HE 213/1997

1.1.Vastatakuun myöntäminen tilaajalle

2 §:n 1 momentin 4 kohta. Vastatakuuta käytetään vakuutena tilanteissa, joissa viejä toimitussopimuksesta tai muusta sitoumuksesta johtuen on sitoutunut järjestämään tilaajalle vakuuden esimerkkinä vakuus toimitus- tai takuuajalle. Vastatakuu voidaan nykyisin myöntää luotonantajalle vastavakuudeksi viejän puolesta tai viejälle vakuuden perusteettoman tai poliittisen tapahtuman aiheuttaman käyttöönoton varalta.

Voimassa oleva vientitakuulaki (479/1962) ei salli vastatakuun myöntämistä suoraan tilaajalle. Viejä joutuu tämän johdosta maksamaan takuumaksun sekä Valtiontakuukeskukselle, jäljempänä takuukeskus, että provision pankille, vaikka tilaaja olisi valmis hyväksymään takuukeskuksen tilaajalle antaman suoran vakuuden.

Lainkohtaa ehdotetaan muutettavaksi edellä esitetyistä syistä siten, että takuukeskus voisi antaa tarvittaessa vastatakuun myös suoraan tilaajalle. Käytännössä on tullut esille tarve myöntää vastatakuita suoraan tilaajalle kansainvälisissä viennin rahoituspaketeissa sekä Euroopan unionin komission rahoittamissa hankkeissa, joihin pienet ja keskisuuret yritykset tarjoavat teknisiä tai muita konsultointipalveluja.

1.2.Ulkomaisen pankin antamat sitoumukset

2 §:n 1 momentin 4 a kohta. Remburssitakuu voidaan myöntää pankille, joka vahvistaa remburssin ulkomaisen niin sanotun avaajapankin pyynnöstä. Remburssi on avaajapankin ulkomaisen tilaajan puolesta antama viejälle osoitettu sitoumus siitä, että avaajapankki viejän esittämiä asiakirjoja vastaan maksaa kauppahinnan. Vahvistaessaan remburssin pankki sitoutuu suorittamaan viejälle maksun kantaen tappionvaaran eli riskin siitä, että ulkomainen avaajapankki on maksukykyinen. Useimmiten edellä mainittu järjestely tapahtuu kauppakamarien kansainvälisten remburssisääntöjen mukaisesti.

Remburssin vahvistaminen voidaan kansainvälisten remburssisääntöjen mukaisesti suorittaa vain silloin, kun avaajapankki sitä pyytää. Pankki voi kuitenkin suostua kattamaan ulkomaisesta pankista aiheutuvan riskin takaamalla viejälle pankin maksukyvyn. Tämä niin sanottu hiljainen vahvistus ei ole kansainvälisten remburssisääntöjen tunnustama. Voimassa olevan vientitakuulain säännösten puitteissa remburssitakuu voidaan myöntää vain vahvistetulle remburssille. Viejien kannalta on kuitenkin ongelmallista, että remburssitakuu ei ole käytettävissä, vaikka pankki olisi valmis kattamaan riskin ulkomaisen pankin maksukyvystä edellyttäen, että se voi jakaa riskiä takuukeskuksen kanssa.

Takuukeskukselta on tiedusteltu vientitakuita tilanteessa, jossa ulkomainen pankki takaa tilaajan maksukyvyn viejälle tai tämän pankille antamalla vastuusitoumuksen kuten esimerkiksi pankkitakauksen, jota eivät koske kansainväliset remburssisäännöt. Koska tällaista vastuusitoumusta ei voida pitää remburssina, ei remburssitakuuta voida voimassa olevan lain säännösten mukaan myöntää. Pankin ja viejän kannalta suojautumistarve on kuitenkin vastaava kuin remburssin ollessa kyseessä.

Takuukeskuksen toimintaedellytyksiä ehdotetaan esityksessä laajennettavaksi siten, että vientitakuu voitaisiin myöntää pankille myös silloin, kun pankki kattaa viejälle tilaajan puolesta annetun muun vastuusitoumuksen kuin remburssin tai kun pankki suorittaa kattamisen viejälle muulla tavalla kuin vahvistamalla remburssin kansainvälisten remburssisääntöjen mukaisesti.

