HE 57/1996

Arvopaperien myynti ja vaihto

Leimaverolain 55 §:n mukaan leimaveroa on suoritettava vain sellaisista arvopapereiden myynneistä tai vaihdoista, jotka tapahtuvat arvopaperipörssitoiminnan tai arvopaperinvälittäjien yhteisön ylläpitämän sopimusmarkkinatoiminnan ulkopuolella. Voimassa olevan arvopaperimarkkinalain (495/89) mukaan arvopaperit jaetaan arvopaperipörssissä, sopimusmarkkinoilla ja muussa julkisessa kaupankäynnissä kaupan kohteena oleviin arvopapereihin. Leimaverosta vapaita ovat arvopaperipörssin välityksellä tapahtuneiden luovutusten lisäksi sopimusmarkkinoilla eli niin sanotulla OTC-listalla olevat arvopaperit. Laki tuli voimaan 1 päivänä marraskuuta 1992 (922/92) . Tätä ennen oli jo toukokuun 1 päivänä 1992 voimaan tulleella lailla (375/92) luovuttu arvopaperipörssin välityksellä tapahtuneiden arvopapereiden myynnistä ja vaihdosta sekä vakioiduista johdannaissopimuksista suoritettavasta leimaverosta. Hyväksyessään tämän lain eduskunta edellytti, että hallitus selvittää pikaisesti mahdollisuudet leimaveron poistamiseen tai alentamiseen OTC- ja meklarilistan arvopaperikauppojen osalta.

Siinä vaiheessa kun OTC-listalla olevat arvopaperit vapautettiin leimaverosta, arvopaperimarkkinalaissa ei ollut riittäviä säännöksiä meklarilistalla olevien arvopapereiden liikkeeseenlaskijoiden velvollisuuksista, jotta olisi ollut edellytyksiä vapauttaa meklarilistalla olevat arvopaperit leimaverosta. Euroopan talousaluetta koskevan sopimuksen voimaantulon yhteydessä arvopaperimarkkinalakia muutettiin siten, että myös meklarilistalla olevien arvopaperien liikkeeseenlaskijoiden tiedonantovelvollisuutta laajennettiin. Laki tuli voimaan 1 päivänä tammikuuta 1994 (740/93) . Kun samaan aikaan jo valmisteltiin muutoksia muun muassa arvopaperimarkkinalain markkinapaikkoja koskeviin säännöksiin ja kun eräät Euroopan yhteisöjen neuvoston direktiivit edellyttivät muutoksia arvopaperikauppaa koskeviin säännöksiin, leimaverolakia ei ole ollut tarkoituksenmukaista ehdottaa muutettavaksi ennen näitä muutosehdotuksia.

Hallitus on 8 päivänä maaliskuuta 1996 antanut eduskunnalle esityksen laiksi sijoituspalveluyrityksistä ja siihen liittyväksi lainsäädännöksi (HE 7/1996 vp) , jossa ehdotetaan myös arvopaperimarkkinalakia muutettavaksi. Ehdotetuilla muutoksilla pannaan osittain täytäntöön neuvoston direktiiviin sijoituspalvelujen tarjoamisesta arvopaperimarkkinoilla (93/22/ETY) sisältyviä vaatimuksia. Keskeisenä ehdotuksena on arvopaperimarkkinalain mukaisen arvopaperien julkisen kaupankäynnin uudelleenmäärittely. Ehdotuksen mukaan arvopaperien nykyisestä kolmiportaisesta jaottelusta luovuttaisiin, ja arvopaperimarkkinoilla käytävä julkinen kauppa jaettaisiin arvopaperipörssin pörssilistalla käytävään kauppaan (pörssiarvopaperi) ja muuhun ostajien ja myyjien yhteensaattamiseksi ammattimaisesti järjestettyyn kaupankäyntiin, jolle on vahvistettu säännöt (markkina-arvopaperi).

