HE 106/1998

1.Johdanto

Lokakuussa 1995 kaapattiin italialainen risteilyalus Achille Lauro matkalla Alexandrian ja Port Saidin välillä. Tapahtuma kiinnitti huomiota siihen seikkaan, ettei tuolloin ollut olemassa kansainvälistä sopimusta, jonka tarkoituksena olisi ehkäistä nimenomaan merenkulun turvallisuuteen kohdistuvia terroritekoja. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokous pyysi joulukuussa 1985 Kansainvälistä merenkulkujärjestöä, IMO:a, tutkimaan aluksilla tai aluksia vastaan tapahtuvia terroritekoja ja suosittelemaan sopivia toimenpiteitä niiden ehkäisemiseksi. Egypti, Italia ja Itävalta esittivät IMO:n neuvoston kokouksessa marraskuussa 1986 luonnoksen yleissopimukseksi. IMO asetti IMO:n jäsenmaille avoimen työryhmän tutkimaan luonnosta. Työryhmä käsitteli luonnosta kahdessa kokouksessaan, minkä jälkeen IMO:n oikeudellinen komitea tarkasti luonnoksen syksyllä 1987. Suomi osallistui yleissopimuksen valmisteluun ja asiaa käsittelevään diplomaattikonferenssiin Roomassa 1―10 päivänä maaliskuuta 1988.

Merenkulun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemistä koskeva yleissopimus hyväksyttiin diplomaattikonferenssissa 10 päivänä maaliskuuta 1988. Yleissopimus perustuu pääosin samalle syytä-tai-luovuta-periaatteille kuin vuoden 1970 Haagin ilma-alusten laittoman haltuunoton ehkäisemistä (SopS 62/1971) ja vuoden 1971 Montrealin siviili-ilmailun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemistä (SopS 56/1973) koskevat yleissopimukset.

Nyt käsiteltävänä oleva yleissopimus on tullut kansainvälisesti voimaan 1 päivänä maaliskuuta 1992. Yleissopimuksen sopimuspuolina on 32 valtiota ja sen on allekirjoittanut 20 valtiota. Suomi on allekirjoittanut yleissopimuksen 18 päivänä marraskuuta 1988.

1.Nykytilanne

Rikoslain uudistettu yleisvaarallisia rikoksia koskeva 34 luku (578/1995) tuli voimaan 1 päivänä syyskuuta 1995. Se sisältää säännökset muun muassa liikennetuhotyöstä (2 §), törkeästä tuhotyöstä (3 §) ja aluksen kaappauksesta (11 §). Uudistukseen liittyvästä hallituksen esityksestä (HE 94/1993 vp) ilmenee, että säännökset on laadittu pitäen silmällä muiden seikkojen ohella merenkulun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemistä koskevan yleissopimuksen hyväksymistä.

Rikoslain 34 luvun 2 §:ssä oleva säännös liikennetuhotyöstä koskee kaikkia tie-, raide-, vesi- ja ilmaliikenteessä käytettäviä kulkuneuvoja. Siinä säädetään rangaistavaksi kulkuneuvon tai sen välineistön, kulkuväylän, liikenteen ohjausmerkin tai muun liikenteen laitteiston tuhoaminen, vahingoittaminen ja muuntaminen, liikenteeseen liittyvän väärän tiedon antaminen ja kulkuneuvossa, lentokentällä tai liikenteen ohjailutehtävissä olevaan henkilöön kohdistuva väkivalta tai sillä uhkaaminen. Teko kvalifioituu liikennetuhotyöksi, jos se on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa liikenteessä, eikä se ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

Liikennetuhotyö täyttää rikoslain 34 luvun 3 §:ssä säädetyn törkeän tuhotyön tunnusmerkit, jos se tehdään aiheuttaen suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa, aiheuttaen jollekin yhteiskunnan tärkeälle toiminnolle uhkaavan vahingon pitkäaikaisuuden tai laaja-alaisuuden vuoksi taikka muusta syystä erityisen vakavaa vaaraa taikka jos se tehdään sodan tai muiden poikkeusolojen aikana, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Rikoslain 34 luvun 11 §:ssä oleva säännös aluksen kaappauksesta koskee ilma-aluksia ja kauppamerenkulussa olevia aluksia. Aluksen kaappauksesta on tuomittava henkilö, joka väkivaltaa käyttäen tai sillä uhaten oikeudettomasti puuttuu sellaisen aluksen ohjaukseen tai ottaa lento- tai meriturvallisuutta vaarantavalla tavalla aluksen määräysvaltaansa. Jos teko aiheuttaa vain vähäistä vaaraa, tekijä on tuomittava niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää.