1.3.Vientitakuun kattavuus ja oikeudellinen muoto

3 §:n 1 momentti. Vientitakuiden kattavuutta ja oikeudellista muotoa koskevaa 3 §:n 1 momenttia ehdotetaan muutettavaksi ensinnäkin siten, että vientitakuu voisi kattaa viennin yhteydessä syntyvän tappionvaaran myös kokonaisuudessaan. Toiseksi momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että vakuutustyyppisen vientitakuun ohella myös muut sitoumusmuodot kuten omavelkainen takaus tai täytetakaus olisivat käytettävissä.

Rahoitusmarkkinoiden kehityksestä johtuen vientitakuita on tarve käyttää entistä joustavammin muun muassa takuukatteen, oikeudellisen luonteen ja takuun edellyttämien vakuuspakettien osalta. Takuiden kehittämistarvetta on esiintynyt sekä pk-yrityksille että suurasiakkaille myönnettävien takuiden yhteydessä. On esiintynyt esimerkiksi tarve käyttää takuutuotteita,jotka eivät oikeudelliselta muodoltaan ole luokiteltavissa tavanomaisiksi vientitakuiksi. Takuukeskus toimii myös yhä useammin yhteishankkeissa kansainvälisten rahoittajien kanssa. Tällöin on usein kyse merkittävistä hankkeista, jotka sisältävät monimutkaisia vakuus- ja rahoitusjärjestelyjä. Mukanaolo näissä hankkeissa edellyttää yleensä tuotteiden muokkaamista muiden hankkeen rahoittajien ja hankkeeseen osallistuvien kulloisiakin tarpeita vastaaviksi ja tyydyttäviksi.

Vientitakuita myönnetään viejille annettavien takuiden ohella myös koti- ja ulkomaisten pankkien ja muiden rahoituslaitosten antamien luottojen ja takauksien vakuudeksi. Sekä pankkien että viejien taholta on esitetty toivomus siitä, että vientitakuut olisivat myönnettävissä perinteisesti käytetyn vakuutustyyppisen takuumuodon lisäksi myös omavelkaisina takauksina tai muina vastuusitoumuksina. Vastuusitoumuksella tarkoitetaan takuukeskuksen antamaa sitoumusta, joka kattaa vientiin tai ulkomaille suuntautuvaan investointiin liittyvää tappionvaaraa. Sitoumus voisi olla oikeudelliselta muodoltaan ja sisällöltään erilainen riippuen muun muassa rahoitusmarkkinoista, kohdemaasta, yksittäisestä vientihankkeesta tai riskienhallinnan asettamista vaatimuksista. Vastuusitoumus voisi olla esimerkiksi ehdoitta maksettava niin sanottu on demand-takaus. Pankin kannalta vientitakuun oikeudellisella muodolla ja ehdoilla on keskeinen merkitys silloin, kun se harkitsee vientitakuun käyttöä ja sen arvoa vakuutena.

Vientitakuulain 2 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla takuukeskus on voinut myöntää vientitakuita vastavakuudeksi pankille tai muulle vakuudenantajalle silloin, kun kyseinen vakuuden antaja antaa vakuuden ulkomaiselle tilaajalle suomalaisen viejän puolesta. Kyseistä lainkohtaa ehdotetaan esityksessä (kohta 1.1) muutettavaksi siten, että takuukeskus voisi myöntää vakuuden suoraan tilaajalle. Lainkohdassa tarkoitetut vakuudet annetaan useimmiten omavelkaisina takauksina tai ehdoitta maksettavina on demand-takauksina. Ehdoitta maksettavan vastuusitoumuksen perusteella sen saaja voi esittää vastuusitoumuksen antajalle maksuvaatimuksen perustelematta syytä vaatimukselleen. Eräissä Lähi-idän maissa tämänkaltaisten vastuusitoumusten käyttö on lähes säännönmukaista. Niiden käyttö on yleistynyt viime vuosina myös muilla Suomen viennin markkina-alueilla. Suomalaisten pankkien kokemusten mukaan jopa puolet eräisiin EU-maihin myönnetyistä viejien puolesta annetuista pankkitakauksista on ehdoitta annettuja. Tähän kehitykseen perustuen takuukeskuksella tulisikin olla aikaisempaa joustavammat mahdollisuudet käyttää eri sisältöisiä vastuusitoumuksia myöntäessään vientitakuita.

