HE 166/2008

2.1.Lainsäädäntö ja käytäntö

2.2.Kansainvälinen kehitys sekä ulkomaiden ja EU:n lainsäädäntö

Kansainvälisessä vammaispolitiikassa vammaiskysymyksestä on tullut ihmisoikeuskysymys. Vammaisten henkilöiden yhdenvertaiset oikeudet ja mahdollisuudet oikeuksiensa toteuttamiseen ovat kansainvälisten sopimusten keskeisiä tavoitteita. Keinoja yhdenvertaisuuden saavuttamiselle ovat vammaisnäkökulman valtavirtaistaminen, esteettömyys, syrjinnän kielto, kohtuullinen mukauttaminen sekä tarvittavat tukitoimet ja apuvälineet.

Kansainvälisen toiminnan vaikutus kanavoituu Suomeen päätöslauselmien, suositusten ja erilaisten yhteistyöprosessien kautta. Suomalaisen vammaispolitiikan ja lainsäädännön kannalta keskeisiä kansainvälisiä toimijoita ovat Yhdistyneet kansakunnat, Euroopan neuvosto, Euroopan unioni ja muut Pohjoismaat.

2.3.Nykytilan arviointi

3.1.Tavoitteet

Esityksen perustavoitteena on lisätä vaikeavammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta ja itsenäisyyttä sekä parantaa heidän mahdollisuuttaan osallistua yhteiskunnan eri toimintoihin. Esitys konkretisoi vammaispoliittisessa selonteosta ilmeneviä suomalaisen vammaispolitiikan lähtökohtia, joita ovat vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuus, oikeus osallisuuteen sekä oikeus tarpeellisiin palveluihin ja tukitoimiin. Esityksen tavoitteena on myös toteuttaa vaikeavammaisten henkilöiden perustuslain mukaista oikeutta välttämättömään huolenpitoon ja riittäviin sosiaalipalveluihin.

Vaikeavammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta pyritään edistämään ensinnäkin suhteessa vammattomiin henkilöihin, jotta heidän oikeutensa elää yhteisössä ja tehdä samanlaisia valintoja kuin muut ihmiset toteutuisi nykyistä paremmin. Tavoitteena on myös lisätä vaikeavammaisten henkilöiden keskinäistä yhdenvertaisuutta vamman laadusta ja asuinpaikasta riippumatta.

Lisäksi esityksen tavoitteena on vahvistaa vammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeutta muun muassa kehittämällä palvelujen toteuttamista koskevia menettelytapasäännöksiä siten, että vammaisen henkilön oma mielipide ja toivomukset sekä yksilöllinen avuntarve ja elämäntilanne otetaan entistä vahvemmin huomioon palveluja ja tukitoimia suunniteltaessa ja niistä päätettäessä. Tavoitteena on myös lisätä palvelujen ja tukitoimien suunnitelmallisuutta ja niiden saannin joutuisuutta.

Esityksellä pyritään lisäksi selkeyttämään vammaispalvelulain mukaisten palvelujen ja tukitoimien kokonaisuutta sekä niiden suhdetta kehitysvammalain mukaisiin palveluihin ja tukitoimiin.

3.2.Keskeiset ehdotukset

4.1.Taloudelliset vaikutukset

Henkilökohtaista apua koskeva uudistus lisäisi kuntien lakisääteisiä velvoitteita, mistä aiheutuisi lisäkustannuksia kunnille ja valtionosuusjärjestelmän kautta myös valtiolle. Tämä on otettu huomioon myös peruspalvelubudjetissa: Kunnallistalouden ja -hallinnon neuvottelukunnan sekä peruspalveluohjelman ministeriryhmän laatimassa Peruspalvelubudjettitarkastelu 2009 -julkaisussa todetaan, että valtionosuuksien lisäyksestä 21,3 miljoonaa euroa liittyy hallitusohjelman mukaisiin kehittämistoimenpiteisiin, kuten muun muassa vammaislainsäädännön uudistamiseen säätämällä vaikeavammaisille oikeus henkilökohtaiseen apuun ja tukeen.

Kuntien kustannukset lisääntyisivät henkilökohtaista apua koskevasta uudistuksen johdosta arviolta 6 300 000 eurolla, mistä valtion osuus olisi 34,64 prosenttia eli 2 182 000 euroa. Kustannusten lisäys on otettu huomioon hallituksen esityksessä vuoden 2009 talousarvioksi ( HE 116/2008 vp ) momentin 33.60 kohdalla (Valtion osuus kunnille sosiaali- ja terveydenhuollon käyttökustannuksiin). Momentin perustelujen mukaan vaikeavammaiselle henkilölle säädetään oikeus henkilökohtaiseen apuun ja tukeen, jota hän tarvitsee suoriutuakseen tavanomaisen elämän toimista kotona ja kodin ulkopuolella.

Uudistuksesta kuntasektorille aiheutuvien kokonaiskustannusten todellista määrää on hyvin vaikea ennakoida luotettavasti. Kustannusten määrään vaikuttaa olennaisesti se, missä määrin vaikeavammaisten henkilöiden kohdalla on olemassa sellaista päivittäistä avun tarvetta, joka tällä hetkellä on kokonaan tai osittain tyydyttämättä ja missä määrin nykyisiä palveluja on mahdollista korvata niitä taloudellisesti edullisemmalla henkilökohtaisella avulla.

Valmistelun yhteydessä on arvioitu, että suurin osa ehdotuksessa tarkoitetuista vaikeavammaisista asiakkaista on jo erilaisten sosiaalihuollon palvelujen piirissä, jolloin heidän palveluntarpeensa ainakin asumiseen liittyvien välttämättömien päivittäisten toimintojen osalta on pääosin tyydytetty. Opiskelevien ja työssä käyvien vaikeavammaisten määrä on suhteellisen pieni, ja kunnat ovat tiettävästi järjestäneet heille heidän näissä toiminnoissa tarvitsemaansa apua kohtalaisen hyvin.

Kokonaan uusi, ehdotetulla henkilökohtaisella avulla katettava palvelun tarve kohdistuu todennäköisesti avustamiseen pääasiassa kodin tai asumispalveluyksikön ulkopuolella tapahtuvissa toiminnoissa kuten harrastuksissa, yhteiskunnallisessa osallistumisessa ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämisessä. Pääosa uudesta palvelun tarpeesta kohdistuisi todennäköisesti suhteellisen pieniin tuntimääriin.

Henkilökohtaista apua koskeva uudistus vaikuttaa todennäköisesti myös palvelujen kohdentumiseen palvelujärjestelmien sisällä, jolloin muiden palvelujen tarve vähenee ja niistä aiheutuvia kustannuksia säästyy. Näin tapahtuu, jos henkilökohtaista apua toteutetaan sille asetetun tavoitteen mukaisesti niin, että lisätään vaikeavammaisen henkilön mahdollisuuksia omaehtoisesti huolehtia päivittäisistä toimistaan ja elää mahdollisimman normaalia elämää. Esimerkiksi kuljetus- ja saattajapalvelujen tarve pienentyy, jos vaikeavammainen henkilö saa henkilökohtaista apua ja pystyy liikkumaan julkisia liikennevälineitä käyttäen.

Samoin käy, jos osa kotipalveluista korvautuu henkilökohtaisella avulla. Vammaisten henkilöiden koteihin tehdään nykyisin noin miljoona kotipalvelun käyntiä vuodessa. Kun yhden käynnin kustannus on arviolta runsaat 40 euroa, kustannukset ovat vuositasolla yli 40 miljoonaa euroa. Osa nykyisistä kotipalveluista kohdistuu todennäköisesti sellaisiin kodin askareisiin, joita vaikeavammaiset henkilöt mielellään voisivat avustajan avulla suorittaa itse. Näin tapahtuu oletettavasti etenkin niissä kunnissa, joiden nykyiseen palveluvalikoimaan henkilökohtainen avustajatoiminta ei lainkaan kuulu. Jos kotipalvelut soveltuvin osin korvattaisiin henkilökohtaisella avulla, vaikeavammaisten henkilöiden omatoimisuus lisääntyisi ja kuntien kustannuksia säästyisi, sillä henkilökohtaisen avun keskimääräiset kustannukset tunnilta ovat alle puolet vastaavista kotipalvelun bruttokustannuksista. Kustannussäästöjä syntyisi siitä huolimatta, että henkilökohtainen apu olisi ehdotuksen mukaan maksuton sosiaalipalvelu, kun taas osa kotipalvelun bruttokustannuksista voidaan kattaa asiakkaalta perittävillä maksuilla.

Henkilökohtaisen avustajan tuntipalkan määräytymisperusteet vaihtelevat nykyisin eri kunnissa ja riippuvat osin muun muassa siitä, miten vaativasta avustamisesta on kyse ja edellytetäänkö avustajalta erityistä koulutusta. Joissakin kunnissa palkka määräytyy kotiavustajan peruspalkan alarajan ja työtuntien perusteella. Tuntihinnat jäävät usein alle 10 euroa tunti. Suuri osa avustajista tekee avustamistyötä esimerkiksi opiskelun ohella tai muutoin sivutoimisesti ilman sosiaali- tai terveydenhuollon koulutusta tai ylipäätään mitään ammattikoulutusta. Keskimääräinen tuntikustannus asettunee 15—20 euron tasolle.

