HE 268/1998

Hallituksen esitys Eduskunnalle Kansainvälisen työkonferenssin hyväksymien merenkulkijoiden työnvälitystä koskevan yleissopimuksen ja yksityisiä työnvälitystoimistoja koskevan yleissopimuksen hyväksymisestä.

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Kansainvälisen työjärjestön (ILOn) yleiskokous, Kansainvälinen työkonferenssi, hyväksyi vuonna 1996 yleissopimuksen nro 179 ja suosituksen nro 186, jotka koskevat merenkulkijoiden työnvälitystä. Yleissopimus sisältää määräyksiä asianmukaisen ja maksuttoman työnvälityksen järjestämisestä merenkulkijoille sekä työnvälityspalvelujen tason seurannasta. Yleissopimusta täydentävä suositus sisältää yksityiskohtaisia määräyksiä työnvälityspalvelujen järjestämisestä ja sisällöstä sekä kansainvälisestä yhteistyöstä.

Vuonna 1997 Kansainvälisen työjärjestön yleiskokous, Kansainvälinen työkonferenssi, hyväksyi yksityisiä työnvälitystoimistoja koskevan yleissopimuksen nro 181 sekä siihen liittyvän suosituksen nro 188. Yleissopimuksen tavoitteena on sallia yksityisten työnvälitystoimistojen toiminta sekä samalla suojella niiden palveluja käyttäviä työntekijöitä. Yleissopimusta täydentävä suositus sisältää yksityiskohtaisempia määräyksiä aiheesta.

Yleissopimukset 179 ja 181 ovat osin samansisältöiset, jonka johdosta on tarkoituksenmukaista ratkaista yleissopimusten ratifiointiedellytykset yhtäaikaa. Kummankin yleissopimuksen hyväksyminen edellyttää eräitä tarkistuksia voimassa olevaan lainsäädäntöön. Tarvittavat lainsäädäntömuutokset on valmisteltu ja ne esitellään eduskunnalle erillisessä hallituksen esityksessä. Siksi esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi yleissopimukset nro 179 ja nro 181, mikäli eduskunta hyväksyy hallituksen esityksen eduskunnalle laeiksi työvoimapalvelulain sekä työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annetun lain 21 a ja 25 §:n muuttamisesta. Suositus nro 188 saatetaan eduskunnan tietoon otettavaksi huomioon vastaisessa lainvalmistelutyössä siltä osin kuin sitä pidetään tarkoituksenmukaisena ja mahdollisena.


YLEISPERUSTELUT

1. Asian valmistelu

Merenkulkijoiden työnvälitystä koskeva yleissopimus nro 179 ja sitä täydentävä suositus nro 186 on käsitelty alustavasti merenkulkualan kolmikantakokouksessa vuonna 1994. Lopullisesti asiakirjat hyväksyttiin 84. Kansainvälisessä työkonferenssissa lokakuussa 1996, jolloin yleissopimuksen puolesta äänesti 197 edustajaa, vastaan 5 edustajaa 17 edustajan pidättyessä äänestämästä.

Hallitus saattoi yleissopimuksen Kansainvälisen työjärjestön (ILO) perussäännön 19 artiklan edellyttämällä tavoin eduskunnan käsiteltäväksi syksyllä 1998 (HE 154/1998 vp). Lausunnon hallituksen esityksen laatimista varten antoivat liikenneministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, Kunnallinen työmarkkinalaitos, Valtion työmarkkinalaitos, Merenkulkulaitos ja merimiesasiain neuvottelukunta. Lausuntojen ja merimiesasiain neuvottelukunnan näkemyksen johdosta hallitus päätti esittää tuolloin, että yleissopimusta nro 179 ei hyväksyttäisi. Perusteluna oli, että 85. Kansainvälinen työkonferenssi oli vuonna 1997 hyväksynyt yksityisiä työnvälitystoimistoja koskevan yleissopimuksen nro 181 ja suosituksen nro 188, joten oli tarkoituksenmukaista edellä mainittujen yleissopimusten osin yhtäläisten sanamuotojen takia ratkaista yleissopimusten ratifiointiedellytykset yhtä aikaa.

Edellä mainitun yksityisiä työnvälitystoimistoja koskevan yleissopimuksen nro 181 hyväksymisen puolesta työkonferenssissa äänesti 347 edustajaa, vastaan 5 edustajaa ja 30 edustajaa pidättäytyi äänestyksestä.

Lausunnon yleissopimuksen nro 181 ratifiointiedellytyksistä ovat antaneet sosiaali- ja terveysministeriö, ulkoasiainministeriö, Palvelutyönantajat ry, Teollisuuden ja työnantajain Keskusliitto (TT), Valtion työmarkkinalaitos (VTML), Kunnallinen työmarkkinalaitos (KT), Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAK ry (SAK), AKAVA ry sekä Toimihenkilökeskusjärjestö STTK ry (STTK). Lausunnonantajista SAK, AKAVA ja STTK ilmoittivat kannattavansa yleissopimuksen ratifiointia, mutta toivat esille, että ratifiointi edellyttää eräitä tarkistuksia lainsäädäntöön. Palvelutyönantajat ja TT ilmoittivat, että yleissopimuksen 8 artiklan rangaistusseuraamusvaatimuksesta johtuen edellytyksiä yleissopimuksen välittömään ratifiointiin ei ole. Järjestöt katsoivat, että muutoin ne eivät vastusta ratifiointia, jollei myöhemmin ilmene, että ratifiointi edellyttäisi laajamittaisempia lainsäädännönmuutoksia. VTML katsoi, että Suomen tulisi ratifioida yleissopimus. Sosiaali- ja terveysministeriö ei vastustanut yleissopimuksen ratifiointia. Siltä osin kuin yleissopimuksessa on kyse sosiaali- ja terveysministeriön hallinnonalaan kuuluvista asioista, lainsäädäntö pääosin vastaa sopimuksessa asetettuja vaatimuksia.

Hallituksen esitys on käsitelty merimiesasiain neuvottelukunnassa ja ILO-neuvottelukunnassa. Sekä merimiesasiain neuvottelukunta että ILO-neuvottelukunta ovat puoltaneet yleissopimusten hyväksymistä, mikäli tarvittavat lainsäädäntömuutokset hyväksytään.

2. Nykytilanne ja yleissopimusten merkitys
2.1. Yleissopimus (nro 179), joka koskee merenkulkijoiden työnvälitystä

Kansainvälinen työjärjestö (ILO) hyväksyi vuonna 1920 yleissopimuksen nro 9, joka koskee merimiesten työnvälitystä. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1922. Kansainvälisessä työkonferenssissa hyväksytyllä yleissopimuksella nro 179 ja siihen liittyvällä suosituksella nro 186 uusittiin edellä mainittu yleissopimus nro 9.