Lainmuutoksen tavoitteena on monipuolistaa vientitakuiden käyttömahdollisuuksia ja siten saattaa vientitakuut vastaamaan muuttuneiden rahoitusmarkkinoiden tarpeita. Samalla muutoksella edistettäisiin takuukeskuksen kykyä toimia sekä koti- että ulkomaisella rahoitussektorilla ja kykyä sopeutua jäljempänä 4. kohdassa tarkoitetun direktiivin voimaantullessa keskipitkän ja pitkän maksuajan takuutoiminnan harmonisointiin.

1.4.Erityisriskinottoa koskeva enimmäisvastuuraja

3 § 2 momentti. Takuukeskus on vientitakuutoiminnassaan sidottu Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) vientiluottoja koskevaan niin sanottuun konsensussopimukseen ja Euroopan unionin (EU) sääntelyyn. Takuukeskus noudattaa myös vientitakuulaitosten yhteistyöelimen Bernin Unionin puitteissa tehtyjä suosituksia ja ohjeita. Näissä säädöksissä, sopimuksissa ja ohjeissa on varsin yksityiskohtaisesti säännelty muun muassa eri vientituotteiden osalta enimmäislaina-ajat, noudatettavat korot ja takaisinmaksuohjelmien rakenne.

Vientitakuulain 2 a §:n 2 momentin nojalla valtioneuvosto voi erityisistä syistä valtuuttaa takuukeskuksen myöntämään vientitakuita silloinkin, kun vientiin, sen rahoittamiseen tai viennin kohdemaahan sisältyvä riski on niin suuri, ettei vientitakuuta takuukeskuksen normaalin riskinharkinnan puitteissa voida myöntää tai kun vientitakuu myönnetään riskinharkinnan kannalta tavallisuudesta poikkeavilla ehdoilla. Perusteena erityisriskinotolle ovat lähinnä ulko-, kauppa- ja kehitysyhteistyöpoliittiset tavoitteet sekä viennin edistäminen. Kauppapoliittisena tavoitteena on tarjota suomalaisille yrityksille yhdenvertaiset mahdollisuudet kattaa riskejä vientitakuilla kuin mitä muiden maiden takuulaitokset tarjoavat maissaan toimiville yrityksille. Erityisriskinottovaltuuden käyttöön voi olla perusteena myös tarve maakohtaisen, maariskiharkintaan perustuvan enimmäisriskinottomahdollisuuden ylitykseen, riskinoton muodostuminen liian suureksi suhteutettuna takuukeskuksen vastuisiin tai tarve poiketa riskinottopolitiikan normaaleista perusteista esimerkiksi koskien luottoaikoja, takuumaksuja, takuukatetta ja vakuuskäytäntöä. Takuita myönnettäessä noudatetaan kuitenkin aina kansainvälisiä sopimuksia ja EU:n sääntelyä.

Lain perustelujen mukaan valtioneuvosto määrittelee kauppa- ja teollisuusministeriön esityksestä ja takuukeskuksen johtokunnalta saadun ehdotuksen perusteella maat, joissa riski on huomattava, mutta joiden osalta kuitenkin on laissa tarkoitettuja erityisiä syitä käyttää 2 a §:n 2 momentin mukaista valtuutta. Ennen esityksen tekemistä valtioneuvostolle kauppa- ja teollisuusministeriön tulee pyytää ehdotuksesta ulkoasiainministeriön ja valtiovarainministeriön lausunnot.

Valtion vastuun kannalta erityisriskinottovaltuuteen perustuva riskinotto on samanlaista kuin normaalin riskinottopolitiikan perusteella myönnettyjen vientitakuiden yhteydessä. Valtio vastaa viime kädessä niistä tappioista, joita aiheutuu, jos luotonsaajana oleva valtio, yritys tai yhteisö tai niiden takaaja ei suoriudu luoton takaisinmaksusta.