Viime vuosina henkilökohtainen avustajatoiminnan asiakasmäärät ovat vuosittain lisääntyneet noin 9 prosentilla eli noin 400 asiakkaalla. Tällä hetkellä toiminnan piirissä on arviolta runsaat 5 000 asiakasta. Avustajatuntien määrät vaihtelevat muutamasta tunnista yli 70 tuntiin viikossa. Noin puolet asiakkaista käyttää henkilökohtaista avustajaa alle 25 tuntia viikossa.

Avustajatoiminnan kokonaiskustannusten arvioidaan olevan nykyisin runsaat 50 miljoonaa euroa vuodessa. Viime vuosina jatkuneen asiakasmäärien kasvun perusteella on arvioitavissa, että toiminnan kustannukset kasvaisivat ilman ehdotettua lain muutosta 7—9 prosentilla vuosittain. Ehdotettu vammaispalvelulain muutos tulisi voimaan syyskuun alusta vuonna 2009. Avustajatoiminnan kokonaiskustannukset kunnille vuoden viimeisellä kolmanneksella olisivat ilman lain muutosta arviolta 18 miljoonaa euroa.

Henkilökohtaista apua koskevan uudistuksen arvioidaan lisäävän kuntien kokonaiskustannuksia noin 6,3 miljoonalla eurolla vuonna 2009. Lisäys olisi noin 35 prosenttia verrattuna avustajatoiminnan kustannuksiin ilman lain muutosta. Arvioon eivät sisälly ne kustannussäästöt, joita kunnille mahdollisesti aiheutuu esimerkiksi kotipalvelun korvautumisesta henkilökohtaisella avulla.

Nykyisten palvelujen ulkopuolelle jäänyttä avun tarvetta, johon ehdotuksen mukaisella henkilökohtaisella avulla tulisi vastata, arvioidaan ilmenevän noin 6 000 vaikeavammaisella henkilöllä. Lisäavun tarve kohdistuisi pääasiassa harrastuksiin, yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämiseen, joihin tulisi ehdotuksen mukaan järjestää henkilökohtaista apua vuosina 2009—2010 vähintään 10 tuntia kuukaudessa, jollei tätä pienempi tuntimäärä riitä turvaamaan henkilön välttämätöntä avun tarvetta.

Lisäavun määrä avustettavaa kohti vuonna 2009 on arviolta keskimäärin 14,5 tuntia kuukaudessa. Avustajatuntien kokonaismäärä lisääntyisi siten keskimäärin 87 500 tunnilla kuukaudessa ja yhteensä noin 350 000 tunnilla vuoden 2009 viimeisen kolmanneksen aikana. Kun avustajatunnin keskimääräiseksi hinnaksi arvioidaan 18 euroa tunnissa, kuntien kustannukset lisääntyisivät 6 300 000 eurolla vuonna 2009. Tästä valtion osuus on 34,64 prosenttia eli 2 182 000 euroa.

Vuosi 2010 olisi ensimmäinen kokonainen vuosi, jolloin uudistus olisi voimassa. Siitä aiheutuvien kustannusten arvioidaan säilyvän suunnilleen vuoden 2009 tasolla, jolloin ne olisivat noin 18,9 miljoonaa euroa.

Vuonna 2011 uudistuksesta aiheutuvat kustannukset lisääntyisivät, koska harrastuksiin, yhteiskunnalliseen osallistumiseen ja sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämiseen järjestettävän henkilökohtaisen avun vähimmäismäärä nousisi 30 tuntiin kuukaudessa. Lakiuudistuksesta aiheutuvat kokonaiskustannukset vuonna 2011 olisivat arviolta noin 25,5 miljoonaa euroa. Arvio perustuu oletukseen, että uusien asiakkaiden määrä ei lakiuudistuksen johdosta lisääntyisi edellisiin vuosiin verrattuna ja että avustajatunnin keskimääräinen kustannus säilyisi vuoden 2009 tasolla. Lakiuudistuksen johdosta järjestettävien avustajatuntien yhteismäärä vuonna 2011 olisi noin 1,42 miljoonaa. Avustajatuntien määrä asiakasta kohti olisi keskimäärin 20 tuntia kuukaudessa. Keskimääräisen tuntimäärän ei arvioida yltävän laissa määriteltyyn 30 tuntiin, koska varsin pienienkin tuntimäärien arvioidaan riittävän osalle avustettavista.

Edellä arvioitua kustannuskehitystä kuvaavat luvut ilmenevät alla olevasta taulukosta.

Peruspalveluohjelman mukaan uusista ja laajenevista tehtävistä aiheutuviin menoihin valtionosuus on vähintään puolet. Menettely otetaan käyttöön vuoden 2010 alusta osana rahoitus- ja valtionosuusjärjestelmän uudistusta. Ehdotettu lakiuudistus tulisi voimaan vuoden 2009 syyskuun alusta ja olisi samansisältöisenä voimassa myös vuonna 2010. Kyseessä ei siten olisi sellainen tehtävä, josta aiheutuviin menoihin valtionosuus vuonna 2010 olisi vähintään puolet. Tämän suuruinen valtionosuus maksetaan sen sijaan vuoden 2011 kustannuksiin siltä osin kuin ne johtuvat henkilökohtaisen avun vähimmäistuntimäärän korotuksesta, joka tapahtuisi vuoden 2011 alusta.

Henkilökohtaista apua koskevasta uudistuksesta aiheutuvien kustannusten seurantaa ja seurantatietojen mahdollisia vaikutuksia kuntien valtionosuuden määräytymiseen käsitellään luvussa 5.

Esityksen vaikutuksia kuntien hallintokustannuksiin tarkastellaan seuraavassa luvussa 4.2.

4.2.Vaikutukset viranomaisten toimintaan

Vammaispalvelulakiin ehdotetut säännökset palvelutarpeen selvittämisestä, palvelusuunnitelman laatimisesta ja asian viivytyksettömästä käsittelystä eivät ole kokonaan uusia velvoitteita kunnille. Sosiaalihuollossa tulee nykyisenkin lainsäädännön perusteella riittävästi selvittää asiakkaiden palvelutarve, laatia palvelusuunnitelmat sekä huolehtia viivytyksettömästä menettelystä asioiden käsittelyssä. Näissä asioissa on kuitenkin vaihtelua ja puutteita menettelytavoissa eri puolella maata.

Vammaispalvelulain uudistus kokonaisuudessaan merkitsee, että kuntien sosiaaliviranomaiset saattavat joutua tarkistamaan menettelytapojaan ja käytännön työtä ohjaavia soveltamisohjeitaan. Kuntien sosiaalitoimen henkilöstö tarvitsee myös kouluttautumista uusien säännösten soveltamista varten.

Ehdotetut määräajat palvelun tarpeen selvittämiselle ja hallintopäätösten tekemiselle voivat lain voimassaolon alkuvaiheessa edellyttää, että kunnat jossain määrin lisäävät sosiaalitoimen henkilöstön työpanosta vammaispalvelujen toimeenpanoon. Samansuuntaisia paineita aiheutuu myös totuttelusta uusien henkilökohtaista apua koskevien säännösten soveltamiseen. Edellä tarkoitetut tehtävät kuuluisivat lähinnä sosiaaliohjaajien tai sosiaalityöntekijöiden hoidettaviksi.

Siltä osin kuin ehdotettujen muutosten voidaan katsoa lisäävän kuntien lakisääteisiä velvoitteita, ne kasvattaisivat kuntien sosiaalitoimen henkilöstön tarvetta koko maassa yhteensä arviolta 18—22 henkilötyövuodella. Siitä aiheutuisi kunnille vuositasolla noin 900 600 euron lisäkustannukset, jos yhden henkilötyövuoden kustannukset olisivat keskimäärin 40 000—50 000 euroa. Vuonna 2009 kuntien lisäkustannukset olisivat noin 300 200 euroa, koska uudistus tulisi voimaan syyskuun alusta. Valtion osuus kustannusten lisäyksestä on 34, 64 prosenttia eli 104 000 euroa. Kustannusten lisäys on otettu huomioon kuntien valtionosuuden mitoituksessa vuotta 2009 koskevassa talousarvioesityksessä momentin 33.60 kohdalla.

Henkilökohtaista apua koskevan uudistuksen toimeenpano edellyttää sosiaali- ja terveysministeriöltä ja osittain myös sen alaiselta valtionhallinnolta panostusta uudistusta koskevaan tiedottamiseen, kouluttamiseen ja ohjaukseen. Tarkoitus on, että uudistusta koskevat tulkintasuositukset laaditaan yhteistyössä eri toimijoiden kanssa ja niitä levitetään kentälle muun muassa käyttäen hyväksi sähköisiä tiedonvälityskanavia samaan tapaan kuin on toimittu uutta lastensuojelulakia koskevien suositusten suhteen. Näin edistettäisiin käytännön asiakastyössä tehtävien ratkaisujen muodostumista yhdenmukaisiksi ja sisällöltään lain mukaisiksi.

Siitä huolimatta lain tulkintakäytäntöä jouduttaneen jossain määrin hakemaan myös tuomioistuimista ainakin lain voimassaolon alkuvaiheessa. Henkilökohtainen apu on vammaispalvelulain 8 §:n 2 momentissa tarkoitettu palvelu, jota koskevaan hallinto-oikeuden päätökseen saa hakea muutosta korkeimmalta hallinto-oikeudelta ilman valituslupaa lain 19 §:n mukaan.

