänä olevan yleissopimuksen 22 artiklan 1 kohta sallii asetuksen ensisijaisen soveltamisen. Asetusta sovelletaan sen 1 artiklan mukaisesti siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa, joissa oikeudenkäynti- tai muu asiakirja on lähetettävä tiedoksiantoa varten jäsenvaltiosta toiseen jäsenvaltioon. Asetusta ei sovelleta vero-, tulli tai hallinto-oikeudellisiin asioihin eikä valtion vastuuseen teosta tai laiminlyönneistä, jotka on tehty julkista valtaa käytettäessä. Asetus saattaa näin ollen ainakin joissain tapauksissa tulla sovellettavaksi myös nyt hyväksyttävänä olevan yleissopimuksen mukaisessa tiedoksiannossa, jossa on kysymys oikeudenkäynnistä valtiota vastaan. Yleissopimuksen 22 artiklan 1 kohdan a ja b kohdasta johtuu, että yleissopimuksella ei ole vaikutusta unionin sisäisiin sääntöihin eikä unionin mahdollisiin ulkosuhdesopimuksiin, joissa määrättäisiin tiedoksiannosta siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa, eikä sopimus myöskään muuta unionin sisäisten sääntöjen ulottuvuutta tavalla, joka EU-oikeuden mukaan estäisi jäsenvaltioita tekemästä sopimuksen.

Suomalaisten tuomioistuinten kansainvälistä toimivaltaa koskevat yleissäännökset ovat oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 25 ja 26 §:ssä. Myös EU on antanut säännöksiä tuomioistuinten toimivaltaa koskien. Keskeinen säädös tässä suhteessa on neuvoston asetus (EY) N:o 44/2001 tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla (niin sanottu Bryssel I –asetus). Kyseinen asetus ei kuitenkaan koske toimivaltakysymyksiä suomalaisen ja EU:n ulkopuolisessa valtiossa olevan osapuolen välisessä riidassa. Asetus ei myöskään sisällä nimenomaisia erityissäännöksiä valtion asemasta siviiliprosessin asianosaisena. Lisäksi tässä yhteydessä on erotettava tuomioistuimen toimivalta ja valtion lainkäytöllinen koskemattomuus yksittäisessä tapauksessa. Lainkäytöllistä koskemattomuutta tulee arvioida erikseen sitä koskevien säännösten nojalla. Tuomioistuin voi olla yksittäisessä asiassa toimivaltainen, mutta vastaajana oleva vieras valtio saattaa silti nauttia koskemattomuudesta ja tuomioistuin on velvollinen jättämään kanteen tutkimatta. Sama koskee myös tuomioiden täytäntöönpanoa. Bryssel I-asetus ei vaikuta unionin ja jäsenvaltion väliseen toimivallan jakoon nyt hyväksyttävänä olevan yleissopimuksen osalta, eikä näin ollen myöskään eduskunnan hyväksymistoimivallan alaan.

Edellä esitetyn perusteella yleissopimuksen määräykset kuuluvat Suomen toimivaltaan ja eduskuntaa pyydetään näin ollen hyväksymään yleissopimus kokonaisuudessaan.

Lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset

Perustuslain 94 §:n mukaan eduskunta hyväksyy sellaiset kansainväliset sopimukset, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä tai ovat muutoin merkitykseltään huomattavia taikka vaativat perustuslain mukaan muusta syystä eduskunnan hyväksymisen. Eduskunnan perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännön mukaan perustuslaissa tarkoitettu eduskunnan hyväksymistoimivalta kattaa kaikki aineelliselta luonteeltaan lain alaan kuuluvat kansainvälisen velvoitteen määräykset. Sopimuksen määräykset on luettava lainsäädännön alaan 1) jos määräys koskee jonkin perustuslaissa turvatun perusoikeuden käyttämistä tai rajoittamista, 2) jos määräys muutoin koskee yksilön oikeuksien tai velvollisuuksien perusteita, 3) jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on perustuslain mukaan säädettävä lailla, taikka 4) jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on voimassa lain säännöksiä tai 5) siitä on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säädettävä lailla. Kysymykseen ei vaikuta se, onko jokin määräys ristiriidassa vai sopusoinnussa Suomessa lailla annetun säännöksen kanssa (PeVL 11, 12 ja 45/2000 vp).

