HE 22/1992

1Nykyinen tilanne

2Asian valmistelu

Oikeusministeriö pyysi vuoden 1988 syksyllä 30 viranomaiselta ja järjestöltä lausuntoa Haagin tuotevastuuseen sovellettavaa lakia koskevasta yleissopimuksesta. Lausunnon antoi 22 tahoa. Kaikissa lausunnoissa suhtauduttiin myönteisesti yleissopimuksen hyväksymiseen. Merkittävimpinä yleissopimuksen hyväksymisellä saavutettavina etuina pidettiin ratkaisujen parempaa ennakoitavuutta, vahingon kärsijän kotipaikan lain soveltamisen ensisijaisuudesta johtuvaa suomalaisten vahingon kärsijöiden aseman laajempaa turvaamista sekä kansainvälisen yhtenäisyyden lisäämistä. Varauksettomasti yleissopimuksen hyväksymistä kannatettiin 13 lausunnossa. Muissa yhdeksässä lausunnossa yleissopimuksen hyväksymistä pidettiin periaatteessa suotavana, mutta puututtiin uudistettavana olevan tuotevastuuta koskevan aineellisoikeudellisen sääntelyn merkitykseen taikka yleissopimuksen soveltamisalaan.

Aineellisoikeudellisen sääntelyn merkitystä koskien katsottiin seitsemässä lausunnossa, että yleissopimuksen voimaansaattamisesta tulisi päättää vasta kun sekä Suomen että muiden Euroopan maiden aineellisten lakien sisältö on selvillä. Kolmessa lausunnossa pidettiin tarpeellisena 16 artiklan 1 kappaleen 1 kohdan mukaista varaumaa, jonka mukaan sopimusvaltio voi olla soveltamatta 8 artiklan 9 kohdan määräystä vanhentumista ja määräajan menettämistä koskevien sääntöjen kuulumisesta yleissopimuksen piiriin. Neljässä lausunnossa pidettiin tarpeellisena 16 artiklan 1 kappaleen 2 kohdan mukaista varaumaa, jonka mukaan sopimusvaltio voi olla soveltamatta yleissopimusta maataloudessa tuotettuihin alkutuotteisiin. Yhdessä lausunnossa esitettiin, että yleissopimusta voimaansaatettaessa tulisi 1 artiklan 2 kappaleen mukainen soveltamisalan rajoitus ulottaa koskemaan vain sopimusperusteista vahingonkorvausoikeutta. Hallituksen esitys on valmisteltu oikeusministeriössä yhteistyössä ulkoasiainministeriön kanssa.

3Nykytilan arviointi ja esityksen tavoitteet

Sovellettavan lain määräytymisellä on asianosaisten kannalta merkitystä kaikissa niissä kansainvälisluonteisissa tapauksissa, joissa aineellisoikeudelliset säännöt poikkeavat toisistaan niissä maissa, joihin tapauksella on liittymiä. Suomen, muiden Pohjoismaiden ja Euroopan yhteisöjen piirissä osin toteutettu ja osin valmisteilla oleva tuotevastuuta koskevien aineellisten säännösten yhtenäistäminen vähentää merkittävällä tavalla lainvalintaongelmien syntymistä. Näidenkään valtioiden välillä ei kuitenkaan päästä täydelliseen yhteneväisyyteen aineellisessa oikeudessa. Yhtenäistäminen ei ulotu esimerkiksi korvauksen määrää koskeviin kysymyksiin, joiden osalta eri maissa sovellettavat säännöt poikkeavat huomattavasti toisistaan. Lisäksi suuri osa Suomen ulkomaankaupan kannalta merkittäviä valtioita jää aineellisen lainsäädännön yhtenäistämiskehityksen ulkopuolelle.

Kun sopimussuhteen ulkopuoliseen vahingonkorvausvastuuseen sovellettavasta laista ei ole Suomessa ensinkään lainsäännöksiä ja kun sovellettavaa lakia koskevat periaatteet eivät ole riittävän täsmällisiä, kansainvälisluonteisiin tuotevastuutapauksiin sovellettavaa lakia on vaikea ennakoida. Esitysehdotuksesta annetuissa lausunnoissa sekä elinkeinoelämää että kuluttajia edustavat tahot pitivät tuotevastuuseen sovellettavaa lakia koskevien sääntöjen täsmentämistä tarpeellisena.

Lakiehdotuksella pyritään selventämään tuotevastuuseen sovellettavan lain määräytymistä ja lisämään ratkaisujen ennakoitavuutta. On myös tarkoituksenmukaista saattaa Suomessa voimaan sellaiset lainvalintasäännöt, joita noudatetaan muissakin maissa.

Lisäksi pyritään siihen, että sovellettavan lain valinnassa toteutettaisiin Suomen aineellisen tuotevastuuoikeuden piirissä omaksuttuja päämääriä. Yleissopimus johtaa lähes kaikissa tapauksissa joko vahingon kärsijän kotipaikan taikka vahingon tapahtumapaikan lain soveltamiseen. Vahingon tapahtumavaltion lain soveltaminen ja tuotteen markkinointivaltion turvallisuusmääräysten huomioonottaminen velvoittavat tuotevahingoista vastaavat vähintään näiden valtioiden lainsäädännön edellyttämään huolellisuuteen toiminnassaan. Välittömästi vahinkoa kärsineen henkilön asemaa pyritään turvaamaan hänen kotipaikkansa lain soveltamisella.

4Yleissopimuksen pääkohdat

Yleissopimus käsittää 22 artiklaa. Siihen sisältyy vain sovellettavaa lakia koskevia määräyksiä.

Yleissopimuksen soveltamisala määritellään sen kolmessa ensimmäisessä artiklassa. Yleissopimusta sovelletaan valmistajien ja eräiden muiden henkilöiden vastuuseen tuotteen aiheuttamasta vahingosta sekä tuotetta koskevan selostuksen tai tiedonannon virheellisyydestä tai puutteellisuudesta aiheutuvasta vahingosta. Yleissopimusta ei kuitenkaan sovelleta vahinkoa kärsineen ja tälle tuotteen omistus- tai käyttöoikeuden luovuttaneen väliseen vastuuseen. Yleissopimus kattaa kaikenlaiset tuotteet. Yleissopimuksessa tarkoitettu tuote voi olla myös kiinteää omaisuutta. Vahinko käsittää yleissopimuksessa henkilö- ja esinevahingon lisäksi myös varallisuusvahingon. Soveltamisalan ulkopuolelle on kuitenkin jätetty sekä sellainen itse tuotteelle aiheutunut vahinko, että sellainen tuotteen vahingoittumisen seurauksena syntynyt varallisuusvahinko, joka ei ole yhteydessä muuhun vahinkoon. Yleissopimusta sovelletaan myös silloin, kun vahingonkärsijä on oikeushenkilö.

Soveltamisala kattaa pääsääntöisesti kaikkien tuotteen valmistus- tai jakeluketjuun osallistuvien henkilöiden sekä näiden edustajien ja työntekijöiden henkilökohtaisen vastuun. Yleissopimuksen soveltamisala on täten kaikkiaan varsin laaja ja sen piiriin kuuluu myös tuotevastuulain (694/90) ulkopuolelle jääviä tapauksia.

Yleissopimuksen mukaan tulee ensisijaisesti sovellettavaksi välittömästi vahinkoa kärsineen henkilön kotipaikan laki, mikäli myös vastaajan pääasiallinen liikepaikka on siinä valtiossa tai välittömästi vahinkoa kärsinyt on hankkinut tuotteen siinä valtiossa. Toissijaisesti tulee sovellettavaksi vahingon tapahtumapaikan laki, mikäli välittömästi vahinkoa kärsineen kotipaikka tai vastaajan pääasiallinen liikepaikka on siinä valtiossa tai välittömästi vahinkoa kärsinyt on hankkinut tuotteen siinä valtiossa. Jos nämä edellytykset eivät täyty, sovelletaan vastaajan pääasiallisen liikepaikan lakia, jollei kantaja perusta vaatimustaan vahingon tapahtumapaikan lakiin. Näissä poikkeuksellisissa tapauksissa kantajalla on siis rajoitettu mahdollisuus valita sovellettava laki.

Yleissopimuksen osoittaman lain mukaisesti ratkaistaan muun muassa vastuun peruste ja laajuus, korvattavat vahinkolajit, henkilöt, jotka voivat kärsimänsä vahingon perusteella vaatia korvausta sekä korvausoikeuden vanhentuminen.

Sovellettavan lain ohella voidaan ottaa huomioon myös markkinointivaltion turvallisuusmääräykset. Yleissopimusta sovelletaan vastavuoroisuudesta riippumatta. Lisäksi yleissopimuksessa on erityisiä määräyksiä sellaisten tapausten varalta, joissa valtion eri alueilla on voimassa erisisältöisiä tuotevastuuta koskevia aineellisoikeudellisia sääntöjä.

Yleissopimukseen sisältyvien varaumien käytöstä ei olisi Suomelle hyötyä, vaan varaumiin nojautuminen johtaisi vain siihen, että lainvalintasäännöksiin jäisi joiltakin osin aukkoja. Tämän vuoksi ei ehdoteta varaumien tekemistä.

