HE 185/1998

1.1.Kansallinen lainsäädäntö

Suomen hallitusmuodon 14 a §:n mukaan vastuu kulttuuriperinnöstä kuuluu kaikille. Kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamisesta annettu laki (445/1978) on säädetty kansallisen kulttuuriperinnön suojelemiseksi. Laissa tarkoitettuja kulttuuriesineitä ovat yli 50 vuotta vanhat taideteokset sekä taideteollisuuden ja käsityön tuotteet, muut yli 50 vuotta vanhat esineet, joilla on yleistä kulttuurihistoriallista arvoa sekä kansalliseen historiaan ja merkkihenkilöihin liittyvät esineet, arvokkaat käsikirjoitukset sekä tieteellisesti merkittävät kokoelmat niiden iästä riippumatta. Opetusministeriö on lisäksi antanut ohjeita siitä, millä esineryhmillä katsotaan olevan yleistä kulttuurihistoriallista arvoa. Kulttuuriesineiden maastavientiin tarvitaan Museoviraston tai muun lupaviranomaisen lupa.

Muinaismuistolain (295/1963) 16 ja 17 §:n mukaan irtaimen yli 100 vuotta vanhan omistajattoman esineen löytäjä on velvollinen toimittamaan esineen löytöön liittyvine tietoineen Museovirastolle, jolla on esineeseen lunastusoikeus. Tunnettuihin kiinteisiin jäännöksiin ja hylkyihin liittyvät esineet kuuluvat kuitenkin lunastuksetta valtiolle.

Kirkkolain (1054/1993) 14 luvun 5 §:n mukaisesti suojeltujen kirkkojen kiinteä sisustus ja maalaukset sekä taideteokset ovat suojeltuja. Kirkkojärjestyksen (1055/93) 23 luvun 6 §:n mukaan seurakunnan arkistoon kuuluvia asiakirjoja tai sen omistamia muinaisesineitä tai arvoesineitä ei saa myydä tai luovuttaa ilman tuomiokapitulin lupaa. Ortodoksisesta kirkkokunnasta annetun lain (521/1969) 68 §:n mukaan seurakunnan valtuuston päätöstä sellaisen irtaimen tavaran myymisestä tai muusta luovuttamisesta, joka on aiottu kirkolliseen tarkoitukseen tai muutoin läheisesti liittyy seurakunnalliseen toimintaan, ei saa pannan täytäntöön, ellei kirkkohallitus anna siihen lupaa.

Rakennussuojelulaissa (60/1985) säädetään rakennuksen ja sen kiinteän sisustuksen suojelemisesta. Suojellusta rakennuksesta ei voida irrottaa sen ainesosia tai kiinteää irtaimistoa ilman suojelun vaarantumista. Tällaisten esineiden maastavienti edellyttää lupaa.

Arkistolaissa (831/1994) on säädetty julkisten arkistojen ja viranomaisten arkistointivelvollisuudesta ja asiakirjojen hävittämisestä. Lain 1 §:ssä tarkoitettujen arkistonmuodostajien arkistoja ei saa viedä Suomesta.

Käytettyjen tavaroiden sekä romujen ja lumppujen kauppaliikkeistä annetun asetuksen (218/1941) mukaan vanhojen tavaroiden ammattimaisen kaupan harjoittamiseen tarvitaan lääninhallituksen lupa. Liikkeen harjoittajan on muun muassa vaadittava tarvittaessa selvitys esineen alkuperästä ja pidettävä liikekirjaa.

Ahvenanmaan maakunnan lainsäädäntövaltaan kuuluu itsehallintolain (1144/1991 18 §:n 11 kohdan mukaan kulttuuriesineiden suojelu maakunnassa. Kulttuurihistoriallisten esineiden suojelusta annettu maakuntalaki (58/1986) muistuttaa valtakunnan vastaavaa lakia. Ahvenanmaan laki koskee esineiden vientiä maakunnasta muualle, myös muualle Suomeen.

1.2.Euroopan talousalueen ja Euroopan unionin lainsäädäntö

Suomen liityttyä Euroopan talousalueeseen 1 päivästä tammikuuta 1994 lukien myös Euroopan yhteisöjen neuvoston direktiivi (ETY) N:o 93/7 jäsenvaltion alueelta laittomasti vietyjen kulttuuriesineiden palauttamisesta tuli panna täytäntöön Suomessa. Asiasta annettiin oma lakinsa Euroopan talousalueen valtion alueelta laittomasti vietyjen kulttuuriesineiden palauttamisesta (1276/1994) .

Suomen liityttyä Euroopan Unioniin myös Euroopan yhteisön lainsäädäntö tuli Suomea sitovaksi. Euroopan yhteisön perustamissopimus edellyttää tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaata liikkuvuutta. Perustamissopimuksen 36 artikla sallii kuitenkin jäsenvaltioiden kiellot ja rajoitukset, jotka ovat tarpeen taiteellisten, historiallisten ja kansallisaarteiden suojelemiseksi. Vientiä Euroopan yhteisön ulkopuolelle sääntelee kaksi Euroopan yhteisön asetusta (neuvoston asetus (ETY) N:o 92/3911 ja komission asetus (ETY) N:o 93/752, jotka koskevat kulttuuriesineiden vientiä esineiden alkuperästä tai vientitarkoituksesta riippumatta. Kulttuuriesineiden vienti kolmansiin maihin edellyttää määrätyissä tapauksissa erityistä vientilupaa.

1.3.Suomea sitovat kansainväliset sopimukset

Unescon piirissä tehtiin vuonna 1954 yleissopimus kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa, niin kutsuttu Haagin yleissopimus. Sen sopimusvaltioiden tulee luetteloida arvokkaat muistomerkkinsä ja irtaimen omaisuuden säilytyspaikat. Unesco pitää kansainvälistä rekisteriä erityisesti suojeltavasta kulttuuriomaisuudesta. Suomi liittyi Haagin yleissopimukseen vuonna 1994 (SopS 92―93/1994). Yleissopimuksen uudistaminen on parhaillaan vireillä.

Euroopan neuvosto hyväksyi vuonna 1992 tarkistetun eurooppalaisen yleissopimuksen arkeologisen perinnön suojelusta, niin kutsuttu Maltan yleissopimus. Sen mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat muun muassa ilmoittamaan esineen alkuperämaan viranomaisille ilmeisesti luvattomasti maasta vietyjen esineiden vaihdannasta. Suomi hyväksyi sopimuksen omalta osaltaan vuonna 1994 ja sopimus tuli kansainvälisesti voimaan vuonna 1995 (SopS 26/1995).

2.1.Yleissopimus kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi

Yhdistyneiden Kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon yleiskokous hyväksyi Pariisissa 16. istunnossaan 14 päivänä marraskuuta 1970 kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämistä ja ehkäisemistä koskevan yleissopimuksen. Suomi äänesti yleiskokouksessa sopimuksen hyväksymisen puolesta.

Unescon yleissopimuksen pääsisältönä on kansainvälisen yhteistyön järjestäminen kansallisen kulttuuriomaisuuden suojelemiseksi. Tarkoituksena on yhtäältä estää kunkin valtion kulttuuriperinnöksi luokitellun kulttuuriomaisuuden luvaton siirtäminen ulkomaille ja toisaalta valtioiden yhteisin toimin jäljittää ja palauttaa luvattomasti siirretty kulttuuriomaisuus alkuperämaahansa.

Yleissopimuksen lähtökohtana on, että kukin valtio määrittelee itse kulttuuriomaisuutensa ja sitä kautta kulttuuriperintönsä. Näin määritellyn kulttuuriomaisuuden vienti on lu vanvaraista. Järjestelmän periaatteena on, että kunkin valtion arvokkain kulttuuriomaisuus säilyisi siinä valtiossa, johon sillä on kiinteä alueellinen yhteys. Tämä ei ole välttämättä kulttuuriomaisuuden alkuperävaltio.

Yleissopimuksen sopimuspuolet sitoutuvat kunnioittamaan kunkin valtion kulttuuriomaisuutta. Tämä perustuu osittain sille periaatteelle, että kulttuuriomaisuus on koko ihmiskunnan yhteistä perintöä. Sopimus ei toisaalta rajoita kulttuuriomaisuuden luvallista vaihtoa, joka edistää kansakuntien välistä yhteisymmärrystä. Kulttuuriomaisuuden vaihto on merkityksellistä erityisesti museoille ja keräilijöille ja se edistää kansojen kulttuurituntemusta. Kansallisella sääntelyllä ei kyetä estämään kaikkea laitonta kulttuuriomaisuuden siirtoa, minkä vuoksi tarvitaan valtioiden välistä yhteistyötä erityisesti luvattomasti viedyn kulttuuriomaisuuden palauttamiseksi. Kansainvälinen yhteistyö on perusteltua myös siitä syystä, että luvaton kulttuuriomaisuuden vienti on sen taloudellisen merkityksen vuoksi jatkuvasti lisääntynyt. Taide- ja antiikkiesineiden luvaton tuonti ja vienti sekä arkeologisiin muistomerkkeihin kajoaminen ja luvattomat kaivaukset vaikeuttavat monien, erityisesti kehitysmaiden kulttuuriomaisuuden säilyttämistä ja suojelua.

Yleissopimuksessa asetetaan puitteet lailliselle kulttuuriomaisuuden vaihdolle. Sopimuksella ei ole taannehtivaa vaikutusta, eikä sillä puututa ennen sopimuksen voimaantuloa tapahtuneisiin kulttuuriomaisuuden siirtoihin.

2.2.Unidroit'n yleissopimus varastetuista tai laittomasti maasta viedyistä kulttuuriesineistä

Unescon yleissopimus sisältää keskeiset määräykset kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi. Useat valtiot ovat jättäytyneet yleissopimuksen ulkopuolelle, koska sen määräysten on katsottu olevan eräiltä osin liian yleisiä ja puutteellisia. Ongelmat liittyvät erityisesti yksityisoikeuden alaan kuuluviin kysymyksiin.

Unesco pyysi Unidroit'lta apua Unescon yleissopimuksen täydentämiseksi. Unidroit'n hallintoneuvosto päätti kesäkuussa 1988 perustaa tutkimusryhmän ja huhtikuussa 1990 hallitustenvälisen asiantuntijaryhmän valmistelemaan asiaa. Suomi osallistui hallitustenvälisen asiantuntijatyöryhmän työhön. Unidroit'n hallintoneuvosto päätti toukokuussa 1994 asiantuntijatyöryhmän laatiman sopimusluonnoksen pohjalta kutsua koolle kansainvälisen diplomaattikonferenssin, joka pidettiin Roomassa kesäkuussa 1995. Suomi osallistui aktiivisesti konferenssiin ja hyväksyi yhdessä muiden valtuuskuntien kanssa Unidroit'n yleissopimuksen varastetuista tai laittomasti maasta viedyistä kulttuuriesineistä.

Unidroit'n yleissopimus sisältää yksityiskohtaiset määräykset varastettujen kulttuuriesineiden ja laittomasti maasta vietyjen kulttuuriesineiden palauttamisesta. Yleissopimuksen mukaan sekä varastetun että laittomasti maasta viedyn kulttuuriesineen haltija, joka on ollut esineen saadessaan vilpittömässä mielessä, on palauttaessaan esineen oikeutettu kohtuulliseen korvaukseen. Yleissopimuksessa asetetaan määräajat palautusvaatimuksen tai -pyynnön esittämiselle. Yleissopimus sisältää yksityiskohtaiset määräykset palauttamismenettelystä ja toimivaltaisten viranomaisten tehtävistä.

