Vaasan HO 28.03.2017 112

Hyödyntämiskielto
Telekuuntelu - Ylimääräinen tieto

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 3 momentin mukaan telekuuntelussa saatua ylimääräistä tietoa ei saanut käyttää näyttönä rikosasiassa. Kysymys siitä, voitiinko todistetta hyödyntää oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentin nojalla. Äänestys.

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Satakunnan käräjäoikeuden tuomio 5.10.2016 nro 140765 ja siihen liittyvä päätös 5.10.2016

Syyttäjän syyte ja todistelu

Syyttäjä on 17.8.2016 vireille tulleessa jutussa vaatinut rangaistusta A:lle muun muassa Harjavallassa 19.6.2014 tehdystä huumausainerikoksesta (syytekohta 1). Kirjalliseksi todisteeksi syyttäjä on nimennyt telekuuntelusta laaditun liitteen ja henkilötodisteluna nimennyt A:n ja kanssasyytetyn.

Syyttäjä on kertonut, että telekuuntelumateriaali on saatu kanssasyytetyn epäillyn törkeän huumausainerikoksen ja sen yhteydessä Satakunnan käräjäoikeuden luvalla tehdyn telekuuntelun yhteydessä. A ei ole ollut telekuuntelun kohteena. Kyse on pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n mukaisesta ylimääräisestä tiedosta. A:n osalta epäilty rikos on huumausainerikos, jonka selvittämiseen telekuuntelulupaa pakkokeinolain mukaan ei ole mahdollista saada.

Pakkokeinolain säätämisen jälkeen on tullut voimaan laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta (732/2015). Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin saa hyödyntää jopa lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteuttamista ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksien vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet. Tässä tapauksessa ei ole kysymys edes lainvastaisesti hankitusta todisteesta, vaan laillisesti suoritetun telekuuntelun sivutuotteena tulleesta ylimääräisestä tiedosta. Telekuunteluliitettä tulisi saada hyödyntää todisteena, koska oikeudenkäymiskaari koskee nimenomaan oikeudenkäyntiä ja edellä todettu oikeudenkäymiskaaren muutos on myös pakkokeinolakiin verraten uudempi heijastaen siten lainsäätäjän vallitsevaa tahtoa.

A:n vastaus

A on kiistänyt syytteen ja vaatinut, että käräjäoikeus määrää, ettei telekuunteluliitettä voida käyttää kirjallisena todisteena. A on samoilla perusteilla pyytänyt, että hänen esitutkintakertomustaan ei voida käyttää kirjallisena todisteena hyödyksi siltä osin, kun siinä suoraan viitataan telekuunteluun.

Telekuuntelu on kohdistettu kanssavastaajan liittymään ja telekuuntelulupa on myönnetty törkeän huumausainerikoksen selvittämiseksi. A ei ole ollut epäiltynä tästä eikä häneen ole kohdistettu telekuuntelua.

Kyseessä on siis pakkokeinolain 10 luvun 55 §:n mukaisesta ylimääräisestä tiedosta. Tilanteet, joissa ylimääräistä tietoa voidaan käyttää todisteena on luetteloitu pakkokeinolain 10 luvun 56 §:ssä. Nyt kyseessä oleva tilanne ei koske yhtään näistä kohdista.

Hyödyntämiskiellon lähtökohta on ollut vahvistaa ihmisoikeuksien suojaa. Pakkokeinolain säännös on suhteellisen tuore ja selkiytti ennen uutta pakkokeinolakia ollutta oikeustilaa. Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:ää ei ole muutettu tai poistettu oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksen myötä, vaan se on edelleen voimassa ja tällöin tuo selkeästi esille lainsäätäjän tahdon. Yleisen oikeusperiaatteen mukaan pakkokeinolain säännös prosessin erityislaissa syrjäyttää prosessin yleislain, oikeudenkäymiskaaren säännöksen. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 § tuo esille yleisen periaatteen, jonka tarkoituksena ei ole poistaa kokonaan hyödyntämiskieltoja.