Uudistettu merenkulkijoiden työnvälitystä koskeva yleissopimus korostaa merenkulkijoiden julkisten maksuttomien työnvälityspalvelujen merkitystä sekä yksityisten merialan työnvälityspalvelujen valvontaa. Yleissopimuksen hyväksymisen yhteydessä käydyissä keskusteluissa yleiskonferenssissa painotettiin, että merialan kansainvälisyydestä ja merenkulkijoiden erityisistä työoloista johtuen työnvälityspalvelujen tulee olla korkeatasoisia ja taata kaikille merialan työnhakijoille samantasoinen palvelu. Suomessa merenkulkijoiden työnvälitys nykyisin käytännössä tapahtuu julkisen työnvälityksen kautta tai varustamot palkkaavat merenkulkijoita suoraan palvelukseensa. Työvoimapalvelulain (1005/1993) mukaan työnvälitys merenkulkijoille on kiellettyä, jos siitä peritään maksua. Säädöksen valvonta kuuluu työsuojeluviranomaisille.

Yleissopimus toisaalta mahdollistaa yksityisten työnvälitysten toiminnan ja toisaalta sääntelee tätä toimintaa. Vaikka yksityinen työnvälitys on jo Suomessa sallittua voimassa olevan lainsäädännön mukaan, yleissopimuksen toimintaa koskevia määräyksiä pidetään hyödyllisinä. Yleissopimuksen toiminnan sääntelyä koskeva artikla on osin samansisältöinen kuin yleissopimuksessa nro 181, joka koskee yksityisiä työnvälitystoimistoja. Siksi hallitus on pitänyt tarkoituksenmukaisena käsitellä yleissopimuksen nro 179 ratifiointiedellytykset yhtä aikaa yleissopimuksen nro 181 kanssa.

2.2. Yleissopimus (nro 181), joka koskee yksityisiä työnvälitystoimistoja

Kansainvälinen työjärjestö (ILO) hyväksyi vuonna 1933 maksullisia työnvälitystoimistoja koskevan yleissopimuksen (nro 34), jonka myös Suomi ratifioi vuonna 1935. Sopimusta muutettiin vuonna 1949 ja Suomi ratifioi uudistetun yleissopimuksen nro 96 vuonna 1951. Tämän yleissopimuksen uudistamistarve tuli ILOn piirissä esille useissa eri yhteyksissä 1990-luvulla. Suomi irtisanoi 5.6.1992 yleissopimuksen nro 96. Yksityisiä työnvälitystoimistoja koskevan yleissopimuksen nro 181 valmistelussa lähtökohtana olikin se, ettei yleissopimus nro 96 enää periaatteiltaan vastannut muuttuneiden työmarkkinoiden tilannetta, poikkeuksena ainoastaan periaate työnvälityksen maksuttomuudesta työntekijöille.

Yleissopimuksen nro 181 tarkoituksena on sallia yksityisten työnvälitystoimistojen toiminta määräystensä puitteissa ja samalla suojella niiden palveluja käyttäviä työntekijöitä. Sopimuksen määräyksissä on haluttu säilyttää tietty joustavuus, jotta kansalliset olosuhteet voidaan ottaa huomioon. Sopimuksella ja suosituksella pyritään edistämään kaikkien työmarkkinoiden osatekijöiden suhteita ja muodostamaan julkisen työnvälityksen ja yksityisten työnvälitystoimistojen välille toimiva yhteistyö.

Suomessa yksityisiä työnvälitystoimistoja koskevat rajoitukset poistettiin vuonna 1994 työvoimapalvelulainsäädännön uudistamisen yhteydessä. Ainoana rajoituksena työvoimapalvelulaissa (1005/1993) säilytettiin työnvälityksen maksukielto. Lähtökohtaisesti yleissopimuksen joustavuudesta johtuen myös mailla, joissa yksityisen työnvälityksen toiminta on vapaata eikä siihen liity erillistä viranomaisvalvontaa on mahdollisuus noudattaa sopimusta. Yleissopimuksen hyväksymisen myötä työvoimapalvelulain säännösten soveltamisala laajenee koskemaan myös yksityisiä työnvälitystoimistoja. Työnvälityspalveluiden asiakkaiden eri perusteinen syrjintä tulisi kieltää nimenomaisesti. Julkisen työnvälityksen ja yksityisten työnvälitystoimistojen mahdolliset yhteistyönmuodot on pääasiallisesti kirjattu yleissopimusta täydentävään suositukseen. Yleissopimuksen yhteistyötä koskevan 13 artiklan johdosta työhallinnon ja yksityisten työnvälitystoimistojen sekä työmarkkinajärjestöjen yhteistyö tulee myös käytännössä tiivistymään. Lisäksi sopimus edellyttää viranomaisilta tiedon kokoamista yksityisten työnvälitystoimistojen toiminnasta. Tiedon kerääminen voidaan toteuttaa kansallisesti sovittujen menettelyjen mukaisesti, mutta tietojen kerääminen sopimuksen edellyttämällä tavalla tehostaisi tiedon keruuta. Suositukseen sisältyvät määräykset on tarkoitettu otettavaksi huomioon kansallisen yhteistyöntarpeiden pohjalta siinä määrin kuin se on tarkoituksenmukaista ja mahdollista.

Voimassa olevan lainsäädännön mukaan työnvälityksen maksukiellon valvonta kuuluu työsuojeluviranomaisille. Yleissopimuksen hyväksymisen myötä lisättäisiin yksityisen työnvälitystoiminnan valvontaa ja työsuojeluviranomaiset valvoisivat annettuja säännöksiä sen mukaan kuin työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annetussa laissa (131/1973) säädetään. Tämän valvonnan toteuttamiseksi kaikki ne, jotka tarjoavat työvoimapalvelulain 1 a §:ssä tarkoitettuja yksityisiä työvoimapalveluja velvoitettaisiin ilmoittamaan kirjallisesti kaupparekisterilaissa (121/1979) säädetyn perusilmoituksen tekemisestä työsuojeluviranomaiselle. Vastaava soveltamisalan muutos tehtäisiin myös rangaistussäännökseen, joka koskee ilmoitusvelvollisuuden laiminlyöntiä.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Yleissopimus (nro 179) ja suositus (nro 186), joka koskevat merenkulkijoiden työnvälitystä
1.1. Yleissopimuksen ja suosituksen sisältö

Yleissopimuksen 1 artikla sisältää eräiden yleissopimuksessa käytettyjen käsitteiden määritelmiä. Käsitteellä ''toimivaltainen viranomainen'' tarkoitetaan ministeriä, määrättyä virkamiestä, valtion virastoa tai viranomaista, jolla on valtuus antaa sitovia säännöksiä, määräyksiä tai muita ohjeita merenkulkijoiden työhönotosta ja työllistämisestä.Sopimuksessa käsite ''työnvälityspalvelu'' tarkoittaa yksityisellä tai julkisella sektorilla toimivaa henkilöä, yhtiötä, laitosta tai muuta organisaatiota, joka osallistuu merenkulkijoiden työllistämiseen työnantajien lukuun tai työn hankkimiseen merenkulkijoille. Käsitteellä ''laivanvarustaja'' tarkoitetaan aluksen omistajaa tai muuta organisaatiota tai henkilöä, jolle laivanvarustajan vastuu aluksen toiminnasta on siirtynyt ja joka vastuun siirron yhteydessä on suostunut ottamaan vastuun. ''Merenkulkijoita'' yleissopimuksen mukaisesti ovat kaikki ne henkilöt, jotka täyttävät kelpoisuusehdot johonkin työhön tai toimeen merenkulkuun käytettävällä aluksella. Käsitteen ulkopuolelle jäävät kuitenkin henkilöt, jotka työskentelevät valtion sotilaskäytössä tai muussa kuin kaupallisessa käytössä olevilla aluksilla.