1.1.Yleissopimus kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi

Unescon yleissopimuksen 1 artiklan mukaan kukin valtio määrittelee itse tärkeänä pitämänsä kulttuuriomaisuuden, joka kuuluu 1 artiklassa lueteltuihin ryhmiin. Myöhemmin tehdyn Unidroit'n yleissopimuksen liitteessä oleva kulttuuriesineiden luettelo on identtinen Unescon yleissopimuksen 1 artiklan a―k kohdassa olevan kulttuuriomaisuuden ryhmittelyn kanssa. Unidroit'n yleissopimuksen 2 artikla vastaa Unescon yleissopimuksen 1 artiklan johdantokappaleessa olevaa kulttuuriomaisuuden määritelmää. Ainoa eroavuus on Unescon yleissopimuksen sisältämä tarkennus, jonka mukaan kyseessä on omaisuus, jonka kukin valtio on määritellyt tärkeäksi artiklassa mainituista syistä.

Suomessa kulttuuriesineet on maastavientitarkoituksia varten määritelty laissa kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamisesta (445/1978) . Lain määritelmää täydennetään opetusministeriön päätöksessä kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamisesta (504/1978) . Hallituksen esityksessä ehdotetun lain 4 §:ssä lueteltaisiin vientilupaa edellyttävät esineet.

2 artiklan mukaan sopimusvaltiot tunnustavat kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron yhdeksi pääsyyksi kulttuuriperinnön köyhtymiseen tämän omaisuuden alkuperämaissa. Tästä syystä yleissopimuksessa korostetaan kansainvälistä yhteistyötä. Sopimusvaltiot sitoutuvat ryhtymään toimenpiteisiin kulttuuriperinnön köyhtymiseen johtavien toimien ehkäisemiseksi.

3 artiklassa määrätään, että kulttuuriomaisuuden tuonti, vienti- ja omistusoikeuden siirto vastoin sopimusvaltioiden yleissopimuksen perusteella hyväksymiä määräyksiä on luvatonta. Sopimusvaltiot tunnustavat tämän nojalla toistensa kulttuuriomaisuuden tuontia, vientiä ja omistusoikeuden siirron rajoittamista koskevat lainsäädännöt, sikäli kuin ne ovat tämän yleissopimuksen määräysten mukaisia.

4 artiklan mukaan kunkin valtion kulttuuriperintöön kuuluu kulttuuriomaisuus, joka on luotu kyseisen valtion alueella, löydetty val tion alueelta tai hankittu tutkimusmatkoilla alkuperämaan suostumuksella, hankittu vapaaehtoisen vaihdon kautta tai saatu lahjoituksena tai ostettu laillisesti alkuperämaan viranomaisten suostumuksella.

5 artiklassa määrätään, että sopimusvaltioiden tulee ottaa huolehtiakseen kansallisten laitosten perustamisesta, ellei sopimusvaltiolla jo ole tehtäviä hoitavia laitoksia. Niissä tulee olla tarpeellinen määrä henkilökuntaa huolehtimaan tehokkaasti kulttuuriperinnön suojeluun liittyvistä, artiklan a―g kohdissa luetelluista tehtävistä. Kansallisten laitosten tulee edesauttaa kulttuuriperinnön suojelua koskevan lainsäädännön valmistelua, pitää luetteloa tärkeästä kulttuuriomaisuudesta, edistää tai perustaa sellaisia laitoksia, joita tarvitaan kulttuuriomaisuuden säilyttämiseksi ja tunnetuksi tekemiseksi, järjestää arkeologisten kaivausten valvontaa, varmistaa tietyn kulttuuriomaisuuden säilyminen paikoillaan ja suojella tiettyjä alueita tulevaisuudessa tapahtuvaa arkeologista tutkimusta varten, laatia yleissopimuksen eettisten periaatteiden mukaisia säännöksiä, edistää kulttuuriperinnön kunnioitusta ja tunnetuksi tekemistä ja varmistaa, että kulttuuriomaisuuden katoamiset julkistetaan asianmukaisesti.

Suomessa olemassaolevat laitokset, muun muassa museo-, arkisto- ja kirjastolaitos hoitavat artiklassa luetellut tehtävät.

6 artiklan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat säätämään kulttuuriesineiden viennin luvanvaraiseksi ja ryhtyvät käyttämään tarkoituksenmukaista todistusta, jossa todetaan kulttuuriesineen viennin luvanvaraisuus.

Kulttuuriesineiden maastavienti on voimassa olevan kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamista koskevan lain mukaan pääsääntöisesti luvanvaraista. Näin tulee olemaan myös ehdotetussa uudessa lainsäädännössä. Hallituksen esityksessä ehdotetun uuden lain mukaan laissa lueteltujen esineiden maastavienti edellyttää lupaa laissa säädetyin poikkeuksin. Lupapäätöksestä ja -rekisteristä on tarkoitus säätää tarkemmin asetuksella.

7 artiklan mukaan sopimusvaltiot ryhtyvät oman lainsäädäntönsä puitteissa toimenpiteisiin estääkseen alueellaan olevia museoita tai muita laitoksia hankkimasta toisesta sopimusvaltiosta laittomasti vietyä kulttuuriomaisuutta. Sopimusvaltiot kieltävät 7 artiklan b kohdan i alakohdan mukaan toisen sopimusvaltion museosta tai uskonnollisesta tai maallisesta julkisesta muistomerkistä tai vastaavasta laitoksesta varastetun kulttuuriomaisuuden maahantuonnin yleissopimuksen tultua voimaan. 7 artiklan b kohdan ii alakohta sisältää yleisen määräyksen sopimusvaltion velvollisuudesta ryhtyä toisen sopimusvaltion pyynnöstä toimenpiteisiin kulttuuriomaisuuden löytämiseksi ja palauttamiseksi. Pyynnön esittäneen valtion tulee tämän artiklan mukaan maksaa kohtuullinen korvaus hyvässä uskossa toimineelle ostajalle tai omistajalle. Sopimusvaltiot eivät peri tulleja eikä muita kustannuksia palautettavasta kulttuuriomaisuudesta. Pyynnön esittänyt valtio vastaa palauttamisesta aiheutuvista kustannuksista.

Unescon yleissopimuksen 7 artiklan määräyksiä täydentämään on tehty Unidroit'n yleissopimus varastetuista tai laittomasti maasta viedyistä kulttuuriesineistä, jossa määritellään tarkemmin muun muassa kulttuuriesineen palauttamisen edellytykset, rajoitukset ja vilpittömässä mielessä olevan haltijan oikeus korvaukseen. Tarkoituksena on, että Suomi antaa yleissopimuksen hyväksymisen yhteydessä selityksen, jonka mukaan Suomi panee 7 artiklan b kohdan ii alakohdasta johtuvat velvoitteet täytäntöön Unidroit'n yleissopimuksen mukaisesti.

8 artiklan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat määräämään rangaistuksia tai hallinnollisia seuraamuksia henkilöille, jotka rikkovat 6 artiklan b kohdassa ja 7 artiklan b kohdassa tarkoitettuja kieltoja.

Suomessa voimassaolevan kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamiseksi annetun lain 9 §:n nojalla voidaan tuomita rangaistukseen henkilö, joka yleissopimuksen 6 artiklan b kohdan kiellon vastaisesti vie Suomen alueelta kulttuuriesineen ilman asianmukaista lupaa. Hallituksen esityksessä ehdotetun kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamista koskevan lakiehdotuksen 14 § sisältää lainvastaista maastavientiä koskevat säännökset.

Tämän yleissopimuksen 7 artiklan b kohdan ii alakohta sisältää kiellon tuoda toisen sopimusvaltion museosta tai uskonnollisesta tai ei-uskonnollisesta julkisesta muistomerkistä tai vastaavasta laitoksesta varastettua kulttuuriomaisuutta. Suomen lainsäädäntö ei sisällä tämän kiellon rikkomista koskevaa erityistä kriminalisointia, eikä sellaisen säätämistä pidetä tarkoituksenmukaisena. Henkilö, joka pitää Suomen alueella hallussaan edellä mainittua varastettua esinettä syyllistyy samalla kuitenkin rikoslain 32 luvussa tarkoitettuun kätkemisrikokseen, josta voidaan rangaista Suomen lain mukaan. Jos henkilö on osallinen siihen rikokseen, jolla omaisuus on toiselta saatu, ei häntä voida rikoslain 32 luvun 6 §:ssä olevan rajoitussäännöksen mukaan tuomita kätkemisrikoksesta. Siinä tapauksessa voidaan soveltaa rikoslain 28 luvun anastusrikoksia koskevia säännöksiä. Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta on säädetty rikoslain 1 luvussa. Suomessa alueelle tuotuun varastettuun esineeseen voidaan rikoslain 1 luvun 1 §:n mukaisesti soveltaa Suomen lakia kätkemisrikoksista. Anastusrikosten osalta Suomen lainsäädännön soveltuminen ratkeaa yleensä rikoslain 1 luvun 6 tai 8 §:n mukaisesti. Suomen lainsäädännön voimassaolevien säännösten on katsottava täyttävän yleissopimuksen asettamat vaatimukset.

9 artiklan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat yhteistyöhön tilanteessa, jossa jonkin sopimusvaltion kulttuuriperintö on joutunut ryöstön kohteeksi. Valtiot sitoutuvat myös valvomaan tällaisessa tilanteessa kyseisen omaisuuden vientiä, tuontia ja kauppaa.

10 artiklan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat rajoittamaan laittomasti maasta viedyn kulttuuriomaisuuden liikkumista ja velvoittavat antiikkikauppiaita pitämään rangaistuksen tai hallinnollisen seuraamuksen uhalla luetteloa myytävistä kulttuuriesineistä ja ilmoittamaan asiakkailleen kulttuuriomaisuutta mahdollisesti koskevasta vientikiellosta. Sopimusvaltiot pyrkivät myös vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen siten, että ihmiset ymmärtäisivät kulttuuriomaisuuden arvon ja laittomien tekojen sille aiheuttaman uhkan.

Käytettyjen tavaroiden sekä romujen ja lumppujen kauppaliikkeistä annetun asetuksen (218/1941) 10 ja 11 § sisältävät määräykset liikekirjan pitämisestä, joiden nojalla voidaan panna täytäntöön myytävien kulttuuriesineiden luettelointivelvollisuus.

11 artikla sisältää erityismääräyksen, jonka mukaan vieraan vallan miehityksestä suoraan tai välillisesti aiheutuvan pakkotilanteen aikana tapahtuva kulttuuriomaisuuden vienti ja omistusoikeuden siirto katsotaan laittomaksi. Yksityiskohtaisemmat määräykset kulttuuriomaisuuden suojelemisesta aseellisen selkkauksen sattuessa sisältyvät Unescon yleissopimukseen vuodelta 1954 ja siihen liittyvään pöytäkirjaan, joka on saatettu Suomessa voimaan lailla (SopS 92―93/1994).

12 artiklan mukaan sopimusvaltioiden on kunnioitettava kulttuuriperintöä myös niillä alueilla, joiden kansainvälisistä suhteista ne ovat vastuussa ja ryhdyttävä tarpeellisiin toimiin kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron estämiseksi tällaisilla alueilla.

13 artiklassa määrätään, että sopimusvaltioiden tulee lainsäädäntönsä sallimissa puitteissa estää kulttuuriomaisuuden siirrot, jotka saattavat edistää luvatonta vientiä tai tuontia. Sopimusvaltioiden tulee myös varmistaa, että niiden laitokset edistävät laittomasti maasta viedyn kulttuuriomaisuuden palauttamista oikealle omistajalle. Sopimusvaltioiden tulee sallia niin ikään lainsäädäntönsä puitteissa toimenpiteet, joihin oikeat omistajat tai heidän edustajansa ryhtyvät kadonneen tai varastetun kulttuuriomaisuuden löytämiseksi. Sopimusvaltiot tunnustavat toisen sopimusvaltion oikeuden määritellä ja julistaa tietty kulttuuriomaisuus luovuttamattomaksi, joka merkitsee, ettei omaisuutta saa viedä pois kyseisestä maasta. Tämä artikla ei aiheuta lainsäädäntötoimenpiteitä Suomessa.

14 artiklan mukaan sopimusvaltiot varaavat mahdollisuuksien mukaan riittävät varata valtion kulttuuriperinnön suojelemisesta vastuussa oleville laitoksille ja perustavat tarvittaessa sitä varten rahaston.