Hallituksen esityksessä (HE 94/1993 vp) todetaan, ettei rikoslain 34 luvun 11 § koske sota-, tulli- eikä poliisialuksia eikä sellaisia aluksia, jotka on pysyvästi kiinnitetty merenpohjaan. Säännös vastaa näiltä osin yleissopimuksen 1 artiklassa olevaa aluksen määritelmää ja 2 artiklassa olevaa yleissopimuksen soveltamisalan rajoitusta.

Rikoslain soveltamisalaa koskeva rikoslain 1 luvun uudistus (626/1996) tuli voimaan 1 päivänä syyskuuta 1996. Rikoslain 1 luvun 7 §:n mukaan Suomen lakia sovelletaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, jonka rankaiseminen tekopaikan laista riippumatta perustuu kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea kansainvälisesti velvoittavaan säädökseen tai määräykseen (kansainvälinen rikos). Näihin kansainvälisiin rikoksiin voidaan siten universaaliperiaatteen mukaisesti soveltaa Suomen lakia riippumatta siitä, onko teko rangaistava tekopaikan lain mukaan.

Asetuksessa rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta (627/1996) annetaan tarkempia säännöksiä kyseisen lainkohdan soveltamisesta luettelemalla ne rikokset, joihin universaaliperiaatetta sovelletaan. Tarkoituksena on lisätä asetuksessa olevaan luetteloon tässä yleissopimuksessa tarkoitetut rikokset siinä vaiheessa, kun yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan.

Merenkulun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemistä koskevaan yleissopimukseen liittyy pöytäkirja, joka koskee yleissopimuksessa tarkoitettuja tekoja mannerjalustalla sijaitsevilla kiinteillä laitteilla. Pöytäkirja on tullut kansainvälisesti voimaan 1 päivänä maaliskuuta 1992. Pöytäkirjassa on 31 sopimuspuolta ja sen on allekirjoittanut 19 valtiota. Suomi ei ole allekirjoittanut pöytäkirjaa.

Käytännössä Suomessa voidaan rangaista suurimmasta osasta pöytäkirjan alaan kuuluvista teoista voimassa olevienkin rangaistussäännösten, pääasiassa rikoslain henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevan 21 luvun, vapauteen kohdistuvia rikoksia koskevan rikoslain 25 luvun ja vahingontekoa koskevan 35 luvun perusteella. Myös rikoksentekijän luovuttaminen sitä pyytävään maahan on törkeimmistä rikoksista mahdollista Suomen lainsäädännön mukaan. Suomen lainsäädäntö toteuttaa siten käytännössä pääpiirteittäin pöytäkirjan tarkoituksen. Pöytäkirjan voimaansaattaminen edellyttäisi Suomessa kuitenkin sellaisia säädäntömuutoksia, joita ei ole toistaiseksi pidetty tarkoituksenmukaisina.

2.Asian valmistelu

Yleissopimuksen valmisteluvaiheessa ja ennen sen allekirjoittamista vuonna 1988 on kuultu oikeusministeriötä, sisäasiainministeriötä, kauppa- ja teollisuusministeriötä, merenkulkuhallitusta, varustamoyhdistyksiä sekä merenkulkualan järjestöjä. Lausunnoissa kannatettiin yleissopimuksen allekirjoittamista.

Hallituksen esitys on valmisteltu virkatyönä ulkoasiainministeriössä. Esitysehdotuksesta on pyydetty lausunnot oikeusministeriöltä, sisäasiainministeriöltä ja liikenneministeriöltä.

3.Esityksen vaikutukset

Esityksellä ei ole taloudellisia eikä organisatorisia vaikutuksia.

1.Sopimuksen sisältö

1 artikla . Artiklan mukaan aluksella tarkoitetaan yleissopimuksessa kaikenlaisia aluksia, joita ei ole pysyvästi kiinnitetty merenpohjaan. Näihin kuuluvat myös dynaamisen liikkeen tukemat alukset (kantosiipialukset), sukellusveneet tai mitkä tahansa muut kelluvat alukset. Merkitystä ei ole sillä, kulkeeko alus omalla konevoimallaan vai onko sitä hinattava muilla aluksilla. Näin ollen myös laitteet, jotka on tarkoitus kiinnittää merenpohjaan, voivat kuulua ennen kiinnittämistä yleissopimuksen soveltamisalaan.