4.3.Muut yhteiskunnalliset vaikutukset

6.1.Valmisteluaineisto

Valmistelussa on otettu huomioon vammaislainsäädännön kokonaisuudistamista koskevan hankkeen aikana kertynyt aineisto. Kokonaisuudistusta varten selvityshenkilö Jukka Kumpuvuori teki juridisen esiselvityksen vammaispalvelulain ja kehitysvammalain yhteensovittamisesta (STM 2004:14) ja selvityshenkilö Erkki Paara selvityksen vaikea- ja monivammaisten henkilöiden palvelujen hallinnon ja rahoituksen järjestämisestä sekä palveluissa tarvittavan erityisosaamisen turvaamisesta (STM 2005:4). Selvityksiä ja niistä annettuja lausuntoja on käytetty valmistelun pohjana. Myös aikaisemmassa asiantuntijavalmistelussa kertynyttä aineistoa ja eri sidosryhmien kuulemisessa kertynyttä aineistoa on otettu huomioon valmistelussa.

Tausta-aineistona on otettu huomioon myös vuonna 2006 valmistunut vammaispoliittinen selonteko ja sen tausta-aineistot, selvityshenkilö Jukka Kumpuvuoren selvitys perusoikeuksien rajaamisesta (STM 2006:45) sekä hengityshalvauspotilaiden hoitoa selvittäneen asiantuntijatyöryhmän selvitys (STM 2006:61).

Kehitysvammalain ja kehitysvammapalvelujen osalta on otettu huomioon Aila Kumpulaisen kehitysvammapalveluita vuonna 2004 koskeva selvitys (STM 2007:30) sekä selvityshenkilö Markku Niemelän kehitysvammaisten yksilöllisen asumisen kehittämistä koskeva selvitys (STM 2007:73).

6.2.Sidosryhmien kuuleminen ja lausuntojen huomioon ottaminen

Hallituksen esitys on edellä mainitun vammaislainsäädännön uudistamistyön aikana kertyneen valmisteluaineiston pohjalta valmisteltu virkatyönä sosiaali- ja terveysministeriössä. Hallituksen esitystä valmisteltaessa on useaan kertaan tavattu ja kuultu sekä Vammaisfoorumi ry:n että Suomen Kuntaliiton edustajia. Esityksen sisällöstä on myös keskusteltu Valtakunnallisessa vammaisneuvostossa, johon kuuluvat keskeisimmät vammaispolitiikan toteuttamisessa mukana olevat sidosryhmät. Lisäksi on eri tavoin oltu yhteydessä useiden kuntien, eri vammaisjärjestöjen sekä Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen vammaispalvelujen asiantuntijoihin.

Esityksestä ei ole kiireisen valmisteluaikataulun vuoksi järjestetty lausuntokierrosta, mutta valmistelussa on otettu huomioon ja sovitettu yhteen niin kuntasektorin kuin vammaisjärjestöjenkin näkemyksiä.

Esitystä on käsitelty kunnallistalouden ja -hallinnon neuvottelukunnassa sekä sosiaalipoliittisessa ministerityöryhmässä.

1.1.Laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista

3 §.Vastuu palvelujen ja tukitoimien järjestämisestä. Voimassa olevan pykälän mukaan laissa tarkoitettujen palvelujen ja tukitoimien järjestämisvastuu kuuluu kunnalle. On tärkeää, että näitä palveluja ja tukitoimia järjestettäessä kunnioitetaan vammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta sekä kiinnitetään erityistä huomiota hänen vammastaan tai sairaudestaan aiheutuvaan avuntarpeeseen ja hänen yksilölliseen elämäntilanteeseensa. Sen vuoksi pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 2 momentti, jossa painotetaan yksilöllisen avuntarpeen huomioimista vammaispalveluita järjestettäessä. Tämä tarkoittaa erityisesti sosiaalihuollon asiakaslain 8 §:ssä olevien asiakkaan itsemääräämisoikeutta ja osallistumista koskevien säännösten huomioon ottamista.

Asiakaslain 8 §:n soveltaminen vammaispalveluissa merkitsee muun muassa, että vammaiselle henkilölle on annettava mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa siihen, millaisia palveluita ja tukitoimia hänelle järjestetään ja millä tavoin ne toteutetaan siten, että ne parhaiten edistävät hänen itsemääräämisoikeutensa toteutumista ja lisäävät hänen mahdollisuuksiaan toimia ja osallistua yhdenvertaisena yhteiskunnan jäsenenä. Erityisesti kun on kyse sellaisista palveluista tai tukitoimista, joilla on vaikutusta vammaisen henkilön henkilökohtaisen vapauden, yksityisyyden suojan ja itsemääräämisoikeuden toteutumiseen, olisi ensisijaisesti otettava huomioon vammaisen henkilön oma käsitys hänen avun- tai palveluntarpeestaan ja palveluiden järjestämistavasta. Edellä tarkoitettuja tilanteita liittyy muun muassa henkilökohtaisen avun ja asumiseen liittyvien palveluiden järjestämiseen.

3 a §.Palvelutarpeen selvittäminen ja palvelusuunnitelma. Pykälän 1 momentissa ehdotetaan säädettäväksi vammaispalvelujen ja tukitoimien tarpeen selvittämisestä. Ehdotuksen mukaan selvittäminen on aloitettava viipymättä sen jälkeen, kun vammainen henkilö tai hänen laillinen edustajansa, omaisensa tai muu henkilö tai viranomainen on ottanut yhteyttä kuntaan palvelujen saamiseksi. Säännöksessä tarkoitettu yhteydenotto voi olla joko suullinen, esimerkiksi henkilökohtainen käynti tai puhelinsoitto taikka kirjallinen tiedustelu tai hakemus.

Ehdotettu säännös täydentäisi sosiaalihuoltolain 40 a §:ää, jossa säädetään sosiaalipalvelujen tarpeen arvioinnista. Mainitun pykälän 1 momentin mukaan kiireellisissä tapauksissa sosiaalipalvelujen tarve on arvioitava viipymättä. Tämä säännös koskee kaikenlaisten sosiaalipalvelujen tarvetta ja kaikkia niiden tarpeessa olevia henkilöitä, joten sitä sovelletaan myös kaikkiin vammaispalvelulain mukaisiin palveluihin ja niiden tarpeessa oleviin henkilöihin. Ehdotettu laki ei tuo tähän muutosta.

Sosiaalihuoltolain 40 a §:n 2 momentissa säädetään asiakkaan oikeudesta päästä seitsemän arkipäivän määräajassa palvelujen tarpeen arviointiin muissa kuin kiireellisissä tapauksissa. Määräaika alkaa kulua siitä, kun asiakas taikka hänen laillinen edustajansa tai omaisensa taikka muu henkilö tai viranomainen on ottanut yhteyttä kunnan viranomaiseen palvelujen saamiseksi. Voimassa oleva sosiaalihuoltolain 40 a §:n 2 momentti koskee vain 80 vuotta täyttäneitä vanhuksia sekä niitä vammaisia henkilöitä, jotka ovat oikeutettuja vammaisetuuksista annetun lain (570/2007) mukaiseen ylimpään eläkettä saavan hoitotukeen. Ehdotettuun säännökseen sisältyisi sama enimmäisaika kuin sosiaalihuoltolain 40 a §:n 2 momenttiin. Palvelujen ja tukitoimien tarpeen arviointi olisi siten aloitettava viimeistään seitsemäntenä arkipäivänä niiden saamista koskevan yhteydenoton jälkeen. Säännöksessä tarkoitettu yhteydenotto voisi tulla samoilta tahoilta kuin sosiaalihuoltolain 40 a §:n mukaisissa tilanteissa. Kunnan velvollisuus aloittaa palvelutarpeen selvittäminen määräajassa koskisi kaikkia vammaispalvelulaissa tarkoitettujen palvelujen tarpeessa olevia vammaisia henkilöitä.

Tarkoitus on, että vammaisen henkilön palvelutarve selvitetään hänen tilanteensa ja olosuhteidensa edellyttämässä laajuudessa. Pääsääntönä olisi kotikäynti tai vähintään asiakkaan henkilökohtainen tapaaminen, jolloin sosiaali- ja terveysalan ammattihenkilölle muodostuu käsitys asiakkaan tilanteesta ja toimintakyvystä. Vammaispalveluasioissa tarvitaan toisinaan vammaisen henkilön vamman tai sairauden laadusta ja muista olosuhteista riippuen selvityksiä myös muilta viranomaisilta ja asiantuntijoilta. Tarvittaessa voidaan käyttää vammaisten henkilöiden toimintakyvyn arviointiin soveltuvia käytettävissä olevia arviointimenetelmiä. Palvelutarpeen selvittämisessä on kiinnitettävä riittävästi huomiota myös selvityksen laatijoiden ammattitaitoon.

Sosiaalihuollon asiakaslain 8 §:n 1 momentin mukaan sosiaalihuoltoa toteutettaessa on ensisijaisesti otettava huomioon asiakkaan toivomukset ja mielipide sekä muutoinkin kunnioitettava hänen itsemääräämisoikeuttaan. Tämän periaatteen mukaisesti ei myöskään palvelutarpeen selvittämiseen tule ryhtyä tai jo aloitettu selvittäminen on keskeytettävä, jos vammainen henkilö sitä vastustaa. Asiakkaalle on kuitenkin ennen toimenpiteistä luopumista annettava riittävässä määrin asiakaslain 5 §:n mainittu selvitys hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sekä niistä erilaisista vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista, joilla on merkitystä hänen asiassaan.