Artiklan 2 mukaan yleissopimus ei rajoita jäsenvaltion oikeutta ylläpitää julkista merenkulkijoiden työnvälitystä joko erillisenä yksikkönä tai osana muita työnvälityspalveluja. Yksityistä merenkulkijoiden työnvälitystä saa harjoittaa ainoastaan lupa- tai kelpoisuusmenettelyn tai muun sääntelyn mukaisesti. Ennen yksityisen työnvälityksen perustamista tai toiminnan muuttamista laivanvarustajia ja merenkulkijoita edustavia järjestöjä on kuultava. Yksityisten työnvälityspalvelujen perustamista suuremmassa määrin kuin on tarpeen ei pidä rohkaista.

Yleissopimus ei 3 artiklan mukaisesti saa millään tavoin vaarantaa merenkulkijain ihmisoikeuksia, mukaan lukien ammattiyhdistysoikeudet.

Yleissopimuksen 4 artiklan 1 kohdassa luetellaan seikat, jotka jäsenvaltion on varmistettava kansallisen lainsäädännön tai sovellettavien määräysten avulla. Jäsenvaltion on taattava, ettei työnvälityksestä tai työn tarjoamisesta aiheutuvia kuluja tai maksuja peritä merenkulkijalta suoraan tai välillisesti. Yleissopimuksessa maksukiellon piiriin kuuluviksi maksuiksi ja kuluiksi ei katsota pakollisista kotimaisista lääkärintarkastuksista, todistuksista, henkilökohtaisista matkustus-asiakirjoista tai kansallisesta merimieskirjasta aiheutuvia kustannuksia. Jäsenvaltion on päätettävä millaisin ehdoin työnvälityspalvelut välittävät merenkulkijoita ulkomaille. Merenkulkijoiden henkilötietojen käsittelyä työnvälityksessä koskevat ehdot on määriteltävä. Tämä koskee myös oikeutta kerätä, säilyttää ja yhdistellä tietoja sekä luovuttaa niitä kolmansille osapuolille. Jäsenvaltion on päätettävä ehdot, joiden nojalla lupia tai muita työnvälitykseen annettuja valtuuksia voidaan perua tai kumota, jos lakeja tai määräyksiä rikotaan. Mikäli jäsenvaltion sääntelyjärjestelmä perustuu muuhun kuin lupiin ja valtuutuksiin, työnvälityksen toimintaehdot ja ehtojen rikkomisesta seuraavat rangaistukset on määriteltävä.

Artiklan 4 kohdan 2 nojalla jäsenvaltion on huolehdittava, että toimivaltaiset viranomaiset valvovat tarkasti kaikkia työnvälityspalveluja sekä myöntävät ja uusivat työnvälitystoiminnan edellytyksenä olevan luvan tai muun valtuutuksen vasta varmistuttuaan, että työnvälityspalvelu vastaa kansallisen lainsäädännön vaatimuksia. Työnvälityspalvelujen henkilöstöllä tulee olla riittävä koulutus ja merenkulkualan tuntemusta. Työnvälityspalvelujen käyttämät keinot, menetelmät ja luettelot eivät saa estää tai vaikeuttaa merenkulkijoiden työnsaantia. Työnvälityspalvelujen tulee mahdollisuuksiensa mukaan varmistaa, että työnantaja turvaa työntekijän niin, ettei työntekijää jätetä vieraaseen satamaan. Lisäksi toimivaltaisten viranomaisten on 4 artiklan mukaisesti varmistettava, että perustetaan turvajärjestelmä, jolla korvataan merenkulkijoille heidän kärsimänsä rahalliset menetykset, mikäli työnvälityspalvelu ei täytä velvoitteitaan heitä kohtaan.

Yleissopimuksen 5 artiklan mukaan merenkulkijoiden työnvälitystä hoitavien tahojen tulee pitää rekisteriä työhön välittämistään merenkulkijoista. Työnvälityspalvelujen on varmistettava, että heidän työhön välittämänsä merenkulkijat ovat päteviä ja heillä on tehtävään vaadittavat asiapaperit. Työsopimusten ja työehtojen tuee olla sovellettavien kansallisten säädösten, määräysten ja työehtosopimusten mukaisia. Artiklan mukaisesti merenkulkijoille on tiedotettava heidän oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Työnvälityspalvelujen on myös varmistettava, että merenkulkijat voivat perehtyä työsopimukseen ja työehtoihin ja, että merenkulkijat saavat jäljennöksen työsopimuksestaan.

Artiklan 6 mukaisesti toimivaltaisen viranomaisen on varmistettava, että työnvälityspalveluja koskevien valitusten tutkimista varten on sopiva koneisto ja menettelytavat. Työnvälitystä hoitavien tahojen tulee tutkia ja vastata kaikkiin valituksiin, jotka liittyvät niiden toimintaan. Työ- ja elinolosuhteita aluksilla koskevat valitukset työnvälityspalvelujen on toimitettava toimivaltaiselle viranomaiselle. Yleissopimus ei kuitenkaan estä merenkulkijaa tekemästä valitusta suoraan toimivaltaiselle viranomaiselle.

Yleissopimusta täydentävä suositus nro 186 sisältää tarkempia määräyksiä toimivaltaisen viranomaisen tehtävistä sekä jäsenvaltioiden ja merenkulkualan järjestöjen kansainvälisestä yhteistyöstä.

1.2. Yleissopimuksen suhde Suomen lainsäädäntöön

Yleissopimuksen 1 artiklan 1 (b) kohdan mukaan työnvälityspalvelulla tarkoitetaan henkilöä, yhtiötä, laitosta, virastoa tai muuta yksityistä tai julkista organisaatiota, joka työnantajan lukuun ottaa työhön merenkulkijoita tai etsii merenkulkijoille työnantajan. Toiminta käsittää sekä työvoiman vuokrauksen (vuokratyö) että työnvälityksen.

Yleissopimuksen 2 artiklan 2 kohdan perusteella yleissopimuksen 1 artiklassa määriteltyä yksityistä työnvälityspalvelua saa harjoittaa jäsenvaltion alueella vain lupa- tai kelpoisuusmenettelyn tai muun sääntelyn mukaisesti. Vastaava määräys sisältyy myös yksityisiä työnvälitystoimistoja koskevan yleissopimuksen 3 artiklan 2 kohtaan. Työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annetun lain (131/1973), jäljempänä työsuojelun valvontalain, 21 a §:n 1 momentissa säädetään työvoiman vuokrausta harjoittavan työnantajan ilmoitusvelvollisuudesta. Vuokratyövoimasta tehdystä kaupparekisterilaissa (121/1979) säädetystä perusilmoituksen tekemisestä on ilmoitettava kirjallisesti asianomaiselle työsuojeluviranomaiselle. Työsuojelun valvontalain 21 a §:n 1 momentti ei koske työnvälityspalveluja tai muita työnhakemiseen liittyviä työvoimapalveluja. Siten artiklan johdosta ilmoitusvelvollisuus tulee laajentaa koskeaan myös yksityisiä työnvälityspalveluja.