15 artiklassa määrätään, että yleissopimus ei ole esteenä sopimusvaltioiden keskinäisille erityissopimuksille tai olemassa olevien sopimusten soveltamisen jatkamiselle niissä tapauksissa, joissa on kysymys ennen yleissopimuksen voimaantuloa alkuperämaasta viedyn kulttuuriomaisuuden palauttaminen. Yleissopimuksen ei ole katsottu myöskään estävän muiden erityissopimusten tekemistä. Unescon yleissopimusta onkin täydennetty Unidroit'n yleissopimuksen määräyksillä.

16 artiklan mukaan sopimusvaltioiden on tiedotettava Unescolle määräaikaisissa raporteissa yleissopimuksen soveltamiseen liittyvästä lainsäädännöstä ja toimenpiteistä.

17 artiklassa määrätään, että sopimusvaltiot voivat pyytää Unescolta teknistä apua, joka koskee tiedonvälitystä, kasvatusta, neuvontaa sekä asiantuntija- ja välitysapua. Unesco voi tarjota myös sopimuksen täytäntöönpanoon liittyviä muita palveluja.

18 artiklassa määrätään sopimuksen todistusvoimaiset kielet, jotka ovat englanti, ranska, venäjä ja espanja.

19 artikla sisältää Unescon jäsenvaltioita koskevat tavanomaiset määräykset yleissopimuksen ratifioimisesta ja hyväksymisestä. Sopimuksen sopimusvaltioiksi on liittynyt 88 valtiota, mukaan luettuna Espanja, Italia, Kanada, Kreikka, Portugali ja Yhdysvallat.

20 artiklan mukaan sopimukseen voivat liittyä Unescon hallintoneuvoston pyynnöstä valtiot, jotka eivät ole järjestön jäseniä.

21 artikla tavanomaiset yleissopimuksen voimaantuloa koskevat määräykset. Yleissopimus tulee voimaan kunkin valtion osalta kolmen kuukauden kuluttua ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjan tallettamisesta.

22 artiklassa määrätään, että yleissopimusta voidaan soveltaa emämaan lisäksi niillä alueilla, joiden kansainvälisistä suhteista valtiot vastaavat.

23 artikla sisältää irtisanomista koskevat määräykset. Irtisanomisaika on 12 kuukautta.

24 artiklassa määrätään Unescon tehtävistä, jotka sen tulee tallettajana hoitaa.

25 artikla sisältää määräykset yleissopimuksen muuttamisesta. Muuttamisesta päättää Unescon yleiskokous. Jos yleiskokous hyväksyy uuden yleissopimuksen, joka kokonaan tai osittain muuttaa tämän yleissopimuksen sisältöä, valtiot eivät voi uuden sopimuksen voimaantulon jälkeen tulla tämän sopimuksen sopimuspuoleksi, ellei uudessa sopimuksessa toisin määrätä.

26 artiklassa määrätään yleissopimuksen kirjaamisesta Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan 102 artiklan mukaisesti.

1.2.Unidroit'n yleissopimus varastetuista tai laittomasti maasta viedyistä kulttuuri-esineistä

Yleissopimuksen nimike heijastaa sopimuksen soveltumista sekä laittomasti maasta vietyihin että varastettuihin kulttuuriesineisiin. Useissa kansainvälisissä yleissopimuksissa mukaan luettuna Unescon yleissopimuksessa käytetään ilmaisua kulttuuriomaisuus. Unidroit'n yleissopimuksessa käytetään ilmaisua kulttuuriesine tässä samassa merkityksessä. Unidroit'n sopimusluonnosta koskeneiden huomautusten mukaan ilmaisu kulttuuriesine on neutraalimpi kuin omaisuus. Ilmaisua omaisuus, "property" haluttiin välttää myös siitä syystä, että sillä on englannin kielessä kaupallissävytteinen merkitys, joka on usein vieras kulttuuriesineiden yhteydessä.

Yleissopimuksen johdannossa painotetaan kulttuuriesineiden laittoman kaupan aiheuttamia vahinkoja. Johdannossa todetaan sopimuksen sisältävän yleiset oikeudelliset vähimmäissäännöt kulttuuriesineiden palauttamisesta sopimusvaltioiden välillä. Johdannossa vahvistetaan tulkintasääntö, jonka mukaan se seikka, että vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen antaminen, joka tarvitaan joissakin valtioissa esineen palauttamiseksi, ei tarkoita sitä, että vastaava hyvitysjärjestelmä tulisi omaksua myös muissa maissa. Johdannossa kytketään sopimus myös Unescon vuoden 1970 kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämistä ja ehkäisemistä koskevaan yleissopimukseen.

1 artiklan johdantolauseessa käytetään ilmaisua "kansainvälisluonteiset", jonka mukaan yleissopimusta voidaan soveltaa sellaisiin kulttuuriesineiden palautusvaatimuksiin, jotka sisältävät kansainvälisen ainesosan. Kansainvälisluonteisten vaatimusten tarkempaa määrittelemistä sopimuksessa ei pidetty tarkoituksenmukaisena eikä mahdollisena. Vaatimusta on pidettävä kansainvälisluonteisena ainakin silloin, jos kyseessä on jonkin valtion alueelta viety kulttuuriesine, joka löytyy jonkin toisen sopimusvaltion alueelta.

Yleissopimuksen 1 artiklan a ja b kappaleen mukaan sopimuksen soveltamisalaan kuuluvat varastettujen kulttuuriesineiden palauttamista koskevat vaatimukset ja laittomasti maasta vietyjen kulttuuriesineiden palauttamista koskevat pyynnöt. Laittomasti maasta viedyllä kulttuuriesineellä tarkoitetaan esinettä, joka on viety pois sopimusvaltion alueelta vastoin kulttuuriesineiden vientiä sääntelevää lainsäädäntöä, jonka tarkoituksena on suojella sopimusvaltion kulttuuriperintöä. Sopimus ei siten koske sellaisia tilanteita, joissa kulttuuriesineen maastavienti on rikkonut jonkin muun kuin kulttuuriperinnön suojelua varten säädetyn kansallisen vientilainsäädännön (esimerkiksi vero- tai tullilainsäädännön) säännöstä tai tilanteita, joissa maastaviennillä on rikottu sellaisen valtion lainsäädäntöä, joka ei ole sopimuspuoli.

2 artikla sisältää yleissopimuksessa tarkoitetun kulttuuriesineen määritelmän. Sen mukaan kulttuuriesineellä tarkoitetaan tässä yleissopimuksessa esineitä, jotka ovat arkeologian, esihistorian, historian, kirjallisuuden, taiteen tai tieteen kannalta tärkeitä ja kuuluvat johonkin yleissopimuksen liitteessä lueteltuun luokkaan. Kulttuuriesineen määritelmä yleissopimuksen 2 artiklassa ja täydennettynä liitteessä olevalla luettelolla vastaa Unescon yleissopimuksen 1 artiklassa olevaa kulttuuriomaisuuden määritelmää.

Yleissopimuksen II luku (3 ja 4 artikla) koskee varastettujen kulttuuriesineiden palauttamista. Sopimuksen soveltamisalaa koskevan artiklan mukaan sillä ei ole merkitystä, onko esine varastettu sopimusvaltiossa tai muussa valtiossa. Yleissopimuksen 10 artikla sen sijaan sisältää yleissopimuksen voimaantuloon liittyviä ajallisia rajoituksia. Yleissopimuksen II luvun määräykset soveltuvat ainoastaan varastettujen ("stolen") kulttuuriesineiden palauttamiseen. Yleissopimuksen 10 artiklan on katsottu mahdollistavan sen, että sopimusvaltio soveltaa sopimuksen määräyksiä myös muun rikoksen johdosta omistajaltaan pois joutuneita kulttuuriesineitä koskeviin palautusvaatimuksiin. Varastetun kulttuuriesineen määritelmän suhdetta Suomen lainsäädäntöön on selostettu tarkemmin jäljempänä lakiehdotuksen 3 §:n perustelujen kohdalla.

3 artiklan 1 kappale sisältää perussäännön, jonka mukaan varastetun kulttuuriesineen haltijan tulee palauttaa esine. Palautusvelvollisuus on riippumaton siitä, onko esineen haltija vilpittömässä vai vilpillisessä mielessä. Ilmaisulle "haltija" on annettu tässä yhteydessä laaja merkitys ja sitä tulee tulkita ottaen huomioon yleissopimuksen päämäärän, joka on kulttuuriesineiden palauttamisen edistäminen. Haltijalla voidaan siten tarkoittaa tässä esimerkiksi henkilöitä, jotka ovat hankkineet esineeseen omistus-, käyttö- tai panttioikeuden. Yleissopimuksessa on jätetty tarkoituksellisesti avoimeksi se, kenelle esine tulee palauttaa. Koska esineeseen voi kohdistua useita ja myös kilpailevia oikeuksia, määräytyy se, kenelle esine on palautettava, tapaukseen sovellettavan aineellisen lainsäädännön mukaisesti.

3 artiklan 2 kappale sisältää arkeologisia esineitä koskevan erityissäännön, jonka mukaan varastetuksi katsotaan laittomasti esille kaivettu esine sekä laillisesti esille kaivettu esine, joka on sen jälkeen pidetty laittomasti hallussa. Edellytyksenä tälle tulkinnalle on, että näin hankittu esine rinnastettaisiin varastettuun esineeseen sen valtion lainsäädännössä, jossa kaivaminen on tapahtunut.

3 artiklan 3 kappale sisältää kaksi ajallista rajoitusta varastettujen kulttuuriesineiden palautusvaatimusten esittämiselle. Vaatimus on esitettävä kolmen vuoden kuluttua siitä, kun vaatimuksen esittäjä sai tiedon esineen sijainnista ja haltijan henkilöllisyydestä. Tämä määräys vastaa rakenteeltaan jäsenvaltion alueelta laittomasti vietyjen kulttuuriesineiden palauttamisesta annetun neuvoston direktiivin (ETY) N:o 93/7 7 artiklan 1 kohdassa olevaa määräystä, jossa määräaika on kuitenkin vain yksi vuosi. Tämän lisäksi yleissopimuksen 3 artiklan 3 kappale sisältää määräajan, jonka mukaan palautusvaatimus on esitettävä joka tapauksessa 50 vuoden kuluessa varkauden tapahtumisesta. EY:n direktiivissä vastaava määräaika on 30 vuotta.

3 artiklan 4 kappaleen mukaan kulttuuriesineitä, jotka muodostavat olennaisen osan yksilöidystä muistomerkistä tai arkeologisesta paikasta tai esineitä, jotka kuuluvat julkiseen kokoelmaan, koskee vain ensiksi mainittu kolmen vuoden määräaika.

3 artiklan 5 kappaleen mukaan sopimuspuoli voi 3 artiklan 4 kappaleen määräyksistä huolimatta kuitenkin ilmoittaa, että vaatimusta koskee sen laissa säädetty 75 vuoden tai sitä pitempi määräaika. Tällainen ilmoitus on 6 kappaleen mukaan tehtävä allekirjoittamisen, ratifioinnin, hyväksymisen tai liittymisen yhteydessä.

3 artiklan 7 kappaleessa määritellään yleissopimuksessa tarkoitettu "julkinen kokoelma". Tämä ilmaisu esiintyy yleissopimuksessa ainoastaan saman artiklan 4 ja 8 kappaleessa.

3 artiklan 8 kappaleessa määrätään, että palautusvaatimukseen, joka koskee pyhää tai paikallisesti tärkeätä kulttuuriesinettä, joka kuuluu sopimusvaltiossa olevalle heimo- tai alkuperäiskansayhteisölle tai jota ne käyttävät osana yhteisön perinteistä tai rituaalista käyttöä, soveltuu sama erityinen määräaika kuin 4 kappaleessa tarkoitettuihin julkisiin kokoelmiin.