2 artikla . Yleissopimuksen 2 artiklassa rajataan yleissopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle sota-alukset, valtion hallussa olevat alukset, valtion käytössä olevat hinaajat, tulli- ja poliisiveneet sekä alukset, jotka on poistettu liikenteestä tai asetettu telakalle. Liikenteestä poistettuja aluksia ovat muun muassa alukset, joita pidetään satamassa ja käytetään pysyvästi ravintolana tai hotellina. Artiklan 2 kappaleen mukaan yleissopimuksen määräykset eivät vaikuta sota-alusten tai muiden valtion omistamien ei-kaupallisia tarkoitusperiä palvelevien alusten koskemattomuuteen.

3 artikla. Yleissopimuksen 3 artiklan 1 kappaleen a ― g kohdissa on lueteltu tekomuodot, joiden rangaistavaksi säätämiseen sopimusvaltiot ovat sitoutuneet.

Sopimuksen 3 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan henkilö syyllistyy rikokseen, jos hän ottaa laittomasti ja tahallaan väkivallalla tai sillä uhkaamalla taikka muuten uhkailemalla aluksen haltuunsa tai pitää sitä valvonnassaan.

Tämän artiklan 1 kappaleen b ― e kohdissa luetellaan tekomuodot, jotka ovat rangaistavia, jos ne ovat omiaan vaarantamaan aluksen turvallisen kulun. Tällaisia tekoja ovat aluksessa olevaan henkilöön kohdistuvat väkivallanteot. Väkivallan on kuitenkin kohdistuttava henkilöön, joka hoitaa aluksen turvallisen kulun kannalta olennaisia tehtäviä, kuten aluksen päällikkö, perämies ja sähköttäjä. Aluksen matkustajaan tai esimerkiksi ravintolahenkilökuntaan kohdistunut väkivalta täyttää vakavan rikoksen tunnusmerkit mutta ei sellaisenaan muodosta 1 kappaleen b kappaleessa tarkoitettua rikosta.

Rangaistavia ovat myös aluksen tai sen lastin vahingoittaminen ja aluksen tuhoaminen, laitteen tai aineen asentaminen tai asetuttaminen alukseen, mikä on omiaan vahingoittamaan alusta tai lastia tai tuhoamaan aluksen ja merenkulussa käytettävien laitteiden tuhoaminen, vahingoittaminen tai häiritseminen.Vähäinen vahinko alukselle tai lastille ei täytä yleissopimuksen vaatimuksia. Sen sijaan esimerkiksi reiän tekeminen aluksen pohjaan, aluksen ohjauslaitteiden vahingoittaminen tai palo- tai räjähdysvaaran aiheuttaminen todennäköisesti vaarantaa aluksen turvallisen kulun yleissopimuksessa tarkoitetulla tavalla.

Artiklan 1 kappaleen f kohdan mukaan myös väärän tiedon välittäminen on rikos, jos se johtaa aluksen turvallisen kulun vaarantumiseen. Saman kappaleen g kohdassa määrätään, että henkilö syyllistyy rikokseen myös, jos hän a ― f kohdissa mainittujen rikosten tai niiden yritysten yhteydessä vahingoittaa henkilöä tai surmaa henkilön. Tällöin voi kyseessä olla myös muu kuin aluksen turvallisen kulun kannalta keskeinen henkilö.

Artiklan 1 kappaleen a kohdan mukainen teko on rangaistava rikoslain 34 luvun 11 §:n aluksen kaappausta koskevan säännöksen mukaan. Säännöstä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 94/1993 vp) mainitaan nimenomaisesti, että se perustuu Roomassa tehtyyn meriturvallisuutta koskevaan yleissopimukseen, jonka Suomi on allekirjoittanut.

Rikoslain 34 luvun 2 §:n liikennetuhotyötä ja 3 §:n törkeää tuhotyötä koskevien säännösten perusteella arvosteltaisiin puolestaan b, c, e ja f kohtien mukaisia tekoja. Rikoslain 34 luvun uudistamiseen liittyvässä hallituksen esityksessä (HE 94/1993 vp) on tuotu esiin, että kyseisiä tekomuotoja rangaistavaksi säädettäessä on nimenomaisesti otettu huomioon muun muassa nyt hyväksyttäväksi esitetyn yleissopimuksen säännökset ja sen hyväksyminen.

Artiklan 1 kappaleen d kohdassa tarkoitetut teot olisivat rangaistavia liikennetuhotyön tai törkeän tuhotyön yrityksenä. Mikäli katsottaisiin, ettei teko olisi vielä edennyt yritysasteelle, se olisi joka tapauksessa rangaistava yleisvaarallisen rikoksen valmistelua koskevan rikoslain 34 luvun 9 §:n nojalla.

Saman kappaleen g kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa tulevat sovellettavaksi, paitsi jokin edellä mainituista rikoslain 34 luvun säännöksistä, myös yleiset henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevat rikoslain 21 luvun (578/1995) säännökset.