Takuukeskuksen edellyttämien vakuuksien osalta on tavoitteena myös erityisriskinotossa noudattaa kulloinkin takuukeskuksessa noudatettavaa vakuuspolitiikkaa. Lähtökohtana takuukeskuksen osallistumiselle luottojärjestelyihin usein on, että luoton takaisinmaksamiseen liittyvää riskiä voidaan pienentää tai hallita vakuuksilla, vakuusjärjestelyillä tai rahoitusjärjestelyn sopimusehdoilla. Vientitakuita voidaan myöntää usein myös ilman vakuuksia. Projektiriskinotossa on tyypillistä, että rahoittajat pyrkivät käyttämään kaikkia edellä mainittuja vaihtoehtoja riskien pienentämiseksi ja hallitsemiseksi. Vakuuksina voivat olla ostajan maan hallituksen takaus, ostajan pankin takaus, omistusoikeuden pidätys, kiinnitykset tai muut vakuudet silloin kun ne ovat käytettävissä. Takuukeskus voi myös edellyttää, että pääomatavaroiden viejät ja rahoittajat sitoutuvat riskinjakoon. Peruste riskinjaon käyttämiselle on esimerkiksi silloin, kun viejällä tai rahoittajalla arvioidaan olevan paremmat edellytykset vaikuttaa ostajan tai luotonsaajan maksuhalukkuuteen kuin takaajalla.

Lain 2 a §:n 2 momentin nykyisestä 2 000 miljoonan markan valtuudesta on valtioneuvoston antamien valtuuksien mukaisesti sidottuna 1 350 miljoonaa markkaa Venäjälle ja muihin IVY-maihin, 250 miljoonaa markkaa Baltian maihin ja 350 miljoonaa markkaa Vietnamiin myönnettäviä takuita varten. Kaikki maat, joihin erityisvaltuus riskinottoon on myönnetty, ovat suomalaisille vientiyrityksille tärkeitä markkina-alueita, joihin vientimahdollisuudet ovat vähitellen kasvamassa. Suomalaisen viennin kannalta on tärkeää pyrkiä valtaamaan markkinoita jo varhaisessa vaiheessa, koska tulevat vientikaupat perustuvat yleensä vakiintuneisiin asiakas- ja kauppasuhteisiin.

Takuukeskus on antanut lainkohdan nojalla vientitakuutarjouksia Venäjälle, Vietnamiin sekä Baltian maihin. Lisäksi takuukeskuksessa on vireillä lukuisia takuuhakemuksia muihin IVY-maihin. Käytännön kokemukset ovat osoittaneet, että vientitakuiden kysyntä kohdistuu eri maissa erityyppisiin hankkeisiin. Teollisuuttaan nykyaikaistavissa maantieteellisesti Suomea lähellä olevissa IVY-maissa on kysyntää kone- ja laitetoimituksille, etäisemmissä maissa toteutetaan keskisuuria infrastruktuuriprojekteja kuten esimerkiksi sähköistys- ja juomavesihankkeita. Lainkohdan puitteissa takuukeskus takaa Venäjälle myös lyhyen maksuajan ostaja- ja pankkiriskejä.

Vientiä harjoittavien yritystemme tasavertaisen kilpailuaseman turvaaminen edellyttäisi ainakin tässä esityksessä ehdotetun tasoista valtion myötävaikutusta vientiin liittyvään riskinottoon. Erityisriskinottovaltuuden myötävaikutuksella saavutetuilla yksittäisillä vientikaupoilla ja markkina-asemilla arvioidaan olevan myönteisiä vaikutuksia suomalaisten yritysten kilpailukyvyn kehittymiseen ja siten myös niiden kykyyn ylläpitää ja luoda työpaikkoja.

Takuukeskuksessa noudatettavan käytännön mukaan 2 a §:n puitteissa taattavien hankkeiden kotimaisuusasteen tulee olla korkea, noin 70―80 prosenttia vientikaupan arvosta.

Suomen vientiteollisuuden vahvimmat toimialat ovat sektoreilla, joissa yksittäisten hankkeiden koko on normaalisti varsin suuri, esimerkkeinä puunjalostus-, telejärjestelmä-, voimalaitos- ja kaivoshankkeet. Nykyinen 2 000 miljoonan markan enimmäisvastuuraja on varsin alhainen verrattuna vireillä oleviin vientiyritysten hankkeisiin. Suurten hankkeiden rahoitusneuvottelut edistyvät hitaasti, mutta pelkästään lähiaikojen vientihankkeiden rahoituksen takaamiseksi Venäjällä tarvittavan erityistakuuvaltuuden määräksi arvioidaan 3 000―4 000 miljoonaa markkaa, mikäli Venäjän talousuudistus ja siellä toimivien yritysten suunnitelmat etenevät suotuisasti. Suomen ja Venäjän välillä on käyty neuvotteluja merkittävästä puiteluottojärjestelystä Venäjän valtion takauksella. Tämä järjestely on otettu huomioon mainittua arviota laadittaessa. Jotta erityisriskiottovaltuuden raja ei muodostuisi Suomelle tärkeän vientikaupan esteeksi, enimmäisvaltuutta ehdotetaan (3 §:n 2 momentti) korotettavaksi 2 000 miljoonasta markasta 4 000 miljoonaan markkaan.