Pykälän 2 momenttiin sisällytettäisiin palvelusuunnitelmaa koskeva säännös, jonka mukaan suunnitelma olisi laadittava ilman aiheetonta viivytystä. Muutoin suunnitelma laadittaisiin siten kuin asiakaslain 7 §:ssä säädetään. Viittaus asiakaslakiin merkitsee ensinnäkin, että palvelusuunnitelma on aina laadittava, jollei kyseessä ole tilapäinen neuvonta ja ohjaus tai jollei suunnitelman muutoin ole ilmeisen tarpeetonta (asiakaslain 7 §:n 1 momentti). Toiseksi viittaus merkitsee, että suunnitelma on laadittava, ellei siihen ole ilmeistä estettä, yhteisymmärryksessä asiakkaan kanssa ja eräissä tapauksissa yhteisymmärryksessä myös hänen laillisen edustajansa, omaisensa tai muun läheisensä kanssa (asiakaslain 7 §:n 2 momentti).

Luonnollisesti myös muut asiakaslain säännökset asiakkaan oikeuksista tulisi ottaa huomioon palvelusuunnitelmaa laadittaessa. Asiakaslain mukaan sosiaalihuollon henkilöstön on selvitettävä asiakkaalle hänen oikeutensa ja velvollisuutensa sekä erilaiset vaihtoehdot ja niiden vaikutukset samoin kuin muut seikat, joilla on merkitystä hänen asiassaan (5 §). Asiakkaalle on niin ikään annettava mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa palvelujensa suunnitteluun ja toteuttamiseen ja hänen itsemääräämisoikeuttaan on kunnioitettava (8 §). Jos täysi-ikäinen asiakas ei sairauden, henkisen toiminnan vajavuuden tai muun vastaavan syyn vuoksi pysty osallistumaan tai vaikuttamaan palvelujensa tai sosiaalihuoltoonsa liittyvien muiden toimenpiteiden suunnitteluun ja toteutukseen tai ymmärtämään ehdotettuja ratkaisuvaihtoehtoja tai päätösten vaikutuksia, on asiakkaan tahtoa selvitettävä yhteistyössä hänen laillisen edustajansa taikka muun läheisen henkilön kanssa (9 §). Alaikäisen henkilön toivomukset ja mielipide on selvitettävä ja otettava huomioon hänen ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämällä tavalla (10 §).

Palvelusuunnitelma ei ole luonteeltaan sellainen asiakirja, jonka perusteella asiakas voi vaatia suunnitelmaan sisältyviä palveluja ja tukitoimia, vaan niiden myöntämisestä tehdään erikseen hallintopäätökset asiakkaan tai hänen edustajansa hakemusten perusteella. Tarkoitus on, että palvelusuunnitelmasta käyvät riittävän yksityiskohtaisesti ilmi ne asiakkaan yksilölliseen palvelutarpeeseen ja elämäntilanteeseen liittyvät seikat, joilla on merkitystä palvelujen sisällöstä, järjestämistavasta ja määrästä päätettäessä. Lähtökohtana olisi pidettävä sitä, ettei palvelusuunnitelmaan kirjattuja seikkoja tulisi ilman perusteltua syytä sivuuttaa päätöksenteossa. Koska palvelusuunnitelman merkitys suhteessa palveluja ja tukitoimia koskevan hallintopäätökseen saattaa olla asiakkaalle epäselvä, sosiaalitoimen viranhaltijan tulee asiakaslain 5 §:n mukaisesti selvittää asiakkaalle hänen oikeutensa ja ohjata hänet palvelusuunnitelman tekemisen yhteydessä tekemään tarvittavat hakemukset palvelujen ja tukitoimien saamiseksi.

Pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi myös palvelusuunnitelman tarkistamisesta. Säännös vastaisi sosiaalihuollon asiakaslain esitöistä ( HE 137/1999 ) ilmenevää kantaa, jonka mukaan suunnitelmaa voitaisiin toiminnan edistyessä muuttaa joustavasti asiakkaan tarpeiden tai olosuhteiden muutoin muuttuessa. Suunnitelmaan voidaan sisällyttää maininta siitä, kuinka usein suunnitelmaa tarkistetaan. Vammaisen henkilön yksilöllinen elämätilanne vaikuttaa tarkistamisen aikaväliin. Joka tapauksessa suunnitelmaa olisi perusteltua arvioida ja tarkistaa yhdessä asiakkaan tai tämän laillisen edustajan taikka omaisen tai muun läheisen henkilön kanssa vähintään kahden - kolmen vuoden välein.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin palveluja ja tukitoimia koskevien hallintopäätösten teon viivytyksettömyydestä. Päätökset olisi kaikissa tapauksissa tehtävä ilman aiheetonta viivytystä. Enimmäisaika päätösten tekemiselle olisi pääsääntöisesti kolme kuukautta siitä, kun asiakas tai hänen edustajansa on esittänyt palvelua tai tukitointa koskevan hakemuksen sosiaalipalveluista vastaavalle viranomaiselle. Määräajasta voitaisiin poiketa, jos asian selvittäminen vaatii erityisestä syystä pitemmän käsittelyajan. Esimerkiksi vamman tai sairauden harvinaislaatuisuus voi aiheuttaa sen, että asiakkaan palvelutarpeen selvittäminen ja tarvittavien palveluiden ja tukitoimien järjestäminen kestää yli kolme kuukautta. Ehdotetun säännöksen mukaan asia tulee silloinkin käsitellä ilman aiheetonta viivytystä. Tärkeää on huolehtia siitä, että tarpeeton sairaala- tai laitoshoito vältetään.

4 §.Lain suhde muuhun lainsäädäntöön. Pykälän 1 momentin ensimmäinen virke vastaa asiallisesti voimassa olevaa sääntelyä, jonka mukaan vammaispalvelulain mukaisia palveluja ja tukitoimia järjestetään silloin kun vammainen henkilö ei saa riittäviä ja hänelle sopivia palveluja tai tukitoimia muun lain nojalla. Säännös ilmentää sosiaalihuollon lainsäädännössä omaksuttua periaatetta yleisten, kaikille asiakasryhmille tarkoitettujen palvelujen ensisijaisuudesta.

Pykälän 1 momentin toisessa virkkeessä ehdotetaan säädettäväksi vammaispalvelulain suhteesta kehitysvammaisten erityishuollosta annettuun lakiin (kehitysvammalaki, 519/1977). Nykyisin sekä vammaispalvelulaki että kehitysvammalaki on molemmat määritelty toissijaisiksi. Vallitsevan tulkintakäytännön mukaan kehitysvammalakia on pidetty vammaispalvelulakiin nähden erityislakina, jota on sovellettava ensisijaisena. Ehdotettu säännös muuttaisi tilannetta. Pääsäännön mukaan myös kehitysvammalain 1 §:ssä tarkoitettujen henkilöiden vammaisuutensa vuoksi tarvitsemat erityispalvelut järjestettäisiin ensisijaisesti vammaispalvelulain nojalla. Kehitysvammalain 1 §:ssä tarkoitetaan henkilöitä, joiden kehitys tai henkinen toiminta on estynyt tai häiriintynyt synnynnäisen tai kehitysiässä saadun sairauden, vian tai vamman vuoksi.

Ehdotetulla säännöksellä selkeytetään kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain ja vammaispalvelulain yhteensovitusta. Säännöksellä pyritään lähinnä turvaamaan niille kehitysvammaisille henkilöille, jotka ovat vammaispalvelulain tarkoittamia vammaisia tai vaikeavammaisia, vammaispalvelulainsäädännön mukaiset palvelut ja tukitoimet ensisijaisesti vammaispalvelulainsäädännön nojalla.

Säännöksellä ei ole tarkoitus siirtää kehitysvammaisten erityishuollon järjestämiseen sisältyviä tehtäviä vammaispalvelulain nojalla kunnan järjestettäväksi, eikä sillä ole tarkoitus muutoinkaan puuttua erityishuollon tarpeessa oleville henkilöille järjestettävien erityishuoltopalvelujen järjestämiseen. Kehitysvammaiselle henkilölle voitaisiin edelleen järjestää palveluita kehitysvammalain nojalla, jos vammaispalvelulain nojalla järjestettävät palvelut eivät olisi asiakkaan kannalta riittäviä tai sopivia. Jos kehitysvammainen henkilö tarvitsee esimerkiksi perhehoitoa, se järjestettäisiin kehitysvammalain nojalla, koska mainittu palvelumuoto ei kuulu vammaispalvelulain mukaiseen palveluvalikoimaan. Niin ikään erittäin vaativaa ja monialaista erityisosaamista sekä ympärivuorokautista hoitoa ja valvontaa edellyttäviä palveluita voitaisiin kehitysvammaiselle henkilölle edelleen järjestää kehitysvammalain nojalla. Tällaisessa tapauksessa vammaispalvelulain tarjoamat palvelut ja tukitoimet eivät ole henkilön palveluntarpeen kannalta riittäviä ja sopivia. Kehitysvammalain mukainen palvelu voi olla ensisijainen myös silloin, kun se on esimerkiksi asiakasmaksusäännökset huomioon ottaen asiakkaalle merkittävästi edullisempaa kuin vastaava vammaispalvelulain mukainen palvelu. Esimerkiksi erityishuoltoon kuuluvat kuljetuspalvelut olisi tällä perusteella järjestettävä kehitysvammalain mukaan, koska silloin ne ovat maksuttomia, kun taas vammaispalvelulain mukaisista kuljetuspalveluista voidaan periä maksu.