Lisäksi perustuslakivaliokunta on todennut, että jos sopimuksessa määritellyt käsitteet koskevat lainsäädännön alaan kuuluvia asioita, määritelmät vaikuttavat välillisesti näiden lainsäädännön alaan kuuluvien aineellisten määräysten sisältöön ja soveltamiseen ja kuuluvat siksi itsekin lainsäädännön alaan (PeVL 6/2001 vp ja PeVL 24/2001 vp). Myös määräykset valtion erioikeuksista ja -vapauksista Suomessa vireillä olevan oikeudenkäynnin aikana kuuluvat eduskunnan hyväksymistä vaativiin määräyksiin, sillä erioikeuksista ja vapauksista säädetään Suomessa lailla (PeVL 38/2000 vp).

Valtion ja sen omaisuuden lainkäytöllistä koskemattomuutta koskeva yleissopimus sisältää useita lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä. Keskeisimmät näistä koskevat toisen valtion lainkäytöllistä koskemattomuutta suomalaisissa tuomioistuimissa sekä tähän pääsääntöön liittyviä poikkeuksia, jotka sisältyvät sopimuksen II ja III osien 5 - 17 artikloihin.

Yleissopimuksen 2 artiklassa määritellään käsitteet tuomioistuin, valtio ja liiketoimi. Nämä käsitteet vaikuttavat välillisesti lainsäädännön alaan kuuluvien II – IV osien sisältämien artikloiden soveltamiseen ja katsotaan siis näin ollen myös lainsäädännön alaan kuuluviksi.

Myös sopimuksen V osa sisältää määräyksiä, joista Suomessa säädetään lailla. Yleissopimuksen 22 artiklassa määrätään valtiota vastaan nostetun haastehakemuksen tai muiden oikeudenkäyntiä koskevien asiakirjojen tiedoksiannosta. Kansallisesti oikeudenkäyntiasiakirjojen tiedoksiannosta säädetään oikeudenkäymiskaaren 11 luvussa. Yleissopimuksen 23 artiklassa määrätään yksipuolisesta tuomiosta, josta Suomessa säädetään oikeudenkäymiskaaren 12 luvussa. Artikla 24 sisältää määräyksiä asiakirjan esittämisvelvollisuudesta, josta myös kansallisesti säädetään oikeudenkäymiskaaren 17 luvussa.

Sopimus edellyttää eduskunnan hyväksymistä myös siitä syystä, että se koskettaa yleisesti suomalaisten tuomioistuinten toimivaltaa ja tätä koskevaa lainsäädäntöä. Esimerkiksi sopimuksen IV osan määräykset asettavat rajoituksia turvaamistoimenpiteiden käyttämiselle silloin, kun ne kohdistuvat toisen valtion omaisuuteen. Suomessa siviiliprosessuaalisista turvaamistoimenpiteistä, kuten takavarikosta on säädetty yleisesti oikeudenkäymiskaaren 7 luvussa. Tämän lisäksi takavarikkoa koskevia erityissäännöksiä sisältyy esimerkiksi valtion omistamien alusten osalta merilakiin (674/1994) .

Lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä koskevien varaumien ja muiden ilmoitusten tekeminen ja niiden peruuttaminen vaikuttavat blankettimuotoisen voimaansaattamislain välityksellä Suomessa lain tasolla voimassa olevan oikeuden sisältöön. Esityksessä annettavaksi ehdotettu julistus koskee lainsäädännön alaan kuuluvien sopimusmääräysten sisältöä tai laajuutta, minkä vuoksi eduskunnan suostumus julistukselle on myös tarpeen (ks. PeVL 29/2001 vp; ja myös PeVL 16/2005 vp).

Edellä mainituista syistä sopimus sisältää määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan ja sen hyväksyminen näin ollen edellyttää eduskunnan suostumusta.

4.2Käsittelyjärjestys

Yleissopimuksen 5 artiklan mukainen pääsääntö valtion ja sen omaisuuden lainkäytöllisestä koskemattomuudesta tai siitä yleissopimuksessa tehdyt poikkeukset eivät lähtökohtaisesti sisällä käsittelyjärjestyksen arvioinnin kannalta merkittäviä määräyksiä.