Valtuus olisi tarkoitus kohdistaa valtioneuvoston päätöksen mukaisesti IVY-alueelle. Lain 2 a §:n 2 momentin mukaisia valtuuksia on edelleen perusteltua käyttää esimerkiksi yrityksiin liittyvissä ostajariskeissä, investointihankkeisiin liittyvissä isoissa ja pitkäaikaisissa pankki- ja projektiriskeissä, kohdevaltion takuulla toteutettavia suvereeneja riskejä harkittaessa samoin kuin lyhyen maksuajan luottoriskitakuiden yhteydessä normaalin ostajaan liittyvän kaupallisen riskin arviointiin liittyvien epävarmuuksien vuoksi.

1.5.Vientitakuulain kokonaistakuuvastuun enimmäismäärän korottaminen

3 §:n 2 momentti. Vientitakuulain 3 §:n 2 momentissa säädetään vientitakuulain nojalla myönnettäviä takuita koskevaksi valtion kokonaistakuuvastuun enimmäismääräksi 45 000 miljoonaa markkaa. Tätä kokonaistakuuvastuuta laskettaessa otetaan huomioon muiden kuin valmistuskustannusten kohoamisesta aiheutuvan tappionvaaran varalta annettujen takuiden osalta voimaan tulleiden vientitakuiden aiheuttama takuuvastuu taatun pääoman osalta kokonaisuudessaan ja sitovien takuutarjousten aiheuttamasta takuuvastuusta taatun pääoman osalta puolet. Valmistuskustannusten kohoamisesta aiheutuvan tappionvaaran varalta myönnettyjen takuiden eli niin sanottujen K-takuiden osalta otetaan takuuvastuuta laskettaessa huomioon ennakoitavissa olevasta kotimaisesta kustannustason noususta aiheutuva, voimassa oleva takuita koskeva arvioitu kokonaisvastuu. K-takuita ei ole nykyisin voimassa. Vastuun laskemisessa käytetään Suomen Pankin ilmoittamaa takuun myöntämispäivän kurssia.

Takuiden kysyntä on lisääntynyt merkittävästi viime vuosina. Tähän on vaikuttanut ensinnäkin projektirahoituksen osuuden kasvaminen taloudellisesti kehittyneiden kehitysmaiden teollisissa ja infrastruktuuri-investoinneissa. Projektirahoitus käsitteenä ei ole vakiintunut eikä siitä ole olemassa yhtä hyväksyttyä määritelmää. Projektirahoituksena hankkeelle myönnettävä rahoitus perustuu pääosin siihen, että hankkeen tuloksena syntyvän liiketoimintakokonaisuuden tai perustettavan yrityksen arvioidaan voivan kattaa rahoitus-, valuutta- ja pääomakustannuksensa liiketoiminnan tuotoilla. Kansainväliset pankit ovat osallistuneet projektirahoitusrakenteella erityisesti voimalaitos-, televerkko- ja kaivoshankkeisiin. Yleensä eri valtioiden takuulaitokset ovat jakaneet hankkeiden sijaintimaahan ja valuutankäyttöön liittyvät poliittiset riskit vientitoimitusten mukaisessa suhteessa. Toiseksi projektirahoituspohjalla on ryhdytty luotottamaan Venäjän teollisuuden ja infrastruktuurin nykyaikaistamista. Toistaiseksi kansainväliset rahoittajat ja eräät suuret maat ovat luotottaneet merkittäviä projektirahoituspohjaisia hankkeita Venäjällä, mutta voidaan arvioida, että yksityiset rahoittajat tulevat laajentamaan huomattavasti projektirahoitusrakenteella toteutettavien hankkeiden määrää Venäjälle. Kyseeseen tulevat silloin muun muassa normaalien ostajaluottotakuiden käyttö venäläisten valuuttaa ansaitsevien suuryhtiöiden hankkeissa tai entisten valtion laitosten investoinneissa. Myös pelkän poliittisen riskin kattavien investointitakuiden käytön arvioidaan yleistyvän Venäjän rahoitusmarkkinoiden kehittyessä ja lainsäädännön muuttuessa markkinatalouteen soveltuvaksi.