Siltä osin kuin kehitysvammaiselle henkilölle siirrytään järjestämään palveluja vammaispalvelulain nojalla kehitysvammalain sijasta, palvelut jäävät pois kehitysvammalain mukaisesta erityishuolto-ohjelmasta. Kehitysvammalain 34 §:n mukaan erityishuolto-ohjelma on laadittava jokaiselle kunnassa asuvalle erityishuollon tarpeessa olevalle. Ohjelmaan kirjataan kaikki erityishuollon toteuttamiseksi tarvittavat palvelut, jotka järjestetään kehitysvammalain nojalla. Erityishuolto-ohjelma on laadittava yhteistyössä henkilön itsensä, hänen edunvalvojansa tai huoltajansa sekä sosiaalilautakunnan kanssa. Ohjelman hyväksyy erityishuollon johtoryhmä tai sen määräämissä rajoissa toimintayksikön vastaava johtaja. Erityishuolto-ohjelma on luonteeltaan hallintopäätös, josta voidaan valittaa lääninhallitukseen. Lääninhallitus voi määrätä ohjelman oikaistavaksi, jos ohjelma ei ole tarkoituksenmukainen.

8 §.Vammaisille tarkoitetut palvelut. Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan lisättäväksi kunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvaksi palveluksi henkilökohtainen apu vaikeavammaiselle henkilölle. Henkilökohtainen apu kuuluu niihin vammaispalvelulain 19 §:n 1 momentissa tarkoitettuihin palveluihin, joita koskevista hallinto-oikeuden päätöksistä saa valittaa korkeimpaan hallinto-oikeuteen ilman valituslupaa. Henkilökohtaisen avun sekä muiden vaikeavammaisen henkilön tarvitsemien palveluiden järjestämistapa ja tarvittavan avun määrä määriteltäisiin edellä 3 a §:n mukaisessa vammaiselle henkilölle laadittavassa yksilöllisessä palvelusuunnitelmassa. Henkilökohtaisen avun sisällöstä, saannin edellytyksistä ja järjestämistavoista säädettäisiin ehdotetuissa 8 c ja 8 d §:ssä.

Pykälän 2 momentin lopussa oleva maininta laitoshoidon tarpeesta esteenä palveluasumisen järjestämiselle ehdotetaan muotoiltavaksi uudelleen ja täsmennettäväksi. Ehdotuksen mukaan kunnalla ei olisi velvollisuutta järjestää palveluasumista eikä henkilökohtaista apua niille hyvin vaikea- ja monivammaisille henkilöille, joiden vaikean vamman tai sairauden takia tarvittavaa riittävää huolenpitoa ei ole mahdollista turvata avohuollon toimenpitein vaan joiden kohdalla tarvitaan pääasiassa sairaanhoidon osaamista tai muuta erityisosaamista jatkuvasti tai pitkäaikaisesti. Säännös pitää sisällään myös ne tilanteet, joissa henkilö jo on palvelu- ja hoidontarpeensa kannalta perustellusti laitoshoidossa.

Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 3 momentti, joka sisältää asetuksenantovaltuuden. Valtuus koskee ensinnäkin voimassa olevassa 8 §:n 1 momentissa mainitun kuntoutusohjauksen ja sopeutumisvalmennuksen sisältöä. Kuntoutusohjauksen sisällöstä säädetään vammaispalveluasetuksen 14 §:ssä ja sopeutumisvalmennuksen sisällöstä asetuksen 15 §:ssä. Lisäksi valtuus koskee ehdotetussa 8 §:n 2 momentissa mainittujen kuljetuspalvelujen ja palveluasumisen sisältöä ja järjestämistä. Näistä asioista säädetään kuljetuspalvelujen osalta asetuksen 4—6 §:ssä ja palveluasumisen osalta 10 ja 11 §:ssä. Ehdotetulla säännöksellä pyritään saattamaan voimassa oleva asetustasoinen sääntely nykyistä paremmin vastaamaan perustuslain 80 §:n mukaisia asetuksella säätämisen edellytyksiä. Asetuksen sisältöä ei ole tarkoitus muuttaa tässä yhteydessä. Nykyisten asetustasoisten säännösten säädöstasoa ja sisältöä on tarkoitus arvioida tarkemmin vammaispalveluja koskevan lainsäädännön kokonaisuudistuksen seuraavassa vaiheessa.

8 c §.Henkilökohtainen apu. Pykälässä säädettäisiin henkilökohtaisen avun sisällöstä ja saamisen edellytyksistä. Muiden vaikeavammaisille henkilöille tarkoitettujen palvelujen ja tukitoimien tapaan myös henkilökohtaisen avun saanti edellyttäisi ehdotetun pykälän 1 momentin mukaan, että apu on välttämätöntä suhteessa vaikeavammaisen henkilön yksilölliseen avuntarpeeseen. Henkilökohtaista apua olisi järjestettävä niissä pykälän 1 momentissa tarkoitetuissa toimissa, joista vaikeavammainen henkilö ei suoriudu ilman toisen henkilön antamaa apua.

Henkilökohtaisen avun luonteeseen kuuluu se, että avun tarvitsijalla on voimavaroja määritellä avun sisältö ja toteutustapa. Jos avun ja avustamisen tarve perustuu pääosin hoivaan, hoitoon ja valvontaan, tulisi siihen vastata muulla tavoin kuin henkilökohtaisella avulla.

Vaikeavammaisen henkilön avun tarve ei rajoitu vain kotona tapahtuviin toimiin vaan hän tarvitsee vastaavissa toiminnoissa apua myös kodin ulkopuolella. Siksi henkilökohtainen apu kattaa muutkin elämän alueet kuin asumisen ja kotona toimimisen.

Pykälän 1 momentin mukaan henkilökohtaiseen apuun kuuluisi ensinnäkin vaikeavammaisen henkilön avustaminen päivittäisissä toimissa kotona ja kodin ulkopuolella. Päivittäisillä toimilla tarkoitetaan niitä toimintoja, joita ihmiset elämässään tekevät joko joka päivä tai harvemmin mutta kuitenkin toistuvasti tietyin aikavälein. Päivittäiset toimet ovat asioita, jotka kuuluvat yleisesti elämässä tapahtuviin toimintoihin. Päivittäisiä toimia ovat muun muassa liikkuminen, pukeutuminen, henkilökohtaisen hygienian hoito, vaate- ja ruokahuolto, kodin siisteydestä huolehtiminen sekä asiointi. Myös vaikeavammaisen henkilön mahdollisuus huollossaan tai hoidossaan olevan lapsen päivittäisiin toimiin osallistuminen mahdollistettaisiin henkilökohtaisella avulla. Vammaispalvelulain mukaisen palveluasumisen tai muiden asumispalveluiden piirissä olevien vaikeavammaisten henkilöiden avun tarve päivittäisissä toimissa kotona voitaisiin edelleen turvata asumispalveluyksikön henkilökunnan antamalla avulla. Silloin tässä pykälässä tarkoitettu henkilökohtainen apu kohdistuisi lähinnä niihin päivittäisiin toimiin, jotka tapahtuvat kodin ulkopuolella.

Ehdotetun säännöksen mukaan henkilökohtaisen avun piiriin kuuluisivat myös työ ja opiskelu, harrastukset, yhteiskunnallinen osallistuminen sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitäminen Työ ja opiskelu määriteltäisiin samoista lähtökohdista kuin kuljetuspalveluihin liittyvässä vaikeavammaisten henkilöiden työ- ja opiskelumatkoja koskevassa oikeuskäytännössä. Työllä tarkoitetaan työsuhteeseen perustuvan toiminnan lisäksi myös yritystoimintaa. Säännöksessä tarkoitettuna opiskeluna pidettäisiin sellaista opiskelua, joka johtaa jonkin tutkinnon tai ammatin saavuttamiseen tai vahvistaa vaikeavammaisen henkilön ammattitaitoa sekä parantaa hänen mahdollisuuksiaan työllistyä. Muunlainen opiskelu katsottaisiin harrastukseksi ja henkilökohtaista apua siihen järjestettäisiin pykälän 5 momentin mukaisesti. Henkilökohtainen apu sosiaaliseen vuorovaikutuksen ylläpitämiseen mahdollistaisi vaikeavammaiselle henkilölle muun muassa tavata ystäviä ja sukulaisia sekä muita ihmisiä kodin ulkopuolella.

Pykälän 3 momentissa määriteltäisiin vaikeavammaisuus suhteessa henkilökohtaiseen apuun. Kuten muutkin kunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvat vammaispalvelut myös henkilökohtainen apu ehdotetaan kohdennettavaksi vaikeavammaisille henkilöille. Tämä vastaa nykyisen lain ja asetuksen esitöissä esitettyjä perusteluja sekä säännösten vakiintunutta soveltamiskäytäntöä. Henkilökohtaisen avustajan palkkaamiskustannusten korvaamisesta säädetään voimassa olevan lain 9 §:n 1 momentissa, joka koskee sanamuotonsa mukaan myös muita kuin vaikeavammaisia henkilöitä. Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 219/1986) yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan kuitenkin, että henkilökohtaisella avustajalla lisätään ja ylläpidetään nimenomaan vaikeavammaisen henkilön toiminta- ja osallistumismahdollisuuksia. Tarkemmat säännökset henkilökohtaisen avustajan palkkauskustannusten korvaamisesta sisältyvät voimassa olevan asetuksen 16 §:ään. Sen mukaan nämä kustannukset voidaan korvata sellaiselle vammaiselle henkilölle, joka tarvitsee runsaasti toisen henkilön apua kotona jokapäiväiseen elämään liittyvissä asioissa tai kodin ulkopuolella asioiden hoitamisessa, opiskelussa, harrastuksissa, työssä ja yleensä yhteiskunnallisessa osallistumisessa. Asetuksen perustelumuistiossa todetaan muun muassa, että koska kysymykseen tulevat vain erittäin vaikeavammaiset henkilöt, on heitä tarvittaessa ohjattava ja autettava avustajan palkkaukseen liittyvissä asioissa.