Yleissopimuksen 3 artiklan 2 kappaleen a ja b kohdassa määrätään, että rikoksena on pidettävä myös 1 kappaleessa mainitun rikoksen yritys, yllyttäminen tai avunanto sellaiseen rikokseen.

Yleissopimuksen 3 artiklan 2 kappaleen c kohdan mukaan olisi myös rangaistava, jos henkilö uhkaa syyllistyä johonkin 1 kappaleen b, c ja e kohdassa mainituista teoista, jos uhkaus on omiaan vaarantaman aluksen turvallisen kulun. Tällaiseen uhkaukseen voi liittyä kansallisen lainsäädännön edellyttämä tarkoitus pakottaa fyysinen tai oikeushenkilö johonkin tekoon tai pidättäytymään tällaisesta teosta.

Yleissopimuksen 3 artiklan 1 kappaleen b kohdan väkivallanteko ja sellaisella uhkaaminen 2 kappaleen c kohdassa tarkoitetulla tavalla on rangaistavaa liikennetuhotyötä koskevan rikoslain 34 luvun 2 §:n mukaan. Uhkaus tuhota alus tai vahingoittaa alusta, sen lastia tai merenkulussa käytettäviä laitteita tai häiritä vakavasti niiden toimintaa voi joskus merkitä sellaista itse teon täytäntöönpanotoimen aloittamista, joka voidaan katsoa rikoksen yritykseksi. Yritysvaihetta edeltävien c ja e kohdassa tarkoitettujen tekojen rangaistavuus jäisi arvosteltavaksi Suomen lainsäädännössä lähinnä laitonta uhkausta tai pakottamista koskevien rikoslain 25 luvun 7 ja 8 §:n (578/1995) mukaan.

4 artikla . Yleissopimuksen 4 artiklan 1 kappaleen mukaan yleissopimusta sovelletaan, kun alusta käytetään kansainväliseen merenkulkuun. Sellaisesta on kysymys silloin, kun alus kulkee tai sen on määrä kulkea kyseessä olevan valtion aluemeren ulko- tai sivurajan ulkopuolella olevalle vesialueelle, sen kautta tai sieltä käsin. Kun aluksen on tarkoitus kulkea kyseisen rantavaltion aluemeren ulkopuolelle, soveltuu yleissopimus myös tekoihin, jotka tapahtuvat ennen kuin alus on päässyt aluemeren ulkopuolelle. Rikoslain 34 luvun 11 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä (94/1993 vp) todetaan, että kyseinen säännös on yleissopimusta laajempi, koska se ei edellyttäisi, että alus on kansainvälisessä liikenteessä. Myöskään rikoslain 34 luvun 2 §:ssä ei tätä edellytetä.

Saman artiklan 2 kappaleen mukaan teko on luonteeltaan kansainvälinen ja yleissopimusta on sovellettava myös silloin, jos rikoksentekijä tai rikoksesta epäilty tavataan jonkun sopimusvaltion alueelta, vaikka yleissopimus ei 1 kappaleessa asetettujen edellytysten vuoksi muutoin soveltuisi.

5 artikla . Yleissopimuksen 5 artiklan mukaan sopimuspuolet sitoutuvat säätämään sopimuksen 3 artiklassa luetelluista rikoksista asianmukaiset rangaistukset, joissa on otettu huomioon rikosten vakavuus.

Liikennetuhotyöstä on säädetty rikoslaissa vähintään neljän kuukauden ja enintään neljän vuoden vankeusrangaistus. Törkeästä tuhotyöstä ja aluksen kaappauksesta voidaan tuomita vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. Näiden rangaistusten voidaan katsoa ottavan huomioon yleissopimuksessa tarkoitettujen rikosten vakavuus.

6 artikla . Yleissopimuksen 6 artikla koskee sitä, milloin rangaistus 3 artiklan mukaisista rikoksista voidaan tuomita sopimusvaltiossa. Artiklan 1 kohdan mukaan sopimuspuoli sitoutuu ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin ulottaakseen tuomiovaltansa 3 artiklassa lueteltuihin rikoksiin, kun rikos on tehty valtion lipun alla purjehtivaa alusta vastaan tai sellaisella aluksella, kun rikos on tehty sopimusvaltion alueella tai kun rikoksentekijä on kyseisen valtion kansalainen. Artiklan 2 kohdan mukaan sopimuspuoli voi ulottaa tuomiovaltansa näihin rikoksiin myös, kun vailla kansalaisuutta oleva rikoksentekijä asuu vakituisesti sen alueella, rikos kohdistuu kyseisen valtion kansalaiseen tai rikoksen avulla pyritään pakottamaan kyseinen valtio tekemään tai tekemättä jättämään jotakin. Tämän artiklan 1 ja 2 kappaleet merkitsevät myös sitä, että sopimuspuolet tunnustuvat toistensa oikeuden käyttää lainkäyttövaltaansa sanotuissa tapauksissa.