4 artiklan 1 kappaleessa määrätään, että varastetun kulttuuriesineen haltijalla, jolla on 3 artiklan 1 kappaleen nojalla velvollisuus palauttaa varastettu kulttuuriesine, on oikeus korvaukseen, mikäli hän pystyy osoittamaan olleensa riittävän huolellinen ("due diligence") esineen hankkiessaan. Oikeus korvaukseen on riippuvainen siitä, onko henkilö tiennyt tai onko hänen kohtuudella tullut tietää, että esine oli varastettu. Määräyksellä on pyritty siihen, että kaikissa sellaisissa oikeusjärjestelmissä, joissa vilpittömässä mielessä olevalla varastetun esineen haltijalla ei ole oikeutta pitää esinettä eikä oikeutta korvaukseen, tunnustettaisiin tällainen oikeus kulttuuriesineiden suojelun perusteella. 4 artiklan 1 kappaleen määräyksiä sovellettaessa on otettava huomioon 9 artiklan 1 kappaleen määräykset, joiden mukaan sopimusvaltion lainsäädännössä voidaan antaa kulttuuriesineille tässä yleissopimuksessa tarkoitettua parempaa suojaa. Varastetun kulttuuriesineen haltijalla ei ole 4 artiklan mukaan oikeutta täyteen korvaukseen vaan kohtuulliseen kor vaukseen ("fair and reasonable"). Tarkoituksena on, että kohtuullisuusharkinnassa voidaan ottaa huomioon myös korvauksen maksajan taloudellinen asema.

4 artiklan 2 kappaleen mukaan haltijan korvausoikeuden estämättä on ryhdyttävä kohtuullisiin toimenpiteisiin kulttuuriesineen haltijalle luovuttaneen henkilön saamiseksi maksamaan korvaus.

4 artiklan 3 kappale sisältää suojalausekkeen, jonka mukaan 1 kappaleessa tarkoitetun korvauksen maksaminen ei vaikuta millään tavalla vaatimuksen esittäjän oikeuteen saada maksamansa määrä takaisin joltakin muulta henkilöltä eli lähinnä siltä joka on esineen varastanut.

4 artiklan 4 kappaleessa määrätään tarkemmin, mihin seikkoihin on kiinnitettävä huomiota päätettäessä, noudattiko haltija riittävää huolellisuutta. Huolellisuusvelvoite on korkeampi kuin esineen hankkijalta tavanomaisesti edellytetään. 4 kappaleen luettelo ei ole tyhjentävä.

4 artiklan 5 kappaleessa määrätään, että vastikkeetta esineen saanut henkilö ei ole edullisemmassa asemassa kuin sellainen henkilö, jolta hän on esineen saanut.

Yleissopimuksen III luku (5―7 artikla) koskee laittomasti maasta vietyjen kulttuuriesineiden palauttamista.

5 artiklan 1 kappale sisältää laittomasti maasta vietyjen kulttuuriesineiden palauttamista koskevan pääsäännön: sopimusvaltio voi tehdä toisen sopimusvaltion viranomaiselle pyynnön laittomasti maasta viedyn kulttuuriesineen palauttamisesta. Palauttamisella ("return") tarkoitetaan 5 ja 6 artiklassa esineen fyysistä palauttamista sitä pyytäneeseen valtioon. Sopimuksessa ei oteta kantaa esineen omistusoikeuteen. Sitä koskevat kysymykset ratkaistaan sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaisesti.

5 artiklan 2 kappaleessa määrätään, että laittomasti maasta viedyksi katsotaan myös sellainen kulttuuriesine, joka on viety maasta luvan nojalla väliaikaisesti, mutta jätetty palauttamatta lupaehtojen mukaisesti.

5 artiklan 3 kappaleessa määrätään, että esine on määrättävä palautettavaksi, jos palautusta pyytänyt valtio osoittaa, että esineellä on merkittävä kulttuuriarvo pyynnön esittäneelle valtiolle tai että esineen siirtyminen pois sen alueelta vahingoittaa merkittävästi 3 kappaleessa lueteltuja kulttuurietuja. Tässä on tarkoituksellisesti valittu termi "osoittaa" ("establishes"), joka asettaa pyynnön esittäneelle valtiolle vähäisemmän todistustaakan kuin termi "todistaa". 3 kappaleen a kohdassa mainittu fyysinen suojelu viittaa arkeologisille muistomerkeille ja paikoille niiden osien varastamisesta aiheutuvaa vahinkoa samoin kuin esineiden huolimattomasta käsittelystä aiheutuvaa vahinkoa. 3 kappaleen b kohdassa viitataan tapauksiin, joissa kulttuuriesineestä irrotetaan osia, esimerkiksi veistoksesta irrotetaan pää tai fresko tai historiallinen rakennus hajotetaan osiksi. 3 kappaleen c kohdassa mainittu tieteellisen tai historiallisen tiedon suojeleminen viittaa tietoihin, jotka eivät ole merkityksellisiä ainoastaan palauttamista pyytävälle valtiolle vaan myös koko ihmiskunnalle. Esineiden irrottaminen niiden historiallisesta yhteydestään voi aiheuttaa korvaamatonta tiedon katoamista. Tässä mainitut määreet tieteellinen ja historiallinen ovat esimerkkejä. 3 kappaleen d kohta kattaa vahingon, joka aiheutuu sellaisen esineen menettämisestä, jota käytetään "elävässä kulttuurissa". Tällaisia esineitä ovat erityisesti rituaaliset esineet kuten veistokset ja naamiot.

5 artiklan 4 kappaleessa määrätään, että pyynnön esittäneen valtion tulee liittää mukaan sellaiset tiedot tosiseikoista ja asian oikeudellisesta luonteesta, jotka voivat olla avuksi päätettäessä, täyttyvätkö 5 artiklan 1―3 kappaleen vaatimukset.

5 artiklan 5 kappaleessa asetetaan pyynnön esittämiselle kolmen vuoden määräaika siitä, kun pyynnön esittävä valtio sai tiedon kulttuuriesineen sijainnista ja haltijan henkilöllisyydestä. Pyynnön esittämiselle asetetaan lisäksi absoluuttinen 50 vuoden määräaika siitä, kun esine on viety maasta laittomasti tai siitä, kun se olisi tullut lupaehtojensa mukaisesti palauttaa kyseiseen valtioon.

6 artiklan 1 kappaleessa määrätään, että myös laittomasti maasta viedyn kulttuuriesineen haltijalla on oikeus saada kohtuullinen ("fair and reasonable") korvaus, mikäli hän ei tiennyt eikä hänen olisi kohtuudella tullut tietää, että esine oli viety laittomasti maasta. Velvollisuus suorittaa korvaus on palautuspyynnön esittäneellä valtiolla. Toisin kuin 4 artiklan 1 kappale tämä kappale ei viittaa huolellisuusvelvoitteeseen. Kuten edellä on todettu palauttamisella ei tässä artiklassa tarkoiteta omistusoikeuden siirtoa vaan sen fyysistä palauttamista toiseen valtioon. Kyseessä ei ole siten pakkolunastus kohtuullista korvausta vastaan.

6 artiklan 2 kappaleessa määrätään, että päätettäessä, tiesikö haltija tai olisiko hänen kohtuudella tullut tietää, että esine oli viety laittomasti maasta, on huomiota kiinnitettävä kaikkiin hankintaolosuhteisiin. Esimerkkinä mainitaan pyynnön esittäneen valtion lainsäädännön mukaisen vientiluvan puuttuminen.

6 artiklan 3 kappale sisältää vaihtoehtoja 1 kappaleessa määrätylle korvauksen maksamiselle. Haltija voi sopia esineen palauttamista pyytäneen valtion kanssa, että haltija voi korvauksen sijasta säilyttää esineeseen omistusoikeuden tai siirtää esineen omistusoikeuden jollekin kolmannelle henkilölle, joka asuu pyynnön esittäneessä valtiossa. Tällaisen henkilön tulee antaa pyynnön esittäneelle valtiolle takuut esineen säilyttämisestä asianmukaisesti. Vaihtoehtojen tarkoituksena on helpottaa pyynnön toteuttamista.

6 artiklan 4 kappaleen mukaan pyynnön esittänyt valtio vastaa esineen palauttamisesta aiheutuvista kustannuksista. Kustannuksilla ymmärretään tässä yhteydessä hallinnollisia ja palauttamisesta aiheutuvista todellisista kustannuksista, jotka voivat olla esimerkiksi kuljetuskustannuksia ja vakuutusmaksuja. Palautuspyynnöstä johtuvien oikeudenkäyntikulujen jakautuminen jää sen sijaan päätettäväksi kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Palauttamisesta aiheutuneiden kustannusten maksaminen ei vaikuta valtion oikeuteen saada maksamansa määrä takaisin joltakin muulta henkilöltä.

6 artiklan 5 kappale sisältää vastaavan määräyksen kuin 4 artiklan 5 kappale, jonka mukaan haltija ei ole edullisemmassa asemassa kuin henkilö, jolta hän on saanut kulttuuriesineen vastikkeetta.

7 artiklan 1 kappaleessa määrätään, että laittomasti maasta vietyjen kulttuuriesineiden palauttamista koskevat 5 ja 6 artiklan määräykset eivät sovellu tapauksiin, jos kulttuuriesineen vienti ei ole enää laiton palautuspyynnön esittämishetkellä. Yleissopimuksen III luvun määräykset eivät sovellu myöskään sellaisissa tapauksissa, jos esine on viety maasta sen tehneen henkilön elinaikana tai 50 vuoden kuluessa hänen kuolemansa jälkeen. Tämä poikkeus liittyy tekijänoikeuksien suojelemiseen ja taitelijoiden oikeuteen myydä taideteoksiaan.

7 artiklan 2 kappale sisältää poikkeuksen 1 kappaleen sisältämään sääntöön. Laittomasti maasta vietyjen kulttuuriesineiden palauttamista koskevat määräykset koskevat kuitenkin sellaisia esineitä, jotka on luotu heimo- tai alkuperäiskansayhteisön perinteistä tai rituaalista käyttöä varten ja esine palautetaan tuolle yhteisölle.

Yleissopimuksen IV luvun (8―10 artikla) yleiset määräykset koskevat sekä varastettuja että laittomasti maasta vietyjä kulttuuriesineitä.

8 artiklan 1 kappaleessa määrätään, että palautusvaatimus tai -pyyntö voidaan tehdä esineen sijaintivaltion tuomioistuimelle tai muulle toimivaltaiselle viranomaiselle. Sopimusvaltioissa voimassa olevan kansallisen lainsäädännön tai niitä sitovien kansainvälisten sopimusten perusteella toimivaltainen voi olla myös muun valtion tuomioistuin tai viranomainen.

8 artiklan 2 kappaleessa määrätään, että osapuolet voivat sopia riidan jättämisestä minkä tahansa tuomioistuimen tai muun toimivaltaisen viranomaisen päätettäväksi tai välitystuomiolla ratkaistavaksi. Oikeuspaikan valintaoikeus on kansainvälisessä yksityisoikeudessa laajasti tunnustettu ja keskeinen prosessuaalinen vapaus. Välimiehen käyttämistä pidetään perusteltuna, koska se mahdollistaa luottamuksellisen käsittelyn ja voi edesauttaa tuomion täytäntöönpanoa.

8 artiklan 3 kappale sisältää väliaikaisia toimenpiteitä esineen sijaintivaltiossa koskevan määräyksen. Vastaava määräys sisältyy myös tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla tehdyn yleissopimuksen 24 artiklaan. Suomi on allekirjoittanut yleissopimukseen liittymistä koskevan sopimuksen marraskuussa 1996.