Yleissopimus korostaa julkisten maksuttomien merialan työnvälityspalveluiden merkitystä. Yleissopimuksen 4 artiklan a kohdan mukaan työnvälityksestä tai työn tarjoamisesta aiheutuvat kulut tai maksut eivät saa suoraan tai välillisesti, osin tai kokonaan tulla merenkulkijan maksettavaksi. Työvoimapalvelulain 16 §:n 2 momentin mukaan työnvälitys merenkulkijoille on kielletty, jos siitä peritään maksua. Maksukiellon noudattamista valvovat työsuojeluviranomaiset sen mukaan kuin työsuojelun valvontalaissa säädetään. Rangaistus 16 §:n mukaan työnvälityksestä säädetään rikoslain (39/1889) 47 luvun 6 §:ssä. Viimeksi mainitun lainkohdan mukaan se, joka perii maksun työnvälityksestä merenkulkijoille, on tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Säännökset täyttävät yleissopimuksen kyseessä olevan kohdan vaatimukset.

Artiklan 4 c kohdan mukaan merenkulkijoiden henkilötietojen käsittelyä työnvälityksessä koskevat ehdot on määriteltävä tietosuojan ja luottamuksellisuuden puitteissa. Henkilötietojen suojaa koskee yleislakina henkilörekisterilaki (471/1987). Tämän korvaava henkilötietolaki ja laki yksityisyyden suojasta työelämässä ovat parasta aikaa käsiteltävinä eduskunnassa. Uudistusten tarkoitus on parantaa henkilötietojen suojan osalta yksityisten henkilöiden asemaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Vastaavasti yksityisyyden suojasta työelämässä annetulla lailla pyritään turvaamaan mahdollisimman hyvä yksityisyyden suoja työnhakijoille ja työntekijöille. Lisäksi sääntely tarkistetaan vastaamaan Euroopan yhteisön lainsäädännön, kansainvälisten sopimusten ja suositusten sekä vuonna 1995 toteutetun perusoikeusuudistuksen vaatimuksia. Myös työvoimapalvelulain 6 luvussa säädetään tietosuojasta. Voimassa oleva lainsäädäntö ja esitetyt lakiehdotukset vastaavat yleissopimuksen vaatimuksia.

Yleissopimuksen 5 artikla sisältää määräyksiä työnvälitystoimistojen velvollisuudesta pitää rekisteriä välittämistään merenkulkijoista ja vastata osaltaan välittämiensä merenkulkijoiden pätevyydestä. Artiklassa määrätään myös, että työsopimusten ja työehtojen tulee olla sovellettavien lakien, määräysten ja työehtosopimusten mukaisia samoin kuin velvollisuudesta tiedottaa merenkulkijoille heidän oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan. Merimieslain (423/1978) 4 § 1 momentin mukaan työsopimus on tehtävä kirjallisesti, mistä huolehtiminen kuuluu työnantajalle. Säännöksen 2 momentin nojalla on annettu asetus merimieslaissa tarkoitetun työsopimuksen tekemisestä (783/1995). Tämän asetuksen 1 §:ssä luetelluissa seikoissa, jotka vähintään on mainittava merimieslaissa tarkoitetussa työsopimuksessa, on mainittu myös työsuhteessa mahdollisesti sovellettava työehtosopimus. Työministeriö on antanut päätöksen merimieslaissa tarkoitetun työsopimuksen tekemisestä annetussa asetuksessa tarkoitetun työsopimuslomakekaavan vahvistamisesta (830/1995). Merimieslaissa tarkoitetun työsopimuksen tekemisestä annetun asetuksen 2 §:n mukaan työsopimus on tehtävä viitenä kappaleena, joista yksi toimitetaan merimieskatselmuslaissa (1005/1986) tarkoitetulle katselmuksen toimittajalle. Työsopimukset ja työehdot perustuvat työlainsäädäntöön ja työehtosopimuksiin, joita työnantajat ovat velvollisia noudattamaan. Näiden ehtojen valvonta kuuluu työmarkkinajärjestöille ja työsuojeluviranomaisille. Käytäntö ja lainsäädäntö vastaavat yleissopimusta.

Artikla 6 koskee työnvälityspalveluita koskevien valitusten tutkimista ja toimivaltaisen viranomaisen velvollisuutta luoda tätä varten tarpeellinen koneisto ja menettelytavat. Myös tätä artiklaa vastaava määräys sisältyy yksityisiä työnvälitystoimistoja koskevaan yleissopimukseen nro 181. Määräyksen osalta Suomen lainsäädäntö täyttää yleissopimuksen vaatimukset. Työsuojelun valvontalain mukaisesti työsuojeluviranomaisilla on oikeus toimittaa työsuojelutarkastuksia työpaikoilla ja muissa työsuojeluvalvonnan toteuttamiseksi tarpeellisissa kohteissa kuten yksityisissä työnvälitystoimistoissa. Valvontamenettelystä ja pakkokeinoista sekä muutoksenhausta työsuojeluviranomaisten päätöksiin on työsuojelun valvontalaissa omat säännöksensä.

1.3. Yleissopimuksen suhde yhteisölainsäädäntöön

Euroopan yhteisössä ei ole tällä hetkellä sääntelyä eikä vireillä säädösvalmistelua yleissopimuksen alalta.

2. Yleissopimus (nro 181) ja suositus (nro 188), jotka koskevat yksityisiä työnvälitystoimistoja
2.1. Yleissopimuksen ja suosituksen sisältö

Artiklassa 1 on määritelty käsite ''yksityinen työnvälitystoimisto''. Käsitteellä tarkoitetaan kaikkia julkisista viranomaisista riippumattomia luonnollisia henkilöitä ja oikeushenkilöitä, jotka tarjoavat yhtä tai useampaa artiklassa lueteltuja työvoimapalveluja. Sopimuksen piiriin kuuluvat palvelut on määritelty laajasti, koska on haluttu lisätä sopimuksen soveltuvuutta suhteessa erilaisiin palveluihin. Artikla sisältää myös käsitteiden ''työntekijät'' ja ''työntekijöiden henkilötietojen käsittely'' määrittelyt.

Artiklan 2 mukaan yleissopimuksen soveltamisala on laaja. Sopimusta sovelletaan kaikkiin yksityisiin työnvälitystoimistoihin ja kaikkiin työntekijäryhmiin ja toimialoihin. Ainoastaan merenkulkijoiden työnvälitys on rajattu soveltamisalan ulkopuolelle. Artiklassa todetaan, että yleissopimuksen yhtenä tavoitteena on sen määräysten puitteissa sallia yksityisten työnvälitystoimistojen toiminta sekä suojella niiden palveluja käyttäviä työntekijöitä. Jäsenvaltion on kuitenkin 2 artiklan mukaan ja siinä määrätyissä rajoissa mahdollista rajoittaa yksityisen työnvälitystoimiston toimintaa neuvoteltuaan edustavimpien työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen kanssa. Toimintaa voidaan rajoittaa tiettyjen olosuhteiden vallitessa jonkin työntekijäryhmän tai toimialan osalta yhden tai useamman 1 artiklassa mainitun työvoimapalvelun tarjoamiseksi. Mahdollista on myös jättää jonkin toimialan työntekijät tai osa heistä joko kokonaan tai osittain yleissopimuksen ulkopuolelle edellyttäen, että asianomaisille työntekijöille on muulla tavoin taattu riittävä turva.