Arvopaperipörssin toimintaa koskevaa säännöstä on ehdotettu muutettavaksi myös siten, että arvopaperipörssi saisi arvopaperipörssitoiminnan lisäksi järjestää muuta julkista kaupankäyntiä. Arvopaperipörssissä tällaisen menettelyn piiriin otettuja arvopapereita ei kuitenkaan katsottaisi pörssiarvopapereiksi, vaan pörssiarvopaperina pidettäisiin ainoastaan pörssilistalle otettua arvopaperia. Muutoin kuin pörssilistalla arvopaperipörssissä kaupankäynnin kohteena olevat arvopaperit olisivat markkina-arvopapereita. Nykyisin OTC- ja meklarilistalla olevia arvopapereita ei olisi estettä ottaa pörssilistoille eikä myöskään arvopaperipörssin ylläpitämän muun julkisen kaupankäynnin kohteeksi. Toisaalta OTC- ja meklarilistoja nykyisin ylläpitävä Arvopaperivälittäjien yhdistys ry on sopinut luovuttavansa näille listoille otetuilla arvopapereilla käytävän kaupan järjestämisen Helsingin Arvopaperipörssi Oy:lle sen jälkeen, kun arvopaperimarkkinalain muutos on tullut voimaan. Ehdotus merkitsisi, että lain voimaantuloa seuraavan siirtymäkauden jälkeen Arvopaperivälittäjien yhdistyksen järjestämä kauppa ei enää olisi leimaverosta vapaa.

Arvopaperimarkkinalain muuttamista koskevan hallituksen esityksen perustelujen mukaan arvopaperipörssin oikeus järjestää julkista kaupankäyntiä myös markkina-arvopapereilla merkitsisi mahdollisuutta käydä kauppaa nykyisiä pörssiyhtiöitä pienempien yritysten arvopapereilla. Keskisuurten yritysten mahdollisuudet yleisöltä tapahtuvaan varainhankintaan paranisivat, millä odotetaan olevan myönteisiä vaikutuksia investointikysyntään ja työllisyyteen. Kun arvopaperimarkkinalaissa ei enää tehdä rajanvetoa OTC-listalla ja meklarilistalla olevien arvopaperien ja niiden liikkeeseenlaskijoiden tiedonantovelvollisuuden välillä ja kun meklarilistalla olevien arvopaperien kauppa on muita arvopapereita vastaavan sääntelyn piirissä, ei ole estettä sille, että leimaverovapaus laajennetaan myös sellaiseen markkina-arvopapereiden myyntiin tai vaihtoon, joka tapahtuu arvopaperipörssin järjestämässä julkisessa kaupankäynnissä. Arvopaperimarkkinalain mukaan arvopaperinvälittäjän on ilmoitettava kaikista pörssi- tai markkina-arvopapereilla tekemistään kaupoista joko arvopaperipörssille tai muulle laissa mainitulle yhteisölle tai viranomaiselle. Ilmoitus on tehtävä myös pörssin ulkopuolella tehdyistä kaupoista. Ehdotetussa 55 §:n 2 momentissa tarkoitettuna leimaverosta vapaana arvopaperien myyntinä tai vaihtona pidettäisiin kauppoja, jotka olisi kirjattu arvopaperipörssin kaupankäyntijärjestelmään heti tai viimeistään ennen seuraavan pörssipäivän jatkuvan kaupankäynnin alkamista. Ehdotus merkitsisi, että niin sanottu jälkipörssikauppa olisi leimaverosta vapaata. Jälkipörssikaupalla Helsingin Arvopaperipörssi Oy:ssä tarkoitetaan pörssivälittäjän pörssin kaupankäyntijärjestelmään kirjaamaa kauppaa. Jälkipörssikaupan kirjaus tehdään jatkuvan kaupankäynnin jälkeen ennen seuraavan pörssipäivän jatkuvan kaupankäynnin alkamista. Tarve jälkipörssikauppaan johtuu ensi sijassa kasvaneesta kansainvälisestä arvopaperikaupasta sekä Suomen, Länsi-Euroopan ja Pohjois-Amerikan finanssikeskusten välisestä aikaerosta. Jälkipörssikaupasta ei ole nykyisin suoritettu leimaveroa.