Artiklan 3 kappaleen mukaan valtio, joka on ulottanut lainkäyttövaltaa rikoksiin 2 kappaleen mukaisesti, tulee ilmoittaa asiasta Kansainvälisen merenkulkujärjestön pääsihteerille.

Yleissopimuksen 6 artiklan 4 kappaleen mukaan jokainen sopimuspuoli ryhtyy tarpeellisiin toimenpiteisiin ulottaakseen lainkäyttövaltansa 3 artiklassa lueteltuihin rikoksiin, kun rikoksesta epäilty oleskelee sen alueella eikä kyseinen valtio luovuta häntä millekään sopimuspuolelle, joka käyttää tuomiovaltaansa 6 artiklan 1 ja 2 kappaleen mukaisesti. Tästä määräyksestä johtuu, että yleissopimuksessa tarkoitettuja rikoksia on pidettävä niin sanottuina kansainvälisinä rikoksina.

Rikoslain 1 luvun 7 §:n mukaan Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, jonka rankaiseminen tekopaikan laista riippumatta perustuu Suomea velvoittavaan kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea kansainvälisesti velvoittavaan säädökseen tai määräykseen (kansainvälinen rikos), sovelletaan Suomen lakia (universaaliperiaate). Tarkemmat säännökset pykälän soveltamisesta on annettu asetuksella rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisesta (627/1996) . Asetukseen on tarkoitus lisätä tässä yleissopimuksessa tarkoitetut rikokset, kun yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan.

Yleissopimuksen 6 artiklan 5 kappaleen mukaan yleissopimus ei estä valtiota ulottamasta rikosoikeudellista lainkäyttövaltaansa kansallisen oikeuden mukaisesti myös muihin kuin 1―3 kappaleessa tarkoitettuihin tilanteisiin. Artiklan 1―3 kappaleessa mainitut lainkäyttövallan perusteet eivät siten muodosta tyhjentävää luetteloa. Muiden sopimuspuolten ei kuitenkaan tarvitse tunnustaa muita kuin 1―3 kappaleessa tarkoitettuja lainkäyttövallan perusteita.

7 artikla . Yleissopimuksen 7 artiklan 1 kappaleen mukaan sopimuspuolet sitoutuvat omaa lainsäädäntöään noudattaen varmistamaan, että niiden alueella oleskeleva rikoksentekijä tai rikoksesta epäilty pysyy maassa niin kauan kuin on tarpeen rikosoikeudenkäynnin tai luovuttamistoimenpiteiden aloittamiseksi. Edellytyksenä on, että kyseisen henkilön osallisuudesta rikokseen on olemassa sellaista näyttöä, joka kyseisen valtion lainsäädännön mukaan oikeuttaa ryhtymään sanottuihin toimenpiteisiin. Samoin sopimusvaltio, jonka alueella rikoksentekijä tai rikoksesta epäilty oleskelee, sitoutuu suorittamaan asiassa artiklan 2 kappaleen mukaan esitutkinnan oman lainsäädäntönsä mukaisesti.

Pakkokeinolain (450/1987) 1 luvun 3 §:ssä säädetään pidättämisen edellytyksistä ja 8 §:ssä vangitsemisen edellytyksistä Suomessa. Muina toimenpiteinä voidaan käyttää pakkokeinolain 2 luvun 1 §:ssä tarkoitettua matkustuskieltoa tai saman lain 6 luvun 1 §:ssä tarkoitettua poistumisen estämistä. Rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (456/1970) 31 §:ssä säädetään henkilön ottamisesta säilöön, vaikka pyyntöä hänen luovuttamisestaan ei ole vielä tullut.

Artiklan 3 kappaleessa määrätään niistä oikeuksista, jotka henkilöllä on, kun häneen kohdistetaan 1 kappaleessa mainittuja toimenpiteitä. Henkilöllä on tällöin oikeus ottaa välittömästi yhteys kotivaltionsa edustajaan. Artiklan 4 kappaleen mukaan näitä oikeuksia käytetään oleskeluvaltion lainsäädännön mukaisesti, mikäli 3 kappaleen oikeudet näin toteutuvat täydellisesti. Kansallisessa lainsäädännössä voidaan siten säätää tarkemmin, kuinka yhteydenpito kotivaltion edustajiin tapahtuu. Myös Suomen tekemiin konsulisopimuksiin sisältyy tarkempia määräyksiä yhteydenpidon järjestämisestä.