Syyttäjä vetoaa haastehakemuksessaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistukseen (732/2015). Tämä ei ole ollut voimassa syytekohdan 1 väitettynä tekoaikana. Rikosasiassa asia tulee ratkaista käyttäen hyväksi tekoaikana voimassaolevaa lainsäädäntöä, ellei uudempi laki johda vastaajan kannalta lievempään lopputulokseen. Tekoaikaan ei oikeudenkäymiskaaressa ole ollut syyttäjän vetoamaan pykälää, jonka vuoksi sen soveltaminen ei tulisi olla mahdollista.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Käräjäoikeus on erillisellä päätöksellä 5.10.2016 todennut, että asiassa on riidatonta, että syyttäjän vetoama telekuuntelutallenne on saatu kanssasyytetyn puhelinliittymään kohdistuneen telekuuntelun aikana. Telekuunteluluvan on myöntänyt Satakunnan käräjäoikeus ja se on perustellut ratkaisuaan kanssasyytettyyn kohdistuneella epäilyllä koskien törkeää huumausainerikosta. A:han ei ole kohdistettu telekuuntelua. Syyttäjä vetoaa asiassa saatuun pakkokeinolain 10 luvun 55 §:ssä tarkoitettuun ylimääräiseen tietoon. Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:ssä säädetään, missä tilanteissa ylimääräistä tietoa saa käyttää rikoksen selvittämiseen. Nyt ei ole kysymys mistään sanotun lainkohdan tarkoittamasta tilanteesta. Näin ollen tätä ylimääräistä tietoa ei voida hyödyntää todisteena tässä asiassa. Koska telekuuntelussa saatua ylimääräistä tietoa on käsitelty myös A:n esitutkintakertomuksessa, ei esitutkintakertomukseen saa tältä osin viitata.

Käräjäoikeus on sen vuoksi määrännyt, että kanssasyytetyn puhelinliittymään kohdistetun telekuuntelun aikana saatua ylimääräistä tietoa koskien A:n mahdollista syyllistymistä syytteen tarkoittamaan menettelyyn ei saa käyttää todisteena tässä asiassa eikä asiassa myöskään voida viitata A:n esitutkintakertomukseen siltä osin kuin siinä on käsitelty telekuuntelussa saatua ylimääräistä tietoa.

Käräjäoikeus on samana päivänä antamallaan tuomiolla hylännyt A:ta vastaan esitetyn syytteen huumausainerikoksesta 19.6.2014 Harjavallassa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Mikael Illman.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Syyttäjän valitus

Syyttäjä on vaatinut, että A tuomitaan rangaistukseen ja menettämisseuraamukseen 19.6.2014 Harjavallassa tehdystä huumausainerikoksesta. Syyttäjä on vaatinut, että telekuuntelumateriaali sekä A:n ja kanssasyytetyn esitutkintakertomukset, sikäli kuin niihin on tarpeen vedota, on sallittava esittää todisteina. Syyttäjä on vielä pyytänyt, että hovioikeus erikseen ratkaisee kysymyksen todistelun sallittavuudesta.

Kyseessä on pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n mukaisesta ylimääräisestä tiedosta. A:n osalta epäilty rikos on huumausainerikos, jonka selvittämiseen telekuuntelulupaa pakkokeinolain mukaan ei ole mahdollista saada. Pakkokeinolain säätämisen jälkeen on kuitenkin tullut voimaan laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta ja 17 luvun 25 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin saa hyödyntää jopa lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet. Tässä tapauksessa ei ole kysymys edes lainvastaisesti hankitusta todisteesta, vaan laillisesti suoritetun telekuuntelun sivutuotteena tulleesta tiedosta. Telekuuntelutietoa tulisi saada hyödyntää todisteena, koska oikeudenkäymiskaari koskee nimenomaan oikeudenkäyntiä ja edellä todettu oikeudenkäymiskaaren muutos on myös pakkokeinolakiin verraten uudempi heijastaen siten lainsäätäjän vallitsevaa tahtoa.