Edellä esitetyn perusteella ehdotetaan leimaverolain 55 § muutettavaksi siten, että pykälän 1 momentissa olisi säädetty arvopaperien myynnistä tai vaihdosta suoritettavasta 1,6 prosentin leimaverosta. Pykälän 2 momentissa olisi säädetty leimaverosta vapaaksi arvopaperipörssissä tai arvopaperipörssin järjestämässä muussa julkisessa kaupassa tapahtuva pörssiarvopapereiden tai markkina-arvopapereiden myynti ja vaihto.

Lain 85 §:n 1 momentissa on säännökset velvollisuudesta laatia leimaverolaskelma ja 87 §:n 1 momentissa säännös velvollisuudesta näyttää laskelma lääninverovirastolle. Lainkohtiin ehdotetaan tehtäväksi 55 §:ään ehdotettua muutosta vastaavat muutokset. Arvopaperimarkkinalaista on ehdotettu poistettavaksi huutokauppamenettely arvopaperipörssin toimintamuotona, joten myös 85 §:n 1 momentista ehdotetaan poistettavaksi maininta huutokaupasta ja huutokaupantoimittajasta.

Valtiontakuukeskuksen takaamat luotot

Valtiontakuukeskus, jäljempänä Takuukeskus, harjoittaa rahoitustoimintaa myöntämällä takuita ja takauksia sekä suorittamalla ensi sijassa pienten ja keskisuurten yritysten riskirahoituksen saatavuutta parantavia tehtäviä. Takuukeskus kuuluu kauppa- ja teollisuusministeriön hallinnonalaan ja sen hoidossa on valtiontakuurahasto. Takuukeskuksen keskeiset tehtävät ovat viennin edistäminen sekä pienten ja keskisuurten yritysten toimintaedellytysten parantaminen. Näitä tehtäviä se hoitaa tarjoamalla yrityksille ja rahoittajille vientitakuita ja valtiontakauksia.

Vientitakuulla yritys tai rahoittaja voi suojautua vientikauppaan liittyvältä luottoriskiltä ja parantaa viennin rahoitusmahdollisuuksia. Vientitakuilla voi kattaa kaupallisia eli ostajasta johtuvia riskejä ja poliittisia eli ostajan maasta johtuvia riskejä.

Valtiontakauksia voivat käyttää pienet ja keskisuuret yritykset investointien ja käyttöpääoman rahoituksessa. Valtiontakuukeskusta koskevan lain (111/89) 4 §:n mukaan Takuukeskuksen on pyrittävä toiminnassaan siihen, että sen menot voidaan pitkällä aikavälillä kattaa toiminnan tuloilla. Toiminnan tappioita katetaan sen tuloilla, ja toiminnasta aiheutuvaa tappionvaaraa hallitaan ja minimoidaan riskien arvioinnilla ja seurannalla. Riskien minimoimiseksi Takuukeskus edellyttää vastuilleen vakuudet, joista saatavat realisointitulot ovat osa toiminnan tuottoja. Vakuudet voidaan ottaa Takuukeskuksen takaaman rahoitusinstrumentin, esimerkiksi rahoituslaitoksen kotimaiselle yritykselle antaman luoton, vakuudeksi. Tällöin vakuuksia hallinnoi ja niiden sitovuudesta vastaa vientitakuun tai valtiontakauksen edunsaaja, esimerkiksi pankki. Tämä on nykyisin vallitseva käytäntö valtaosassa tapauksista. Vakuudet voivat olla myös vientitakuun tai valtiontakauksen vastavakuutena, jolloin vastuu vakuuksista on Takuukeskuksella.