Ehdotetun säännöksen mukaan välttämättömän henkilökohtaisen avun tarpeessa olevana vaikeavammaisena pidettäisiin henkilöä, jonka avun tarve johtuu pitkäaikaisesta tai etenevästä vammasta tai sairaudesta eikä avun tarve johdu pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista. Mitään ryhmää ei vamman tai sairauden laadun tai diagnoosin perusteella myöskään sinänsä suljettaisi säännöksen soveltamisen ulkopuolelle. Eteneviä, henkilön toimintakykyyn voimakkaastikin vaikuttavia sairauksia ovat esimerkiksi MS-tauti, eräät lihassairaudet ja ALS. Esimerkiksi joissakin synnynnäisissä harvinaisissa sairauksissa sekä polioon mahdollisesti liittyvässä postpolio-syndroomassa avuntarve saattaa lisääntyä sairauden edetessä. Vamma tai sairaus katsottaisiin pitkäaikaiseksi myös tilanteissa, joissa sen aiheuttamat rajoitukset henkilön toimintakyvylle vaihtelevat. Tällöin vammaisuus ei välttämättä aiheuta jatkuvaa avuntarvetta, mutta vamman tai sairauden pahentuessa avuntarve voi olla runsastakin, kuten esimerkiksi vaikeahoitoisissa epilepsioissa ja eräissä neurologisissa sairauksissa. Yleisesti tulee muutoinkin ottaa huomioon avun tarpeen vaihtelut myös niin sanotuissa pysyvissä vammoissa. Tyypillistä on, että henkilö tarvitsee enemmän apua elämäntilanteiden muutoskohdissa, esimerkiksi siirtyessään kuntoutuksesta kotiin tai lapsuudenkodista opiskelemaan, kuin mahdollisesti myöhemmin tilanteen vakiinnuttua.

Vammaispalvelulaissa ei nykyisinkään aseteta ylä- eikä alaikärajoja palvelujen ja tukitoimien saamiselle, vaan ainoana perusteena on henkilön vammasta tai sairaudesta aiheutuva tarve ja erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvien palvelujen ja tukitoimien kohdalla erikseen määritelty vaikeavammaisuus. Vaikeavammaisuudessa on usein kyse koko elämän ajan kestävästä toimintarajoitteesta, mikä on otettava huomioon arvioitaessa palveluiden ja tukitoimien järjestämistapaa ja riittävyyttä suhteessa vaikeavammaisen henkilön elämäntilanteeseen. Myös ikääntyneillä vammaisilla henkilöillä sekä ikääntyneinä vammautuneilla henkilöillä on oikeus palveluihin ja tukitoimiin vammaisuuden perusteella samoin perustein kuin muillakin vammaisilla henkilöillä. Ikääntymiseen liittyvä vammaisuus on erotettavissa normaaliksi katsottavasta ikääntymisestä. Pääasiassa ikääntymiseen liittyvistä sairauksista ja toimintarajoitteista johtuva avun ja tuen tarve ei edelleenkään kuuluisi vammaispalvelulain nojalla järjestettäväksi. Tähän avun ja tuen tarpeeseen vastaaminen tapahtuisi muun sosiaali- ja terveydenhuollon yleis- ja erityislainsäädännön nojalla.

Pykälän 3 momentissa ehdotetaan myös säädettäväksi, että henkilö olisi henkilökohtaisen avun suhteen vaikeavammainen, jos hän pitkäaikaisen tai etenevän vamman tai sairauden johdosta välttämättä tarvitsee toisen henkilön apua 1 momentissa mainituista toimista suoriutumiseksi. Lisäksi edellytettäisiin, että avuntarve on toistuvaa. Tällä tarkoitetaan sekä määrällisesti runsasta, jatkuvaluonteista ja vuorokauden eri aikoina ilmenevää että myös määrällisesti vähäisempää mutta kuitenkin toistuvasti ilmenevää välttämätöntä avuntarvetta. Viimeksi mainittu tilanne on esimerkiksi näkövammaisilla henkilöillä, jotka selviytyvät itsenäisesti tutussa ympäristössä mutta tarvitsevat kuitenkin tietyissä toimissa etenkin kodin ulkopuolella välttämättä ja toistuvasti toisen henkilön apua. Myös esimerkiksi neurologisissa vammoissa ja kehitysvammoissa voi esiintyä hahmotusongelmia vieraassa ympäristössä. Henkilökohtaisen avun tarvetta arvioitaessa on tärkeää muodostaa käsitys siitä, selviytyykö henkilö pykälässä mainituista toimista ilman toisen henkilön apua vai ei ja millaisella avun järjestämistavalla voidaan turvata vammaispalvelulain tarkoituksen sekä myös perustuslaissa olevien yksilön oikeuksien toteutuminen.

Pykälän 4 ja 5 momentissa ehdotetaan säädettäväksi henkilökohtaisen avun määrästä. Pykälän 4 momentti koskee päivittäisiä toimia sekä työtä ja opiskelua varten järjestettävää henkilökohtaista apua. Perustuslain 19 § 1 momentissa tarkoitetun välttämättömän huolenpidon turvaamiseksi on vaikeavammaiselle henkilölle järjestettävä hänen tarvitsemansa apu päivittäisissä toimissa kotona ja kodin ulkopuolella. Tämä on edellytys sille, että vaikeavammainen henkilö voi toimia kodin ulkopuolella, käydä töissä ja opiskella. Myös työhön ja opiskeluun liittyvänä apua olisi järjestettävä siinä laajuudessa kuin vaikeavammainen henkilö sitä välttämättä tarvitsee selviytyäkseen näistä toimista.

Tältä osin sääntely vastaisi kuljetuspalvelujen sääntelyssä omaksuttua periaatetta. Vammaispalveluasetuksen 6 §:n mukaan kuljetuspalveluja on myös järjestettävä työhön ja opiskeluun liittyvänä vaikeavammaisen henkilön välttämättömän tarpeen mukainen määrä. Muihin tarkoituksiin käytettävien kuljetuspalvelujen osalta säännöksessä on määritelty matkojen vähimmäismäärä – kahdeksantoista yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa. Tulkkipalvelujen vähimmäismäärä on määritelty vammaispalvelulain 8 a §:ssä vastaavasti tulkintatunteina kalenterivuoden aikana. Määritys ei koske opiskeluun liittyvää tulkkausta, jota on järjestettävä henkilön välttämättömän tarpeen mukaisesti.

Tuntimäärän mukaan määräytyisi myös henkilökohtaisen avun järjestäminen harrastuksia, yhteiskunnallista osallistumista sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen ylläpitämistä varten. Tästä säädettäisiin pykälän 5 momentissa. Edellä mainittuihin tarkoituksiin olisi järjestettävä henkilökohtaista apua pääsääntöisesti vähintään 30 tuntia kuukaudessa. Tuntimäärää mitoitettaessa on syytä ottaa huomioon vaikeavammaisen henkilön palvelusuunnitelmassa määritelty yksilöllinen avuntarve ja elämäntilanne kokonaisuudessaan. Palvelusuunnitelmaan olisi hyvä sisällyttää arvio ehdotetussa pykälässä mainittuihin tarkoituksiin tarvittavan henkilökohtaisen avun keskimääräisestä tuntimäärästä.

Tuntimäärä voisi olla myös pääsäännön mukaista määrää pienempi, jos se riittää turvaamaan vaikeavammaisen henkilön välttämättömän avuntarpeen. Perusteltu syy vähäisemmän tuntimäärää myöntämiseen olisi esimerkiksi se, että vaikeavammainen henkilö itse pitää vähäisempää tuntimäärää avuntarpeeseensa nähden riittävänä. Vammaisjärjestöt ovat lainvalmistelun aikana selkeästi tuoneet esiin sen, ettei kukaan halua ilman välttämätöntä tarvetta vierasta ihmistä, avustajaa, jakamaan henkilökohtaisia ja intiimeimpiä asioitaan.

8 d §.Henkilökohtaisen avun järjestämistavat. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin henkilökohtaisen avun järjestämisessä huomioon otettavista seikoista. Säännös koskee niin päätöksen tekoa kuin sen toimeenpanoakin. Ehdotuksen mukaan kummassakin vaiheessa asiakkaan itsemääräämisoikeutta tulee kunnioittaa ottamalla huomioon hänen toivomuksensa ja mielipiteensä siitä, millä tavoin järjestettynä henkilökohtainen apu parhaiten edistää hänen itsenäistä elämäänsä ja osallistumistaan sekä vastaa hänen yksilölliseen avuntarpeeseensa ja elämäntilanteeseensa. Henkilökohtaisen avun järjestämistavan tulee ehdotuksen mukaan tukea ja edistää vaikeavammaisen henkilön yhdenvertaista oikeutta elää yhteisössä sekä edesauttaa häntä tekemään samanlaisia valintoja kuin muutkin ihmiset.