A:n vastaus

A on vaatinut, että syyttäjän valitus sekä pääasiassa että koskien todistelun sallittavuutta hylätään.

Syyttäjän viittaama oikeudenkäymiskaaren 17 luvun säännös ei ole ollut voimassa väitetyn rikoksen tekoaikana. Rikosasia tulee ratkaista käyttäen hyväksi tekoaikaan voimassaolevaa lainsäädäntöä, ellei uudempi laki johda vastaajan kannalta lievempään lopputulokseen.

Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:ää ei ole muutettu oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksen yhteydessä ja pakkokeinolaki tuo selkeästi esille lainsäätäjän tahdon. Pakkokeinolain säännös prosessin erityislaissa syrjäyttää yleisen oikeudenkäymiskaaren.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 2 momentin mukaan salaisessa pakkokeinossa saatua ylimääräistä tietoa voidaan käyttää tietyin edellytyksin, kun kyseessä on teko, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kolme vuotta vankeutta, tai kyse on tietyistä säännöksessä erikseen mainituista rikoksista. On riidatonta, että säännöstä ei voida soveltaa tässä tapauksessa.

2. Asian tullessa vireille käräjäoikeudessa todistelua oikeudenkäynnissä on koskenut oikeudenkäymiskaaren uusi 17 luku, joka tuli voimaan 1.1.2016 (SK 732/2015). Väitetyn rikoksen tekoaikana todistelua koskevat säännökset olivat erilaiset ja A on katsonut, että niin sanottua lievemmän lain periaatetta on sovellettava. Periaate on lausuttu julki rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentissa jonka mukaan, jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovelletaan kuitenkin uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa lievempää lopputulokseen. Oikeustieteessä ja oikeuskäytännössä on katsottu, että säännöstä sovelletaan rangaistusasteikkoihin, rikosten tunnusmerkistöihin, rikosoikeuden yleisissä opeissa tapahtuneisiin muutoksiin sekä vanhentumissääntöihin. Sen sijaan on vakiintuneesti katsottu, että sovellettavat prosessilait määräytyvät prosessin ajankohdan mukaan.

3. Jo ennen lainuudistusta kysymys todisteen mahdollisesta hyödyntämiskiellosta on tullut ajankohtaiseksi ihmisoikeussopimuksen nojalla. Muun muassa korkein oikeus on ratkaisussaan 2007:58 ottanut kantaa tähän. Myös oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistamisen yhteydessä lakivaliokunta on mietinnössään 19/2014 vp s. 20 todennut, että hyödyntämiskieltoja on voitu soveltaa Suomessa suoraan ihmisoikeusvelvoitteiden tai yleisten periaatteiden nojalla. Näin ollen nykyinen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n säännös on lähinnä saattanut aikaisemman kehityksen säädetyn lain tasolle. Kyse ei ole A:n kannalta lievemmästä laista ja hänen väitteensä siitä, että 1.1.2016 voimaan tullutta oikeudenkäymiskaaren 17 lukua ei voitaisi soveltaa, hylätään.

4. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksen yhteydessä ei ole muutettu pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n säännöksiä siitä, millä edellytyksillä pakkokeinolain 10 luvun 55 §:n tarkoittamaa ylimääräistä tietoa on sallittua käyttää todisteena rikoksen selvittämisen yhteydessä ja myöhemmin näyttönä syytteen tueksi. Ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä päättää pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 3 momentin mukaisesti tuomioistuin pääasian käsittelyn yhteydessä. Asiassa on siten syyttäjän valituksen johdosta kyse siitä, voidaanko oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentin todisteen hyödyntämiskieltoa koskevan yleissäännöksen perusteella laajentaa niitä edellytyksiä, joiden perusteella on mahdollista käyttää ylimääräistä tietoa syytteen tueksi esitettävänä näyttönä.

5. Suomen perustuslain 10 §:n 2 momentin mukaan kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton. Perustuslain 10 §:n 3 momentin mukaan lailla voidaan säätää lisäksi välttämättömistä rajoituksista viestin salaisuuteen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavien rikosten tutkinnassa, oikeudenkäynnissä ja turvallisuustarkastuksessa sekä vapaudenmenetyksen aikana.