Yleissopimuksen 3 artiklassa todetaan, että yksityisen työnvälitystoimiston oikeudellinen asema on määriteltävä kansallisen lain ja käytännön mukaisesti. Artiklan 2 kohdan mukaan yksityisten työnvälitystoimistojen toimintaa koskevat ehdot on määriteltävä lupa- tai kelpoisuusmenettelyllä, jollei niitä ole kansallisessa lainsäädännössä tai käytännössä muuten tarkoituksenmukaisella tavalla säännelty tai määritelty.

Artiklan 4 nojalla on varmistettava, että yksityisten työnvälitystoimistojen välittämien työntekijöiden järjestäytymisoikeutta tai kollektiivista neuvotteluoikeutta ei loukata.

Artiklassa 5 velvoitetaan jäsenvaltio varmistamaan, että yksityiset työnvälitystoimistot kohtelevat työntekijöitä syrjimättä heitä rodun, ihonvärin, sukupuolen, uskonnon, poliittisen mielipiteen, kansallisen alkuperän, yhteiskunnallisen aseman tai muun seikan kuten iän tai vajaakuntoisuuden perusteella. Tämä ei kuitenkaan estä yksityisiä työnvälitystoimistoja tarjoamasta erityispalveluja tai tavoiteohjelmia, joilla pyritään helpottamaan kaikkein heikoimmassa asemassa olevien työntekijöiden työnhakua.

Yleissopimuksen 6 artikla koskee työntekijöiden henkilötietojen käsittelyä yksityisissä työnvälitystoimistoissa. Henkilötietojen käsittelyn on tapahduttava siten, että tietosuoja ja työntekijöiden yksityisyyden kunnioittaminen turvataan. Tietojenkäsittelyn tulee myös rajoittua ammattitaitoa ja työkokemusta koskeviin seikkoihin ja muihin asiaan välittömästi vaikuttaviin tietoihin.

Artiklassa 7 kielletään yksityisiä työnvälitystoimistoja perimästä maksuja tai kuluja työntekijöiltä suoraan tai epäsuorasti. Artiklan 2 kohdan mukaan toimivaltainen viranomainen voi kuitenkin työntekijöiden edun vaatiessa hyväksyä poikkeuksia maksukiellosta neuvoteltuaan työnantajien ja työntekijöiden edustavimpien järjestöjen kanssa. Poikkeaminen on mahdollista tiettyjen työntekijäryhmien sekä yksityisten työnvälitystoimistojen tarjoamien määrättyjen palvelujen osalta.

Jäsenvaltioiden on 8 artiklan mukaisesti neuvoteltuaan työnantajien ja työntekijöiden edustavimpien järjestöjen kanssa toimittavasiten, että työntekijöille, joita yksityiset työnvälitystoimistot välittävät tai sijoittavat työhön kyseisen jäsenvaltion alueelle taataan riittävä suojelu ja estetään heihin kohdistuvat väärinkäytökset. Tarvittaessa toimenpiteisiin on ryhdyttävä yhteistyössä muiden jäsenvaltioiden kanssa. Toimenpiteisiin on sisällyttävä lainsäädäntö, joka mahdollistaa rangaistukset, mukaan lukien vilpillisiä käytäntöjä ja väärinkäytöksiä harjoittavien yksityisten työnvälitystoimistojen kieltäminen. Kun työntekijöitä välitetään työhön jäsenvaltiosta toiseen, kyseisten jäsenvaltioiden on harkittava kahdenvälisten sopimusten solmimista, jotta estetään työntekijöiden välittämiseen ja työsuhteeseen liittyvät väärinkäytökset ja vilpilliset käytännöt.

Artiklan 9 mukaan jäsenvaltioiden on ryhdyttävä toimiin, joilla varmistetaan, etteivät yksityiset työnvälitystoimistot käytä tai tarjoa lapsityövoimaa.

Artiklan 10 mukaisesti toimivaltaisen viranomaisen on varmistettava, että yksityisten työnvälitystoimistojen toimintaan kohdistuvien valitusten, väitettyjen väärinkäytösten ja vilpillisten käytäntöjen tutkimiseen on olemassa sopiva koneisto ja menettelytavat.

Yleissopimuksen 11 artiklassa velvoitetaan jäsenvaltiot kansallisen lain ja käytännön mukaisesti ryhtymään tarvittaviin toimiin, jotta yksityisten työnvälitystoimistojen 1 artiklan 1 (b) kohdan tarkoittamalla tavoin palkkaamille työntekijöille taataan riittävä suojelu artiklassa lueteltujen asioiden kuten järjestäytymisvapauden, työajan ja muiden työehtojen suhteen.

Artiklan 12 mukaan jäsenvaltioiden on määriteltävä kansallisen lain ja käytännön mukaisesti 1 artiklan 1 (b) kohdan tarkoittamia palveluja tarjoavien yksityisten työnvälitystoimistojen ja käyttäjäyritysten välinen vastuunjako artiklassa luetelluissa asioissa. Näitä ovat muun muassa työehtosopimusneuvottelut, vähimmäispalkat sekä työaika ja muut työehdot. Artiklojen 11 ja 12 asialuettelot ovat vähäisin poikkeuksin samansisältöiset.

Artiklan 13 nojalla jäsenvaltion on muotoilta, määriteltävä ja määräajoin tarkistettava ehdot julkisen työnvälityksen ja yksityisten työnvälitystoimistojen yhteistyön edistämiseksi. Artiklan 2 kohdan mukaan edellä mainittujen ehtojen on perustuttava sille periaatteelle, että julkisilla viranomaisilla on lopullinen päätösvalta, kun kyse on työmarkkinapolitiikan määrittelystä, sen toimeenpanoa varten varattujen julkisten varojen käytöstä ja käytön valvonnasta. Yksityisten työnvälitystoimistojen on myös toimitettava toimivaltaisille viranomaisille näiden pyytämät tiedot, joita viranomaiset tarvitsevat yksityisten työnvälitystoimistojen rakenteesta ja toiminnoista sekä tilastollisiin tarkoituksiin tarvittavat tiedot. Siten kansallisesti voidaan arvioida tarve koota tietoja yksityisten työnvälitystoimistojen toiminnasta.

Yleissopimuksen määräykset on artiklan 14 mukaan täytäntöönpantava kansallisen lainsäädännön avulla tai muilla kansallisen käytännön mukaisilla keinoilla kuten työehtosopimuksilla. Täytäntöönpanon valvonnasta vastaa työsuojelun valvonnasta vastaava viranomainen tai muu toimivaltainen viranomainen. Yleissopimuksen rikkomusten varalle on oltava käytettävissä ja tehokkaasti sovellettavissa riittäviä oikeuskeinoja, joihin tarvittaessa sisältyy myös rangaistuksia.

Artiklan 15 mukaisesti yleissopimus ei kuitenkaan vaikuta muissa kansainvälisissä työtä koskevissa yleissopimuksissa annettuihin määräyksiin, jotka ovat edullisempia yksityisten työnvälitystoimistojen välittämien tai palkkaamien työntekijöiden kannalta.

Suositus sisältää tarkempia määräyksiä työntekijöiden suojelusta sekä julkisen työnvälityksen ja yksityisten työnvälitystoimistojen välisestä yhteistyöstä.

2.2. Yleissopimuksen suhde Suomen lainsäädäntöön

Työnvälitystä koskevia säännöksiä sisältyy työvoimapalvelulakiin (1005/1993), työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annettuun lakiin (131/1973), jäljempänä työsuojelun valvontalaki sekä rikoslakiin (39/1889).

Yleissopimuksen määräykset ovat varsin joustavia ja siten sovellettavissa hyvinkin erilaisiin kansallisiin käytäntöihin. Yleissopimuksen 1 artiklassa on määritelty sopimuksen piiriin kuuluvat palvelut. Yksityisellä työnvälitystoimistolla tarkoitetaan artiklan mukaan julkisista viranomaisista riippumatonta luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, joka tarjoaa yhtä tai useampaa artiklassa mainituista työvoimapalveluista. Artiklassa mainitaan työnvälitys- ja vuokratyöpalvelut sekä muut työnhakuun liittyvät työvoimapalvelut. Edelleen yleissopimuksen 2 artiklan 3 kohdan mukaan yleissopimuksen eräänä tavoitteena on sallia 1 artiklassa määriteltyjen yksityisten työnvälitystoimistojen toiminta ja samalla suojella niiden palveluja käyttäviä työntekijöitä. Työvoimapalvelulaki koskee nykyisellään artiklassa määritellyistä palveluista ainoastaan työnvälitystä. Siten työvoimapalvelulain säännösten ja niiden nojalla annettujen asetusten säännösten soveltamisala olisi laajennettava yleissopimuksen edellyttämällä tavalla.

Artikla 3 koskee yksityisten työnvälitystoimistojen toimintaedellytysten säätelyä. Artiklan mukaan yksityisten työnvälitystoimistojen oikeudellinen asema määräytyy kansallisen lainsäädännön mukaan. Artiklan 2 kohta edellyttää, että yksityisten työnvälitystoimistojen toimintaa koskevat ehdot on määriteltävä lupa- tai kelpoisuusmenettelyllä, jollei niitä ole kansallisessa lainsäädännössä tai käytännössä muuten tarkoituksenmukaisella tavalla säännelty tai määrätty. Työsuojelun valvontalain 21 a §:n 1 momentissa säädetään työvoiman vuokrausta harjoittavan työnantajan ilmoitusvelvollisuudesta. Vuokratyövoimasta tehdystä kaupparekisterilaissa (121/1979) säädetystä perusilmoituksen tekemisestä on ilmoitettava kirjallisesti asianomaiselle työsuojeluviranomaiselle. Työsuojelun valvontalain 21 a §:n 1 momentti ei nykyisellään koske työnvälityspalveluja tai muita työnhakemiseen liittyviä työvoimapalveluita, joten yleissopimuksen sääntelyvaatimus edellyttää, että ilmoitusvelvollisuus muutettaisiin koskemaan myös yksityisiä työnvälitystoimistoja.

Yleissopimuksen 4 artiklan mukaan on varmistettava, ettei yksityisten työnvälitystoimistojen välittämien työntekijöiden järjestäytymisoikeutta tai kollektiivista neuvotteluoikeutta loukata. Hallitusmuodon 10 a §:ssä taataan kaikille yhdistymisvapaus. Lisäksi nimenomaisesti turvataan ammatillinen yhdistymisvapaus ja vapaus järjestäytyä muiden etujen valvomiseksi. Lailla annetaan tarkempia säännöksiä kokoontumisvapauden ja yhdistymisvapauden käyttämisestä. Työsopimuslain (320/1970) 52 §:ssä säädetään yhdistymisvapauden suojasta. Myös rikoslain 47 luvun 5 §:ssä on säädetty rangaistus työntekijöiden järjestäytymisvapauden loukkaamisesta.

Artikla 5 koskee syrjinnän kieltoa. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden tulee taata työntekijöiden tasa-arvoinen kohtelu ja varmistaa, etteivät yksityiset työnvälitystoimistot syrji työntekijöitä rodun, ihonvärin, sukupuolen, uskonnon, poliittisen mielipiteen, kansallisen alkuperän, yhteiskunnallisen aseman tai muun kansallisesti säännellyn seikan kuten iän tai vajaakuntoisuuden perusteella. Suomen tasa-arvolainsäädäntö on artiklan mukainen. Myös työvoimapalvelulain 3 §:ssä edellytetään, että työvoimapalvelujen järjestämisessä otetaan huomioon sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen työmarkkinoilla. Työsopimuslain 17 §:n säädetty syrjinnän kielto koskee sekä työsuhteen aikana tapahtuvaa toimintaa että työnhakutilannetta. Rikoslain 11 luvun 9 §:ssä säädetään syrjinnästä ja 47 luvun 3 §:ssä erityisesti työsyrjinnästä. Rangaistavaksi säädetystä työsyrjinnästä on kyse, jos työnantaja tai tämän edustaja työpaikasta ilmoittaessaan, työntekijää valitessaan tai palvelussuhteen aikana ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asettaa työnhakijan tai työntekijän epäedulliseen asemaan jonkin säännöksessä luetellun seikan perusteella. Artiklan johdosta työvoimapalvelulakiin tulee kuitenkin lisätä säännös, jolla varmistetaan, että yksityisissä työnvälitystoimistoissa työntekijöitä ja työnhakijoita kohdellaan tasapuolisesti.

Artiklassa 6 määrätään työntekijöiden henkilötietojen käsittelystä. Henkilötietojen suojaa sääntelee henkilörekisterilaki (471/1987), joka on yleislaki ja sovellettavissa myös työelämässä. Eduskunnalle on esitetty hyväksyttäviksi uusi henkilötietojen suojaa koskeva yleislaki, henkilötietolaki sekä sitä täydentävä laki yksityisyyden suojasta työelämässä. Uuden yleislain tarkoitus on parantaa henkilötietojen suojan osalta yksityisten henkilöiden asemaa ja vaikutusmahdollisuuksia. Uudistuksella myös yhdenmukaistetaan lainsäädäntö Euroopan yhteisön lainsäädännön, kansainvälisten sopimusten ja suositusten sekä vuonna 1995 toteutetun perusoikeusuudistuksen vaatimusten kanssa. Laki yksityisyyden suojasta työelämässä sääntelee erityisesti työnhakijan ja työntekijän yksityisyyden suojaa. Lain tavoitteena on, että tietojen käsittely olisi mahdollisimman luottamuksellista ja, että vain työn kannalta tarpeellisia tietoja kerättäisiin. Lisäksi tietosuojasta säädetään työvoimapalvelulain 6 luvussa. Artiklan edellyttämällä tavalla henkilötietojen käsittelyä koskevia säännöksiä sovelletaan kaikkiin työsuhteisiin. Hyväksyttävänä olevan lain yksityisyyden suojasta työelämässä 3 §:n mukaan työnantaja saa käsitellä vain työntekijän työsuhteen kannalta tarpeellisia henkilötietoja, mikä vastaa artiklan 6 (b) kohdan vaatimusta. Lakiehdotuksessa työntekijällä tarkoitetaan myös työnhakijaa ja työsuhteella myös muuta palvelussuhdetta. Voimassa oleva lainsäädäntö ja esitetyt lakiehdotukset vastaavat yleissopimuksen vaatimuksia.

Yksityisten työnvälitystoimistojen maksuttomuutta koskee yleissopimuksen 7 artikla. Työvoimapalvelulain 16 §:ssä on säädetty nimenomaisesti työvoimapalvelujen maksukiellosta, jonka mukaan työllistymiseen suoranaisesti tähtäävistä työnvälityspalveluista ei saa periä maksua henkilöasiakkaalta. Rangaistus 16 §:n mukaan työnvälityksestä säädetään rikoslain 47 luvun 6 §:ssä. Työsuojeluviranomaiset valvovat maksukiellon noudattamista sen mukaan kuin työsuojelun valvontalaissa säädetään. Sääntely vastaa yleissopimuksen vaatimuksia.

Artiklassa 8 määrätään toiseen jäsenvaltioon muuttavan työntekijän suojelusta. Työntekijöihin kohdistuvien väärinkäytösten estämiseksi jäsenvaltioilla on oltava lainsäädäntö, joka mahdollistaa rangaistukset tarvittaessa. Rangaistuksiin kuuluu mahdollisuus kieltää vilpillisiä käytäntöjä tai väärinkäytöksiä harjoittavien yksityisten työnvälitystoimistojen toiminta. Työsuojelun valvontalain 15 §:n nojalla työsuojeluviranomaiset voivat tarvittaessa kieltää yksityisen työnvälitystoimiston toiminnan. Lisäksi työsuojelun valvontalain 21 a § mukaan työsuojeluviranomainen voi kieltää työvoiman vuokraamisen ulkomaille ja tätä koskevan julkisen ilmoittelun, jos työnantaja olennaisesti rikkoo työsuhteen ehtoja ulkomailla suoritetussa työssä. Suomen lainsäädäntö on yhdenmukainen sopimuksen kanssa.

Yleissopimuksen 9 artiklassa edellytetään jäsenvaltioiden varmistavan, etteivät yksityiset työnvälitystoimistot käytä tai tarjoa lapsityövoimaa. Lasten työssäkäyntiä koskee laki nuorista työntekijöistä (998/1993), jota sovelletaan työhön, jota alle 18-vuotias tekee työ- tai virkasuhteessa. Lain soveltamisalan ulkopuolelle jää ainoastaan laivatyö, jota koskevat kuitenkin vastaavat säännökset merimieslaissa (423/1978), merityöaikalaissa (296/1976) ja työturvallisuuslaissa (299/1958). Lisäksi asetus nuorten työntekijäin suojelusta (508/1986) sisältää tarkempia rajoituksia alle 18-vuotiaiden tekemään työhön. Työministeriö on antanut päätöksen nuorille työntekijöille vaarallisista töistä (756/1996) ja nuorille sopivista kevyistä töistä (1431/1993). Siten lasten työssäkäynti on erittäin tiukasti rajoitettu Suomen lainsäädännössä ja sääntely koskee myös vuokratyössä työskentelyä. Nimenomaista säännöstä, joka kieltäisi alaikäisen työvoiman tarjoamisen ei lainsäädännössä ole. Tästä johtuen työvoimapalvelulakiin tulisi lisätä säännös, jossa alaikäisen työvoiman käyttö ja tarjoaminen yksityisten työnvälitystoimistojen palvelutarjonnassa kiellettäisiin. Lainmuutoksen toteuduttua lainsäädäntö vastaisi yksiselitteisesti artiklan vaatimusta.

Artikla 10 mukaan yksityisiä työnvälitystoimistoja koskevien valitusten, väitettyjen väärinkäytösten ja vilpillisten käytäntöjen tutkimiseen on oltava sopiva koneisto ja menettelytavat. Suomessa työsuojelua koskevien säännösten ja määräysten valvonnasta, sikäli kuin se on säädetty työsuojeluviranomaisten tehtäväksi, sekä muutoksenhausta työsuojeluviranomaisten päätöksiin säädetään työsuojelun valvontalaissa. Työsuojeluviranomaisilla on oikeus toimittaa työsuojelutarkastuksia työpaikoilla ja muissa valvonnan toteuttamiseksi tarpeellisissa kohteissa kuten yksityisissä työnvälitystoimistoissa. Valvontamenettelystä, pakkokeinoista ja muutoksenhausta työsuojeluviranomaisten päätöksiin on työsuojelun valvontalaissa omat säännöksensä. Tältä osin lainsäädäntö täyttää yleissopimuksen vaatimukset.

Yleissopimuksen 11 artiklassa edellytetään sopimuksen 1 artiklan (b) kohdan tarkoittamalla tavalla palkattujen työntekijöiden riittävän suojelun takaamista 11 artiklassa luetelluissa asioissa. Voimassa olevat työlainsäädännön säännökset ja määräykset ovat soveltamisalaltaan yleisiä ja ne koskevat kaikkia työnantajia ja työntekijöitä siitä riippumatta, onko työsuhde solmittu työnvälitystoimiston välityksellä vai muuten taikka tekeekö työntekijä työtään työsuhteessa vuokratyönantajaan tai työnteettäjään. Myös työsuojeluviranomaisten valvonta kohdistuu kaikkiin työntekijöihin edellä mainituista seikoista riippumatta.

Lisäksi valtioneuvoston päätöksen eräistä työsuojeluvaatimuksista vuokratyössä (782/1997) tarkoituksena on nimenomaisesti varmistaa vuokratyöntekijöille sama työsuojelun taso kuin työpaikan muille työntekijöille. Artiklan e) kohta koskee lakisääteisiä sosiaalietuuksia. Suomessa kuten myös yleensä muissakin maissa työttömyysturvan saamisen edellytyksenä on työttömyysturvaa koskevien säännösten mukaan työnhakijanaolo julkisessa työnvälitystoimistossa. Valvonnan kannalta tarkoituksenmukaista saattaisi olla, että työnjako yksityisten työnvälitystoimistojen ja julkisen työnvälityksen osalta säilyisi jatkossakin nykyisenkaltaisena eli työttömyysturvan saamisen ehtona olisi työnhakijanaolo julkisessa työvoimatoimistossa. Suomen lainsäädännön ja yleissopimuksen välillä ei ole ristiriitaa.