9 artiklan 1 kappale sisältää määräyksen, jonka mukaan yleissopimuksen tarkoituksena ei ole estää sopimusvaltiota soveltamasta yleissopimuksen määräyksiä suosiollisempia sääntöjä varastettujen tai laittomasti maasta vietyjen esineiden palauttamiseen. Tämä määräys voi tulla sovellettavaksi esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, kun sopimusvaltion lainsäädäntö ei sisällä vaatimusta korvauksen maksamisesta vilpittömässä mielessä olevalle varastetun esineen haltijalle, kun vaatimusten esittämiselle asetetut määräajat ovat kansallisessa laissa pidemmät kuin yleissopimuksessa, kun kansallinen laki mahdollistaa myös muiden kuin 5 artiklan 3 kappaleessa mainittujen kulttuurietujen huomioon ottamisen tai kun kansallinen laki mahdollistaa yleissopimuksen III luvun määräysten soveltamisen tapaukseen, jotka yleissopimuksen 7 artiklan 1 kappaleen mukaan jäisivät soveltamisalan ulkopuolelle.

9 artiklan 1 kappaleen määräykset mahdol listavat esimerkiksi sen, että Suomessa ei edellytetä korvauksen maksamista varastetun esineen haltijalle, joka ei ole siihen oikeutettu rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen (19.12.1889) 11 §:n säännöksen mukaisesti. Suomesta voidaan myös palauttaa esine, vaikka vaatimus olisi tehty yleissopimuksessa säädettyjen määräaikojen umpeuduttua.

9 artiklan 2 kappale sisältää edellistä kappaletta tasapainottavan määräyksen, jonka mukaan sen ei voida tulkita asettavan velvoitetta tunnustaa tai panna täytäntöön toisen sopimusvaltion tuomioistuimen tai muun viranomaisen päätöstä, joka poikkeaa yleissopimuksen määräyksistä.

10 artiklan 1 kappale sisältää yleissopimuksen ajallista soveltamista koskevat erityissäännöt varastettujen kulttuuriesineiden osalta. Ratkaisevaa on, että yleissopimus on tullut voimaan sen valtion osalta, jossa vaatimus esitetään ja että esine on varastettu valtion alueelta sen jälkeen, kun yleissopimus on tullut kyseissä valtiossa voimaan tai esine sijaitsee sopimusvaltiossa sen jälkeen, kun yleissopimus on tullut sen osalta voimaan.

10 artiklan 2 kappaleen mukaan III luvun määräykset soveltuvat vain kulttuuriesineeseen, joka on viety laittomasti maasta sen jälkeen, kun yleissopimus on tullut voimaan sekä pyynnön esittäneen valtion osalta että sen valtion osalta, jossa pyyntö esitetään.

10 artiklan 3 kappale sisältää suojalausekkeen, jonka mukaan yleissopimuksen määräysten ei voida tulkita tekevän laillisiksi laittomia toimia, jotka on tehty ennen yleissopimuksen voimaantuloa tai joihin yleissopimus ei 10 artiklan 1 ja 2 kappaleen määräysten vuoksi sovellu.

11 artikla sisältää tavanomaiset määräykset yleissopimuksen allekirjoittamisesta, ratifioimisesta, tallettamisesta ja siihen liittymisestä. Sopimuksen ovat 1 päivään syyskuuta 1998 mennessä allekirjoittaneet Alankomaat, Bolivia, Burkina Faso, Georgia, Guinea, Italia, Kamputsea, Kroatia, Liettua, Norsunluurannikko, Pakistan, Portugali, Sambia, Senegal, Suomi, Sveitsi, Ranska ja Venäjä. Liettua, Paraguay, Peru, Romania ja Unkari ovat ratifioineet sopimuksen ja Ecuador ja Kiina ovat liittyneet siihen.

12 artikla sisältää tavanomaiset määräykset yleissopimuksen voimaantulosta. Yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan kuudennen kuukauden ensimmäisenä päivänä viidennen ratifioimis- hyväksymis- tai liittymiskirjan tallettamisesta. Yleissopimus tuli voimaan 1 päivänä heinäkuuta 1998.

13 artiklan 1 kappale sisältää kansainvälisen yksityisoikeuden sopimuksille tyypillisen määräyksen, jossa turvataan olemassa olevien samaa asiaa sääntelevien tai samaan asiaan liittyvien sopimusten asema.

13 artiklan 2 kappaleessa määrätään, että sopimuspuolet voivat tehdä kahdenvälisiä tai monenvälisiä sopimuksia, joiden tarkoituksena on parantaa yleissopimuksen soveltamista niiden välisissä suhteissa. Tämän määräyksen taustalla oli tarkoitus varata kiinnostuneilla sopimuspuolille mahdollisuus kehittää keskusviranomaisjärjestelmä, josta tässä yleissopimuksessa ei määrätä. Valtiosopimusoikeutta koskevan Wienin yleissopimuksen (SopS 32―33/1980) 41 artiklassa määrätään sopimuksista, joiden tarkoituksena on muuttaa monenvälisiä valtiosopimuksia vain tiettyjen osapuolten välillä.

13 artiklan 3 kappale sisältää erityismääräykset, joiden nojalla alueellisten taloudellisen yhdentymisen järjestöjen tai alueellisten elinten jäsenvaltiot voivat ilmoittaa soveltavansa keskinäisissä suhteissaan kyseisten järjestöjen tai elinten sisäisiä sääntöjä niiltä osin kuin niiden soveltamisala on sama kuin tässä yleissopimuksessa. Ranska antoi yleissopimuksen hyväksymisen yhteydessä Euroopan unionin puheenjohtajana ja neuvoston 17 päivänä toukokuuta 1995 tekemän päätöksen mukaisesti julistuksen, jonka mukaan Euroopan yhteisön jäsenvaltiot soveltavat keskinäisissä suhteissaan yhteisölainsäädännön säännöksiä, eivätkä sen vuoksi sovella yleissopimuksen määräyksiä, joiden soveltamisala on sama kuin yhteisösäännösten soveltamisala. Tarkoituksena on, että Suomi antaa samansisältöisen julistuksen yleissopimuksen ratifioimisen yhteydessä.

14 artikla sisältää yksityiskohtaiset määräykset siitä, kuinka sopimuspuoli menettelee sellaisissa tapauksissa, että sillä on alueellisia yksikköjä, joissa on oma lainsäädäntönsä, jossa säädetään tässä yleissopimuksessa tarkoitetuista kysymyksistä.

15 artiklan mukaan yleissopimuksen mukaisesti allekirjoittamisen yhteydessä tehtävät ilmoitukset tulee vahvistaa ratifioimisen tai hyväksymisen yhteydessä. Ilmoitukset on tehtävä kirjallisesti tallettajalle. Ilmoitukset tulevat voimaan samanaikaisesti yleissopimuksen kanssa. Jos ilmoitus talletetaan vasta yleissopimuksen voimaantulon jälkeen, se tulee voimaan kuudennen kuukauden ensimmäisenä päivänä ilmoituksen tallettamisesta. Ilmoitus voidaan myös peruuttaa milloin tahansa kuuden kuukauden varoitusajalla.

16 artiklan 1 kappaleen mukaan sopimuspuolen tulee ilmoittaa tallettajalle, mille viranomaiselle ja mitä kautta varastettujen kulttuuriesineiden palauttamista koskevat vaatimukset ja laittomasti maasta vietyjen kulttuuriesineiden palauttamista koskevat pyynnöt kyseissä valtiossa tehdään. 16 artiklan 2 kappaleen mukaan sopimuspuoli voi myös ilmoittaa, mitkä tuomioistuimet tai muut viranomaiset käsittelevät palautusvaatimukset ja -pyynnöt. Näillä ilmoituksilla ei ole vaikutusta siviili- ja kauppaoikeudellisten kysymysten käsittelyssä noudatettavaan menettelyyn, joka perustuu johonkin toiseen sopimuspuolten väliseen sopimukseen.

17 artiklassa määrätään, että sopimuspuolen tulee antaa tallettajalle kuuden kuukauden kuluessa sen ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjan tallettamisesta tiedot lainsäädännöstä, joka sääntelee sen kulttuuriesineiden maastavientiä.

18 artiklassa määrätään, että yleissopimukseen ei voida tehdä muita varaumia kuin sellaisia, jotka on erityisesti sallittu yleissopimuksessa.

19 artiklassa määrätään, kuinka sopimuspuoli voi irtisanoa yleissopimuksen ja milloin irtisanominen tulee voimaan.

20 artiklassa määrätään, että Unidroit voi kutsua koolle säännöllisin väliajoin tai muutoinkin viiden sopimusvaltion sitä pyytäessä erityiskomitean yleissopimuksen toiminnan tarkistamiseksi.

21 artiklassa määrätään, että yleissopimuksen tallettajana toimii Italian hallitus ja luetellaan tehtävät, jotka tallettajan erityisesti tulee hoitaa.

1.3.Laki kulttuuriomaisuuden luvattoman tuonnin, viennin ja omistusoikeuden siirron kieltämiseksi ja ehkäisemiseksi tehdyn yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä

1 §. Lain 1 § sisältää tavanomaisen määräyksen, jolla saatetaan voimaan lailla ne yleissopimuksen määräykset, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan. Yleissopimuksen 3 artikla, jolla tunnustetaan muiden sopimusvaltioiden lainsäädäntö, joka on hyväksytty tämän yleissopimuksen nojalla, kuuluu lainsäädännön alaan. Yleissopimuksen 7 artiklan b kohdan i alakohdan mukaisen kiellon täytäntöönpaneminen kuuluu myös lainsäädännön alaan. Yleissopimuksen 1 artiklassa tarkoitettu kulttuuriomaisuus, jonka vienti edellyttää Suomessa vientilupaa, on tarkoitus määritellä erillisessä laissa kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamisesta.

2 §. Laki ehdotetaan tulemaan voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti kuin yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan.

1.4.Laki varastetuista tai laittomasti maastaviedyistä kulttuuriesineistä tehdyn Unidroit'n yleissopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä ja yleissopimuksen soveltamisesta

1 § . Yleissopimuksen voimaansaattaminen. Lakiehdotuksen 1 §:ssä määrätään lainsäädännön alaan kuuluvien sopimusmääräysten voimaansaattamisesta. Yleissopimuksen 4 artiklan määräykset varastetun kulttuuriesineen haltijan velvollisuudesta palauttaa esine kohtuullista korvausta vastaan, 5 artiklan määräykset, jotka edellyttävät toisen sopimusvaltion kulttuuriomaisuuden vientiä koskevan lainsäädännön tunnustamista Suomessa ja 6 artiklan määräykset laittomasti maasta viedyn kulttuuriesineen haltijan oikeudesta kohtuulliseen korvaukseen esineen palauttaessaan kuuluvat lainsäädännön alaan. Yleissopimuksen 2 artiklassa tarkoitetut kulttuuriesineet, joiden vienti edellyttää Suomessa vientilupaa, on tarkoitus määritellä erillisessä laissa kulttuuriesineiden maastaviennin rajoittamisesta, kuten kappaleessa 1.3. todetaan.

2 §. Euroopan talousalueen valtion alueelta laittomasti vietyjen kulttuuriesineiden palauttaminen. Yleissopimuksen 13 artiklan 1 kappale ja 3 kappale sisältävät suojalausekkeen, jonka mukaan Suomi voi edelleenkin soveltaa Euroopan talousalueen valtion alueelta laittomasti vietyjen kulttuuriesineiden palauttamiseen vuonna 1994 säädettyä lakia (1276/1994) . Tarkoituksena on, että Suomi antaa sopimuksen ratifioinnin yhteydessä ilmoituksen Euroopan yhteisöjen ja Euroopan talousalueen säännösten soveltamisesta. On pidetty tarpeellisena, että lakiin sisällytetään säännös, josta ilmenee lain toissijaisuus suhteessa Euroopan yhteisöjen ja Euroopan talousalueen säännöksiin.