5Esityksen taloudelliset ja organisatoriset vaikutukset

Yleissopimuksen voimaansaattamisella ei ole taloudellisia tai organisatorisia vaikutuksia.

6Liittymät muihin hankkeisiin

Tuotevastuulaki (649/90) , joka sisältää aineelliset säännökset tuotevastuusta, tuli voimaan 1 päivänä tammikuuta 1991.

Oikeusministeriössä on valmisteilla EFTA:n ja EY:n jäsenvaltioiden välillä 16 päivänä syyskuuta 1988 Luganossa tehdyn tuomioistuinten toimivaltaa sekä tuomioiden täytäntöönpanoa yksityisoikeuden alalla koskevan yleissopimuksen ratifiointi. Sopimus koskee myös tuotevastuutapauksia.

Sopimuksen mukaan nostetaan kanne sitä vastaan, jolla on kotipaikka tai yhtiön tai oikeushenkilön osalta päähallintopaikka jossakin sopimusvaltiossa, tuon valtion tuomioistuimessa. Lisäksi voidaan sopimussuhteen ulkopuolista asiaa koskeva vahingonkorvauskanne nostaa siellä, missä korvausvaatimuksen perustana oleva seikka on tapahtunut. Tuotevastuuseen perustuva korvauskanne voidaan tämän mukaisesti nostaa joko siellä, missä vahinko ilmeni tai siellä, missä vahingon aiheuttanut toiminta tapahtui.

Sopimuksen mukaan sopimusvaltiossa annettu tuomio tunnustetaan toisessa sopimusvaltiossa ilman erityistä menettelyä.

1Yleissopimuksen sisältö

Soveltamisala. Yleissopimuksen 1 artiklassa määritellään yleissopimuksen soveltamisala. Yleissopimuksen mukaan määräytyy, minkä valtion lakia sovelletaan valmistajan ja muiden yleissopimuksessa mainittujen henkilöiden vastuuseen tuotteen aiheuttamasta vahingosta. Soveltamisalaa täsmennetään 2 artiklassa, jossa määritellään tuotteen, vahingon ja henkilön käsitteet, sekä 3 artiklassa, jossa määritellään henkilöt, joiden vastuuseen sovellettava laki määräytyy yleissopimuksen mukaan.

1 artikla. Yleissopimus on tarkoitettu kattamaan tuotteen aiheuttamaa vahinkoa koskevat tapaukset laajasti. Yleissopimuksen soveltamiseen ei vaikuta se, onko vahinko aiheutunut kuluttajalle tai muutoin yksityistaloudessa vai elinkeinonharjoittajalle tai julkisyhteisölle.

Artiklan 1 kappaleesta ilmenee nimenomaisesti, että sen piiriin kuuluvat myös tapaukset, joissa vahinko johtuu tuotteesta annettujen tietojen virheellisyydestä taikka siitä, että on laiminlyöty antaa asianmukainen tieto tuotteen laadusta, erityisominaisuuksista tai käyttötavasta.

Artiklan 2 kappaleen mukaan yleissopimuksen lainvalintasäännöt eivät koske vahinkoa kärsineen ja tälle tuotteen omistus- tai käyttöoikeuden luovuttaneen henkilön välistä vastuuta. Tällä yleissopimuksen soveltamisalaan tehdyllä poikkeuksella on pyritty rajaamaan soveltamisalan ulkopuolelle erityisesti ne tilanteet, joissa kantajan ja vastaajan välillä on sopimussuhde. Tarkoituksena on ollut välttää ristiriidat sopimukseen sovellettavaa lakia koskevien sääntöjen kanssa. Poikkeuksen ulottuvuus ei kuitenkaan ole riippuvainen sopimussuhteen olemassaolosta vaan siitä, onko kantaja saanut tuotteen vastaajalta artiklan 2 kappaleessa mainitulla tavalla. Myöskään sillä seikalla, perustetaanko korvausvaatimus sopimusvastuuseen vai sopimussuhteen ulkopuoliseen vastuuseen, ei ole merkitystä. Näin ollen myös sopimussuhteen ulkopuoliseen vahingonkorvausvastuuseen sovellettavaa lakia koskevat kysymykset jäävät yleissopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle silloin, kun kantaja on saanut vastaajalta tuotteen omistus- tai käyttöoikeuden.

Tässä kappaleessa tarkoitetun vahinkoa kärsineen ei tarvitse olla välittömästi vahinkoa kärsinyt, kuten sovellettavan lain määräytymistä koskevassa 4, 5 ja 7 artiklassa. Välittömästi vahinkoa kärsineellä tarkoitetaan näissä artikloissa sitä, johon tuotteen aiheuttama vahinko ensimmäisenä kohdistuu. Nyt käsiteltävänä olevan kappaleen mukaisella vahinkoa kärsineellä tarkoitetaan sen sijaan jokaista, joka vaatii itselleen korvausta tuotteen aiheuttaman vahingon johdosta, olipa tämä kärsinyt vahinkoa välittömästi tai tällaisen vahingon seurauksena. Esimerkiksi jos työnantajan ostama laite aiheuttaa henkilövahingon hänen palveluksessaan olevalle työntekijälle, on mahdollista, että välittömästi vahingoittunut työntekijä vaatii korvausta hänelle aiheutuneesta henkilövahingosta ja työnantaja hänelle tuon henkilövahingon seurauksena syntyneestä varallisuusvahingosta. Sekä työntekijän että työnantajan korvausvaatimuksiin sovellettavan lain määräytymiselle on 4-7 artiklan mukaan merkitystä välittömästi vahingoittuneen työntekijän kotipaikkaliittymällä. Työnantajan vaatimus jää kuitenkin nyt käsiteltävänä olevan kappaleen mukaan yleissopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle, jos vaatimus kohdistetaan siihen, jolta laite on ostettu. Jos työnantaja on ostanut laitteen maahantuojalta, ei yleissopimusta sovelleta työnantajan ja maahantuojan väliseen vastuuseen. Sensijaan yleissopimusta sovelletaan esimerkiksi työnantajan ja laitteen valmistajan väliseen vastuuseen ja myöskin välittömästi vahingoittuneen työntekijän ja maahantuojan väliseen vastuuseen.

Artiklan 3 kappaleesta ilmenee, että yleissopimusta sovelletaan siviili-, rikos- tai muussakin prosessissa esitettyjä korvausvaatimuksia käsiteltäessä. Merkitystä ei myöskään ole sillä, käsitteleekö asiaa yleinen vai erikoistuomioistuin.

2 artikla. Tuotteet, joiden aiheuttamien vahinkojen korvaamiseen sovellettava laki määräytyy yleissopimuksen mukaan, on artiklan a kohdassa määritelty laajemmin kuin esimerkiksi tuotevastuulaissa. Tuote voi olla joko kiinteä tai irtain esine ja se voi olla joko luonnontuote tai teollisesti valmistettu tuote. Tuotteiksi katsotaan sekä raaka-aineet ja tuotteen osat että lopulliset tuotteet. Yleissopimus koskee kaikkia tuotteita, myös sellaisia alkutuotteita, joiden syntyminen ei ole edellyttänyt varsinaista tuottamista tai valmistamista, esimerkiksi lähdevettä sekä jalostamattomia keräilytuotteita.

Artiklan b kohdan mukaan vahingolla tarkoitetaan yleissopimuksessa henkilö- ja esinevahinkoja sekä varallisuusvahinkoja. Itse tuotteelle aiheutunutta vahinkoa koskevaa poikkeusta lukuunottamatta yleissopimusta sovelletaan kaikenlaatuiseen vahinkoon. Vahingon kuuluminen yleissopimuksen piiriin ei myöskään riipu esimerkiksi vahingoittuneen omaisuuden käyttötarkoituksesta. Näin ollen myös esimerkiksi elinkeinotoiminnassa käytetyn omaisuuden vahingoittumisen korvaamista koskevat kysymykset kuuluvat yleissopimuksen piiriin.

Kuitenkaan yleissopimusta ei pääsääntöisesti sovelleta tuotteelle itselleen aiheutuneen vahingon tai tuotteen vahingoittumisen seurauksena syntyneen taloudellisen menetyksen korvaamiseen. Yleissopimuksen lainvalintamääräyksiä sovelletaan tällaiseen vahinkoon vain, jos se on yhteydessä muuhun vahinkoon. Tämä muu vahinko on voinut koitua joko sille, joka on kärsinyt tuotteelle aiheutuneen vahingon tai tuotteen vahingoittumisen seurauksena syntyneen varallisuusvahingon, tai jollekin toiselle. Täten tuotteelle aiheutuneen vahingon tai tuotteen vahingoittumisen seurauksena syntyneen varallisuusvahingon korvaamiseen sovellettava laki määräytyy yleissopimuksen mukaisesti aina silloin kun se on yhteydessä yleissopimuksen soveltamisalan piiriin kuuluvaan vahinkoon. Esimerkiksi jos yrityksessä valmistukseen käytettävä laite siinä olevan virheen vuoksi rikkoontuu, yleissopimusta ei sovelleta rikkoontumisen tai rikkoontumisesta johtuvasta valmistuksen estymisestä aiheutuvan varallisuusvahingon korvaamiseen. Kuitenkin, jos laitteen rikkoontumisen vuoksi syntyy vaurioita myös esimerkiksi yrityksen tuotantotiloille, taikka jos laitetta käyttävä työntekijä vahingoittuu laitteen rikkoontumisen vuoksi, sovelletaan yleissopimusta tuotantotiloille aiheutuneen vahingon korvaamisen tai työntekijälle aiheutuneen vahingon ohella myös itse laitteen rikkoontumisen tai siitä johtuvan varallisuusvahingon korvaamiseen.