Sekä projektirahoitus että Venäjän kaupan takuukysyntä merkitsevät, että takuiden kohteena olevat yksittäiset hankkeet ovat kooltaan suuria. Tästä johtuen olisi perusteltua, että myös kokonaistakuuvastuun enimmäismäärää korotettaisiin. Koska erityisriskinottovaltuuden enimmäisraja ehdotetaan korotettavaksi 4 000 miljoonaan markkaan, ehdotetaan takuukeskuksen kokonaisriskinottoa säätelevää enimmäisvastuurajaa korotettavaksi vastaavasti 2 000 miljoonalla markalla jotta takuukeskukselle turvattaisiin riittävät mahdollisuudet myöntää vientitakuita normaalin riskinoton perusteella. Takuukeskuksen mahdollisuuksia tarjota vientitakuita taloudellisesti kehittyneisiin kehitysmaihin ja OECD-maihin ei tulisi vähentää lain mukaisia erityisriskinottovaltuuksia lisättäessä.

Jotta takuukeskus ei joutuisi rajoittamaan normaalia vientiin liittyvää riskinottoaan ja siten hidastamaan Suomen viennin myönteistä kehitystä, ehdotetaan lain 3 §:n 2 momenttia muutettavaksi siten, että takuukeskuksen vientitakuutoiminnan kokonaisriskinottoa säätelevä enimmäisvastuuraja korotettaisiin 45 000 miljoonasta markasta 47 000 miljoonaan markkaan.

1.6.Investointitakuita koskeva enimmäisvaltuus

3 §:n 2 momentti. Lain 2 b §:n mukaisia investointitakuita on perinteisesti käytetty ulkomaille tehtävään sijoitukseen liittyvien poliittisten riskien kattamiseen. Kiinnostus investointitakuita kohtaan on kasvanut huomattavasti viime vuosien aikana. Perusteena tähän on ollut muun muassa kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden merkittävä rakennemuutos kehitysmaarahoituksessa, investointitakuiden laajentaminen kattamaan myös pankkilainojen poliittisia riskejä sekä rahoitusmarkkinoilla kehitellyt uusiin investointitakuisiin soveltuvat rahoitusmuodot. Investointitakuu tullee yhä useammin korvaamaan perinteisen vientitakuun ulkomaisen hankkeen rahoitusjärjestelyjen poliittisten riskien suojauskeinona.

Voimassa olevassa laissa investointitakuiden myöntämisvaltuuden enimmäismäärä on 1 000 miljoonaa markkaa. Takuukeskukselle esitettyjen alustavien tiedustelujen perusteella hankkeet, joihin investointitakuu soveltuu, ylittäisivät yhteismäärältään jo tällä hetkellä huomattavasti voimassa olevan lain mukaisen investointitakuita koskevan enimmäisvaltuuden. Edellä esitetyistä syistä johtuen ehdotetaan, että investointitakuiden myöntämisvaltuuden erillinen rajoitus poistettaisiin laista ja, että investointitakuita voitaisiin myöntää vientitakuulain kokonaisvaltuuden puitteissa silloin kun investointitakuu soveltuu kulloisenkin hankkeen poliittisten riskien suojaukseen paremmin kuin muut takuuvaihtoehdot.

Valtion vientitakuu viennin yhteydessä mahdollisesti syntyvän tappion korvaamiseksi voidaan myöntää:

4 a) pankille, joka vahvistaa tai muulla tavalla kattaa tilaajan puolesta avatun remburssin tai tilaajan puolesta annetun muun vastuusitoumuksen.

Vientitakuu voi kattaa viennin yhteydessä syntyvän tappionvaaran kokonaisuudessaan tai osittain. Vientitakuu voidaan antaa omavelkaisena takauksena, täytetakauksena tai muuna vastuusitoumuksena.

Tämän lain nojalla myönnettyjen takuiden yhteenlaskettu takuuvastuu saa nousta enintään 47 000 miljoonaan markkaan. Edellä 2 a §:n 2 momentissa tarkoitettujen takuiden takuuvastuu saa kuitenkin nousta enintään 4 000 miljoonaan markkaan.