Pykälän 2 momentista ilmenisivät henkilökohtaisen avun järjestämistavat. Momentin 1 kohdassa säädettäisiin nykyisen kaltaisesta henkilökohtainen avustaja -järjestelmästä. Vaikeavammainen henkilö toimisi avustajan työnantajana ja saisi kunnalta korvauksen avustajan palkkaamisesta aiheutuviin kustannuksiin sekä muihin kohtuullisiin avustajasta aiheutuviin välttämättömiin kustannuksiin samaan tapaan kuin voimassa olevan vammaispalveluasetuksen 16 §:n mukaisessa henkilökohtainen avustaja -järjestelmässä. Henkilökohtaisen avustajan palkkaamisesta aiheutuvia kustannuksia olisivat avustajalle maksettavan palkan lisäksi työnantajan maksettavaksi kuuluvat lakisääteiset maksut ja korvaukset. Näitä ovat nykyisten säännösten voimassaoloaikana vakiintuneen käytännön mukaisesti sosiaaliturvamaksut, eläkemaksut, pakollinen tapaturma- ja työttömyysvakuutusmaksut sekä työterveyshuollon maksut. Samoin korvattaviksi tulisivat työaikalain (605/1996) mukaiset korvaukset pyhä- ja ylitöistä sekä vuosilomalain (162/2005) mukaiset korvaukset sekä sairausajan palkka. Myös lakisääteisestä työsuojelusta johtuvat perehdytys- ja muut välttämättömät kulut voisivat tulla korvattaviksi. Korvattaviksi tulisivat myös vakituisen työntekijän tilalle palkatun sijaisen palkkaamisesta aiheutuneet vastaavat palkkakustannukset.

Lakisääteisten maksujen ja kustannusten lisäksi korvattaviksi tulisivat myös muut kohtuulliset avustajasta aiheutuvat välttämättömät kulut. Niitä voi syntyä jo ennen työsuhteen alkua liittyen avustajan rekrytointiin sekä vaikeavammaisen henkilön omaan kouluttautumiseen työnantajana toimimiseksi. Välttämättömiksi kuluiksi voidaan katsoa myös avustajan matkakulut tilanteissa, joissa avustaminen edellyttää matkustamista työnantajan mukana esimerkiksi vaikeavammaisen henkilön työn tai harrastusten yhteydessä. Kunnan korvausvelvollisuutta määriteltäessä olisi edelleen otettava huomioon lainsäätäjän aikaisempi kanta siitä, että vamman tai sairauden edellyttämä henkilökohtaisen avustajan tarve kustannetaan kokonaisuudessaan kunnan varoista (StVm 39/1994).

Henkilökohtaisen avun järjestäminen henkilökohtainen avustaja -järjestelmän mukaisesti edellyttää vaikeavammaiselta henkilöltä kykyä ja halua toimia työnantajana. Se merkitsee, että häneltä edellytetään kykyä kouluttaa ja opastaa avustaja työtehtäviin sekä kykyä hoitaa muut esimiehelle kuuluvat tehtävät ja työnantajuuteen liittyvät velvoitteet. Tarvittaessa kunnan viranomaisten tulisi ohjata ja auttaa vaikeavammaista henkilöä avustajan palkkaamiseen liittyvissä asioissa. Tästä säädettäisiin pykälän 3 momentissa. Työnantajana toimiessaan vaikeavammainen henkilö voi myös delegoida osan tehtävistään kolmannelle osapuolelle ostamalla tältä esimerkiksi palkanlaskentaan ja palkanmaksuun, koulutukseen ja avustajavälitykseen liittyviä palveluita. Joka tapauksessa työnantajavelvoitteiden hoitaminen edellyttää vaikeavammaiselta henkilöltä valmiuksia omaan elämänhallintaan ja päätöksentekoon. Vammasta tai sairaudesta johtuva avun tarve voi vaikuttaa muun muassa sen ratkaisemiseen, onko vaikeavammaisen henkilön mahdollista vastata työnantajavelvoitteista vai onko perusteltua ohjata hänet muiden säännöksessä mainittujen avustajapalvelujen piiriin.

Pykälän 2 momentin 2 kohdassa säädettäisiin mahdollisuudesta järjestää henkilökohtainen apu palvelusetelin avulla. Palveluseteli sopii henkilökohtaisen avun järjestämistavaksi erityisesti silloin, kun kyseessä ovat pienet viikoittaiset avustajatuntimäärät tai kun vakituiselle avustajalle tarvitaan sijaisia. Kunta voisi antaa vaikeavammaiselle henkilölle sosiaalihuoltolain 29 a §:ssä tarkoitetun palvelusetelin henkilökohtaisen avun hankkimista varten. Sosiaalihuoltolain 29 a §:n mukaan kunta hyväksyy ne sosiaalihuollon palvelujen tuottajat, joiden palvelujen ostamiseen kunnan antamaa palveluseteliä voidaan käyttää (29 a §:n 1 momentti). Kunta voi hyväksyä vain sellaisen yksityisen palvelujen tuottajan joka on merkitty ennakkoperintärekisteriin (29 a §:n 2 momentti). Asiakas voi kieltäytyä hänelle tarjotusta palvelusetelistä, jolloin kunnan tulee ohjata hänet muilla tavoin järjestettävien palvelujen piiriin (29 a §:n 3 momentti). Ehdotettuun säännökseen sisältyvä viittaus sosiaalihuoltolain 29 a §:ään merkitsee, että myös henkilökohtaisen avun hankkimista varten annettavaan palveluseteliin sovelletaan edellä mainittuja säännöksiä.

Ehdotetun säännöksen mukaan setelin arvon tulee olla kohtuullinen. Henkilökohtaisen avun järjestäminen palvelusetelin turvin edellyttää, että setelin arvo vahvistetaan kunnan päätöksellä sellaiseksi, että sillä on mahdollista hankkia henkilölle palvelusuunnitelmassa määritelty riittävä henkilökohtainen apu.

Pykälän 2 momentin 3 kohdan mukaan kolmantena järjestämistapana olisi ostopalvelu, jolla kunta hankkii avustajapalvelun joko julkiselta tai yksityiseltä palvelujen tuottajalta. Säännöksen mukaan kunta voisi järjestää henkilökohtaista apua myös osana omaa toimintaansa tai palvelutuotantoaan taikka yhteistyössä muiden kuntien tai kuntayhtymien kanssa. Tällöinkin tulee erityisesti ottaa huomioon mitä pykälän 1 momentissa on säädetty avun järjestämisestä.

Kaikkia pykälässä tarkoitettuja henkilökohtaisen avun järjestämistapoja voitaisiin myös yhdistää toisiinsa sekä muihin vammaispalvelulain ja muun sosiaalihuollon lainsäädännön mukaisiin palveluihin ja tukitoimiin, jos se on tarkoituksenmukaista vaikeavammaisen henkilön palvelusuunnitelmassa määritelty avuntarve huomioon ottaen. Esimerkiksi vaikeavammaisen henkilön asumiseen liittyviä palveluita voitaisiin täydentää ehdotuksen mukaisella henkilökohtaisella avulla, jos nämä palvelut eivät riittävästi turvaa vaikeavammaisen henkilön tarvitsemia palveluita asumispalveluyksikön tai kodin ulkopuolella. Tämän lisäksi kunta voi täydentää vaikeavammaisen henkilön tarvitseman avun kokonaisuutta sosiaalihuoltolain mukaisilla kotipalveluilla tai kotihoidolla sekä omaishoidolla.

Pykälän 4 momentissa ehdotetaan säädettäväksi siitä, että henkilökohtaisen avustajan työsuhteeseen tulisi pääsääntöisesti palkata perheen ulkopuolinen henkilö. Avustajana ei siis voisi toimia vaikeavammaisen henkilön puoliso, lapsi, vanhempi, isovanhempi tai muu läheinen eli avopuoliso tai samaa sukupuolta oleva elämänkumppani, ellei sitä erityisen painavasta syystä olisi pidettävä vaikeavammaisen henkilön edun mukaisena.

Henkilökohtainen apu on nykyisen henkilökohtainen avustaja -järjestelmän tavoin tarkoitettu mahdollistamaan vaikeavammaisen henkilön itsenäistä elämää sekä kotona että kodin ulkopuolella. Tämä tavoite ei kaikissa tilanteissa täysin toteudu, jos lähiomainen toimii henkilökohtaisena avustajana. Lisäksi avustajan työnantajana toiminen aiheuttaa helposti jääviys- ja ristiriitatilanteita, jos kysymyksessä on perheen sisäinen työsuhde. Vajaavaltaisten henkilöiden kohdalla ongelmat liittyvät myös edunvalvontasuhteesta aiheutuviin tilanteisiin, jos vajaavaltaisen vaikeavammaisen henkilön huoltaja tai edunvalvojana toimiva omainen samalla tulisi työsuhteeseen päämiehensä kanssa.

Erityisen painavan syy palkata omainen tai muu läheinen henkilö avustajaksi voisi olla esimerkiksi äkillinen avuntarve, kun vakituinen avustaja sairastuu tai hänen työsuhteensa päättyy. Omaisen tai muun läheisen palkkaaminen avustajaksi voi olla perusteltua myös silloin, kun perheen ulkopuolisen avustajan löytäminen osoittautuu vaikeaksi. Vammaan tai sairauteen liittyvät erityiset syyt voivat niin ikään johtaa siihen, että on vaikeavammaisen henkilön edun mukaista, jos omainen tai muu läheinen henkilö toimii avustajana. Tällaisia tilanteita voi syntyä toimintakykyyn voimakkaasti vaikuttavissa vammoissa ja sairauksissa, joita ovat esimerkiksi ALS ja muut etenevät lihassairaudet, pitkälle edennyt MS-tauti sekä vaikeat traumaattiset aivovammat. Avustajalta edellytetään silloin muun muassa vaikeavammaisen henkilön fyysisen motoriikan hallintaa sekä vaikeimmissa tilanteissa eleiden ja tunnetilojen tulkintaa. Säännöksessä oleva rajaus ei estä jatkamasta voimassa olevia työsuhteita, joissa omainen tai muu läheinen henkilö on vakiintuneesti toiminut vaikeavammaisen henkilön avustajana, jos tilannetta voidaan pitää vaikeavammaisen henkilön edun mukaisena.