Artiklan 5 kappaleen mukaan henkilön säilöön ottaneen valtion tulee välittömästi ilmoittaa toimenpiteestä niille valtioille, jotka ovat järjestäneet tuomiovaltansa 6 artiklan 1 kappaleen mukaisesti. Samoin tulee ilmoittaa suoritetun esitutkinnan tuloksista ja siitä, aikooko valtio käyttää tuomiovaltaansa. Suomessa tietojen luovuttamisesta poliisin henkilörekisteristä ulkomaille säädetään poliisin henkilörekisteristä annetun lain (509/1995) 20 §:ssä.

8 artikla . Artikla sisältää määräykset sopimuspuolen (lippuvaltio) aluksen päällikön oikeudesta luovuttaa toisen sopimuspuolen (vastanottajavaltio) viranomaisille henkilö, jonka hän riittävillä perusteilla katsoo syyllistyneen johonkin yleissopimuksen 3 artiklassa esitetyistä rikoksista. Määräyksen tarkoituksena on mahdollistaa se, että epäilty terroristi voidaan luovuttaa mahdollisimman pian jonkun sopimusvaltion viranomaisille. Terroristin kuljettaminen mahdollisesti kauempana sijaitsevaan lippuvaltioon voisi edelleen vaarantaa aluksen turvallista kulkua. Lisäksi artiklassa on määräyksiä vastaanottajavaltion velvollisuudesta hyväksyä luovutus, aluksen päällikön velvollisuudesta luovuttaa rikokseen liittyvät todisteet ja rikoksentekijän luovuttamisesta edelleen lippuvaltiolle.

9 artikla . Yleissopimuksen 9 artiklan mukaan yleissopimus ei vaikuta valtioiden kansainvälisen oikeuden mukaiseen toimivaltaan aluksissa, jotka eivät käytä heidän lippuaan. Joulukuun 10 päivänä 1982 tehdyn Yhdistyneiden Kansakuntien merioikeusyleissopimuksen (SopS 49―50/1996) 27 artikla sisältää määräykset rikosoikeudellisesta lainkäyttövallasta ulkomaisessa aluksessa. Myös merioikeusyleissopimuksen 17―26 artiklat viattomasta kauttakulusta sisältävät lainkäyttövaltaa koskevia määräyksiä.

10 artikla . Artiklan mukaan sopimuspuolen, jonka alueelta rikoksentekijä tai rikoksesta epäilty tavataan, on jätettävä asia viipymättä asianomaisille viranomaisille syyteharkintaa varten, mikäli se ei luovuta rikoksentekijää tai rikoksesta epäiltyä. Artiklan 2 kappaleessa on määräys rikoksesta epäillyn oikeudesta oikeudenmukaiseen kohteluun kaikissa oikeudenkäynnin vaiheissa.

Rikostentekijän luovuttamisesta Suomesta säädetään laissa rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta (456/1970) . Luovuttaminen ja rikoksen tutkiminen kansallisten viranomaisten toimesta ovat yleissopimuksessa vaihtoehtoisia menettelyjä. Jos Suomen luovuttamista koskevasta lainsäädännöstä johtuu, että luovutuspyyntöön ei voida suostua, on Suomen viranomaisten meneteltävä 10 artiklassa määrätyllä tavalla.

11 artikla . Artiklassa viitataan sopimuspuolten kesken tehtyihin luovutussopimuksiin. Yleissopimuksen 3 artiklassa lueteltujen rikosten katsotaan kuuluvan sellaisiin rikoksiin, joiden johdosta näiden sopimusten perusteella luovutetaan. Osapuolet sitoutuvat myös tulevaisuudessa tehtävissä luovutussopimuksissa lukemaan yleissopimuksen mukaiset rikokset niihin rikoksiin, joiden johdosta luovutetaan. Lisäksi artikla sisältää määräyksiä valtion menettelystä sen jälkeen, kun se on saanut luovutuspyynnön. Jos valtio ottaa vastaan useita kilpailevia luovutuspyyntöjä, tulee luovuttajavaltion kiinnittää asianmukaista huomiota erityisesti lippuvaltion etuihin ja velvollisuuksiin. Luovuttajavaltion tulee myös kiinnittää huomiota 7 artiklan 3 kappaleessa määriteltyihin epäillyn oikeuksiin ja harkita, kykeneekö vastaanottajavaltio toteuttamaan ne.