Käsittelyjärjestyksen kannalta merkittävä on kuitenkin sopimuksen 11 artiklan 2 kohdan sisältämä poikkeus saman artiklan 1 kohdan pääsääntöön, jonka mukaan valtio ei voi vedota koskemattomuuteen toisen valtion tuomioistuimessa vireillä olevassa, valtion ja yksityishenkilön väliseen työsopimukseen liittyvässä oikeudenkäynnissä, kun työsopimus koskee toisen valtion alueella kokonaan tai osittain suoritettua työtä. Artiklan 2 kohdan e alakohdan sisältämän poikkeuksen mukaan valtio voisi kuitenkin vedota koskemattomuuteen silloin, kun työntekijä on työnantajavaltion kansalainen, jollei kyseinen henkilö asu pysyvästi tuomioistuinvaltiossa. Määräyksen voidaan katsoa rajoittavan perustuslain 21 §:n sisältämän oikeusturvaa koskevan säännöksen soveltamista, sillä kyseisen säännöksen nojalla oikeus saada asiansa käsitellyksi lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa koskee kaikkia Suomen lainkäyttöpiirissä oleskelevia henkilöitä näiden kansalaisuudesta riippumatta.

Perustuslain 21 §:n säännökset eivät estä säätämästä lailla vähäisiä poikkeuksia niissä turvattuihin oikeuksiin kunhan tällaiset poikkeukset eivät muuta kulloinkin kyseessä olevan oikeusturvatakeen asemaa pääsääntönä eivätkä yksittäistapauksessa vaaranna yksilön oikeusturvaa ( HE 309/1993 vp , s. 74 ja esim. PeVL 23/2011 vp, s. 2, PeVL 16/2011 vp, s. 2, PeVL 48/2010 vp.).

Yleissopimuksen 11 artiklassa on pyritty tasapainottamaan työsopimuksiin liittyviä eri tahojen intressejä. Artiklan 2 kohdan e alakohdan tarkoituksena on turvata työantajavaltion intressiä siten, ettei toinen valtio voi vaikuttaa erityisesti julkisen vallan käyttöä sisältäviin tehtäviin palkattavien henkilöiden työsopimuksiin. Kohdan tavoitteena on myös taata riittävä liittymä tuomioistuinvaltioon. Edellä tässä esityksessä selostetun korkeimman oikeuden tapauksen KKO 1993:120 annetun ratkaisun kannalta arvioiden yleissopimuksen määräys merkitsee tiukemmin rajattua koskemattomuuden piiriin kuuluvien henkilöiden joukkoa.

Yleissopimuksen 11 artiklan 2 kohdan e alakohdan sisältämä poikkeus voidaan näin ollen katsoa vähäiseksi poikkeukseksi perustuslain 21 §:n sisältämästä oikeudesta.

Yleissopimus ei näin ollen sisällä sellaisia määräyksiä, jotka koskisivat perustuslakia sen 94 §:n 2 momentissa ja 95 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Hallituksen näkemyksen mukaan yleissopimus voitaisiin näin ollen hyväksyä äänten enemmistöllä ja ehdotus sen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamiseksi tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Edellä olevan perusteella ja perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään, että

eduskunta hyväksyisi valtioiden ja niiden omaisuuden lainkäytöllisestä koskemattomuudesta New Yorkissa 2 päivänä joulukuuta 2004 tehdyn Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimuksen

ja että eduskunta hyväksyisi annettavaksi julistuksen, jonka mukaan yleissopimusta ei sovelleta sotilaalliseen toimintaan, yleissopimuksen hyväksymisellä ei ole vaikutusta yleissopimuksen 3 artiklassa mainittujen valtionpäämiesten lisäksi muihinkaan kansainvälisen oikeuden nojalla henkilöstä johtuvaa koskemattomuutta nauttiviin valtion edustajiin ja jonka mukaan yleissopimuksen hyväksymisellä ei ole vaikutusta kansainvälisessä oikeudessa mahdollisesti myöhemmin ihmisoikeuksien suojelussa tapahtuvaan kehitykseen.

Koska yleissopimus sisältää määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla eduskunnan hyväksyttäväksi seuraava lakiehdotus: