HE 235/1992

1.1.Suomen oikeus

Kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annetussa laissa (466/88) säännellään yleisesti sitä, minkä valtion lain mukaan arvostellaan sopijapuolten keskinäistä suhdetta, kun sopimuksella on liittymiä eri valtioihin. Laki on valmisteltu Euroopan talousyhteisön jäsenmaiden Roomassa 19 päivänä kesäkuuta 1980 tekemän sopimussuhteisiin sovellettavaa lakia koskevan yleissopimuksen ( Convention on the law applicable to contractual obligations, 80/934/EEC ) pohjalta. Suomen säännökset poikkeavat kuitenkin eräissä yksityiskohdissa yleissopimuksen määräyksistä.

Kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annetun lain 4 §:n mukaan sopijapuolet voivat sopia keskinäiseen suhteeseensa sovellettavasta laista eli ottaa sopimukseensa lakiviittauksen. Sen on oltava nimenomainen tai sen on muuten käytävä riittävän selvästi ilmi sopimuksesta tai sopimukseen liittyvistä olosuhteista.

Jos lakiviittausta ei ole tehty, sopimukseen sovelletaan lain 5 §:n mukaan sen valtion lakia, johon sopimus kaikki olosuhteet huomioon ottaen läheisimmin liittyy. Jos jonkun sopijapuolen suoritus on sopimukselle luonteenomainen, oletetaan lähtökohtaisesti sopimuksen liittyvän läheisimmin siihen valtioon, jossa tällä sopijapuolella on liikepaikka.

Laissa ei ole vakuutussopimuksista erityissäännöksiä. Kun vakuutusyhtiön suoritusta eli riskistä vastaamista on vakiintuneesti pidetty vakuutussopimuksessa luonteenomaisena suorituksena, kuten lakia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/1987 vp s. 17) todettiin, sovelletaan vakuutussopimukseen lakiviittauksen puuttuessa sen valtion lakia, missä vakuutusyhtiöllä on liikepaikka. Jos sopimuksen osapuolena olevalla vakuutusyhtiöllä on liikepaikka kahdessa tai useammassa valtiossa, on lain 13 §:n 2 momentin mukaan se liikepaikka ratkaiseva, jolla on läheisin liittymä sopimukseen ja sen mukaiseen suoritukseen.

Jos kuitenkin vakuutussopimuksen toisena osapuolena on kuluttaja, sopimussuhdetta arvostellaan yleissäännösten sijasta lain 10 §:n perusteella. Jos kuluttajan kanssa tehty vakuutussopimus on syntynyt sen tuloksena, että vakuutuksenantaja tai sen edustaja on markkinoinut vakuutusta kuluttajan kotipaikka valtiossa, sovelletaan vakuutussopimukseen tämän valtion lakia. Sovellettavaa lakia ei tällöin voida syrjäyttää lakiviittauksin.

Ulkomaisten vakuutusyhtiöiden toiminnasta Suomessa annettuun lakiin (635/89) sisältyy säännös vakuutussopimuksiin sovellettavasta laista. Lain 4 §:n 1 momentin mukaan ulkomaisen vakuutusyhtiön Suomessa harjoittamaa toimintaa koskevissa oikeussuhteissa noudatetaan Suomen lakia. Suomen lailla tarkoitetaan mainitussa lainkohdassa Suomen oikeutta tai sitä vieraan valtion oikeutta, joka Suomen kansainvälisyksityisoikeudellisten liittymäsääntöjen mukaan tulee sovellettavaksi.

Vakuutussopimuksen osapuolten suhteesta säädetään Suomessa vakuutussopimuslaissa (132/33) . Laki on pääosin tahdonvaltainen siten, että sopijapuolet voivat poiketa sen säännöksistä. Laissa on kuitenkin myös pakottavia säännöksiä, joista ei voida poiketa sopimuksella. Pakottavilla säännöksillä on haluttu estää vakuutuksenottajan kannalta liian ankarien sopimusehtojen käyttöä. Oikeusministeriössä on vireillä vakuutussopimuslain kokonaisuudistus.

1.2.Euroopan yhteisöjen direktiivit

Yleiset säännökset

1 §. Soveltamisala. Lakia ehdotetaan sovellettavaksi sellaisiin vakuutussopimuksiin, jotka koskevat vakuutuksenantajan ETA-valtiossa sijaitsevasta toimipaikasta myönnettyjä vakuutuksia. Toinen vakuutuslajista riippumaton edellytys lain soveltamiselle on se, että vakuutuksenantajan päähallinto sijaitsee ETA-valtiossa. Laki soveltuu vahinkovakuutussopimukseen, jos myös vakuutuksen kattama riski sijaitsee ETA-valtiossa. Henkivakuutuksen osalta lain soveltumisen kannalta merkityksellinen vakuutuksenottajaa koskeva liittymä on vakuutuksenottajan vakinainen asuinpaikka tai, jos vakuutuksenottaja on oikeushenkilö, sen toimipaikka. Jos oikeushenkilöllä on useita toimipaikkoja, laissa tarkoitetaan sitä toimipaikkaa, johon sopimus läheisimmin liittyy.