12 artikla . Artikla sisältää määräyksen sopimuspuolten velvollisuudesta antaa toisilleen keskinäistä oikeusapua. Oikeusapua annetaan sopimuspuolten välillä mahdollisesti tehtyjen keskinäistä avunantoa koskevien sopimusten mukaisesti tai sopimuspuolten sisäisen lainsäädännön mukaisesti.

Tällaisia sopimuksia ovat muun muassa Suomen ja Australian, Venäjän, Viron ja Latvian kanssa tehdyt kahdenväliset sopimukset. Laissa kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa (4/1994) säädetään yksityiskohtaisesti oikeusavun antamisessa ja pyytämisessä noudatettavasta menettelystä.

13 artikla . Artiklassa on määräykset sopimuspuolten velvollisuudesta toimia yhteistyössä yleissopimuksen 3 artiklassa mainittujen rikosten ehkäisemiseksi. Tämä velvollisuus tulee täyttää muun muassa vaihtamalla tietoja kunkin valtion sisäisen lainsäädännön mukaisesti. Sopimuspuolen tulee myös ryhtyä kaikkiin mahdollisiin keinoihin, jotta terroriteon kohteeksi joutunut sen alueella oleva alus pääsee jatkamaan matkaansa.

14 artikla . Artiklan mukaan sopimuspuolen, joka perustellusti olettaa jonkin 3 artiklassa mainituista rikoksista tapahtuvan, tulee toimittaa hallussaan olevat tiedot niille valtioille, joiden se uskoo käyttävän lainkäyttövaltaansa yleissopimuksen 6 artiklan mukaisesti.

15 artikla . Yleissopimuksen 15 artiklan 1 kappaleessa määrätään niistä tiedoista, jotka sopimuspuolen tulee mahdollisimman nopeasti toimittaa Kansainvälisen merenkulkujärjestön pääsihteerille. Tällaiset tiedot koskevat rikokseen liittyneitä olosuhteita, 13 artiklan 2 kappaleen nojalla suoritettuja toimenpiteitä sekä rikoksentekijään tai epäiltyyn kohdistettuja toimenpiteitä.

16 artikla . Yleissopimuksen 16 artikla sisältää määräykset välimiesmenettelystä. Jos sopimuspuolten välistä yleissopimuksen tulkintaa tai soveltamista koskevaa riitaa ei voida kohtuullisessa ajassa selvittää neuvotteluteitse, tulee se jonkin riidan osapuolen pyynnöstä alistaa välimiesmenettelyyn. Mikäli osapuolet eivät kuuden kuukauden kuluessa tällaisesta pyynnöstä ole päässeet sopimukseen, kuka tahansa osapuolista voi alistaa riidan Kansainvälisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimuspuoli voi tehdä sopimuksen allekirjoittamisen tai siihen sitoutumisen yhteydessä varauman, jolla se sulkee pois välimiesmenettelyn tai Kansainvälisen tuomioistuimen toimivallan tai molemmat sopimuksen tulkintaa tai soveltamista koskevissa riidoissa.

Suomi on tunnustanut Kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovallan jokaisen saman velvoituksen hyväksyvään valtioon nähden (SopS 29/1958). Valtioiden välisiä, sopimuksen tulkinnasta ja soveltamisesta aiheutuvia riitaisuuksia koskevia määräyksiä on useissa Suomen tekemissä kahden- ja monenvälisissä sopimuksissa. Suomi on perinteisesti kannattanut pakollisten riitojenratkaisulausekkeiden sisällyttämistä sekä kahden että monenvälisiin sopimuksiin. Tällaisten tavanomaisten riitojenratkaisumääräysten ei ole yleensä katsottu kuuluvan lainsäädännön alaan eikä edellyttävän muutoinkaan eduskunnan suostumusta.

17 artikla . Artikla sisältää määräykset yleissopimuksen allekirjoittamisesta, yleissopimukseen liittymisestä sekä sen hyväksymisestä ja ratifioimisesta. Suomi on allekirjoittanut yleissopimuksen 18 päivänä marraskuuta 1988 ratifioimisvaraumin.

18 artikla . Artikla sisältää yleissopimuksen voimaantuloa koskevat määräykset. Artiklan 1 kohdan mukaan yleissopimus tulee voimaan yhdeksänkymmenen päivän kuluttua siitä, kun viisitoista valtiota on joko allekirjoittanut sen ratifioimis- tai hyväksymisvaraumitta tai tallettanut ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa. Yleissopimus on tullut kansainvälisesti voimaan 1 päivänä maaliskuuta 1992.

Artiklan 2 kohdan mukaan yleissopimus tulee sellaisen valtion osalta, joka tallettaa ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa sopimuksen voimaantulon jälkeen, voimaan yhdeksänkymmenen päivän kuluttua tallettamisesta.