Leimaverolain 45 §:n mukaan velkakirjasta on kiinnitystä haettaessa suoritettava leimaveroa 1,5 prosenttia pääomamäärästä. Leimaverolain 47 §:n mukaan on velkakirjasta, kun se annetaan lainkohdassa mainitulle lainausliikkeen harjoittajalle, suoritettava leimaveroa 1,5 prosenttia pääomasta, enintään 9 kuukaudeksi tehdystä velkakirjasta kuitenkin 1,5 prosenttia vuodessa. Jotta samasta velkasuhteesta ei olisi suoritettava leimaveroa kahdesti, lain 48 §:ssä on leimaverosta vapautettu lainasopimus, jonka vakuutena on kiinnitetty ja säädettyyn määrään leimattu haltijavelkakirja. Varsinaista velkasuhdetta ilmaiseva niin sanottu käärevelkakirja on vapaa leimaverosta siltä pääoman osalta, joka vastaa kiinnitetyn panttivelkakirjan pääomaa.

Leimaverolain 48 § ei vapauta velvollisuudesta suorittaa leimaveroa käärevelkakirjasta, jos kiinnitetty panttivelkakirja annetaan luoton myöntäneen luottolaitoksen sijasta lainan takaajalle, esimerkiksi Takuukeskukselle, sen myöntämän takauksen vakuudeksi. Myös tilanteissa, joissa panttivelkakirja on ollut pankin hallussa ja Takuukeskus on osallistunut rahoitusjärjestelyyn takaajana, on saattanut esiintyä epäselvyyttä siitä, onko panttivelkakirja käärevelkakirjan vakuutena leimaverolain 48 §:n tarkoittamassa mielessä. Yritys, joka käyttää investointinsa tai vientinsä vakuutena kiinteistö- ja yrityskiinnitysten lisäksi Takuukeskuksen takuuta tai takausta, saattaa näin ollen joutua suorittamaan leimaveron kahteen kertaan.

Ei ole tarkoituksenmukaista, että Takuukeskuksen osallistuminen pienten ja keskisuurten yritysten rahoittamiseen lisäisi näiden yritysten rahoituksen verokustannuksia verrattuna siihen, että rahoitus järjestettäisiin ilman Takuukeskuksen myötävaikutusta. Pienten ja keskisuurten yritysten investointeja rajoittaa nykytilanteessa vakuuksien riittävyys. Takuukeskuksen takuiden ja takausten käytön edistäminen yhtenä vakuusmuotona parantaa osaltaan pienten ja keskisuurten yritysten investointihalukkuutta ja siten niiden työllistämismahdollisuuksia. Valtioneuvoston 19 päivänä lokakuuta 1995 tekemään periaatepäätökseen Suomen työllisyysohjelman edellyttämistä toimenpiteistä sisältyy kohta, jonka mukaan leimaverolakia ehdotetaan muutettavaksi siten, että Valtiontakuukeskuksen antama takuu tai takaus ei johtaisi kaksinkertaiseen leimaverotukseen.

Edellä esitetyistä syistä ehdotetaan leimaverolakiin otettavaksi uusi 50 f §, jonka mukaan 48 §:n mukaista vapautta leimaverosta sovellettaisiin lainasopimukseen, jonka vakuutena on Valtiontakuukeskuksen myöntämä takuu tai takaus, jos kiinnitetty ja 45 §:ssä säädettyyn määrään leimattu velkakirja on lainan tai siihen liittyvän vakuusjärjestelyn vakuutena. Tuollainen lainasopimus olisi 48 §:n nojalla verosta vapaa siltä pääoman osalta, joka suuruudeltaan vastaa kiinnitetyn velkakirjan pääomaa. Merkitystä ei olisi sillä, onko kiinnitetty velkakirja luoton myöntäjän vai Valtiontakuukeskuksen hallussa.