Artiklan c kohda n mukaan yleissopimuksessa tarkoitetaan henkilöllä sekä luonnollisia henkilöitä että oikeushenkilöitä. Määräys koskee sekä kantajana että vastaajana olevia henkilöitä.

3 artikla. Artiklassa osoitetaan ne henkilöryhmät, joiden vastuuseen tuotteen aiheuttamasta vahingosta sovellettava laki määräytyy yleissopimuksen mukaan. Artiklassa mainittujen henkilöryhmien luettelo on tyhjentävä.

Henkilön vastuuseen sovellettavan lain määräytyminen yleissopimuksen mukaan ei ole riippuvainen siitä, onko hänen toimintansa vastikkeellista vai vastikkeetonta. Yleissopimuksen lainvalintamääräykset koskevat kaikkien tuotteen kaupalliseen valmistamiseen osallistuvien tai jakeluketjuun kuuluvien vastuuta lukuunottamatta pelkästään tuotteen kuljetukseen osallistuvien vastuuta.

Artiklan 1 kappaleen 1 kohdan mukaan yleissopimuksen sovellettavaa lakia koskevien määräysten alaisuuteen kuuluvat lopullisten tuotteiden ja osatuotteiden valmistajat, 2 kohdan mukaan luonnontuotteiden tuottajat ja 3 kohdan mukaan tuotteiden toimittajat. Luonnontuotteiden tuottajien ja tuotteiden toimittajien kuuluminen yleissopimuksen piiriin ei riipu siitä, ovatko heidän tuottamansa tai toimittamansa tuotteet sellaisinaan valmiita tuotteita vai käytetäänkö niitä osatuotteina.

Tuotteen valmistaja, tuottaja ja toimittaja on ymmärrettävä laajasti. Tuotteen valmistajaksi katsotaan myös esimerkiksi tuotteen jalostaja, kokooja ja pakkaaja. Toimittajaksi katsotaan tuotteen jakeluketjun eri vaiheissa toimivien myyjien lisäksi myös esimerkiksi henkilöt, jotka antavat tuotteen vuokralle tai muutoin tilapäisesti luovuttavat sen hallinnan, sekä henkilöt, jotka antavat tuotteen näytteeksi.

Artiklan 1 kappaleen 4 kohdan nojalla yleissopimuksen sovellettavaksi osoittaman lain mukaan määräytyy 1―3 kohdassa mainittujen henkilöiden vastuun lisäksi myös muiden sellaisten henkilöiden vastuu, jotka osallistuvat tuotteen kaupalliseen valmistamiseen tai jakeluun. Nimenomaisen maininnan mukaisesti tällaisia henkilöitä ovat muun muassa tuotteen korjaajat ja varastoijat. Myös sovellettavan lain määräytyminen sellaisten henkilöiden vastuun osalta, jotka tarkastavat tuotteen turvallisuutta tai laatua ja antavat sitä koskevan todistuksen, voivat 4 kohdan mukaan kuulua yleissopimuksen piiriin. Määräyksen sanamuodon mukaan näyttäisi myös tuotteen kuljettamiseen osallistuvan rahdinkuljettajan vastuuseen sovellettava laki määräytyvän yleissopimuksen mukaisesti. Yleissopimusta valmisteltaessa on kuitenkin yksimielisesti katsottu rahdinkuljettajan vastuun jäävän soveltamisalan ulkopuolelle. Tarkoituksena on ollut välttää päällekkäisyys kuljetusoikeudellisen sääntelyn kanssa.

Soveltamisalan määräytymisen kannalta on edellä olevan mukaisesti keskeistä, onko vastaaja toiminut tuotteen kaupallisessa valmistus- tai jakeluketjussa. Jakeluketju ulottuu vähintään siihen asti, että tuote myydään sen lopulliselle ostajalle. Näin ollen esimerkiksi henkilö, joka on pitänyt tuotetta varastossaan ennen tuotteen luovuttamista lopulliselle ostajalle, osallistuu jakeluketjuun. Toisaalta varastoija, jonka varastossa tuotetta on säilytetty ainoastaan lopullisen oston jälkeen, ei kuulu jakeluketjuun eikä 4 kohdassa mainittujen henkilöiden joukkoon. Myöskään henkilö, joka korjaa tuotteen, jota ei ole myynyt tai muutoin toimittanut, ei kuulu valmistus- tai jakeluketjuun.

Jos henkilö toimii jakeluketjussa, määräytyy hänen mahdolliseen vastuuseensa sovellettava laki yleissopimuksen mukaan myös jakeluketjun päättymisen jälkeen tapahtuneiden toimien osalta. Jos esimerkiksi auton myyjä korjaa autoa sen myynnin jälkeen, sovelletaan yleissopimusta artiklan 4 kohdan mukaisesti hänen vastuuseensa korjaustyöstä samoin kuin jos korjaustyö olisi suoritettu ennen myyntiä. Merkitystä ei ole sillä, johtuuko korjaamisen tarve autossa olleesta virheestä.

Kun toimittajiksi katsotaan myös esimerkiksi tuotteen vuokralleantajat tai henkilöt, jotka vastikkeettomasti luovuttavat tuotteen omistuksen tai hallinnan, ei kaupallinen valmistus- ja jakeluketju aina pääty henkilöön, joka on toimittanut tuotteen sen lopulliselle ostajalle. Esimerkiksi autonvuokraamot katsotaan kuuluvan jakeluketjuun.

Arvioitaessa yleissopimuksen soveltuvuutta sellaisen henkilön vastuuseen, joka vastikkeettomasti antaa tuotteen tai sen väliaikaisen hallinnan toiselle, on keskeisin arviointiperuste toiminnan kaupallinen tarkoitus. Jos tuote on esimerkiksi annettu näytteeksi siinä tarkoituksessa, että saaja ostaisi sen tai vastaavia tuotteita, määräytyy tuotteen antajan vastuuseen sovellettava laki yleissopimuksen mukaan.

Artiklan 2 kappaleen mukaan yleissopimusta sovelletaan myös artiklan 1―4 kohdassa mainittujen henkilöiden edustajien ja työntekijöiden vastuuseen. Määräys koskee edustajien ja työntekijöiden vastuuta vahinkoa kärsinyttä kohtaan. Yleissopimuksen 8 artiklan 7 kohdasta käy nimenomaisesti ilmi, että edustettavan tai työnantajan vastuu edustajan tai työntekijän toiminnasta määräytyy niinikään yleissopimuksen osoittaman sovellettavan lain mukaan. Yleissopimuksen ulkopuolelle on jätetty kysymykset, jotka koskevat edustajan tai työntekijän takautumisvastuuta edustettavaa tai työnantajaa kohtaan.

Varsinaiset lainvalintamääräykset. Yleissopimuksen 4―7 artiklaan sisältyvät sovellettavan lain määräytymistä koskevat määräykset. Keskeisimmät sovellettavan lain määräytymisen perustana olevat liittymät ovat vahingon tapahtumapaikka ja välittömästi vahinkoa kärsineen kotipaikka. Muita merkityksellisiä liittymiä ovat vastaajan pääasiallinen liikepaikka sekä paikka, jossa välittömästi vahinkoa kärsinyt on hankkinut tuotteen.

Sovellettava laki määräytyy 4 ja 5 artiklan mukaan edellämainittujen keskeisimpien liittymien, vahinkopaikan tai välittömästi vahinkoa kärsineen kotipaikan, perusteella silloin, kun nämä osoittavat samaan valtioon kuin jokin muu kyseisessä artiklassa mainittu liittymä. Kahden liittymän yhtäaikaisella soveltamisella pyritään kaikissa tapauksissa varmistamaan sovellettavan aineellisen oikeuden mahdollisimman läheinen yhteys asianosaisiin ja vahinkotapahtumaan. Yleissopimuksen 6 ja 7 artikla täydentävät 4 ja 5 artiklan mukaisia liittymäsääntöjä.

4 artikla. Artiklan mukaan sovelletaan sen valtion sisäistä lakia, jossa vahinko on tapahtunut, jos myös välittömästi vahinkoa kärsineen kotipaikka tai vastaajan pääasiallinen liikepaikka on siinä valtiossa, tai jos välittömästi vahinkoa kärsinyt on hankkinut tuotteen siinä valtiossa.

Vahingon tapahtumapaikkaa ei ole yleissopimuksessa määritelty. Yleissopimusta valmisteltaessa liittymällä kuitenkin tarkoitettiin sekä paikkaa, jossa viimeinen vahingon syntymiseksi välttämätön teko tehdään, että paikkaa, jossa teon vahingolliset seuraukset ensimmäisen kerran ilmenevät. Esimerkiksi jos lääkeaine valmistetaan valtiossa A, henkilö nauttii sitä valtiossa B, tuntee ensimmäiset oireet valtiossa C ja menehtyy valtiossa D, voidaan vahingon tapahtumapaikkana pitää joko valtiota B tai C. Valinta näiden välillä jää yksittäistapauksittain tehtäväksi. Myös silloin, kun ei voida varmuudella tietää, mikä toiminta on johtanut vahingon syntymiseen, esimerkiksi jos lääkettä on nautittu useassa eri valtiossa eikä tiedetä missä vaiheessa sen nauttiminen on muodostunut vahingolliseksi, jää tapahtumapaikan tarkempi määrittäminen ratkaisijan harkintaan.

Toisaalta vahingon tapahtumapaikalla ei ole tarkoitettu vastuun perustana olevan toiminnan paikkaa eikä paikkaa, jossa vahingollisen teon seuraukset lopullisesti kärsitään tai seurausten kokonaisvaikutukset ilmenevät. Edellä olevan esimerkin lääkeaineen valmistuspaikkaa taikka lääkettä nauttineen kuolinpaikkaa ei tämän mukaisesti pidettäisi vahingon tapahtumapaikkana. Useimmissa tapauksissa vahingon tapahtumapaikan määrittäminen edellä olevan mukaisesti on yksinkertaista, koska vahingon seurauksista yleensä ainakin osa ilmenee välittömästi. Vahingon syntymiseksi tarvitun viimeisimmän teon paikka ja vahingollisten seuraamuksien ensimmäinen ilmenemispaikka ovat sen vuoksi yleensä yhteneväiset. Esimerkiksi viallisella autolla ajettaessa tapahtuneen onnettomuuden ensimmäiset seuraukset ilmenevät siellä, missä autoa on ajettu, onnettomuuspaikalla.

Yleissopimuksessa ei määritellä a kohdassa mainitun kotipaikan (habitual residence) käsitettä. Sen sisältö vaihtelee eri yleissopimuksissa asiayhteydestä riippuen. Varallisuusoikeudellisissa suhteissa voidaan kotipaikan muodostumiselle asettaa löyhähköt vaatimukset. Luonnollisen henkilön kotipaikka on siinä valtiossa, missä hän vakinaisesti asuu. Oikeushenkilön kotipaikka on yleensä siellä, missä oikeushenkilön päähallinto toimii. Yleissopimusta valmisteltaessa katsottiin kuitenkin, että oikeushenkilön kotipaikka voi olla myös siellä, missä sen vahinkoon läheisimmän yhteyden omaava tytäryhtiö tai haaraliike toimii. Valinta näiden liittymien välillä on jätetty kunkin yksittäistapauksen tosiseikaston valossa suoritettavaksi.

Vain välittömästi henkilö-, esine- tai varallisuusvahinkoa kärsineen henkilön kotipaikkaliittymällä on merkitystä sovellettavan lain valinnalle. Jos esimerkiksi lapsi vaatii korvausta elatusvelvollisen vanhempansa kuoleman perusteella, on merkityksellinen liittymä kuolleen vanhemman eikä lapsen kotipaikka.

Yleissopimuksessa ei myöskään määritellä b kohdassa mainittua pääasiallista liikepaikkaa. Liikepaikalta edellytetään määrätynlaista pysyvyyttä. Luonnollisen henkilön liikepaikka on käytännössä useimmiten samassa valtiossa kuin hänen kotipaikkansa. Jos oikeushenkilöllä on useampia liikepaikkoja, on pääasiallinen liikepaikka siellä, missä sen hallintokeskus sijaitsee. Myös haaraliike tai edustusto on oikeushenkilön liikepaikka, mutta se ei yleensä ole b kohdassa tarkoitettu pääasiallinen liikepaikka. Kauppaedustajan tai tytäryhtiön liikepaikkaa ei katsota päämiehen tai emoyhtiön liikepaikaksi. Tämän kohdan mukainen oikeushenkilön pääasiallinen liikepaikka, jolla on merkitystä vastaajana olevan oikeushenkilön liittymänä, ei välttämättä ole sama kuin tuon oikeushenkilön a kohdan mukainen kotipaikka, jolla on merkitystä välittömästi vahinkoa kärsineen oikeushenkilön liittymänä.

Artiklan c kohdan mukaan vahingon tapahtumapaikan lakia sovelletaan, jos vahinkoa välittömästi kärsinyt on hankkinut tuotteen siinä valtiossa. Tällä tarkoitetaan valtiota, jossa välittömästi vahinkoa kärsinyt on ollut saadessaan tuotteen tosiasialliseen hallintaansa.

Tässä niin kuin muissakin sovellettavaa lakia koskevissa artikloissa käytetyt liittymät saattavat muuttua siten, että ne eri aikoina osoittavat eri valtioihin. Jos esimerkiksi jonkin asianosaisen koti- tai liikepaikka muuttuu, tulee harkittavaksi minkä ajankohdan mukainen koti- tai liikepaikka on ratkaiseva sovellettavaa lakia määritettäessä. Yleissopimuksessa ei ole otettu kantaa siihen, minä ajankohtana kunkin liittymän tulee olla käsillä, merkityksellisen ajankohdan määräytyminen on soveltajan harkinnan varassa. Yleensä voitaneen kuitenkin edellyttää rinnakkain sovellettavien liittymien yhtäaikaista olemassaoloa.

Jos tapauksessa on useita vahingon aiheuttajia tai useita vahinkoa kärsineitä, määräytyy sovellettava laki erikseen kunkin kantajan ja vastaajan osalta. Täten on mahdollista, että esimerkiksi valmistajan ja välittäjän vastuuseen tuotteen aiheuttamasta vahingosta sovelletaan eri valtioiden lakeja.

Tässä artiklassa samoin kuin muissakin yleissopimuksen sovellettavaa lakia koskevissa artikloissa määrätään sovellettavaksi liittymäsääntöjen osoittaman valtion sisäisen lain normit. Liittymäsääntöjen osoittaman valtion kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjä ei siis sovelleta.

Sovellettavan lain määräytymistä tämän artiklan mukaan rajoittaa 7 artiklan mukainen ennakoitavuutta koskeva vaatimus.

5 artikla. Artiklan mukaan sovellettavaksi tulee sen valtion sisäinen laki, jossa välittömästi vahinkoa kärsineellä on kotipaikkansa, jos myös vastaajan pääasiallinen liikepaikka on siinä valtiossa tai jos välittömästi vahinkoa kärsinyt on hankkinut tuotteen siinä valtiossa. Tässäkin artiklassa on perusajatuksena, ettei mikään liittymä yksinään riitä osoittamaan sovellettavaa lakia. Keskeiseksi katsottu vahinkoa välittömästi kärsineen henkilön kotipaikka osoittaa sovellettavan lain vain, jos se samalla on vastaajan pääasiallinen liikepaikka tai tuotteen hankkimispaikka.

Joissain harvinaisissa tilanteissa saattavat sekä 4 että 5 artiklan mukaiset määräykset soveltua. Tällainen tilanne on käsillä esimerkiksi silloin, kun vahinko on tapahtunut siinä valtiossa, missä välittömästi vahingoittunut on hankkinut tuotteen, ja toisaalta välittömästi vahingoittuneen kotipaikka ja vastaajan pääasiallinen liikepaikka ovat samassa valtiossa. Tällöin tapahtumapaikan ja tuotteen hankkimispaikan laki voisi tulla sovellettavaksi 4 artiklan nojalla ja uhrin kotipaikan ja vastaajan liikepaikan laki 5 artiklan nojalla. Sovellettavaksi tulee 5 artiklan alussa olevan määräyksen mukaisesti 5 artiklan osoittaman valtion sisäinen laki. Tämän artiklan mukainen lainvalintasääntö on siis itse asiassa ensisijainen sääntö.

Artiklassa käytettyjen liittymien sisältö vastaa 4 artiklan kohdalla esitettyä. Myös liittymien muuttumisen sekä useita vastaajia tai useita kantajia koskevien kysymysten osalta viitataan 4 artiklan kohdalla esitettyyn.

Myös tämän artiklan mukaan määräytyvän lain soveltamista rajoittaa 7 artiklan määräys sovellettavan lain ennakoitavuudesta.

6 artikla. Artikla koskee niitä tapauksia, jotka jäävät 4 ja 5 artiklan ulkopuolelle. Sen soveltamisalaan kuuluvat siis sellaiset tapaukset, joissa sen paremmin vahingon tapahtumapaikkavaltioon kuin välittömästi vahinkoa kärsineen kotipaikkavaltioonkaan ei ole mitään muita 4 tai 5 artiklassa mainittuja liittymiä. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi, jos kotipaikkansa valtiossa A omaava henkilö ollessaan valtiossa B hankkii siellä pääasiallisen liikepaikkansa omaavan valmistajan valmistaman viallisen auton ja vahingoittuu vian vuoksi aiheutuvassa liikenneonnettomuudessa valtiossa C. Näissä melko harvoin esiintyvissä tapauksissa määräytyy sovellettava laki kantajan valinnan mukaisesti. Kantajan valintamahdollisuudet on kuitenkin rajoitettu kahden eri liittymän perusteella määräytyviin lakeihin. Hän voi valita sovellettavaksi joko vastaajan pääasiallisen liikepaikan lain tai vahingon tapahtumapaikan lain.