19 artikla . Artikla sisältää määräykset yleissopimuksen irtisanomisesta. Sopimuspuoli voi irtisanoa sopimuksen milloin tahansa vuoden kuluttua siitä, kun yleissopimus on tämän valtion osalta tullut voimaan. Irtisanominen tapahtuu tallettamalla irtisanomiskirja Kansainvälisen merenkulkujärjestön pääsihteerin huostaan ja se tulee voimaan yhden vuoden tai irtisanomiskirjassa määrätyn pidemmän ajan kuluttua siitä, kun pääsihteeri on vastaanottanut irtisanomiskirjan.

20 artikla . Artiklassa on määräykset yleissopimukseen tehtävistä muutoksista. Kansainvälinen merenkulkujärjestö voi kutsua koolle konferenssin tarkistamaan tai muuttamaan yleissopimusta. Mikäli yksi kolmasosa sopimuspuolista tai kymmenen sopimuspuolta, sen mukaan kumpi lukumäärä on suurempi, esittää tätä koskevan pyynnön, Kansainvälisen merenkulkujärjestön IMO:n pääsihteeri kutsuu yleissopimuksen sopimuspuolten konferenssin muuttamaan yleissopimusta.

21 artikla . Artiklassa määrätään tallettajan velvollisuuksista.

22 artikla. Artiklassa määrätään sopimuksen todistusvoimaiset kielet.

2.Voimaantulo

Merenkulun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemistä koskeva yleissopimus on tullut kansainvälisesti voimaan 1 päivänä maaliskuuta 1992. Ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa tämän jälkeen tallettavan valtion osalta sopimus tulee voimaan yhdeksänkymmenen päivän kuluttua tallettamisesta.

3.Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus

Hallitusmuodon 6 a § (969/1995) sisältää rikosoikeudellisen legaliteettiperiaatteen tärkeimmät ainesosat, joihin kuuluu vaatimus, jonka mukaan rikoksina rangaistavat teot on määriteltävä laissa. Tämä merkitsee sitä, että sellainen kansainvälinen velvoite, jolla Suomi sitoutuu kriminalisoimaan jonkin teon tai joitakin tekoja, kuuluu lainsäädännön alaan ja velvoitteelle tulee tämän vuoksi hankkia eduskunnan suostumus.

Yleissopimuksen 3 artiklan mukaan sopimuspuoli sitoutuu kriminalisoimaan artiklassa luetellut teot ja 5 artiklan mukaan säätämään niistä asianmukaiset rangaistukset rikosten vakavuuden huomioon ottaen. Yleissopimuksen 6 artiklassa määrätään, mihin tekoihin sopimuspuolen tulee ulottaa rikosoikeutensa soveltamisala. Yleissopimuksen 3, 5 ja 6 artiklat sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, jotka on saatettu asiasisältöisesti voimaan rikoslain kokonaisuudistuksen toisen vaiheen yhteydessä (578/1995) rikos lain 34 luvun yleisvaarallisia rikoksia koskevilla säännöksillä sekä Suomen rikoslain soveltamisalaa koskevalla uudistuksella (626/1996) .

Vaikka Suomen rikoslainsäädäntö onkin saatettu asiasisällöltään vastaamaan yleissopimuksen velvoitteita, edellyttää sopimuksen hyväksyminen eduskunnan suostumusta, koska sopimus sisältää lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä. Tämä vastaa perustuslakivaliokunnan lausunnossaan (PeVL 19/1995 vp) ilmaisemaa kantaa, jonka mukaan asiasisältöisiä voimaansaattamislakeja käytettäessä myös sopimuksen hyväksymisestä tulee päättää nimenomaisesti eduskunnassa. Perustuslakivaliokunta on myös kansainväliseen siviili-ilmailuun käytettävillä lentoasemilla tapahtuvien laittomien väkivallantekojen ehkäisemistä koskevan lisäpöytäkirjan osalta vahvistanut, että tällaiset määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan hallitusmuodon 33 §:ssä tarkoitetussa merkityksessä ja eduskunnan suostumus on tarpeen siitä huolimatta, että rikoslainsäädäntö on jo ennakkoon harmonisoitu kansainvälisen sopimuksen määräysten kanssa (PeVL 4/1998 vp).

Edellä olevan perusteella ja hallitusmuodon 33 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi ne 10 päivänä maaliskuuta 1988 Roomassa tehdyn merenkulun turvallisuuteen kohdistuvien laittomien tekojen ehkäisemistä koskevan yleissopimuksen määräykset, jotka vaativat Eduskunnan suostumuksen.