Ehdotetun lain säännösten mukaan määräytyvät vakuutussopimusten osapuolten väliseen suhteeseen sovellettava laki sekä muun kuin sopijapuolena olevan vakuutetun tai muun vakuutuskorvaukseen oikeutetun henkilön oikeus vakuutuksenantajaa kohtaan.

Laki ei koske kansaneläkelaitoksen hoitamia vakuutuksia, koska ne eivät perustu vakuutuksenantajan ja vakuutuksenottajan väliseen vakuutussopimukseen.

Pykälän 2 momentin mukaan laki ei koske jälleenvakuutusta, lakisääteistä potilas- ja tapaturmavakuutusta eikä lakisääteistä eläkevakuutusta. Jälleenvakuutuksella tarkoitetaan vakuutusta, jonka vakuutuksenantaja ottaa toiselta vakuutuksenantajalta kattaakseen itse myöntämästään vakuutuksesta (ensivakuutuksesta) johtuvaa vastuutaan. Ensimmäisen henkivakuutusdirektiivin 1 artiklan ja ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin 1 artiklan mukaan direktiivit koskevat vain ensivakuutusta. Direktiivien lainvalintasäännökset on näin ollen laadittu pitäen silmällä vakuutuksenantajan ja vakuutuksenottajan välistä sopimussuhdetta, eivätkä ne sellaisinaan sovellu vakuutuksenantajien väliseen jälleenvakuutussuhteeseen. Myöskään Suomen vakuutussopimuslaki ei koske jälleenvakuutusta. Vakuutuksenantajien ei voida katsoa tarvitsevan keskinäisiä sopimuksiaan varten ehdotetun kaltaista sääntelyä, vaan niiden tulisi voida sopia vapaasti sovellettavasta laista.

Ensimmäistä vahinkovakuutusdirektiiviä ei sovelleta lakisääteiseen sosiaaliturvaan kuuluvaan vakuutukseen. Koska lakisääteinen tapaturma- ja potilasvakuutus luetaan Suomessa lakisääteiseen sosiaaliturvaan kuuluviksi vakuutuksiksi, ne ehdotetaan jätettäviksi lain soveltamisalan ulkopuolelle. ETA-sopimuksen mukaan ensimmäistä henkivakuutusdirektiiviä ei sovelleta myöskään Suomen lakisääteiseen työeläkevakuutukseen, vaikka sen kaltainen vakuutus muutoin kuuluu henkivakuutusdirektiivien soveltamisalaan. Tämän vuoksi myös lakisääteinen eläkevakuutus ehdotetaan jätettäväksi lain soveltamisalan ulkopuolelle.

Ehdotettu laki tulee sovellettavaksi ydinvastuu- ja lääkevahinkovakuutuksiin, vaikka ne on rajattu toisen vahinkovakuutusdirektiivin ja myös vakuutuspalvelujen vapaata tarjontaa koskevan lakiesityksen soveltamisalan ulkopuolelle. Mainittu vahinkovakuutusdirektiivien soveltamisalan rajaus poistetaan kolmannen vahinkovakuutusdirektiivin 37 artiklalla, joka ehdotetaan otettavaksi nyt puheena olevassa esityksessä huomioon. Ehdotetun lain soveltamisalan ulottamista ydinvastuu- ja lääkevahinkovakuutuksiin puoltaa sekin, että kyseiset vakuutukset eivät lainvalinnan näkökulmasta eroa muista vakuutuksista.

Laki soveltuu niin yritysten välisiin kuin yritysten ja yksityishenkilöiden välisiin vakuutussopimuksiin.

2 §. Määritelmät. Pykälän 1 ja 2 momentissa määritellään, mitä tässä laissa tarkoitetaan henki- ja vahinkovakuutuksilla. Määritelmät vastaavat direktiiveissä olevaa vakuutusten jakoa henki- ja vahinkovakuutuksiin. Vahinkovakuutusdirektiivien säännökset koskevat kaikkea muuta vakuutusta paitsi henkivakuutusta. Vahinkovakuutusdirektiivien säännöksiä sovelletaan siten myös tapaturma- tai sairausvakuutukseen, jos ne on myönnetty erillisenä vakuutuksena. Ensimmäisen henkivakuutusdirektiivin 1 artiklan 1 kohdan 1 alakohdan mukaan direktiivin säännökset soveltuvat kuitenkin tapaturmavakuutukseen ja sairausvakuutukseen, jos ne on myönnetty henkivakuutuksen lisävakuutuksena.

Ehdotetussa 3 momentissa määritellään lakiviittauksen käsite. Lakiviittauksella tarkoitetaan kansainvälisyksityisoikeudellisessa terminologiassa vakiintuneesti sopimusehtoa sopimukseen sovellettavasta laista.