Valintamahdollisuus on vain kantajalla, ei ratkaisevalla viranomaisella. Jos kantaja ei käytä valintamahdollisuutta hyväkseen, tulee artiklan mukaan sovellettavaksi vastaajan pääasiallisen liikepaikan sisäinen laki.

Liittymien sisältöä on käsitelty 4 artiklan kohdalla. Myös tätä artiklaa sovellettaessa on otettava huomioon 7 artiklan määräykset.

7 artikla. Artiklan mukaan estyy vahingon tapahtumapaikan valtion ja välittömästi vahinkoa kärsineen kotipaikkavaltion lakien soveltaminen 4―6 artiklan nojalla, mikäli vastaaja näyttää, ettei hän kohtuudella voinut ennakoida tuotteen tai hänen muiden samankaltaisten tuotteidensa olevan kaupallisesti saatavilla kyseisessä valtiossa. Vahingon tapahtumapaikkavaltion taikka välittömästi vahingoittuneen kotipaikkavaltion lain soveltamisen estyminen artiklan nojalla ei riipu siitä, onko tuote todella hankittu kyseisessä valtiossa. Esimerkiksi jos tuote on hankittu valtiossa A ja vahinko tapahtuu välittömästi vahingoittuneen kotipaikkavaltiossa B, voi 4 artiklan mukainen vahingon tapahtumapaikan lain soveltaminen artiklan 7 nojalla estyä, jos vastaaja näyttää, ettei hän kohtuudella voinut ennakoida tuotteiden olevan kaupallisesti saatavilla valtiossa B.

Artiklan soveltuvuus ei ole riippuvainen siitä, mikä vastaajan asema tuotteen jakeluketjussa on.

Tuotteiden saatavuutta koskeva edellytys voidaan ottaa huomioon vain vastaajan tekemän väitteen johdosta. Myös todistustaakka asian suhteen on vastaajalla.

Yleissopimuksessa ei ole täsmennetty ajankohtaa, jonka mukainen tuotteen saatavuus vahingon tapahtumapaikkavaltiossa tai välitöntä vahinkoa kärsineen kotipaikkavaltiossa on määräävä edellytyksen täyttymisen suhteen. Selvää on, että jos vastaaja on kohtuudella voinut ennakoida tuotteiden olevan vahingon tapahtuma-aikana saatavilla 4, 5 tai 6 artiklan osoittamassa valtiossa, ei 7 artiklan mukainen edellytys täyty. Selvää on myös, ettei vahingon tapahtumisen jälkeisen saatavuuden ennakoinnilla ole vaikutusta sovellettavan lain määräytymiseen. Sen sijaan on tapauskohtaisesti harkittava, täyttyykö artiklan mukainen edellytys silloin, kun vastaajan on ollut mahdollista ennakoida tuotteiden saatavuus 4, 5 tai 6 artiklan osoittamassa valtiossa jonakin ajankohtana ennen vahingon tapahtumista, mutta ei enää vahingon tapahtuma-aikana. Tällöin voidaan yleensä lähteä siitä, että jos tuotteita on ennen vahingon tapahtumista ollut saatavilla kyseisessä valtiossa siten, että vastaaja on voinut ennakoida saatavuuden, ja tuotteita on vahingon tapahtuma-aikaan siellä edelleen laajalti käytössä, ei artiklan mukainen rajoitus täyty. Sovellettava laki määräytyy tällöin 4, 5 tai 6 artiklan mukaisesti.

Artiklassa käytetään 4―6 artikloista poiketen sanamuotoa "laki" sanamuodon "sisäinen laki" sijasta. Tässä tarkoitetaan kuitenkin 4―6 artiklojen osoittamien valtioiden sisäistä lakia.

Artiklasta ei nimenomaisesti ilmene, minkä valtion lakia tulee soveltaa silloin, kun 4, 5 tai 6 artiklan nojalla sovellettavat vahingon tapahtumapaikan laki ja välittömästi vahinkoa kärsineen kotipaikan laki artiklan mukaisten edellytysten täyttyessä syrjäytyvät. Yleissopimuksen 6 artiklan mukaan tulee soveltaa joko vahingon tapahtumapaikan tai vastaajan pääasiallisen liikepaikan lakia silloin, kun 4 tai 5 artiklan mukainen laki ei tule sovellettavaksi. Nyt käsillä olevan artiklan mukaisten edellytysten täyttyessä estyy myös 6 artiklan mukainen vahingon tapahtumapaikan lain soveltaminen. Täten tulee käsillä olevan artiklan piiriin kuuluvissa tilanteissa soveltaa vastaajan pääasiallisen liikepaikan sisäistä lakia.

On huomattava, että vastaajan pääasiallisen liikepaikan lain soveltaminen ei riipu siitä, onko vastaaja voinut ennakoida tuotteen tai muiden samankaltaisten tuotteidensa olevan siellä kaupallisesti saatavilla.

8 artikla. Artiklassa on osoitettu, mihin oikeuskysymyksiin yleissopimuksen mukaan sovellettavan oikeusjärjestyksen sääntöjä tulee soveltaa. Artiklan luettelo ei ole tyhjentävä. Siinä mainitut seikat ovat ainoastaan esimerkkejä kysymyksistä, joiden ratkaisu tulee suorittaa yleissopimuksen osoittaman lain nojalla.

Yleissopimuksen sovellettavaksi osoittaman lain on tarkoitettu sääntelevän tuotevastuuta koskevat oikeudelliset kysymykset mahdollisimman kattavasti. Tätä lakia tulee siis lähtökohtaisesti soveltaa kaikkiin kysymyksiin, jotka tuomioistuinvaltiossa luonnehditaan tuotevastuuta koskeviksi. Kuitenkin kaikki artiklassa mainitut kysymykset kuuluvat yleissopimuksen mukaan sovellettavan lain piiriin tuomioistuinvaltiossa suoritettavasta luonnehdinnasta riippumatta. Toisaalta yleissopimuksen ja sen mukaan sovellettavan lain ulkopuolelle on aina tarkoitettu jätettävän eräät jäljempänä käsiteltävät kysymykset.

Artiklan 1 kohdan mukaan sovellettavan lain piiriin kuuluvat vastuun perustetta ja laajuutta koskevat kysymykset. Sovellettavan lain nojalla ratkaistaan siten muun muassa, edellyttääkö vastuun syntyminen huolimattomuutta, katsotaanko huolimattomuuden voivan ilmetä joko tekona tai laiminlyöntinä sekä minkä asteista huolimattomuutta edellytetään. Myös syy- yhteyttä koskevat kysymykset ovat vastuun perustetta koskevia ja ne ratkaistaan yleissopimuksen mukaan sovellettavan lain nojalla.

Vastuun laajuutta koskevilla kysymyksillä tarkoitetaan muun muassa korvausvastuun enimmäismäärää koskevia rajoituksia, velvollisuutta suorittaa korkoa korvausmäärälle, sekä korvausmäärän jakautumista useiden vahingon aiheuttajien kesken ja korvauksen suorittaneen takautumisoikeutta muita vahingon aiheuttajia kohtaan.

Artiklan 2 kohdan mukaisilla vastuusta vapautumisen perusteilla tarkoitetaan esimerkiksi ennalta-aavistamattomia, vastaajan vaikutuspiirin ulkopuolella olevia tapahtumia, joiden vaikutuksia vastaaja ei voi estää. Muita tässä tarkoitettuja vapautumisperusteita voivat olla muun muassa välittömästi vahinkoa kärsineen tai kolmannen henkilön myötävaikuttava tuottamus. Myös määrättyjen asianosaistahojen välillä sovellettavat vastuusta vapautumisen tai vastuun rajoittamisen perusteet kuuluvat 2 kohdan piiriin. Täten esimerkiksi perheenjäsenelle aiheutetusta vahingosta johtuvan vastuun rajoittaminen tai poissulkeminen määräytyy yleissopimuksen mukaan sovellettavan lain mukaisesti. Tämän kohdan mukainen kysymys on myöskin, voiko valmistaja tai muu toimittaja pätevästi rajoittaa vastuutaan tuotteen mukana tai sen mainoksessa olevalla ilmoituksellaan.

Vastuun alentaminen on kyseessä esimerkiksi silloin, kun vastaajan korvausvastuun määrää vähentää välittömästi vahinkoa kärsineen myötävaikutus.

Artiklan 3 kohdan mukaan ratkaistaan yleissopimuksen sovellettavaksi osoittaman lain nojalla muun muassa, voivatko kipu tai henkinen kärsimys taikka saamatta jäänyt voitto tulla korvattaviksi.