Erivapauspäätökset

Vuoden 1994 alusta voimaan tulleella leimaverolain muutoksella (1080/93) kumottiin toimituskirjoista sivuluvun mukaan perittävää leimaveroa koskevat säännökset, sillä tarkoituksena oli, että viranomaisten antamista toimituskirjoista peritään leimaveron sijasta valtion maksuperustelain (150/92) mukaan määräytyviä maksuja. Kiinteämääräinen leimavero jäi perittäväksi vain sellaisista päätöksistä, joihin sisältyy verotuksen kohteeksi soveltuva varallisuusarvoinen etuus. Leimaveroa on leimaverolain 10 §:n mukaan suoritettava enää apteekkiluvasta, arvonimistä, eräistä kaivostoimintaa ja sähkölaitostoimintaa koskevista luvista sekä päätöksestä, jolla myönnetään erivapaus asetuksella säädetyistä kelpoisuusehdoista valtion virkaan tai toimeen.

Valtion maksuperustelain alkuperäinen soveltamisala ei koskenut tasavallan presidenttiä eikä valtioneuvostoa, sillä lakiin ei sisältynyt toimivaltasäännöksiä. Pääosa tästä päätöksenteosta onkin yleistä talouden hallinnon hoitoa eikä siten maksujen periminen näistä päätöksistä olisi tarkoituksenmukaista. Yleisistunnossa tehdään kuitenkin myös sellaisia päätöksiä, joiden maksullisuutta voidaan pitää tarkoituksenmukaisena. Eräissä asioissa taas on päätösvalta porrastettu siten, että samoja asioita käsitellään sekä ministeriössä että valtioneuvoston yleisistunnossa. Valtion maksuperustelakia muutettiinkin 1 päivänä kesäkuuta 1994 annetulla lailla (348/94) siten, että sitä voidaan soveltaa myös tasavallan presidentin valtioneuvostossa ja valtioneuvoston yleisistunnossaan tekemiin päätöksiin. Lakiin lisätyn säännöksen mukaan tasavallan presidentin ja valtioneuvoston yleisistunnon antamien päätösten maksuista säädetään asetuksella. Asetuksella onkin säädetty muun muassa tasavallan presidentin valtioneuvostossa tekemien kansalaisuushakemusta koskevien päätösten maksuista ja valtioneuvoston yleisistunnossa tehtävien aseiden vientilupia koskevista maksuista.

Samanaikaisesti leimaverolain toimituskirjaleimaveroa koskevien säännösten muutosten kanssa muutettiin myös valtioneuvoston toimivaltasäännöksiä siten, että valtioneuvosto myöntää yleisistunnossaan erivapauden ainoastaan niihin virkoihin, joihin joko tasavallan presidentti tai valtioneuvosto yleisistunnossaan nimittää. Näin ollen myös ministeriöissä käsitellään erivapauspäätöksiä. Ministeriöiden valtion maksuperustelain nojalla antamien päätösten mukaan erivapauspäätöksistä, olivatpa ne myönteisiä tai kielteisiä, peritään 1 000 markan maksu. Myöskään säännös erivapauspäätöksistä suoritettavasta leimaverosta ei sanamuodoltaan vastaa enää voimassa olevaa lainsäädäntöä. Epäkohtana on myös pidettävä sitä, että ministeriön antaman päätöksen mukaan myös päätöksistä, joilla ei myönnetä erivapautta, on suoritettava 1 000 markan maksu. Leimavero sen sijaan on suoritettava ainoastaan sellaisesta valtioneuvoston antamasta päätöksestä, jolla erivapaus myönnetään. Asian käsittelyyn kuluu sama aika riippumatta siitä, onko päätös kielteinen vai myönteinen, joten maksun perimiselle on peruste. Leimavero, kun kysymyksessä on vero, taas tulee perittäväksi vain myönteisistä päätöksistä. Kun tällainen tilanne ei ole oikeudenmukainen, ehdotetaan leimaverolain 10 §:n erivapauspäätöksistä suoritettavaa leimaveroa koskeva nimike kumottavaksi. Kun valtion maksuperustelain mukaan tasavallan presidentin tai valtioneuvoston yleisistunnossaan tekemistä päätöksistä perittävistä maksuista säädetään asetuksella, tulisi näihin asetuksiin ottaa säännös myös erivapauspäätöksistä perittävästä maksusta.