3 §. Varastetun kulttuuriesineen määritelmä. Varastetulla kulttuuriesineellä tarkoitetaan yleissopimuksessa varastettuja ("stolen") kulttuuriesineitä. Yleissopimuksen 3 artiklan 2 kappaleen mukaan varastetuksi katsotaan myös laittomasti esille kaivettu esine ja laillisesti esille kaivettu esine, joka on sen jälkeen pidetty hallussa laittomasti. Edellytyksenä on, että näin hankittu esine rinnastettaisiin varastettuun esineeseen sen valtion lainsäädännössä, jossa kaivaminen tapahtuu. Yleissopimuksen 10 artiklan katsotaan mahdollistavan sen, että sopimusvaltio ulottaa sopimuksen määräykset omalta osaltaan koskemaan myös kulttuuriesineitä, jotka omistaja on menettänyt muun rikoksen johdosta. Ehdotetussa 3 §:ssä määritellään, mitä varastetulla kulttuuriesineellä Suomen lainsäädännössä tarkoitetaan. Varastetulla kulttuuriesineellä tarkoitetaan tässä laissa anastusrikoksen johdosta omistajaltaan pois joutuneita esineitä. Suomessa kiinteät muinaisjäännökset on rauhoitettu ja irtaimet muinaisesineet tulee toimittaa Museovirastolle muinaismuistolain (295/1963) mukaisesti. Löytötavaran salaamisesta ja anastamisesta on säädetty löytötavaralaissa (778/1988) .

Varastetun kulttuuriesineen omistajan suoja, esineen palauttaminen omistajalleen ja menettely palauttamista koskevassa asiassa määräytyy suoraan yleissopimuksen 3, 4 ja 8 artiklan määräysten perusteella. Lain 3 §:ssä tarkoitettu suoja koskee omistajan lisäksi henkilöä, jolla on panttioikeuden, käyttöoikeuden tai muun oikeuden nojalla oikeus pitää esinettä hallinnassaan.

4 §. Varastetun kulttuuriesineen palauttamisesta sopimusvaltiossa annetun päätöksen tunnustaminen ja täytäntöönpano Suomessa. Yleissopimuksen 9 artiklan 2 kappaleessa määrätään, että artiklan ei tule tulkita asettavan velvoitetta tunnustaa tai panna täytäntöön toisen sopimusvaltion tuomioistuimen tai muun toimivaltaisen viranomaisen päätöstä, joka poikkeaa tämän yleissopimuksen määräyksistä. Yleissopimuksella ei muutoinkaan määrätä tuomioistuimen päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta. Selvyyden vuoksi ehdotetaan 4 §:ssä säädettäväksi, että varastetun kulttuuriesineen palauttamista koskeva vieraan valtion tuomioistuimen päätös on tunnustettava ja pantava täytäntöön, jos siitä on erikseen säädetty tai sovittu. Tällaisia määräyksiä sisältyy muun muassa Luganossa 16 päivänä syyskuuta 1988 tehtyyn yleissopimukseen (SopS 44/1993) ja Brysselissä 27 päivänä syyskuuta 1968 tehtyyn yleissopimukseen. Suomi on allekirjoittanut marraskuussa 1996 yleissopimuksen Itävallan tasavallan, Suomen tasavallan ja Ruotsin kuningaskunnan liittymisestä tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden täytäntöönpanoa yksityisoikeuden alalla koskevaan yleissopimukseen (Brysselin yleissopimus) sekä sen tulkintaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa liittyvään pöytäkirjaan.

5 §. Vilpittömässä mielessä olevan oikeudenhaltijan oikeus korvaukseen. Pykälässä säädetään, että sillä, joka on saanut vilpittömässä mielessä omistusoikeuden, panttioikeuden, käyttöoikeuden tai muun oikeuden varastettuun kulttuuriesineeseen on oikeus saada kohtuullinen korvaus siten kuin yleissopimuksen 4 artiklassa säädetään. Kohtuullinen korvaus ei ole välttämättä esineen käypä hinta. Yleissopimuksen esitöissä viitataan seikkoihin, jotka kohtuullisuusharkinnassa tulisi ottaa huomioon. Kohtuullinen korvaus on maksettava silloin, jos omistus tai muun oikeuden syntymiseen on sovellettava kansainvälisten liittymäsääntöjen mukaan vieraan valtion lakia, jonka mukaan varastetun esineen haltijalla on oikeus korvaukseen.

Yleissopimuksen 4 artiklan 3 kappale ja 9 artiklan 1 kappale mahdollistavat sen, että vilpittömässä mielessä olevan esineen haltija on velvollinen palauttamaan esineen lunastuksetta tai kohtuullista alhaisempaa korvausta vastaan, mikäli asiassa sovellettavan lain mukaan näin olisi meneteltävä. Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen (19.12.1889) 11 §:n mukaan henkilö, joka on saanut vilpittömässä mielessä esineen, joka on joutunut pois entiseltä haltijalta näpistämisen, varkauden, ryöstön tahi kiristämisen kautta, on velvollinen palauttamaan esineen lunastuksetta. Suomen tuomioistuin voi joutua soveltamaan myös vieraan valtion lakia, jonka mukaan henkilöllä ei ole oikeutta korvaukseen esineen palauttaessaan tai hän on velvollinen palauttamaan esineen kohtuullista alhaisempaa korvausta vastaan. Ehdotetun 5 §:n 2 momentissa säädetään, että jos korvauksen määrä asiassa sovellettavan lain mukaan olisi kuitenkin kohtuullista alhaisempi tai esine olisi palautettava korvauksetta, on sanottua lakia noudatettava.

6 §. Laittomasti maasta viedyn kulttuuriesineen haltijan oikeus korvaukseen. Lain 6 §:ään ehdotetaan sisällytettäväksi yleissopimuksen 6 artiklasta johtuvat säännökset. Sillä, joka esineen laittoman maastaviennin jälkeen on saanut omistusoikeuden tai muun oikeuden laittomasti maasta vietyyn kulttuuriesineeseen, on oikeus saada esineen palauttamista vaatineelta sopimusvaltiolta kohtuullinen korvaus yleissopimuksen 6 artiklan mukaisesti esineen palauttamisesta mahdollisesti aiheutuvasta vahingosta ja haitasta, jos hän ei omistusoikeuden tai muun oikeuden saadessaan tiennyt eikä hänen voida kohtuudella katsoa pitäneenkään tietää, että esine oli viety laittomasti sopimusvaltion alueelta. Laittomasti maasta viedyllä kulttuuriesineellä tarkoitetaan tässä myös sellaista kulttuuriesinettä, joka on jätetty laittomasti sopimusvaltion alueelle, siten kuin yleissopimuksen 5 artiklassa määrätään. Vilpittömässä mielessä olevalla esineen haltijalla on tämän säännöksen mukaisesti oikeus ainoastaan kohtuulliseen korvaukseen, vaikka hän muutoin yleisten lainvalintasäännösten mukaan sovellettavan lain nojalla olisi velvollinen palauttamaan esineen vain täyttä korvausta vastaan.

7 §. Oikeuspaikka laittomasti maasta viedyn kulttuuriesineen palauttamista koskevassa asiassa. Ehdotetussa 7 §:ssä säädetään, että laittomasti maasta viedyn kulttuuriesineen palauttamista koskevan hakemuksen käsittelee se käräjäoikeus, jonka tuomiopiirissä esine on tai jossa vastapuolella on asuinpaikka tai kotipaikka taikka jossa asian käsittely muutoin sopivasti käy päinsä. Asia käsitellään hakemusasiana.

Esine voidaan palauttaa myös ilman tuomioistuimen päätöstä esimerkiksi esineen omistajan tai haltijan ja palauttamista vaatineen valtion välisen sopimuksen perusteella. Suomesta tavatut omistajaa tai hallussapitäjää vailla olevat esineet voidaan niin ikään palauttaa ilman tuomioistuimen päätöstä.

8 §. Keskusviranomainen. Ehdotetun pykälän mukaan oikeusministeriö on keskusviranomainen asioissa, jotka koskevat toisen sopimusvaltion alueelta laittomasti vietyjen ja Suomessa olevien kulttuuriesineiden palauttamista sekä asioissa, jotka koskevat Suomesta laittomasti vietyjen kulttuuriesineiden palauttamista koskevien pyyntöjen lähettämistä toisen sopimusvaltion taikka jonkin muun valtion tuomioistuimelle tai muulle toimivaltaiselle viranomaiselle. Oikeusministeriö on keskusviranomaisena myös Euroopan talousalueen valtion alueelta laittomasti vietyjen kulttuuriesineiden palauttamisesta annetun lain 3 §:n nojalla. Oikeusministeriö vastaa lain mukaisista tehtävistä yhteistyössä muiden toimivaltaisten viranomaisten, kuten Museoviraston, tulliviranomaisten ja poliisin kanssa.

Oikeusministeriön tehtävänä on ottaa vastaan ja toimittaa käräjäoikeudelle laittomasti maasta viedyn kulttuuriomaisuuden palauttamista koskevat pyynnöt. Oikeusministeriön tulee vastaavasti lähettää Suomesta laittomasti vietyjä kulttuuriesineitä koskevat pyynnöt toisen valtion tuomioistuimelle tai muulle toimivaltaiselle viranomaiselle.

9 §. Turvaamistoimet. Ehdotetun 9 §:n 1 momentin mukaan esine voidaan palauttamisen turvaamiseksi määrätä takavarikkoon tai ryhtyä muihin turvaamistoimiin siten kuin oikeudenkäymiskaaren 7 luvussa säädetään.

Pykälän 2 momentissa säädetään turvaamistointa koskevan hakemuksen tekemisestä ja turvaamistoimen raukeamisesta. Turvaamistointa voivat hakea oikeusministeriö tai esineen palauttamista vaatinut valtio. Oikeusministeriöllä on itsenäinen toimivalta tehdä mainittu hakemus. Turvaamistoimen raukeamista koskeva säännös vastaa oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 6 §:n 1 momentissa säädettyä menettelyä.

Ehdotetun 9 §:n säännökset ovat identtisiä ETA-lain 5 §:n säännösten kanssa.

10 §. Laittomasti maasta vietyjen kulttuuriesineiden palauttaminen muuhun kuin yleissopimuksen sopimuspuolena olevaan valtioon. Asetuksella voitaisiin säätää, että Unidroit'n yleissopimuksen 2 artiklassa tarkoitettu kulttuuriesine, joka on viety laittomasti sellaisen Unescon yleissopimuksen sopimuspuolena olevan valtion alueelta, joka ei ole yleissopimuksen sopimuspuoli, palautetaan asianomaiseen valtioon siten kuin tässä laissa säädetään. Unescon yleissopimuksen käsittelyn yhteydessä on edellä todettu, että tarkoituksena on, että Suomi antaisi Unescon yleissopimuksen hyväksymisen yhteydessä selityksen, jonka mukaan Suomi panee Unescon yleissopimuksen 7 artiklan b kohdan ii alakohtaan sisältyvän palautusvelvollisuuden täytäntöön Unidroit'n yleissopimuksen määräysten mukaisesti. Tällä Unidroit'n yleissopimuksen soveltamisalan näennäisellä yksipuolisella laajentamisella on tarkoitus välttää osittain liian yleisiksi jätettyjen Unescon yleissopimuksen määräysten soveltamisessa mahdollisesti esille tulevat ongelmat. Lain soveltaminen myös niihin Unescon yleissopimuksen sopimuspuoliin, jotka eivät ole Unidroit'n yleissopimuksen sopimuspuolia edellyttää, että laissa nimenomaisesti mahdollistetaan tällainen soveltamisalan laajentaminen.

11 §. Tarkemmat säännökset. Lain soveltamisesta ja täytäntöönpanosta voitaisiin antaa tarkempia säännöksiä asetuksella.

12 §. Voimaantulo. Laki tulisi voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana saman aikaisesti kuin yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan. Lakia sovellettaisiin esineisiin, jotka on varastettu lain voimaantulopäivänä tai sen jälkeen ja kulttuuriesineisiin, jotka on viety laittomasti toisen sopimusvaltion alueelta sen jälkeen, kun sekä Suomi että kyseinen valtio ovat yleissopimuksen sopimuspuolia. Lain täytäntöönpanon edellyttämiin toimenpiteisiin voidaan ryhtyä jo ennen sen voimaantuloa.