Artiklan 4 kohdassa mainitaan ensinnäkin korvausvelvollisuuden täyttämistapaa ja -muotoa koskevat kysymykset. Yleissopimuksen mukaan sovellettavan lain nojalla määräytyy siten esimerkiksi, tuleeko korvaus suorittaa rahana vai voidaanko korvaus suorittaa luontoispalautuksena sekä tuleeko korvaus suorittaa yhtenä vai useampana eränä.

Lisäksi tässä kohdassa mainitaan korvauksen suuruutta koskevat kysymykset. Korvauksen suuruutta ei siis voida määrittää muun kuin yleissopimuksen sovellettavaksi osoittaman valtion oikeuden mukaisesti. Esimerkiksi kivusta ja särystä taikka henkisestä kärsimyksestä suoritettavan korvauksen suuruuden määrittelyssä on noudatettava tuossa valtiossa voimassaolevaa käytäntöä.

Artiklan 5 kohdan mukaan yleissopimuksen sovellettavaksi osoittaman lain nojalla on ratkaistava myöskin, voidaanko vahinkoa kärsineen oikeus korvaukseen siirtää tai periä. On huomattava, ettei mahdollisuus oikeuden perimiseen riipu yksinomaan tuotevastuun piiriin luettavista seikoista. Tuotevastuuseen sovellettavan lain nojalla ratkaistaan vain, onko kyseinen oikeus sellainen, että se voi kuoleman johdosta siirtyä toiselle. Sensijaan se seikka, onko kantajalla perintöoikeus vahinkoa kärsineen jälkeen on luonteeltaan perintöoikeudellinen ja määräytyy perintöoikeudellisten lainvalintasääntöjen nojalla.

Tärkein 6 kohdan piiriin kuuluva kysymys on, voiko vain välittömästi vahinkoa kärsinyt vaatia korvausta kärsimänsä vahingon nojalla, vai voiko korvausta vaatia myös se, joka on kärsinyt vahinkoa välittömästi vahingoittuneelle aiheutuneen vahingon johdosta. Tämän kohdan mukaan tulee yleissopimuksen sovellettavaksi osoittaman lain nojalla ratkaista esimerkiksi elatukseen oikeutetun mahdollisuus vaatia korvausta, kun hän on jäänyt vaille elatusta välittömästi vahingoittuneen elatusvelvollisen kuoleman vuoksi, taikka mahdollisuus vaatia korvausta toisen henkilön vahingoittumisen näkemisestä aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.

Artiklan 7 kohdan mukaan päämiehen ja työnantajan isännänvastuu, sen edellytykset ja laajuus määräytyvät yleissopimuksen osoittaman lain mukaan. Tämä kohta koskee myös oikeushenkilöiden vastuuta elimiensä toimista. Vastuu toisen aiheuttamista vahingoista ei muissa kuin tässä kohdassa mainituissa tapauksissa kuulu sovellettavan lain alaan.

Todistustaakkaa koskevat kysymykset kuuluvat 8 kohdan mukaan yleissopimuksen nojalla sovellettavan lain piiriin vain siltä osin kuin sovellettavan lain todistustaakkaa koskevat säännöt ovat vahingonkorvausoikeudellisia. Tällaisia sääntöjä ovat nimenomaisesti vahingonkorvaustapauksia koskevat todistustaakkasäännöt, joiden pääasiallinen tarkoitus on vaikuttaa ratkaisun aineellisoikeudelliseen tulokseen. Sellaiset todistustaakkaa koskevat säännöt, joiden ensisijainen tarkoitus on oikeudenkäyntimenettelyn ohjaaminen, eivät ole 8 kohdassa tarkoitettuja sääntöjä. Sovellettavan lain todistustaakkasäännösten luonnehtiminen suoritetaan tuomioistuinvaltiossa kansainvälisen yksityisoikeuden alalla yleensä noudatettavien periaatteiden mukaisesti. Valmistajalle 7 artiklassa asetettu todistustaakka jää tämän kohdan ulkopuolelle.

Artiklan 9 kohdan mukaan sovelletaan kaikkia yleissopimuksen sovellettavaksi osoittaman lain sääntöjä, joiden nojalla oikeus korvaukseen lakkaa taikka mahdollisuus oikeuden toteuttamiseen menetetään ajan kulumisen vuoksi.

Yleissopimuksen sovellettavaa lakia koskevat määräykset eivät koske lakiviittauksen pätevyyttä, suoraa kanneoikeutta vakuutusyhtiötä kohtaan taikka takautumisoikeutta koskevia kysymyksiä. Yleissopimuksen lainvalintamääräysten ulkopuolelle jäävät lakiviittaukset voivat olla joko ennen vahinkoa tai sen jälkeen tehtyjä. Näin ollen yleissopimus ei koske esimerkiksi valmistajan tuotteeseen liittämään takuusitoumukseen sisältyvän sovellettavaa lakia koskevan lausekkeen pätevyyttä. Vakuutusyhtiötä vastaan olevaa suoraa kanneoikeutta koskevat kysymykset on jätetty yleissopimuksen ulkopuolelle sen vuoksi, että yleissopimusta valmisteltaessa tuotevastuuvakuutusta koskevat aineellisoikeudelliset säännöt ja vakuutuskäytäntö olivat vakiintumattomia. Vaikka takautumisoikeutta koskevat kysymykset on muutoin jätetty yleissopimuksen ulkopuolelle, sovelletaan 8 artiklan 1 kohdan nojalla yleissopimuksen mukaan määräytyvää lakia korvauksen suorittaneen vahingon aiheuttajan takautumisoikeuteen muita vahingon aiheuttajia kohtaan.

9 artikla. Artikla koskee tapauksia, joissa 4―7 artiklan mukaan on sovellettava muun kuin sen valtion lakia, jossa tuote on saatettu markkinoille. Tällöin voidaan ottaa huomioon markkinointivaltiossa voimassaolevat turvallisuusmääräykset sovellettavan lain turvallisuusmääräysten ohella.

Turvallisuusmääräykset on yleissopimusta sovellettaessa ymmärrettävä laajasti. Artiklan mukaisia turvallisuusmääräyksiä ovat lakien ja asetusten lisäksi myös viranomaispäätökset ja -määräykset sekä eritasoiset, myös kunnalliset, ohjesäännöt. Kaikki tällaiset turvallisuusmääräykset, jotka jollain tavoin liittyvät tuotteen turvallisuuteen, kuuluvat artiklan piiriin. Ne voivat koskea esimerkiksi tuotteen valmistusta, tarkastusta tai korjaamista tai tuotteessa tarvittavaa turvalaitetta. Myös esimerkiksi tuotetta valmistavan työntekijän työajan enimmäismäärää koskevat säännöt voivat kuulua artiklan piiriin, jos sääntöjen yhtenä tarkoituksena on parantaa tuoteturvallisuutta.

Artikla koskee vain sen valtion turvallisuusmääräyksiä, jossa tuote on saatettu markkinoille. Näiden turvallisuusmääräysten huomioon ottaminen on tuomioistuimen harkinnan varassa.

10 artikla. Yleissopimuksen mukaan sovellettavaa lakia voidaan artiklan mukaan olla soveltamatta vain, jos soveltaminen olisi ilmeisesti oikeusjärjestyksen perusteiden vastaista. Artiklan mukainen poikkeus edellyttää, että yleissopimuksen osoittaman lain soveltaminen johtaisi yksittäistapauksessa tulokseen, joka olisi selvästi ristiriidassa Suomessa voimassaolevien oikeudellisten tai moraalisten perusperiaatteiden kanssa. Käytännössä tämäntyyppistä ristiriitaa ei yleensä varallisuusoikeudellisissa tapauksissa synny. Määräyksen soveltaminen olisi siten erittäin poikkeuksellista. Esimerkiksi se seikka, että yleissopimuksen mukaan sovellettavan lain mukainen korvaus olisi määrältään suurempi tai pienempi kuin tuomioistuinvaltion lain nojalla suoritettava korvaus, ei oikeuttaisi artiklan mukaisen poikkeussäännön soveltamiseen. Yleissopimuksen osoittaman lain soveltaminen syrjäytyy artiklan nojalla vain niiltä osin kuin se johtaisi ristiriitaan Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa. Muilta osin sovelletaan yleissopimuksen mukaan määräytyvää lakia. Artiklan nojalla syrjäytetyn yleissopimuksen osoittaman lain sijasta sovelletaan Suomen lakia.

11 artikla. Yleissopimuksen 1―10 artiklaa tulee tämän artiklan mukaan soveltaa riippumatta siitä, onko tapauksella liittymiä johonkin sopimusvaltioon tai osoittaako yleissopimus sovellettavaksi sopimusvaltion vai jonkin muun valtion lain. Yleissopimus korvaa täten kaikki asiallisen soveltamisalansa piiriin kuuluvat, sovellettavaa lakia koskevat sopimusvaltioiden oikeussäännöt, lukuunottamatta 15 artiklan mukaisiin sopimuksiin perustuvia oikeussääntöjä.

