HE 260/1993

1.1.Vientitakuutoiminnan enimmäisvastuuraja

Vientitakuulain 3 §:ssä säädetään vientitakuulain nojalla myönnettäviä takuita koskevaksi valtion kokonaistakuuvastuun enimmäismääräksi 30 000 miljoonaa markkaa. Tätä kokonaisvastuuta laskettaessa otetaan muiden kuin valmistuskustannusten kohoamisesta aiheutuvan tappionvaaran varalta annettujen takuiden osalta huomioon voimaan tulleiden vientitakuiden aiheuttama takuuvastuu luoton pääoman osalta kokonaisuudessaan ja sitovien takuutarjousten aiheuttaman takuuvastuun osalta puoleksi. Valmistuskustannusten kohoamisesta aiheutuvan tappionvaaran varalta myönnettyjen takuiden eli niin sanottujen K-takuiden osalta otetaan takuuvastuuta laskettaessa huomioon ennakoitavissa olevasta kotimaisesta kustannustason noususta aiheutuva, voimassa oleva takuita koskeva arvioitu kokonaisvastuu. K-takuita ei ole nykyisin voimassa. Vastuun laskemisessa käytetään Suomen Pankin ilmoittamaa takuun myöntämispäivän kurssia.

Vientitakuulain tarkoittama kirjanpidollinen vastuu on kehittynyt vuodesta 1990 seuraavasti:

Syy takuuvastuun nopeaan nousuun on ollut toisaalta viennin kasvu ja toisaalta Suomen markan devalvoituminen.

Lyhyen maksuajan vientitakuiden kattama vienti kasvoi vuonna 1992 edelliseen vuoteen verrattuna runsaalla viidenneksellä ja oli 3 300 miljoonaa markkaa. Pitkän ja keskipitkän maksuajan vientitakuiden kattama, toteutunut vienti oli puolestaan vuonna 1992 yhteensä 3 700 miljoonaa markkaa. Vienti Kaukoitään on noussut merkittävästi ollen viime vuonna lähes 900 miljoonaa markkaa. Käsittelyssä olevat takuuhakemukset osoittavat viejien kiinnostuksen Kaukoitään jatkuvan voimakkaana. Eniten on käsittelyssä Indonesiaan suuntautuvia vientikauppoja.

Suomalaisten yritysten kansainvälistyminen lisää edelleen kiinnostusta vientiin potentiaalisille kaukomarkkinoille, joissa rahoituksen järjestäminen ja saatavien turvaaminen yleensä edellyttävät vientitakuuta. Jotta Valtiontakuukeskus ei joutuisi rajoittamaan normaalia vientiin liittyvää riskinottoaan ja siten hidastamaan Suomen viennin myönteistä kehitystä, ehdotetaan lain 3 §:n 2 momenttia muutettavaksi siten, että takuukeskuksen vientitakuutoiminnan kokonaisriskinottoa säätelevä enimmäisvastuuraja korotettaisiin 30 000 miljoonasta markasta 45 000 miljoonaan markkaan.

1.2.Poliittista erityisriskinottoa koskeva enimmäisvastuuraja

Valtiontakuukeskus on vientitakuutoiminnassaaan sidottu Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön (OECD) vientiluottoja koskevaan niin sanottuun konsensussopimukseen sekä vientitakuulaitosten yhteistyöelimen Bernin Unionin puitteissa tehtyihin suosituksiin ja ohjeisiin. Näissä sopimuksissa ja ohjeissa on varsin yksityiskohtaisesti säännelty muun muassa eri vientituotteiden osalta enimmäislaina-ajat, noudatettavat korot ja takaisinmaksuohjelmien rakenne.

Vientitakuulain 2 a §:n 2 momenttia muutettiin vuonna 1992 siten, että takuukeskuksen johtokunta voi valtioneuvoston erityisistä syistä antaman valtuuden nojalla myöntää vientitakuita silloinkin, kun vientiin, sen rahoittamiseen tai viennin kohdemaahan sisältyvä riski on niin suuri, ettei vientitakuuta takuukeskuksen normaalin riskinharkinnan puitteissa voida myöntää tai kun vientitakuu myönnetään riskinharkinnan kannalta tavallisuudesta poikkeavilla ehdoilla.

Muutoksen tarkoituksena oli pyrkiä turvaamaan asianmukaiset toimintaedellytykset, Neuvostoliitosta itsenäistyneisiin maihin samoin kuin Itä- ja Keski-Euroopan entisiin sosialistimaihin suuntautuvalle Suomen viennille. Lisäksi ajateltiin, että vastaavia erityisrahoitustarpeita voi syntyä myös Aasian, Afrikan ja Latinaisen Amerikan maissa.

Tällaisia niin sanottuja kansallisen edun takuujärjestelmiä on hallinnoitavana useiden maiden takuulaitoksilla. Järjestelmien puitteissa voidaan myöntää takuita johonkin kohdemaahan silloinkin, kun takuulaitoksen tästä kohdemaasta tekemän riskinarvioinnin perusteella takuita ei enää voitaisi myöntää. Perusteena takuiden myöntämiselle ovat lähinnä takuun myöntäjämaan kauppa- ja kehitysyhteistyöpoliittiset tavoitteet sekä viennin edistäminen. Kyseiset erityisrahoitusjärjestelyt tapahtuvat vientitakuulaitosten normaalin riskinottotoiminnan ulkopuolella sekä sellaisilla ehdoilla, jotka poikkeavat näiden vientitakuulaitosten normaalin riskinottopolitiikan mukaisesta käytännöstä. Myönnettäessä takuita näiden erityisrahoitusjärjestelmien puitteissa takuulaitosten on noudatettava edellä mainittuja OECD:n ja Bernin Unionin vientitakuutoimintaa koskevia suosituksia ja ohjeita.