1 artikla

Tämä yleissopimus koskee kansainvälisluonteisia vaatimuksia

a. varastettujen kulttuuriesineiden palauttamista ja

b. sellaisten kulttuuriesineiden palauttamista, jotka on viety sopimusvaltion alueelta pois vastoin sen kulttuuriesineiden vientiä sääntelevää lainsäädäntöä, jonka tarkoituksena on suojella sen kulttuuriperintöä (jäljempänä "laittomasti maasta viedyt kulttuuriesineet").

2 artikla

Tässä yleissopimuksessa kulttuuriesineillä tarkoitetaan esineitä, jotka ovat uskonnollisista tai sekulaarisista syistä arkeologisesti, esihistoriallisesti, historiallisesti, kirjallisesti, taiteellisesti tai tieteellisesti tärkeitä ja kuuluvat johonkin tämän yleissopimuksen liitteessä lueteltuun luokkaan.

3 artikla

1. Varastetun kulttuuriesineen haltijan tulee palauttaa esine.

2. Tässä yleissopimuksessa kulttuuriesine, joka on kaivettu esille laittomasti tai kaivettu esille laillisesti mutta pidetty laittomasti hallussa, katsotaan varastetuksi, mikäli se vastaa sen valtion lakia, jossa kaivaminen suoritettiin.

3. Palautusvaatimus on esitettävä kolmen vuoden kuluessa siitä, kun vaatimuksen esittäjä sai tiedon kulttuuriesineen sijainnista ja haltijan henkilöllisyydestä, ja joka tapauksessa viidenkymmenen vuoden kuluessa varkaudesta.

4. Palautusvaatimusta, joka koskee kulttuuriesinettä, joka muodostaa olennaisen osan identifioidusta monumentista tai arkelogisesta paikasta tai kuuluu julkiseen kokoelmaan, ei koske kuitenkaan muut määräajat kuin kolmen vuoden määräaika siitä, kun vaatimuksen esittäjä sai tiedon kulttuuriesineen sijainnista ja haltijan henkilöllisyydestä.

5. Edellisen kappaleen määräyksistä huolimatta sopimusvaltio voi ilmoittaa, että vaatimusta koskee sen laissa säädetty 75 vuoden tai sitä pitempi määräaika. Tällainen määräaika koskee myös toisessa sopimusvaltiossa tehtyä palautusvaatimusta, joka koskee monumentista, arkelogisesta paikasta tai julkisesta kokoelmasta tällaisen ilmoituksen antaneessa valtiossa otettua kulttuuriesinettä.

6. Edellisessä kappaleessa tarkoitettu ilmoitus on tehtävä allekirjoittamisen, ratifioinnin, hyväksymisen tai liittymisen yhteydessä.

7. Tässä yleissopimuksessa "julkinen kokoelma" muodostuu joukosta luetteloituja tai muutoin tunnistettavia esineitä, jotka omistaa:

a. sopimusvaltio,

b. sopimusvaltion alueellinen tai paikallinen viranomainen,

c. sopimusvaltion uskonnollinen laitos tai

d. laitos, joka on perustettu sopimusvaltiossa pääasiallisesti kulttuurillista, sivistyksellistä tai tieteellistä tarkoitusta varten ja jonka tunnustetaan tuossa valtiossa toimivan yleisen edun nimissä.

8. Tämän lisäksi palautusvaatimusta, joka koskee pyhää tai paikallisesti tärkeää kulttuuriesinettä, joka kuuluu sopimusvaltiossa olevalle heimo- tai alkuperäiskansayhteisölle tai jota nämä käyttävät osana yhteisön perinteistä tai rituaalista käyttöä, soveltuu sama määräaika kuin julkisia kokoelmia.

4 artikla

1. Varastetun kulttuuriesineen haltija, jolla on velvollisuus palauttaa esine, on oikeutettu saamaan palauttamishetkellä kohtuullisen korvauksen, mikäli haltija ei tiennyt eikä hänen olisi kohtuudella tullut tietää, että esine oli varastettu ja hän voi todistaa olleensa riittävän huolellinen hankkiessaan esineen.

2. Edellisessä kappaleessa tarkoitetun haltijan korvausoikeuden estämättä on ryhdyttävä kohtuullisiin toimenpiteisiin kulttuuriesineen haltijalle luovuttaneen henkilön saamiseksi maksamaan korvaus, milloin se on mahdollista sen valtion lainsäädännön mukaan, jossa vaatimus esitettiin.

3. Vaatimuksen esittäjän haltijalle maksama korvaus, silloin kuin sitä edellytetään, ei vaikuta vaatimuksen esittäjän oikeuteen saada summa takaisin joltakin muulta henkilöltä.

4. Päätettäessä, harjoittiko haltija riittävää huolellisuutta, on huomiota kiinnitettävä kaikkiin hankintaolosuhteisiin, mukaan luettuna osapuolten luonne, maksettu hinta, kääntyikö haltija minkään kohtuudella saatavilla olleen varastettuja kulttuuriesineitä koskevan rekisterin puoleen, ja kaikki muut tiedot ja asiakirja-aineisto, jonka hän olisi voinut kohtuudella hankkia ja kääntyikö hän saatavilla olleiden elinten puoleen tai ryhtyikö hän muihin toimenpiteisiin, joihin järkevä henkilö olisi niissä olosuhteissa ryhtynyt.

5. Haltija ei ole edullisemmassa asemassa kuin henkilö, jolta hän sai kulttuuriesineen perimällä tai muutoin vastikkeetta.

5 artikla

1. Sopimusvaltio voi pyytää toisen sopimusvaltion tuomioistuinta tai muuta toimivaltaista viranomaista määräämään pyynnön esittäneen valtion alueelta laittomasti viedyn kulttuuriesineen palautettavaksi.

2. Laittomasti maasta viedyksi katsotaan kulttuuriesine, joka on viety pyynnön esittäneen valtion alueelta väliaikaisesti näyttelyä, tutkimusta, entistämistä tai muuta vastaavaa tarkoitusta varten luvalla, joka on myönnetty sen kulttuuriesineiden vientiä sääntelevän lainsäädännön, jonka tarkoituksena on suojella sen kulttuuriperintöä, nojalla, ja esinettä ei ole palautettu lupaehtojen mukaisesti.

3. Pyynnön kohteena olevan valtion tuomioistuimen tai muun toimivaltaisen viranomaisen tulee määrätä laittomasti maasta viety kulttuuriesine palautettavaksi, jos pyynnön esittänyt valtio osoittaa, että esineen siirtyminen pois sen alueelta vahingoittaa merkittävästi yhtä tai useampaa seuraavista eduista:

a. esineen tai sen yhteyden fyysinen suojelu;

b. osista muodostuneen esineen jakamattomuus;

c. luonteeltaan esimerkiksi tieteellisen tai historiallisen tiedon suojeleminen;

d. esineen perinteinen tai rituaalinen käyttö heimo- tai alkuperäiskansayhteisössä;

tai osoittaa, että esineellä on merkittävä kulttuuriarvo pyynnön esittäneelle valtiolle.

4. Tämän artiklan 1 kappaleen mukaisesti esitetyn pyynnön tulee sisältää tai siihen tulee liittää sellaiset tiedot tosiseikoista ja asian oikeudellista luonteesta, jotka voivat olla avuksi pyynnön kohteena olevan valtion tuomioistuimen muun toimivaltaisen viranomaisen päättäessä, täyttyvätkö kappaleen 1―3 vaatimukset.

5. Palautuspyyntö on tehtävä kolmen vuoden kuluessa siitä, kun pyynnön esittävä valtio sai tiedon kulttuuriesineen sijainnista ja haltijan henkilöllisyydestä, ja joka tapauksessa viidenkymmenen vuoden kuluessa maasta viennistä tai siitä, kun esine olisi tullut palauttaa tämän artiklan 2 kappaleessa tarkoitetun luvan mukaisesti.

6 artikla

1. Kulttuuriesineen haltija, joka sai esineen haltuunsa sen jälkeen, kun se oli viety maasta laittomasti, on oikeutettu saamaan palauttamishetkellä pyynnön esittäneeltä valtiolta kohtuullisen korvauksen, mikäli haltija ei tiennyt eikä hänen olisi kohtuudella tullut tietää, että esine oli viety laittomasti maasta.

2. Päätettäessä, tiesikö haltija tai olisiko hänen kohtuudella tullut tietää, että esine oli viety laittomasti maasta, on huomiota kiinnitettävä kaikkiin hankintaolosuhteisiin, mukaan luettuna pyynnön esittäneen valtion lainsäädännön mukaisen vientiluvan puuttuminen.

3. Korvauksen sijasta ja pyynnön esittäneen valtion kanssa sopien haltija, jolla on velvollisuus palauttaa kulttuuriesine tuolle valtiolle, voi päättää:

a. säilyttää omistusoikeuden esineeseen; tai

b. siirtää omistusoikeus maksua vastaan tai vastikkeetta haluamalleen pyynnön esittäneessä valtiossa asuvalle henkilölle, joka antaa tarvittavat takuut.

4. Kulttuuriesineen palauttamisesta tämän artiklan mukaisesti aiheutuvista kustannuksista vastaa pyynnön esittänyt valtio, mikä ei vaikuta valtion oikeuteen saada summa takaisin joltakin muulta henkilöltä.

5. Haltija ei ole edullisemmassa asemassa kuin henkilö, jolta hän sai kulttuuriesineen perimällä tai muutoin vastikkeetta.

7 artikla

1. Tämän osan määräykset eivät sovellu, jos

a. kulttuuriesineen vienti ei ole enää laiton palautuspyynnön esittämishetkellä; tai

b. esine on viety maasta esineen luoneen henkilön elinaikana tai viidenkymmenen vuoden kuluessa hänen kuolemastaan.

2. Edellisen kappaleen b kohdan määräysten estämättä tämän osan määräykset soveltuvat, jos kulttuuriesineen on luonut heimo- tai alkuperäiskansayhteisön jäsen tai jäsenet yhteisön perinteistä tai rituaalista käyttöä varten ja esine palautetaan tuolle yhteisölle.

8 artikla

1. II luvun mukainen vaatimus ja III luvun mukainen pyyntö voidaan esittää tuomioistuimelle tai muulle toimivaltaiselle viranomaiselle sopimusvaltiossa, jossa esine sijaitsee ja lisäksi tuomioistuimille tai muille toimivaltaisille viranomaisille, joilla muutoin on tuomiovaltaa sopimusvaltioissa voimassa olevien sääntöjen mukaisesti.

2. Osapuolet voivat sopia riidan jättämisestä minkä tahansa tuomioistuimen tai muun toimivaltaisen viranomaisen päätettäväksi tai välitystuomiolla ratkaistavaksi.

3. Asiassa voidaan turvautua väliaikaisiin toimenpiteisiin, mukaan luettuna suojelutoimenpiteet, jotka ovat saatavilla sen sopimusvaltion lainsäädännön mukaisesti, jossa esine sijaitsee myös silloin, kun esinettä koskeva palautusvaatimus tai palautuspyyntö on esitetty toisen sopimusvaltion tuomioistuimelle tai muulle toimivaltaiselle viranomaiselle.

9 artikla

1. Mikään tässä yleissopimuksessa ei estä sopimusvaltiota soveltamasta tämän yleissopimuksen määräyksiä suosiollisempia sääntöjä varastettujen tai laittomasti maasta vietyjen esineiden palauttamiseen.

2. Tämän artiklan ei tule tulkita asettavan velvoitetta tunnustaa tai panna täytäntöön toisen sopimusvaltion tuomioistuimen tai muun toimivaltaisen viranomaisen päätöstä, joka poikkeaa tämän yleissopimuksen määräyksistä.

10 artikla

1. II luvun määräykset soveltuvat vain kulttuuriesineeseen, joka on varastettu sen jälkeen, kun tämä yleissopimus on tullut voimaan sen valtion osalta, jossa vaatimus esitetään, edellyttäen että

a. esine varastettiin sopimusvaltion alueelta sen jälkeen, kun tämä yleissopimus on tullut voimaan sen valtion osalta; tai

b. esine sijaitsee sopimusvaltiossa sen jälkeen, kun tämä yleissopimus on tullut voimaan sen valtion osalta.