12 artikla. Tämä artikla samoin kuin 13 ja 14 artikla koskee tapauksia, joissa valtion eri alueilla on voimassa erisisältöisiä tuotevastuuta koskevia oikeussääntöjä. Tässä artiklassa määrätään menettelytavasta silloin kun asian käsittely tapahtuu mainitunkaltaisen valtion ulkopuolella. Artiklan mukaan valtioon kuuluvat erilliset alueet rinnastetaan yleissopimusta sovellettaessa tällöin valtioihin. Esimerkiksi jos yleissopimuksen mukaan tulee soveltaa sen valtion lakia, jossa vahinko on tapahtunut, tulevat tällöin sovellettaviksi sen, tuotevastuun sääntelyn suhteen erillisen alueen oikeussäännöt, jonka piirissä vahinko on tapahtunut. Artikla ei sovellu silloin, kun valtion eri alueilla muutoin on voimassa eri oikeussääntöjä, mutta tuotevastuun osalta sääntely on koko valtiossa yhtenäinen.

13 artikla. Artiklan mukaan valtio, johon kuuluvilla eri alueilla on voimassa omat tuotevastuuta koskevat oikeussääntönsä, ei ole velvollinen soveltamaan yleissopimusta sellaisissa tilanteissa, joissa yhtenäisen oikeusjärjestyksen omaava valtio ei olisi velvollinen soveltamaan vieraan valtion oikeutta 4 tai 5 artiklan nojalla.

Artiklan tarkoituksena on estää se, että valtioissa, joissa on eri alueilla voimassa omat tuotevastuuta koskevat oikeussääntönsä, jouduttaisiin soveltamaan vierasta oikeutta sellaisissa tilanteissa, joissa yhtenäisen tuotevastuuta koskevan sääntelyn omaavissa valtioissa sovellettaisiin sen omaan oikeutta. Jos esimerkiksi New Yorkin osavaltiossa kotipaikkansa omaava kantaja on ostanut Saksan liittotasavallassa valmistetun auton New Jerseyssä ja vahingoittuu Idahossa autossa olleen valmistusvirheen vuoksi, eikä valmistaja ole voinut ennakoida auton olevan saatavilla Idahossa, tulisi sovellettavaksi laiksi ilman tämän artiklan määräystä Saksan liittotasavallan laki. Näin sen vuoksi, että mitkään kaksi liittymää eivät osoittaisi 4 ja 5 artiklassa edellytetyin tavoin samaan tuotevastuun sääntelyn suhteen yhtenäiseen osavaltioon, eikä 6 artiklan mukaista vahingon tapahtumapaikan lakia voitaisi 7 artiklan mukaisen ennakoitavuusedellytyksen puuttuessa soveltaa. Jos vastaavanlainen tapaus kuitenkin olisi tuotevastuun sääntelyn osalta yhtenäisessä valtiossa ratkaistavana ja liittymät valmistuspaikkaa lukuunottamatta osoittaisivat tähän valtioon, sovellettaisiin 4 ja 5 artiklan nojalla tämän valtion lakia.

Artikla ei oikeuta poikkeamaan yleissopimuksen soveltamisesta muutoin kuin 4 ja 5 artiklan osalta. Myös artiklan tarkoittamissa tilanteissa kantajalla on 6 artiklan mukainen valintamahdollisuus. Täten yllä olevassa esimerkkitapauksessa kantajalla olisi tämän artiklan määräyksistä ja muutoin sovellettaviksi tulevista tuomioistuinvaltion lainvalintasäännöistä riippumatta mahdollisuus valita Saksan liittotasavallan laki sovellettavaksi.

Artikla ei oikeuta poikkeamaan yleissopimuksen määräyksistä sellaisessa valtiossa, jonka tuotevastuuta koskeva sääntely on yhtenäistä. Täten jos esimerkin mukainen tapaus olisi käsiteltävänä Suomessa, tulisi soveltaa Liittotasavallan oikeutta.

14 artikla. Artiklassa varataan valtioille, joiden tuotevastuuta koskevat oikeussäännöt ovat 12 ja 13 artiklan mukaisin tavoin epäyhtenäiset, mahdollisuus selittää yleissopimuksen tulevan sovellettavaksi kaikilla valtioon kuuluvilla alueilla tai vain joillain niistä. Tällaisen selityksen voimaantulon ajankohta ei suoraan ilmene yleissopimuksesta. Jos valtio antaa selityksen allekirjoittaessaan, ratifioidessaan tai hyväksyessään yleissopimuksen tai yleissopimukseen liittyessään, tullee selitys voimaan samanaikaisesti kuin yleissopimus kyseisessä valtiossa. Myöhemmin annettu selitys tulee voimaan, jollei muuta ilmene, silloin kun siitä on ilmoitettu Alankomaiden ulkoasiainministeriölle.

15 artikla. Artiklan mukaan yleissopimuksen määräykset eivät syrjäytä erityisaloja koskevia sopimuksia, joihin sopimusvaltiot ovat liittyneet tai myöhemmin liittyvät ja jotka sisältävät tuotevastuuta koskevia määräyksiä. Yleissopimuksen määräykset ovat toissijaisia vain erityisaloja, kuten kuljetusoikeutta tai ympäristöoikeutta, koskevien valtiosopimusten tuotevastuuta koskeviin määräyksiin nähden. Sopimusvaltiot eivät voi tehdä tuotevastuuseen sovellettavaa lakia yleensä koskevaa sopimusta tai liittyä sellaiseen sopimukseen. Kun yleissopimuksessa määrätään vain sovellettavasta laista, ei artiklalla ole merkitystä yksin aineellisoikeudellisia määräyksiä sisältävien valtiosopimusten sovellettavuudelle.

16 artikla. Artikla sisältää määräykset sallituista varaumista. Varauma voi koskea yleissopimuksen soveltamista a) 8 artiklan 9 kohdassa mainittuihin vanhentumista ja määräajan menettämistä koskeviin kysymyksiin, tai b) maataloudessa tuotettuihin alkutuotteisiin. Muut varaumat eivät ole sallittuja.

Yleissopimuksen 17―22 artiklaan sisältyvät tavanomaiset loppumääräykset. Yleissopimuksen tallettajana toimii Alankomaiden ulkoasiainministeriö. Yleissopimuksen voivat allekirjoittaa valtiot, jotka ovat olleet Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin jäseniä sen 12. istunnon aikana. Allekirjoittajavaltioiden on ratifioitava tai hyväksyttävä yleissopimus. Yleissopimukseen voivat sen voimaantulon jälkeen liittyä sellaiset valtiot, jotka ovat tulleet Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin jäseniksi sen 12. istunnon jälkeen, tai jotka ovat Yhdistyneiden Kansakuntien tai jonkin sen erityisjärjestön jäseniä, tai jotka ovat yhtyneet Haagin kansainvälisen tuomioistuimen perussääntöön. Yleissopimuksen voimaantulon jälkeen sen ratifioineen tai hyväksyneen tai siihen liittyneen valtion osalta yleissopimus tulee voimaan ratifoimis-, hyväksymis- tai liittymisasiakirjan tallettamista seuraavan kolmannen kalenterikuukauden ensimmäisenä päivänä. Sopimusvaltio voi sanoa yleissopimuksen irti ilmoittamalla irtisanomisesta tallettajalle vähintään kuusi kuukautta ennen kunkin viisivuotiskauden päättymistä.

2Yleissopimuksen soveltaminen vahinkoa kärsineen ja tälle tuotteen omistus- tai käyttöoikeuden luovuttaneen välisiin suhteisiin

Yleissopimuksen 1 artiklan 2 kohdan mukaan yleissopimusta ei sovelleta vahinkoa kärsineen ja tälle tuotteen omistus- tai käyttöoikeuden luovuttaneen henkilön väliseen vastuuseen. Soveltamisalan rajauksen tarkoituksena on ollut välttää päällekkäisyys sopimussuhteisiin sovellettavaa lakia koskevien oikeussääntöjen, erityisesti irtainten esineiden kauppaan sovellettavaa lakia koskevan Haagin vuoden 1955 yleissopimuksen kanssa. Tällöin on pidetty silmällä niitä oikeusjärjestyksiä, joissa vahingonkorvausvaatimus sopijapuolten välisissä suhteissa on aina perustettava sopimukseen, ja joissa myös kansainvälisluontoisissa tapauksissa sopijapuolten välinen, tuotteen aiheuttamaa vahinkoa koskeva vaatimus luonnehditaan välttämättä sopimusperusteiseksi. Näissä oikeusjärjestyksissä tulevat aina sovellettaviksi sopimukseen sovellettavaa lakia koskevat lainvalintasäännöt sopijapuolten välisissä kansainvälisluonteisissa tuotevahinkotapauksissa. Yleissopimuksen ulottamisen myös sopijapuolten välisiä suhteita koskevaksi on yleissopimusta laadittaessa arvioitu vaarantavan yleissopimuksen hyväksytyksi tulemisen näitä oikeusjärjestyksiä soveltavissa valtioissa. Yleissopimuksen soveltaminen sopijapuolten välisiin suhteisiin olisi näissä oikeusjärjestyksissä myöskin ristiriidassa sen kanssa, että yleissopimuksen on tarkoitettu koskevan vain sopimussuhteen ulkopuolista korvausvastuuta.