Vahinkovakuutus

3 §. Riskin sijaintipaikka. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi riskin sijaintipaikasta toisen vahinkovakuutusdirektiivin 2 artiklan d alakohdan edellyttämällä tavalla. Esityksen teksti on eräiltä osin ollut kirjoitettava direktiivin vastaavasta kohdasta poikkeavalla tavalla, jotta sen asiasisältö pysyisi Suomen terminologian mukaisesti tulkittuna samana kuin direktiivissä. Näin mainitaan esimerkiksi pykälän 1 kohdassa vakuutuksen kohteena myös kiinteistö, vaikka direktiivin 2 artiklan d alakohdan ensimmäisessä luetelmakohdassa puhutaan vain rakennuksista ja niiden irtaimistosta.

Pykälän 4 kohdassa säädetään riskin sijainnista sellaisissa tapauksissa, joihin mikään pykälän edeltävistä kohdista ei sovellu. Riskin katsotaan tällöin sijaitsevan siinä valtiossa, missä vakuutuksenottajana olevalla luonnollisella henkilöllä on vakinainen asuinpaikka. Kun vakuutuksenottajana on oikeushenkilö, riskin katsotaan 3 §:n 4 kohdan perusteella sijaitsevan siinä valtiossa, missä vakuutuksenottajalla on toimipaikka, johon sopimus liittyy. Ehdotetussa 5 §:n 4 momentissa mainitulla oikeushenkilön päähallinnon sijaintipaikalla ei siis ole merkitystä riskin sijaintipaikkaa määritettäessä.

4 §. Suurta riskiä koskeva vakuutus. Pykälässä määritellään, mitä suurta riskiä koskevalla vakuutuksella tarkoitetaan. Tällä on vaikutusta vakuutussopimuksen osapuolten lakiviittausmahdollisuuden laajuuteen, sillä 5 §:n 1 momentin nojalla sopijapuolilla on lähtökohtaisesti rajoittamaton mahdollisuus sopia suurta riskiä koskevaan vakuutussopimukseen sovellettavasta laista.

Riskit, joita on pidettävä suurina, on määritelty ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin 5 artiklan d alakohdassa, joka lisättiin ensimmäiseen vahinkovakuutusdirektiiviin toisen vahinkovakuutusdirektiivin 5 artiklassa. Mainitussa artiklassa suurten riskien määrittely perustuu ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin liitteenä olevaan vahinkovakuutusluokitukseen. Tähän lakiin ei ehdoteta otettavaksi erillistä liitettä, vaan suuria riskejä koskevat vakuutukset määritellään suoraan nyt puheena olevassa pykälässä.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan suurta riskiä koskevana vakuutuksena on pidettävä vakuutusta, joka kattaa maa-ajoneuvoja, rautateiden liikkuvaa kalustoa, ilma-aluksia, aluksia sekä niissä kuljetettavaa tavaraa koskevia riskejä. Suurta riskiä koskeva vakuutus on 1 kohdan mukaisesti myös maa-ajoneuvon, ilma-aluksen tai aluksen rahdinkuljettajan vastuuta sekä muuta maa-ajoneuvon, ilma-aluksen tai aluksen käytöstä aiheutuvaa vastuuta koskeva vakuutus. Lainkohta vastaa ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin 5 artiklan d alakohdan i alakohtaa.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan luotto- tai takausvakuutusta pidetään suurta riskiä koskevana vakuutuksena, kun se liittyy vakuutuksenottajan elinkeinon tai ammatin harjoittamiseen. Luotto- tai takausvakuutuksella tarkoitetaan vakuutusta, jonka kohteena on yksi tai useampi seuraavista riskeistä: maksukyvyttömyys, vienti-, osamaksu-, kiinnitys- ja maatalousluotot, välillinen tai välitön takaus. Lainkohdan soveltumisen edellytyksenä on, että vakuutuksenottaja harjoittaa ammattimaisesti teollista tai kaupallista toimintaa taikka vapaata ammattia ja luotto- tai takausvakuutuksen kattama riski liittyy tällaisen toiminnan harjoittamiseen. Säännös perustuu ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin 5 artiklan d alakohdan ii alakohtaan.

Ehdotetussa 1 momentin 3 kohdassa säädetään suuria riskejä koskevista vakuutuksista siinä tapauksessa, että vakuutuksenottaja täyttää kohdan soveltamisen edellytyksenä olevat erityisvaatimukset. Lainkohta perustuu ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin 5 artiklan d alakohdan iii alakohdan ensimmäiseen alakohtaan. Nyt puheena olevan kohdan soveltamisen kannalta merkityksellisiä seikkoja ovat vakuutuksenottajan taseen loppusumma, liikevaihto ja hänen palveluksessaan olevien työntekijöiden lukumäärä. Työntekijöiden lukumäärällä tarkoitetaan keskimääräistä lukumäärää tilikauden aikana.

Vakuutuksenottajan täyttäessä 1 momentin 3 kohdan soveltamisedellytykset vahinkovakuutussopimusten katsotaan pääsääntöisesti koskevan suuria riskejä. Kohdan soveltamisalan ulkopuolelle jäävät ainoastaan oikeusturvavakuutukset ja matkailijalle annettavaa apua koskevat vakuutukset eli niin sanotut matkailija-apuvakuutukset. Matkailijalla tarkoitetaan tässä yhteydessä luonnollista henkilöä, joka on matkoilla, poissa kotoaan tai poissa pysyvältä asuinpaikaltaan.

Vakuutuksenottajan kuuluessa konserniin, jonka on laadittava konsernitilinpäätös, käytetään 2 momentin mukaan 1 momentin 3 kohtaa sovellettaessa konsernitilinpäätöksen mukaisia lukuja. Säännös perustuu ensimmäisen vahinkovakuutusdirektiivin 5 artiklan d alakohdan iii alakohdan toiseen alakohtaan.

5 §. Lakiviittaus vahinkovakuutussopimuksessa. Pykälässä säädetään sopijapuolten mahdollisuudesta sopia siitä, minkä valtion lakia heidän väliseensä sopimukseen sovelletaan.

Ehdotetun 1 momentin mukaan sopimukseen sovellettavasta laista voidaan sopia rajoituksitta silloin, kun vakuutus 4 §:n mukaan koskee suurta riskiä. Lainkohta vastaa toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan f alakohtaa sellaisena kuin se on muutettuna kolmannen vahinkovakuutusdirektiivin 27 artiklalla. Sopijapuolten lähtökohtaisesti rajoittamatonta lakiviittausmahdollisuutta saattavat yksittäistapauksessa kaventaa ehdotuksen muiden säännösten nojalla ehdottomasti sovellettavat normit. Esimerkiksi pakolliseen vakuutukseen on sopimuksen osapuolten tahdosta riippumatta sovellettava ehdotuksen 8 §:n mukaan määräytyvän valtion lakia. Lakiehdotuksen 11 ja 12 §:n nojalla sovellettavia luonteeltaan pakottavia normeja ei myöskään voida sopimuksin syrjäyttää edes suurta riskiä koskevassa vakuutussopimuksessa.

Pykälän 1 momentin toisessa lauseessa säädetään sopijapuolten mahdollisuudesta sopia kaikissa tilanteissa lakiviittauksesta vakuutuksenottajan vakinaisen asuinpaikan lakiin. Säännös perustuu toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan a ― c alakohtiin.

Ehdotetussa 2 momentissa on yleissäännös lakiviittauksesta silloin, kun vakuutuksen kattama riski sijaitsee muualla kuin siinä valtiossa, missä vakuutuksenottajalla on vakinainen asuinpaikka. Säännös soveltuu myös tilanteeseen, jossa riskin voidaan 3 §:n mukaisesti katsoa sijaitsevan kahden tai useamman valtion alueella. Koska sopimuksella tällöin on liittymäkohtia useampaan valtioon, osapuolet voivat sopia minkä tahansa tällaisen valtion lain soveltamisesta. Jos kuitenkin yksikin vakuutuksen kattama riski sijaitsee siinä valtiossa, missä vakuutuksenottajalla on vakinainen asuinpaikka, kyseisen valtion lakia on sovellettava. Lainkohta perustuu toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 alakohdan b alakohtaan.

Pykälän 3 momenttiin sisältyy poikkeus 2 momentin yleissäännöksestä. Momentin mukaan sopijapuolten lakiviittausmahdollisuus on 2 momentissa säänneltyä laajempi silloin, kun vakuutuksenottaja harjoittaa kaupallista tai teollista toimintaa taikka vapaata ammattia ja sopimus kattaa näitä toimintoja koskevia riskejä. Osapuolet voivat tässä tapauksessa sopia muun kuin sen valtion lain soveltamisesta, missä vakuutuksenottajalla on asuinpaikka, vaikka vakuutuksen kattamia riskejä sijaitsisi myös mainitussa valtiossa. Edellä olevan mukaisesti tätä mahdollisuutta ei 2 momentin yleissäännöksen nojalla ole. Momentti vastaa toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan c alakohtaa.

Esimerkkinä 1 ― 3 momenttiin sisältyvien lainvalintasääntöjen soveltamisesta voidaan mainita suomalaisen yrityksen saksalaisen vakuutusyhtiön kanssa tekemä vahinkovakuutussopimus, joka koskee yrityksen Suomessa, Ranskassa ja Belgiassa sijaitsevia kiinteistöjä. Sopimuksen osapuolten mahdollisuus tehdä lakiviittaus riippuu tällöin siitä, liittyvätkö vakuutuksella katettavat riskit vakuutuksen ottavan yrityksen elinkeinotoimintaan. Mikäli riskeillä ei ole yhteyttä vakuutuksenottajan harjoittamaan toimintaan, sopijapuolet eivät voi sopia lakiviittauksesta muuhun kuin Suomen lakiin, koska yksi vakuutettavista riskeistä sijaitsee vakuutuksenottajan asuinpaikkavaltiossa. Jos sen sijaan kiinteistöt liittyvät esimerkiksi rakennusalalla toimivan suomalaisyrityksen elinkeinotoimintaan, vakuutussopimuksen osapuolet voivat 3 momentin mukaisesti tehdä lakiviittauksen joko Suomen, Ranskan tai Belgian lakiin. Lakiviittausta ei kuitenkaan lähtökohtaisesti voi tehdä sen valtion lakiin, jossa vakuutuksenantajalla on toimipaikka, jos sopimuksella ei ole 1 tai 2 momentissa edellytettyä liittymää kyseiseen valtioon.

Pykälän 4 momenttiin sisältyy täsmennys sitä tilannetta varten, jossa vahinkovakuutuksen ottaja on oikeushenkilö. Vakinaisen asuinpaikan sijasta pidetään tällöin vakuutuksenottajan päähallinnon sijaintipaikkaa pykälän 1 ja 2 momentissa tarkoitettuna liittymänä. Säännös perustuu toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan a, b ja c alakohdan säännöksiin.

Luonnollisen henkilön vakinaisen asuinpaikan katsotaan olevan siinä valtiossa, jossa hän tosiasiallisesti vakinaisesti asuu siitä riippumatta, että hän mahdollisesti on virallisesti kirjoilla toisessa valtiossa.

6 §. Lakiviittausmahdollisuuden täsmennys. Pykälän 1 momentissa on toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan a alakohdan toista virkettä sekä sanotun kohdan d alakohtaa vastaava säännös, joka laajentaa mahdollisuutta sopia sovellettavasta laista. Momentissa säädetään lakiviittausmahdollisuudesta silloin, kun ainakin yhdessä 5 §:n 1 ― 3 momentin mukaan määräytyvässä laissa sallitaan vapaa lakiviittaus eli viittaus minkä tahansa kolmannen valtion lakiin. Sopijapuolet voivat 1 momentin mukaan hyödyntää tällaista säännöstä ja sopia siitä, että vahinkovakuutussopimukseen sovelletaan jonkin sellaisen valtion lakia, jolla ei ole 5 §:n 1 ― 3 momentissa tarkoitettua liittymää sopimukseen.

Käytännössä 1 momentin soveltaminen edellä 5 §:n yhteydessä käsiteltyyn esimerkkitapaukseen merkitsisi sitä, että suomalainen yritys ja saksalainen vakuutusyhtiö voisivat sopia muunkin kuin Suomen, Ranskan tai Belgian lain soveltamisesta, jos ainakin jossakin näistä laeista sallittaisiin vapaa lakiviittaus.

Ehdotettu 2 momentti sisältää poikkeuksen siitä pääsäännöstä, että sopijapuolet voivat ensisijaisesti sopia vain joko vakuutuksenottajan asuinvaltion tai riskin sijaintivaltion lain soveltamisesta. Jos nimittäin sopimus kattaa vain sellaisia vahinkotapahtumia, jotka sattuvat muussa valtiossa kuin lakiehdotuksen 3 §:n mukaan määriteltävässä riskin sijaintivaltiossa, sopijapuolet voivat sopia lakiviittauksesta myös tällaisen valtion lakiin. Säännös antaa sopimuksen osapuolille yhden lisävaihtoehdon sovellettavaa lakia valittaessa eikä siis sulje 5 §:n 1 ― 3 momentissa tarkoitettujen valtioiden lainsäädäntöä lakiviittausmahdollisuuden ulkopuolelle. On huomattava, ettei 1 momentin väljennys ulotu 2 momentissa säänneltyyn tilanteeseen.

Toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan h alakohdan ensimmäisen virkkeen mukaan lakiviittauksen on käytävä ilmi kohtuullisella varmuudella sopimusehdoista tai tapaukseen liittyvistä olosuhteista. Direktiivin sanamuoto vastaa asiallisesti kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annetun lain 4 §:n 1 momenttia, jonka mukaan lakiviittauksen on oltava nimenomainen tai sen on muuten käytävä riittävän selvästi ilmi sopimuksesta tai sopimukseen liittyvistä olosuhteista. Mainittu yleislain säännös tulee ehdotetun 13 §:n mukaan sovellettavaksi myös tässä esityksessä tarkoitettuihin vakuutussopimuksiin. Tämän vuoksi ei ole ollut tarpeen ottaa nyt ehdotettuun lakiin tätä koskevaa nimenomaista säännöstä.

7 §. Sovellettava laki lakiviittauksen puuttuessa. Pykälään sisältyvät säännökset siitä, mitä lakia vakuutussopimukseen sovelletaan, jos lakiviittauksesta ei ole sovittu.