Artiklassa 12 edellytetään sopimuksen 1 artiklan 1 (b) kohdan tarkoittamia palveluita tarjoavien yksityisten työnvälitystoimistojen ja käyttäjäyritysten välistä vastuunjakoa 12 artiklassa luetelluissa asioissa. Artiklassa luetellut asiat ovat sellaisia, joista työnantajan kuuluu huolehtia. Artiklan f) kohdassa mainitun työturvallisuuden osalta on myös erikseen säädetty käyttäjäyrityksen ja työvoiman vuokrausyrityksen vastuusta työturvallisuuslain (299/1958) 3 § 2 momentissa. Säännöksen mukaan työturvallisuuslakia sovellettaessa pidetään työnantajana myös työn teettäjää, joka oman johtonsa ja valvontansa alaisena käyttää toisen työnantajan palveluksessa olevaa työvoimaa. Työvoimaa luovuttavan työnantajan velvoitteista on tällöinkin voimassa, mitä työturvallisuuslaissa säädetään työnantajasta. Rikoslain 47 luvun 7 § koskee vastuun kohdentumisesta. Säännöksen mukaan kyseisessä luvussa rangaistavaksi säädetystä työnantajan tai tämän edustajan menettelystä tuomitaan rangaistukseen se, jonka velvollisuuksien vastainen teko tai laiminlyönti on. Tällöin huomioidaan asianomaisen asema, hänen tehtäviensä ja toimivaltuuksiensa laatu ja laajuus sekä muutenkin hänen osuutensa lainvastaisen tilan syntyyn ja jatkumiseen.

Artikla 13 käsittelee julkisen työnvälityksen ja yksityisten työnvälitystoimistojen yhteistyötä. Jäsenvaltion on artiklan mukaan muotoiltava, määriteltävä ja määräajoin tarkistettava tämän yhteistyön edistämistä koskevat ehdot. Viranomaisilla on myös velvollisuus koota yksityistä työnvälitystä koskevaa informaatiota. Artiklan johdosta työvoimapalvelulakiin tulisi säätää erikseen työhallinnon ja työmarkkinajärjestöjen yhteistyöstä sekä yksityisiä työvoimapalveluja tarjoavien tietojenantovelvollisuudesa, jotta viranomaiset voisivat artiklan edellyttämällä tavalla olla selvillä yksityisten työnvälitystoimistojen rakenteesta ja toiminnoista.

Yleissopimuksen 14 artiklassa määrätään sopimuksen täytäntöönpanosta ja valvonnasta. Artiklan mukaan yleissopimuksen määräykset on täytäntöönpantava kansallisen lainsäädännön avulla tai muilla kansallisen käytännön mukaisilla keinoilla. Artiklassa määrätään edelleen, että työsuojelun valvonnasta vastaavan tai muun toimivaltaisen viranomaisen on vastattava sopimuksen täytäntöönpanon valvonnasta. Työsuojeluviranomaiset valvovat työnvälityspalvelujen maksukiellon noudattamista työvoimapalvelulain 22 §:n mukaisesti. Yleissopimuksen edellyttämällä tavalla edellä mainittua säännöstä on täydennettävä siten, että työsuojeluviranomaisten toimivalta laajenisi koskemaan ehdotettujen syrjintäkiellon ja alaikäisen työvoiman tarjontakiellon sekä tietojenantovelvollisuuden noudattamisen valvontaa. Kun valvonta säädetään tapahtuvaksi noudattaen työsuojelun valvontalakia, työsuojeluviranomaisilla olisi tarvittaessa käytettävissään työsuojelunvalvontalain mukaiset pakkokeinot, viime kädessä toiminnan kieltäminen.

3. Yleissopimuksen suhde yhteisölainsäädäntöön

Euroopan yhteisössä ei ole tällä hetkellä sääntelyä eikä vireillä säädösvalmistelua yleissopimuksen alalta.

4. Yleissopimusten voimaantulo ja irtisanominen

Yleissopimuksia nro 179 ja 181 koskevat samansisältöiset määräykset yleissopimuksen voimaantulosta ja irtisanomisesta. Yleissopimus tulee kansainvälisesti voimaan 12 kuukauden kuluttua siitä päivästä, kun Kansainvälisen työtoimiston pääjohtaja on rekisteröinyt kahden jäsenvaltion ratifioinnit. Tämän jälkeen yleissopimus tulee voimaan sen ratifioivan valtion osalta 12 kuukauden kuluttua siitä päivästä, jona Kansainvälisen työtoimiston pääjohtaja on rekisteröinyt yleissopimuksen ratifioinnin.

Yleissopimuksen ratifioinut jäsenvaltio voi irtisanoa sen 10 vuoden kuluttua siitä päivästä, jona yleissopimus on tullut kansainvälisesti voimaan ilmoittamalla irtisanomisesta Kansainvälisen työtoimiston pääjohtajalle. Irtisanominen tulee voimaan vasta vuoden kuluttua ilmoituksen rekisteröimispäivämäärästä. Jäsenvaltio, joka ei vuoden kuluessa mainitun 10 vuoden määräajan päättymisestä käytä irtisanomisoikeuttaan, saa irtisanoa yleissopimuksen aina 10 vuoden välein.

5. Kansainvälisen työkonferenssin hyväksymien yleissopimusten ja suositusten eduskuntakäsittely

Kansainvälisen työjärjestön perussäännön 19 artikla edellyttää kunkin jäsenvaltion saattavan yleiskokouksen hyväksymät yleissopimukset ja suositukset määräajassa yleiskokouksen päättymisestä toimivaltaisen valtioelimen käsiteltäväksi lainsäädäntö- ja muita toimia varten. Tämän vuoksi yleissopimus ja suositus tulee saattaa eduskunnan käsiteltäväksi. Kun lainsäädäntömuutokset, joita ehdotetaan hallituksen esityksessä eduskunnalle laeiksi työvoimapalvelulain sekä työsuojelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annetun lain 21 a ja 25 §:n muuttamisesta tulevat voimaan, yleissopimukset nro 179 ja 181 eivät sisällä määräyksiä, jotka ovat ristiriidassa voimassa olevan lainsäädännön kanssa.

Edellä olevan perusteella ja hallitusmuodon 33 §:n mukaisesti esitetään,

että Eduskunta hyväksyisi Genevessä pidetyssä Kansainvälisessä työkonferenssissa 22 päivänä lokakuuta 1996 hyväksytyn Kansainvälisen työjärjestön yleissopimuksen nro 179, joka koskee merenkulkijoiden työnvälitystä, ja

että Eduskunta hyväksyisi Genevessä pidetyssä Kansainvälisessä työkonferenssissa 19 päivänä kesäkuuta 1997 hyväksytyn Kansainvälisen työjärjestön yleissopimuksen nro 181, joka koskee yksityisiä työnvälitystoimistoja, sekä

että Genevessä pidetyssä Kansainvälisessä työkonferenssissa 19 päivänä kesäkuuta 1997 hyväksytty Kansainvälisen työjärjestön suositus nro 188, joka koskee yksityisiä työnvälitystoimistoja, otettaisiin huomioon tulevassa lainsäädäntötyössä sikäli kuin se on tarkoituksenmukaista ja mahdollista.

Helsigissä 27 marraskuuta 1998

Tasavallan Presidentti
MARTTI AHTISAARI

Työministeri
Liisa Jaakonsaari

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.