Ristiriitaa yleissopimuksen tarkoituksen ja määräysten sekä sopimukseen sovellettavaa lakia koskevien sääntöjen välillä ei 1 artiklan 2 kohdan mukaisissa tilanteissa kuitenkaan synny silloin, kun tuotteen aiheuttamaa vahinkoa koskevat vaatimukset luonnehditaan sopimussuhteen ulkopuolista korvausvastuuta koskeviksi. Yleissopimusta laadittaessa on nimenomaisesti todettu, että sopimusvaltiot voivat halutessaan saattaa yleissopimuksen määräykset koskemaan myös 1 artiklan 2 kohdan mukaisia tilanteita siltä osin kuin on kyse muusta kuin sopimukseen perustuvasta korvausvastuusta.

Suomen aineellisessa vahingonkorvausoikeudessa on katsottu, etteivät sopimusperusteinen ja sopimuksen ulkopuolinen korvausvastuu ole toisiaan poissulkevia, eikä sopimussuhteen olemassaolo estä korvauksen vaatimista sopimuksen ulkopuolisen vastuun perusteella. Myös kansainvälisluonteisessa tapauksessa kanteen luonnehtiminen sopimus- tai rikkomusperusteiseksi suoritetaan lähtökohtaisesti aineellisessa oikeudessamme noudatetulla tavalla. Näin ollen myös yleissopimuksen 1 artiklan 2 kohdan tarkoittamissa kansainvälisluontoisissa tapauksissa saatetaan korvausvaatimus perustaa joko sopimukseen tai sopimuksen ulkopuoliseen vastuuseen.

Sopimukseen sovellettavaa lakia koskevat Suomen oikeuden lainsäännökset sisältyvät lakiin kansainvälisluontoiseen irtainten esineiden kauppaan sovellettavasta laista (387/64) ja lakiin kansainvälisluonteisiin sopimuksiin sovellettavasta laista (44/87) . Säännökset voivat tulla sovellettaviksi myös yleissopimuksen 1 artiklan 2 kohdan mukaisissa tilanteissa. Säännökset koskevat kuitenkin vain sopimussuhteisiin sovellettavaa lakia. Sovellettavan lain määrääminen niissä 1 artiklan 2 kohdan mukaisissa tapauksissa, joissa korvausvaatimus ei perustu sopimukseen, ei kuulu säännösten soveltamisalan piiriin. Tämän vuoksi yleissopimuksen määräysten soveltaminen sen 1 artiklan 2 kohdan tarkoittamissa tilanteissa ei ole ristiriidassa Suomen oikeuden sopimukseen sovellettavaa lakia koskevien säännösten kanssa silloin, kun korvausta ei vaadita sopimuksen perusteella. Näissä tapauksissa ei oikeudessamme myöskään ole yleissopimuksen soveltamisalan 1 artiklan 2 kohdan mukaiseen rajaukseen johtaneita syitä.

Tarve voida vaatia korvausta tuotteen aiheuttamasta vahingosta sopimuksen ulkopuolisen vastuun perusteella yleissopimuksen 1 artiklan 2 kohdan mukaisissa tilanteissa voi johtua sekä aineellisoikeudellisten että sovellettavaa lakia koskevien sääntöjen sisällöstä. Sopimukseen perustuva korvausvastuu on tuotevastuutapauksissa usein rikkomusperusteista korvausvastuuta rajoitetumpi. Näin on erityisesti silloin, kun sopimukseen sovellettavan lain mukaisen korvausvastuun syntyminen edellyttää, että vastaajan näytetään syyllistyneen sopimusrikkomukseen. Sopimusperusteinen korvausvastuu voi olla rajoitetumpi myös sen vuoksi, että henkilö- ja esinevahinkojen korvaaminen jää sopimukseen sovellettavan lain mukaisen korvausoikeuden ulkopuolelle. Esimerkiksi tavaran myyjän sopimusperusteinen korvausvastuu ei Suomen eikä myöskään muiden Pohjoismaiden oikeuden mukaan ulotu tavaran virheestä aiheutuviin henkilövahinkoihin. Usein voidaan sopimusperusteista korvausvastuuta rajoittaa myös sopimuksin. Sopimukseen sovellettavaa lakia koskevien edellä mainittujen säännösten mukaan voidaan sopimukseen sovellettavasta laista kuluttajakauppoja lukuunottamatta sopia lakiviittauksella. Jos lakiviittausta ei ole tehty, tulee pääsääntöisesti sovellettavaksi sen valtio laki, jossa tuotteen luovuttaneella on liikepaikkansa. Näissä lainvalintasäännöksissä ei ole otettu huomioon tuotevastuutapauksiin sovellettavan lain määräytymisen kannalta merkittäviä näkökohtia, kuten pyrkimystä turvata vahingon kärsijän asema tämän kotipaikan lakia soveltamalla.

Suomen lainsäädäntöön ei sisälly sopimuksen ulkopuoliseen vahingonkorvausvastuuseen sovellettavaa lakia koskevia säännöksiä, joita voitaisiin soveltaa 1 artiklan 2 kohdan mukaisissa tapauksissa. Kysymystä koskevaa vakiintunutta oikeuskäytäntöä asiasta ei ole eikä sen käsittely ole selkiintynyt myöskään oikeuskirjallisuudessamme. Mainitun kohdan mukaiset tapaukset, joissa korvausta tuotteen aiheuttamasta vahingosta vaaditaan tuotteen omistus- tai käyttöoikeuden luovuttaneelta, muodostavat keskeisen osan tuotteen aiheuttamien vahinkojen korvaamista koskevista tapauksista. Kun korvauskanteen perustamisella sopimussuhteen ulkopuoliseen vahingonkorvausvastuuseen saattaa olla huomattavaa merkitystä vahingon kärsijälle myös 1 artiklan 2 kohdan mukaisissa tapauksissa, on sopimussuhteen ulkopuoliseen vahingonkorvausvastuuseen sovellettavaa lakia koskevia sääntöjä tarpeen selkiyttää myös näiden tapausten osalta. Tarkoituksenmukaista on myös, että tuotteen aiheuttamaan vahingon korvaamiseen sovellettava laki määräytyy samoin perustein kaikissa sopimuksen ulkopuolista vahingonkorvausvastuuta koskevissa tapauksissa.

Tämän vuoksi ehdotetaan, että yleissopimuksen määräykset säädettäisiin sovellettaviksi myös vahinkoa kärsineen ja tälle tuotteen omistus- tai käyttöoikeuden luovuttaneen henkilön välillä silloin, kun korvausvaatimus ei perustu heidän väliseensä sopimukseen.

3Voimaantulo

Yleissopimus on kansainvälisesti voimassa ja tulee voimaan sen ratifioivan tai hyväksyvän valtion osalta ratifioimis- tai hyväksymiskirjan tallettamista seuraavan kolmannen kalenterikuukauden ensimmäisenä päivänä. Esitykseen sisältyvä laki on tarkoitettu tulemaan voimaan samanaikaisesti.

Tuotevastuuseen sovellettava laki määräytyisi yleissopimuksen määräysten mukaisesti, jos se jolta korvausta vaaditaan, on laskenut vahinkoa aiheuttaneen tuotteen liikkeelle lain voimaantulon jälkeen. Jos korvausvaatimus perustuu muuhun kuin tuotteen liikkeelle laskemiseen, esimerkiksi sen korjaamiseen, sovellettava laki määrätyiksi yleissopimuksen määräysten mukaisesti silloin, kun se suoritus tai toiminta, jonka perusteella korvausta vaaditaan, on päättänyt ja vahinko ilmennyt voimaantulon jälkeen.

4Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus

Tuotevastuuseen sovellettavasta laista tehty yleissopimus määrittelee, minkä valtion lakia on sovellettava silloin, kun tuotevastuutapauksella on liittymiä useampaan kuin yhteen valtioon. Suomen lainsäädännössä ei ole säännöksiä siitä, miten tuotteiden aiheuttamien vahinkojen johdosta syntyvään korvausvastuuseen sovellettava laki määräytyy kansainvälisluonteisissa tapauksissa. Yleissopimus kuuluu näin ollen periaatteessa kokonaisuudessaan lainsäädännön alaan, minkä vuoksi eduskunnan suostumus yleisopimuksen hyväksymiselle on tarpeen.

Edellä olevan perusteella ja hallitusmuodon 33 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi ne Haagissa 2 päivänä lokakuuta 1973 tuotevastuuseen sovellettavasta laista tehdyn yleissopimuksen määräykset, jotka vaativat Eduskunnan suostumukseen.

Koska yleisopimus sisältää määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäväksi seuraava lakiehdotus:

Haagissa 2 päivänä lokakuuta 1973 tehdyn tuotevastuuseen sovellettavaa lakia koskevan yleissopimuksen määräykset ovat, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan, voimassa niin kuin siitä on sovittu.

Yleissopimuksen määräyksiä sovelletaan myös vahinkoa kärsineen ja tälle tuotteen omistus- tai käyttöoikeuden luovuttaneen henkilön välillä silloin, kun korvausvaatimus ei perustu heidän väliseensä sopimussuhteeseen.

Tämä laki tulee voimaan asetuksella säädettävänä ajankohtana.

Lakia sovelletaan, jos