Pykälän 1 momentin mukaan sovelletaan sen valtion lakia, missä vakuutuksenottajalla on vakinainen asuinpaikka tai, kun kysymyksessä on oikeushenkilö, 5 §:n 4 momentissa tarkoitettu päähallinnon sijaintipaikka, jos myös riski sijaitsee tässä valtiossa. Säännös on yhdenmukainen toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan a alakohdan ensimmäisen virkkeen kanssa.

Muussa tapauksessa sovelletaan sen valtion lakia, johon sopimus läheisimmin liittyy. Tämä vastaa toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan h alakohdan neljättä virkettä ja kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annetun lain 5 §:n säännöstä. Mikään yksittäinen liittymä ei tällöin sinänsä ratkaise sovellettavaa lakia, vaan vakuutussopimusta ja siihen liittyviä olosuhteita tarkastellaan kokonaisuutena. Varteenotettavia liittymiä ovat vakuutuksenantajan, vakuutuksenottajan tai vakuutetun liike- tai kotipaikat, riskin sijaintipaikka sekä paikka, jossa vakuutussopimus on tehty tai pääasiallisesti neuvoteltu. Merkitystä voidaan antaa myös sille, että sopimuksessa käytetään vakioehtoja, jotka perustuvat määrätyn oikeusjärjestyksen säännöksille, sekä vakuutussopimuksen mahdolliselle yhteydelle muihin vakuutussopimuksiin, jotka ovat tietyn oikeusjärjestyksen alaisia. Myös oikeuspaikkaa tai välimiesmenettelyn paikkaa koskeva ehto voidaan ottaa liittymänä huomioon.

Pykälän 2 momentissa täsmennetään lähimmän liittymän periaatetta toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan h alakohdan edellyttämällä tavalla. Sen mukaan vakuutussopimuksen oletetaan liittyvän läheisimmin siihen valtioon, jossa riski sijaitsee. Olettamus voidaan kuitenkin syrjäyttää näyttämällä, että yksittäistapauksessa sopimus liittyy läheisemmin johonkin toiseen valtioon.

8 §. Pakollinen vakuutus. Toisen vahinkovakuutusdirektiivin 8 artiklan 4 kohdan c alakohta sisältää valtuutuksen, jonka mukaan jäsenvaltiot voivat säätää, että pakollisiin vakuutuksiin on aina sovellettava sen valtion lakia, missä vakuutus on säädetty pakolliseksi. Valtuutuksen nojalla ehdotetaan lakiin otettavaksi mainitun sisältöinen säännös. Säännöksen tarkoituksena on varmistaa Suomen lain soveltaminen kaikkiin sellaisiin vakuutuksiin, jotka ovat Suomessa pakollisia.

Pakollisella vakuutuksella tarkoitetaan vakuutusta, jonka ottaminen perustuu laissa säädettyyn velvollisuuteen. Nyt puheena olevassa pykälässä tarkoitettuja pakollisia vakuutuksia ovat muun muassa ydinvastuulain (484/72) 23 §:ssä ja aluksista aiheutuvista öljyvahingoista johtuvasta vastuusta annetun lain (401/80) 12 §:ssä tarkoitetut vakuutukset sekä liikennevakuutus.

Käytännössä on mahdollista, että vakuutussopimus koskee sellaista vakuutusta, joka on pakollinen useissa, mutta ei kaikissa sopimukseen liittyvissä valtioissa. Tällöin sovelletaan direktiivien lainvalintasääntöjen perusajatuksen mukaisesti sen vakuutusta edellyttävän valtion lakia, johon sopimus läheisimmin liittyy. Vakuutussopimusten osalta lakiehdotuksen 7 §:n 2 momentissa mainittu olettamus riskin sijaintivaltion lain ensisijaisuudesta koskee myös tällaisessa erikoistapauksessa tapahtuvaa lainvalintaa.

Henkivakuutus

9 §. Henkivakuutussopimusta koskeva yleinen lainvalintasäännös. Pykälässä ehdotetaan säädettäväksi siitä, mitä lakia sovelletaan henkivakuutussopimukseen, jos lakiviittauksesta ei ole sovittu. Säännös vastaa toisen henkivakuutusdirektiivin 4 artiklan 1 kohdan ensimmäistä virkettä.

Pykälään kirjoitetun perussäännön mukaan vakuutussopimusta arvostellaan sen valtion lain mukaan, missä vakuutuksenottajalla on vakinainen asuinpaikka.

Kun oikeushenkilö on vakuutuksenottajana, kuten esimerkiksi työnantajan ottaessa ryhmävakuutuksen työntekijöilleen, liittymänä pidetään vakuutuksenottajan sitä toimipaikkaa, johon sopimus liittyy.

10 §. Lakiviittaus henkivakuutussopimuksessa. Ehdotetun 1 momentin mukaan sopijapuolet voivat sopia siitä, minkä valtion lakia sovelletaan heidän solmimaansa vakuutussopimukseen edellyttäen, että tämä on 9 §:ssä mainitun valtion lain mukaan sallittua. Momentti vastaa toisen henkivakuutusdirektiivin 4 artiklan 1 kohdan toista virkettä.

Pykälän 2 momentissa ehdotetaan direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti, että vakuutuksenottajan asuessa toisessa valtiossa kuin siinä, jonka kansalainen hän on, voidaan lakiviittaus tehdä kansalaisuusvaltion lakiin.

Erityiset säännökset

Välittömästi sovellettavat normit. Toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan ja toisen henkivakuutusdirektiivin 4 artiklan 4 kohdan ensimmäisen alakohdan säännökset sallivat tuomioistuinmaan sellaisten oikeusohjeiden soveltamisen, jotka on tarkoitettu pakottaviksi vakuutussopimukseen muuten sovellettavasta laista riippumatta. Tämä niin sanottu välittömästi sovellettavien normien periaate on kirjattu kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annetun lain 12 §:ään ja on niin ollen Suomessa voimassa muissakin sopimussuhteissa.

Välittömästi sovellettavien normien periaatteen perusajatuksena on, että määrätynlaiset tuomioistuimen omaan oikeusjärjestykseen sisältyvät normit ovat luonteeltaan sellaisia, että niitä on voitava soveltaa välittömästi ― ilman minkäänlaista lainvalintaa ― kaikissa tässä valtiossa esille tulevissa tapauksissa. Tällaisia normeja ovat sopimussuhteissa esimerkiksi valuuttasäännökset, tuonti- ja vientirajoitukset, kilpailurajoituslainsäädäntö sekä työoloja ja julkista järjestystä koskevat säännökset. Säännöksen pakottavuus kansainvälisissä tilanteissa ei useinkaan käy siitä nimenomaisesti ilmi, vaan säännöksen pakottavuuden aste on pääteltävä säännöksen tarkoituksesta. Esimerkiksi oikeustoimilain 36 §:n (956/82) yleistä kohtuullistamissäännöstä on yleensä pidetty tässä tarkoitetussa mielessä pakottavana. Viime kädessä asia jää tuomioistuimen ratkaistavaksi.

Lakiin ehdotetaan otettavaksi sekä yleinen Suomen lain pakottavien säännösten soveltamista koskeva säännös (11 §) että nimenomaisesti kuluttajavakuutuksia koskeva säännös (12 §).

11 §. Suomen lain pakottavien säännösten soveltaminen. Ehdotettu pykälä antaa mahdollisuuden yllä selostetulla tavalla pakottavien Suomen lain säännösten soveltamiseen tilanteessa, jossa sopimusta on muuten arvosteltava vieraan valtion lain perusteella. Kansainvälisluonteisissakin sopimussuhteissa pakottavina voidaan pitää muun muassa säännöksiä, joilla suojataan vakuutuksenottajaa kohtuuttomilta seuraamuksilta, kun tiedonantovelvollisuus tai vakuutuksenottajan muu sivuvelvoite, kuten suojeluohjeen noudattaminen tai pelastamisvelvollisuus on laiminlyöty.

Ehdotettu säännös ei velvoita soveltamaan Suomen oikeuden pakottavaa säännöstä, vaan antaa siihen ainoastaan mahdollisuuden. Säännöksen antamaa mahdollisuutta voidaan jättää käyttämättä muun muassa silloin, kun vakuutussopimuksella on vain heikko yhteys Suomeen.

12 §. Suomen kuluttajansuojasäännösten soveltaminen. Ehdotetun pykälän tarkoituksena on turvata suomalaiselle kuluttajalle Suomen lain kuluttajansuojasäännösten mukainen oikeusasema myös kansainvälisluonteisissa vakuutussopimuksissa.

Kansainvälisluonteisiin sopimussuhteisiin sovellettavasta laista annetun lain 10 §:n mukaan Suomessa vakinaisesti asuvan kuluttajan asema sopimussuhteessa määräytyy Suomen lain mukaan, jos sopimus on syntynyt sen tuloksena, että kuluttajan sopijapuolena oleva elinkeinonharjoittaja tai tämän edustaja on markkinoinut tuotettaan Suomessa. Sovellettavaa lakia ei tällöin voida syrjäyttää lakiviittauksin. Kun siis ainoastaan tahdonvaltaiset Suomen lain kuluttajansuojasäännökset voidaan kansainvälisluonteisissa sopimuksissa syrjäyttää, kaikki pakottavat kuluttajansuojasäännökset on katsottava ehdotetussa 11 §:ssä tarkoitetussa mielessä pakottaviksi.