Valtioneuvosto määrittelee kauppa- ja teollisuusministeriön esityksestä ja takuukeskuksen johtokunnalta saadun ehdotuksen perusteella ne maat, joissa riski on huomattava, mutta joiden osalta kuitenkin on perusteltua käyttää lain 2 a §:n 2 momenttiin sisältyvää valtuutta. Ennen esityksen tekemistä kauppa- ja teollisuusministeriön tulee pyytää ehdotuksesta ulkoasiainministeriön ja valtiovarainministeriön lausunnot.

Valtioneuvoston tehtävänä on lähinnä ulko- ja kauppapoliittisiin näkökohtiin perustuen harkita, onko jonkin maan osalta tarvetta poiketa vientitakuutoiminnan normaalista riskinharkinnasta tai takuuehdoista. Samassa yhteydessä valtioneuvosto kauppa- ja teollisuusministeriön esityksestä määrittelee kyseisille maille enimmäisvastuurajan, johon vientitakuiden erityisvastuu maan osalta voisi nousta. Tämän jälkeen yksittäiset takuupäätökset tekee takuukeskus saamiensa valtuuksien puitteissa noudattaen tavanomaista päätöksentekomenettelyään.

Edellä mainitulla menettelyllä vältetään näiden erityisjärjestelyjen rinnastuminen normaaliin vientitakuutoimintaan. Valtion riskinoton kannalta erityisrahoitusjärjestelmiin liittyvä riskinotto on samanlaista kuin tavanomaisten vientitakuiden yhteydessä. Valtio viime kädessä vastaa niistä tappioista, joita aiheutuu, jos luototuksen kohdevaltio tai luototettava yritys ei suoriudu luoton takaisinmaksusta.

Takuukeskus voi saadun valtuuden nojalla myöntää vientitakuita esimerkiksi silloin, kun jonkin maan maapolitiikasta päätettäessä todetaan, että takuukeskuksen riskinottoa säätelevä enimmäisvastuuraja kyseisen maan osalta on täynnä ja poliittisesti lisäriskinottoa pidetään kuitenkin tärkeänä. Periaatteessa on mahdollista taata viennin erityisrahoitusjärjestelyjä ehdoilla, jotka eivät sovellu takuukeskuksen normaaliin riskinottopolitiikkaan. Normaalista riskinotosta poikkeavat ehdot voivat tulla kyseeseen esimerkiksi tilanteessa, jossa takuukeskuksen johtokunnan päättämän maapolitiikan mukaan vain lyhytaikainen alle vuoden pituinen riskinotto olisi mahdollista. Lain nojalla voidaan tästä huolimatta taata pitempiaikaista riskiä, silloin kun se katsotaan poliittisista tai kaupallisista syistä perustelluksi. Tämän lisäksi voivat poikkeavina ehtoina tulla kysymykseen esimerkiksi normaalia korkeampi tai alempi takuukate sekä korotettu tai alennettu takuumaksu. Vientikaupan maksuehtoja säätelevistä OECD:n ja Bernin Unionin suosituksista ja ohjeista ei kuitenkaan voida poiketa.

Myönnettäessä takuita 2 a §:n 2 momentin nojalla takuukeskuksen edellyttämien vakuuksien osalta noudatetaan kulloinkin takuukeskuksessa vallitsevaa vakuuspolitiikkaa, joten takuukeskuksen vastavakuusvaatimukset säilyvät rahoitusehdoista riippumatta normaaleina. Tämän mukaisesti esimerkiksi tilanteessa, jossa takuukeskuksen noudattaman maapolitiikan mukaan edellytetään suvereeneja vastavakuuksia, niistä voidaan luopua tilanteissa, joissa talousjärjestelmän muutoksen seurauksena niitä ei ole saatavilla.

Lain nykyisestä 2 a §:n 2 momentin mukaisesta 1 000 miljoonan markan myöntämisvaltuudesta on tässä vaiheessa sidottu 100 miljoonaa markkaa Baltian maihin myönnettäviä takuita ja 25 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria Vietnamin sosialistiseen tasavaltaan myönnettäviä takuita varten. Kiinnostus kauppaan Venäjän ja muiden entisestä Neuvostoliitosta itsenäistyneiden maiden kanssa on voimakkaassa kasvussa. Takuukeskus ei kuitenkaan alueen epävakaan tilanteen ja pankkirakenteen kehittymättömyyden vuoksi ole voinut olla toivotussa määrin mukana vientihankkeissa normaalin riskinoton puitteissa.

Takuukeskuksessa on valmisteltu erilaisia keinoja, muun muassa ehdotusta lain 2 a §:n käytöstä, joilla viejiä voitaisiin tukea. Nykyinen 1 000 miljoonan markan enimmäisvastuuraja on varsin alhainen verrattuna esimerkiksi jo nykyiseenkin Venäjän kaupan volyymiin. Jotta aluksi tietoisesti alhaiseksi asetettu raja ei muodostuisi Suomelle tärkeän idänkaupan elpymisen esteeksi, ehdotetaan lain myöntämisvaltuuden enimmäisraja korotettavaksi 2 000 miljoonaan markkaan.

Tämän lain nojalla myönnettyjen takuiden yhteenlaskettu takuuvastuu saa nousta enintään 45 000 miljoonaan markkaan, kuitenkin siten, että 2 a §:n 2 momentissa tarkoitettujen takuiden takuuvastuu saa nousta enintään 2 000 miljoonaan markkaan ja 2 b §:ssä tarkoitettujen takuiden takuuvastuu enintään 1 000 miljoonaan markkaan.