2. III luvun määräykset soveltuvat vain kulttuuriesineeseen, joka on viety laittomasti maasta sen jälkeen, kun tämä yleissopimus on tullut voimaan sekä pyynnön esittäneen valtion osalta että sen valtion osalta, jossa pyyntö esitetään.

3. Tämä yleissopimus ei millään tavalla tee lailliseksi minkätahansa laatuista laitonta tointa, joka on tapahtunut ennen tämän yleissopimuksen voimaantuloa tai joka on suljettu pois tämän artiklan 1 tai 2 kappaleiden mukaisesti, tai rajoita valtion tai henkilön oikeutta esittää vaatimuksia ennen tämän yleissopimuksen voimaantuloa varastetun tai laittomasti maasta viedyn kulttuuriesineen palauttamiseksi niiden hyvityskeinojen nojalla jotka ovat käytettävissä tämän yleissopimuksen puitteiden ulkopuolella.

11 artikla

1. Tämä yleissopimus on avoinna allekirjoittamista varten diplomaattikonferenssin päätöskokouksessa, jossa hyväksytään Unidroit'n yleissopimusluonnos varastettujen tai laittomasti maasta vietyjen kulttuuriesineiden kansainvälisestä palauttamisesta ja sen jälkeen kaikille valtioille Roomassa 30 päivään kesäkuuta 1996 saakka.

2. Tämä yleissopimus on allekirjoittajavaltion ratifioitava tai hyväksyttävä.

3. Tämä yleissopimus on avoinna liittymistä varten kaikille valtioille, jotka eivät ole allekirjoittajavaltioita, siitä päivästä lukien kuin se on avoinna allekirjoittamista varten.

4. Ratifioiminen, hyväksyminen tai liittyminen tapahtuu tallettamalla sitä tarkoittava virallinen asiakirja tallettajan huostaan.

12 artikla

1. Tämä yleissopimus tulee voimaan kuudennen kuukauden ensimmäisenä päivänä, joka seuraa viidennen ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjan tallettamispäivää.

2. Sellaisen valtion osalta, joka ratifioi tai hyväksyy tämän yleissopimuksen tai liittyy siihen viidennen ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjan tallettamisen jälkeen, tämä yleissopimus tulee voimaan kuudennen kuukauden ensimmäisenä päivänä, joka seuraa sen ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjan tallettamispäivää.

13 artikla

1. Tämä yleissopimus ei vaikuta muihin kansainvälisiin asiakirjoihin, jotka sitovat sopimusvaltiota oikeudellisesti ja jotka sisältävät tämän yleissopimuksen sääntelemiä seikkoja, elleivät valtiot, joita sellainen asiakirja sitoo, toisin ilmoita.

2. Sopimusvaltio voi tehdä toisen sopimusvaltion tai useiden sopimusvaltioiden kanssa sopimuksia, joiden tarkoituksena on parantaa tämän yleissopimuksen soveltamista niiden keskinäisissä suhteissa. Valtioiden, jotka ovat tehneet sellaisen sopimuksen, tulee toimittaa jäljennös siitä tallettajalle.

3. Keskinäisissä suhteissaan sopimusvaltiot, jotka ovat taloudellisen yhdentymisen järjestöjen tai alueellisten elinten jäseniä, voivat ilmoittaa soveltavansa näiden järjestöjen tai elinten sisäisiä sääntöjä, eivätkä sen vuoksi sovella näiden valtioiden kesken tämän yleissopimuksen määräyksiä, kun yleissopimuksen soveltamisala on yhtäpitävä kyseisten sääntöjen kanssa.

14 artikla

1. Jos sopimusvaltiolla on kaksi tai useampia alueellisia yksikköjä, joissa on sama tai erilainen oikeusjärjestelmä suhteessa tässä yleissopimuksessa käsiteltyihin asioihin nähden, se voi allekirjoittaessaan tai tallettaessaan ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa ilmoittaa, että tämä yleissopimus koskee sen kaikkia alueellisia yksikköjä tai vain yhtä tai useampaa niistä. Sopimusvaltio voi korvata ilmoituksen milloin tahansa uudella ilmoituksella.

2. Tällaiset ilmoitukset on annetteva tiedoksi tallettajalle ja niissä on todettava nimenomaisesti alueelliset yksiköt, joita tämä yleissopimus koskee.

3. Jos tämä yleissopimus koskee tämän artiklan nojalla annetun ilmoituksen mukaan yhtä tai useampaa mutta ei kaikki sopimusvaltion alueellisista yksiköistä:

a. sopimusvaltion alueen 1 artiklassa katsotaan viittaavan tuon valtion alueellisen yksikön alueeseen;

b. sopimusvaltion tai pyynnön kohteena olevan valtion tuomioistuimen tai muun toimvialtaisen viranomaisen katsotaan viittaavaan tuon valtion alueellisen yksikön tuomioistuimeen tai muuhun toimivaltaiseen viranomaiseen;

c. sopimusvaltion, jonka alueella esine sijaitsee 8(1) artiklassa katsotaan viittaavan tuon valtion alueelliseen yksikköön, jonka alueella esine sijaitsee;

d. sen sopimusvaltion lainsäädännön, jonka alueella esine sijaitsee 8(3) artiklassa katsotaan viittaavan tuon sopimusvaltion alueellisen yksikön lainsäädäntöön, jonka alueella esine sijaitsee; ja

e. sopimusvaltion 9 artiklassa katsotaan viittaavan tuon valtion alueelliseen yksikköön.

4. Jos sopimusvaltio ei anna tämän artiklan 1 kappaleen mukaista ilmoitusta, tämä yleissopimus koskee tuon valtion kaikkia alueellisia yksiköitä.

15 artikla

1. Tämän yleissopimuksen mukaisesti allekirjoittamisen yhteydessä tehtävät ilmoitukset tulee vahvistaa ratifioimisen tai hyväksymisen yhteydessä.

2. Ilmoitukset ja niiden vahvistukset on tehtävä kirjallisesti ja annettava virallisesti tiedoksi tallettajalle.

3. Ilmoitus tulee voimaan samanaikaisesti, kun tämä yleissopimus tulee voimaan kyseisen valtion osalta. Sellainen ilmoitus, josta tallettaja saa virallisen tiedon voimaantulon jälkeen, tulee kuitenkin voimaan kuudennen kuukauden ensimmäisenä päivänä, joka seuraa sen tallettamista tallettajan haltuun.

4. Valtio, joka tekee tämän yleissopimuksen mukaisen ilmoituksen, voi peruuttaa sen milloin tahansa toimittamalla asiaa koskevan virallisen kirjallisen ilmoituksen tallettajalle. Peruutus tulee voimaan kuudennen kuukauden ensimmäisenä päivänä, joka seuraa sen tallettamista tallettajan haltuun.

16 artikla

1. Jokaisen sopimusvaltion tulee allekirjoittamisen, ratifioimisen, hyväksymisen tai liittymisen yhteydessä ilmoittaa, että valtioiden kulttuuriesineiden palautusvaatimukset tai palautuspyynnöt 8 artiklan nojalla voidaan tehdä sille noudattaen yhtä tai useampaa seuraavista menettelyistä:

a. suoraan ilmoittajavaltion tuomioistuimelle tai muille toimivaltaisille viranomaisille;

b. viranomaisen tai viranomaisten välityksellä, jonka tai jotka tuo valtio on määrännyt ottamaan vastaan vaatimuksia ja pyyntöjä ja toimittamaan ne kyseisen valtion tuomioistuimille tai muille toimivaltaisille viranomaisille;

c. diplomaatti- tai konsulitietä.

2. Jokainen sopimusvaltio voi myös määrätä tuomioistuimet tai muut toimivaltaiset viranomaiset, jotka päättävät kulttuuriesineen palauttamisesta II ja III luvun määräysten mukaisesti.

3. Tämän artiklan 1 ja 2 kappaleiden mukaisesti annettuja ilmoituksia voidaan muuttaa milloin tahansa uudella ilmoituksella.

4. Tämän artiklan 1―3 kappaleet eivät vaikuta sopimusvaltioiden välillä mahdollisesti oleviin kahden- tai momenvälisiin oikeusapusopimuksiin niiltä osin kuin ne koskevat siviili- ja kauppaoikeudellisia kysymyksiä.

17 artikla

Jokaisen sopimusvaltion tulee antaa tallettajalle kuuden kuukauden kuluessa sen ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjan tallettamisesta lukien kirjallinen tieto jollakin tämän yleissopimuksen virallisista kielistä sen lainsäädännöstä, joka sääntelee sen kulttuuriesineiden maastavientiä. Tieto on tarpeen mukaan saatettava ajantasalle.

18 artikla

Muut kuin tässä yleissopimuksessa nimenomaisesti hyväksytyt varaumat eivät ole sallittuja.

19 artikla

1. Sopimusvaltio voi irtisanoa tämän yleissopimuksen tallettamalla sitä tarkoittavan ilmoituksen tallettajan huostaan milloin tahansa sen jälkeen, kun yleissopimus on tullut sen osalta voimaan.

2. Irtisanominen tulee voimaan kuudennen kuukauden ensimmäisenä päivänä, joka seuraa irtisanomisilmoituksen tallettamista tallettajan huostaan. Jos irtisanomisilmoituksessa määritellään pidempi määräaika irtisanomisen voimaantulemiselle, irtisanominen tulee voimaan sen jälkeen kun sellainen määräaika on kulunut irtisanomisilmoituksen tallettamisesta tallettajan huostaan.

3. Irtisanomisilmoituksen estämättä tämä yleissopimus soveltuu kuitenkin kulttuuriesineen palautusvaatimukseen tai palautuspyyntöön, joka on tehty ennen kuin irtisanominen tulee voimaan.

20 artikla

Yksityisoikeuden yhdenmukaistamiseksi toimivan kansainvälisen instituutin (Unidroit) presidentti voi säännöllisin väliajoin, tai milloin tahansa viiden sopimusvaltion sitä pyytäessä, kutsua koolle erityiskomitean tämän yleissopimuksen käytännön toiminnan tarkistamiseksi.

21 artikla

1. Tämä yleissopimus talletetaan Italian tasavallan hallituksen huostaan.

2. Italian tasavallan hallitus:

a. ilmoittaa kaikille valtioille, jotka ovat allekirjoittaneen tämän yleissopimuksen tai liittyneet siihen, ja Yksityisoikeuden yhdenmukaistamiseksi toimivan kansainvälisen instituutin (Unidroit) presidentille:

i) jokaisesti uudesta allekirjoituksesta tai ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjasta, sekä niiden päivämäärästä;

ii) jokaisesta tämän yleissopimuksen nojalla tehdystä ilmoituksesta;

iii) ilmoituksen peruuttamisesta;

iv) tämän yleissopimuksen voimaantulosta;

v) 13 artiklassa tarkoitetuista sopimuksista;

vi) tämän yleissopimuksen irtisanomisilmoituksista sekä tallettamispäivämäärästä ja päivämäärästä, jona se tulee voimaan;

b. toimittaa tämän yleissopimuksen virallisen kappaleen kaikille allekirjoittajavaltioille, sopimukseen liittyville valtioille ja Yksityisoikeuden yhdenmukaistamiseksi toimivan kansainvälisen instituutin (Unidroit) presidentille;

c. hoitaa muut tavanomaiset tallettajan tehtävät.

Tämän vakuudeksi allekirjoittaneet täysivaltaiset lähettiläät, siihen asianmukaisesti valtuutettuina, ovat allekirjoittaneet tämän yleissopimuksen.

Tehty Roomassa 24 päivänä kesäkuuta 1995 yhtenä englannin- ja ranskankielisenä kappaleena, jonka molemmat tekstit ovat yhtä todistusvoimaiset.