Toisin kuin 11 §:ssä Suomen lain pakottavien kuluttajansuojasäännösten soveltaminen ei ehdotetun säännöksen mukaan ole harkinnanvaraista, vaan sanotunlaisia säännöksiä on pykälässä määritellyissä tilanteissa sovellettava. Arvioitaessa, onko sopimus syntynyt säännöksessä tarkoitetuissa olosuhteissa, markkinointitoimet on käsitettävä laajasti. Vakuutuksenantajan voidaan katsoa markkinoineen vakuutusta Suomessa muun muassa silloin, kun sillä on ollut ilmoituksia suomalaisissa lehdissä taikka se on lähettänyt mainoksen suoraan kuluttajalle. Myös suora puhelinmyynti on tämän säännöksen alainen. Pykälän 1 momentin edellytysten voitanee katsoa täyttyneen, jos vakuutuksenantaja tai tämän edustaja on vastaanottanut kuluttajan tilauksen kuluttajan vakinaisen asuinpaikan valtiossa. Jos kuluttaja sen sijaan esimerkiksi tilaa vakuutuksen ulkomaisessa lehdessä olleen ilmoituksen perusteella tai tutustuttuaan vakuutukseen ulkomailla, ei tästä syntyvä vakuutussopimus ole nyt puheena olevan pykälän alainen. Myöskään vakuutussopimus, jonka kuluttaja tekee ulkomailla vakuutuksenantajan toimipaikassa, ei ole 1 momentissa olevan säännöksen alainen, vaikka kuluttaja olisi tutustunut vakuutukseen Suomessa näkemiensä tai hänelle lähetettyjen mainosten kautta.

Direktiivit eivät salli lakiviittauksen kieltämistä kokonaan edes kuluttajasuhteissa. Sen vuoksi Suomen yleisiä sopimussuhteita koskevasta säännöksestä poiketen lakiviittaus on ehdotuksen mukaan periaatteessa hyväksytty myös kuluttajasopimuksissa. Lakiviittauksella on siten yksittäistapauksessa mahdollista parantaa kuluttajan asemaa. Sen sijaan kuluttajan aseman heikentäminen ei nyt puheena olevan lainkohdan perusteella ole mahdollista. Lakiviittaus on tehoton siltä osin kuin se johtaa kuluttajan oikeuksien vähenemiseen. Lakiviittauksen osoittaman valtion lain ja kuluttajan vakinaisen kotipaikan lain vaikutusta kuluttajan asemaan on arvioitava kunkin esille tulevan riitakysymyksen kohdalla erikseen.

13 §. Sopimuksiin sovellettavaa lakia yleisesti koskevat säännökset. Toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 3 kohdan ja toisen henkivakuutusdirektiivin 4 artiklan 5 kohdan mukaan direktiiveissä tarkoitettuihin vakuutussopimuksiin on niissä kysymyksissä, joita direktiiveissä ei säännellä, sovellettava kansainvälisen yksityisoikeuden yleisiä sopimusvelvoitteita koskevia säännöksiä. Suomessa nämä säännökset ovat kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista annetussa laissa, jäljempänä yleislaki.

Toissijaisesti sovellettavaksi tulevia yleislain säännöksiä ovat erityisesti lainkohdat, jotka koskevat sopimuksen muodon pätevyyttä (6 §), aineellista pätevyyttä (7 §), oikeuksien siirtoa (8 §) sekä Suomen oikeusjärjestyksen perusteita (11 §). Lakiviittauksen tekemistä ja muuttamista koskevaa yleislain 4 §:ää ja takaisinviittauksen (renvoi) kieltävää 14 §:ää on niin ikään sovellettava myös nyt ehdotettavan lain soveltamisalaan kuuluviin vakuutussopimuksiin. Takaisinviittauksen kieltämisellä tarkoitetaan, että vieraan valtion lakia sovellettaessa sovelletaan tämän oikeusjärjestyksen aineellisia normeja mutta ei lainvalintasääntöjä.

Pykälän nojalla yleislain säännökset tulevat sovellettaviksi myös eräisiin sellaisiin kysymyksiin, joita ei ole katsottu tarkoituksenmukaiseksi esityksessä erikseen säännellä, vaikka direktiiveissä näin on tehty. Toisen henkivakuutusdirektiivin 4 artiklan 3 kohdan ja toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan i alakohdan säännöksiä liittovaltiojärjestelmästä ei ole otettu esitykseen, vaan ne on jätetty yleislain vastaavan säännöksen (15 §) varaan.

Vastaavasti toisen vahinkovakuutusdirektiivin 7 artiklan 1 kohdan h alakohdan 3 virkkeessä olevaa säännöstä, jonka mukaan osaan sopimusta voidaan poikkeuksellisesti soveltaa toisen valtion lakia kuin sopimukseen muuten, ei ole otettu esitykseen. Tämä lainvalintasääntö sisältyy yleislain 5 §:n 3 momenttiin.

Voimaantulo

14 §. Voimaantulosäännös. Lakia ehdotetaan sovellettavaksi sen voimaantulon jälkeen tehtyihin sopimuksiin.