Vaikeavammaisen henkilön omainen tai läheinen, joka poikkeuksellisesti toimii häneen työsuhteessa olevana henkilökohtaisena avustajana, ei luonnollisesti voisi hoitaa samaa tehtävää kunnan kanssa tekemänsä omaishoitosopimuksen perusteella.

Ehdotettu rajaus selventäisi eroa omaishoidon ja henkilökohtainen avustaja -järjestelmän välillä. Henkilökohtainen avustaja on vaikeavammaiselle henkilölle itsenäisen ja omista valinnoista lähtevän toiminnan mahdollistaja. Omaishoitoon sen sijaan sisältyy selkeä hoivan ja hoidon elementti, joka ei lähtökohtaisesti kuulu avustajajärjestelmään. Ehdotettu muutos merkitsee, että omaishoito olisi ensisijainen tukimuoto tilanteessa, jossa omainen tai muu läheinen henkilö pääasiallisesti huolehtii vaikeavammaisen henkilön hoidosta ja huolenpidosta. Vastaavaa rajanvetoa toteutettiin omaishoitouudistuksen yhteydessä. Omaishoidosta annetussa laissa luovuttiin aikaisemmasta mahdollisuudesta, jonka mukaan omaishoitajana saattoi toimia myös muu kuin hoidettavan omainen tai läheinen.

9 §.Taloudelliset tukitoimet. Voimassa olevan lain 9 §:n 1 momentin tavoin pykälän 1 momentissa säädettäisiin niistä taloudellisista tukitoimista, joita kunta järjestää vammaiselle henkilölle yleisen järjestämisvelvollisuutensa nojalla ja tarkoitukseen varaamiensa määrärahojen rajoissa. Ehdotettu säännös poikkeaa voimassa olevan lain 9 §:n 1 momentista asiasisällöltään siten, että siinä ei ole mainintaa henkilökohtaisen avustajan palkkaamisesta aiheutuvien kustannusten korvaamisesta, koska henkilökohtaisesta avusta ja sen järjestämistavoista säädettäisiin lain 8 §:n 2 momentissa sekä 8 c ja 8 d §:ssä. Henkilökohtainen apu olisi ehdotuksen mukaan kunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluva vaikeavammaisille henkilöille tarkoitettu palvelu, jonka yksi järjestämistapa voi olla henkilökohtaisen avustajan palkkaamisesta aiheutuvien kustannusten korvaaminen.

Muilta osin pykälän 1 momentin asiasisällön on tarkoitus vastata voimassa olevaa sääntelyä ja sen nojalla syntynyttä vakiintunutta soveltamiskäytäntöä. Ainoastaan säännöksen kirjoitusasu on pyritty muokkaamaan nykyistä johdonmukaisemmaksi ja säädösteknisesti oikeaoppiseksi.

Pykälän 1 momentin ensimmäinen virke koskee kustannuksia, jotka kunta voi korvata vammaiselle henkilölle hänen vammansa tai sairautensa edellyttämän tarpeen mukaisesti osittain tai kokonaan. Säännöksessä mainitaan erikseen vaatetuksen ja erityisravinnon hankkimisesta aiheutuvat ylimääräiset kustannukset. Lisäksi kysymykseen voivat tulla monenlaiset muutkin vammaisen henkilön yksilöllisten tarpeiden mukaiset kustannukset, jotka johtuvat lain tarkoituksen toteuttamiseksi tarvittavista tukitoimista ja joihin vammainen henkilö ei saa korvausta muun lain nojalla. Korvauksen suuruus määräytyisi kunnan harkinnan mukaan joustavasti sen perusteella, miten tarpeellinen kukin tukimuoto on vammaisen henkilön vamman tai sairauden kannalta.

Korvauksen suuruus on nykyisin säännelty edellä kuvattua kaavamaisemmin, kun kyseessä on päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa tarvittavien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta aiheutuvien kustannusten korvaaminen. Asiasta säädetään voimassa olevan asetuksen 17 §:n 2 momentissa. Sen mukaan korvaus on pääsäännön mukaan puolet vammaiselle henkilölle aiheutuneista todellisista kustannuksista. Vakiomalliseen välineeseen, koneeseen tai laitteeseen tehdyt vamman vaatimat välttämättömät muutostyöt korvataan kuitenkin kokonaan. Nämä korvauksen määräytymisperusteet sisällytettäisiin sellaisenaan ehdotetun säännöksen toiseen ja kolmanteen virkkeeseen. Ehdotettu muutos on säädöstekninen ja sen tarkoituksena on saattaa sääntely vastaamaan perustuslain 80 §:n mukaista lailla säätämisen vaatimusta.

Voimassa olevan lain 9 §:n 2 momentin tavoin pykälän 2 momentissa säädettäisiin kunnan erityisen järjestämisvelvollisuuden alaisista taloudellisista tukitoimista. Kunnalla olisi velvollisuus korvata vaikeavammaiselle henkilölle kohtuulliset kustannukset, jotka aiheutuvat asunnon muutostöistä sekä asuntoon kuuluvien välineiden ja laitteiden hankkimisesta. Säännös vastaisi voimassa olevan lain 9 §:n 2 momenttia muutoin paitsi että maininta laitoshoidon tarpeesta esteenä pykälässä tarkoitettujen tukitoimien järjestämiselle ehdotetaan muotoiltavaksi uudella tavalla vastaavasti kuin edellä 8 § 2 momentissa.

Pykälään ehdotetaan lisättäväksi uusi 3 momentti, joka sisältää asetuksenantovaltuuden. Valtuus koskee sekä 1 että 2 momentissa tarkoitettuja taloudellisia tukitoimia. Pykälän 1 momentissa tarkoitettujen ylimääräisten vaatetuskustannusten korvaamisesta säädetään nykyisin tarkemmin vammaispalveluasetuksen 18 §:ssä, ylimääräisten ravintokustannusten korvaamisesta asetuksen 19 §:ssä sekä päivittäisistä toiminnoista suoriutumisessa tarvittavien välineiden, koneiden ja laitteiden hankkimisesta aiheutuvien kustannusten korvaamisesta asetuksen 17 §:n 1 momentissa. Pykälän 2 momentissa tarkoitettujen asunnon muutostöiden sekä asuntoon kuuluvien välineiden ja laitteiden hankkimisesta aiheutuneiden kustannusten korvaamisesta säädetään puolestaan asetuksen 12 ja 13 §:ssä. Ehdotetulla säännöksellä pyritään saattamaan voimassa oleva asetustasoinen sääntely nykyistä paremmin vastaamaan perustuslain 80 §:n mukaisia asetuksella säätämisen edellytyksiä. Asetuksen sisältöä ei ole tarkoitus muuttaa tässä yhteydessä. Nykyisten asetustasoisten säännösten säädöstasoa ja sisältöä on tarkoitus arvioida tarkemmin vammaispalveluja koskevan lainsäädännön kokonaisuudistuksen seuraavassa vaiheessa.

1.2.Laki sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista

4 §.Maksuttomat sosiaalipalvelut. Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun lain (asiakasmaksulaki, 734/1992) 4 § sisältää luettelon maksuttomista sosiaalipalveluista. Nykyisin maksuttomia vammaispalvelulain mukaisia sosiaalipalveluja ovat kuntoutusohjaus, sopeutumisvalmennus, tulkkipalvelut, päivätoiminta, palveluasumiseen liittyvät erityispalvelut eräin poikkeuksin sekä vammaispalvelujen ja tukitoimien tarpeen selvittämiseksi tehtävät tutkimukset.

Asiakasmaksulain esitöistä ei ilmene, millä perusteella pykälässä tarkoitetut palvelut on määritelty maksuttomiksi. Sen sijaan asiaan otti kantaa Sosiaali- ja terveydenhuollon maksupolitiikkatoimikunta, joka jätti mietintönsä (Komiteanmietintö 1993:17) 31 päivänä maaliskuuta 1993 eli pian asiakasmaksulain voimaantulon jälkeen. Toimikunta piti perusteltuna, että jatkossakin säädetään maksuttomiksi muun muassa palvelut, joissa on kysymys palvelun saajan toimintaedellytysten tasa-arvoistamisesta. Näitä palveluja voivat toimikunnan mukaan olla sellaiset vaikeavammaisille annettavat palvelut, jotka mahdollistavat vammasta huolimatta selviytymisen ja osallistumisen yhteiskunnan toimintoihin. Henkilökohtainen apu on tyypillisesti tällainen palvelu, joten se ehdotetaan lisättäväksi pykälän 5 kohdassa olevaan luetteloon maksuttomista vammaispalveluista.

Henkilökohtaisen avun hankkimista varten annettavan palvelusetelin osalta maksuttomuus toteutuu suoraan voimassa olevan asiakasmaksulain 12 §:n 2 momentin säännöksellä, jonka mukaan palvelunkäyttäjältä ei saa periä asiakasmaksua, jos palvelu järjestetään palvelusetelillä.