6. Tämän mukaisesti lainsäätäjä on halunnut säätää pakkokeinolain 10 luvun 55 §:ssä tarkoitetun ylimääräisen tiedon käyttämisen edellytyksistä täsmällisesti, koska ylimääräisen tiedon hankintatapa merkitsee sen kohteena olevan henkilön viestintäsalaisuuden murtamista (ks. esim. HE 14/2013 vp, s. 24-25). Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan (PeVL 32/2013 vp, s. 7) katsonut hallituksen esittämästä poiketen, että "hyväksyttävänä voidaan pitää sitä, että ylimääräistä tietoa saa käyttää, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kolme vuotta vankeutta". Hallitus oli esittänyt ylimääräisen tiedon hyödyntämisen sallimista rikoksissa, joista säädetty ankarin rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Pakkokeinolain 10 luvun 56 § säädettiin perustuslakivaliokunnan näkemyksen mukaisesti.

7. Pakkokeinolain 10 luvun 56 § ilmentää siten sitä rajankäyntiä, mihin lainsäätäjä on päätynyt punnitessaan rikosten selvittämisintressiä ja rikosoikeudellisen järjestelmän uskottavuutta ja toisaalta ylimääräisen tiedon hyödyntämisen sallimisen merkitsemiä perusoikeuksien loukkauksia. Tätä sääntelyä ei ole haluttu muuttaa säädettäessä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentissa siitä, millä edellytyksillä laittomastikin saatua todistetta voidaan hyödyntää rikosprosessissa. Tämä säännös ei myöskään sanamuotonsa mukaisesti koske ylimääräistä tietoa, jonka osalta kyse ei ole lainvastaisesti hankitusta todisteesta. Todisteen hyödyntämiskieltoa koskevan yleissäännöksen perusteella ei siten voida laajentaa niitä edellytyksiä, jotka pakkokeinolain 10 luvun 56 §:ssä on säädetty ylimääräisen tiedon hyödyntämiselle ja jotka perustuvat lainsäätäjän tätä kysymystä silmällä pitäen tekemään nimenomaiseen rajaukseen. Toisenlainen arviointi johtaisi lainsäätäjän tekemän punninnan vesittämiseen hyödyntämiskieltoa koskevan yleissäännöksen perusteella.

8. Myös korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan 2016:17 (kohta 19) todennut pakkokeinolain esitöihin viitaten, että aikaisemmasta vapaan todistelun periaatteeseen pohjautuvasta lähtökohtaisesti sallivasta suhtautumisesta on pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n säännöksen myötä siirrytty tilanteeseen, jossa ylimääräisen tiedon käyttämiseen näyttönä suhtaudutaan entistä rajoitetummin. Esityöt viittaavat siihen, että säännöksen 1 ja 2 momentissa säädetyt esitutkinnan edellytykset soveltuvat myös, kun tuomioistuin päättää ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä.

9. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu lain sanamuodon mukaisen tulkinnan ja pakkokeinolain perustuslainmukaisuuden (säätämisjärjestyksen) puhuvan vahvasti sen puolesta, että ylimääräisen tiedon käyttämisen rajat pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 ja 2 momenteissa tarkoittavat samalla todistamis- ja hyödyntämiskieltoa eli sallittavan esitutkinta- ja oikeudenkäyntiaineiston rajoja (ks. Pölönen-Tapanila, Todistelu oikeudenkäynnissä (Helsinki 2015), s. 275-276 ja Rautio-Frände, Todistelu. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun kommentaari (Helsinki 2016), s. 191-192).

10. Näistä syistä hovioikeus hyväksyy käräjäoikeuden päätöksen perustelut ja lopputuloksen.

Päätöslauselma

Syyttäjän valitus hylätään. Käräjäoikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Antti Vaittinen, Hagar Nordström (eri mieltä) ja Petteri Korhonen

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Hovioikeudenneuvos Hagar Nordström

Olen samaa mieltä kuin hovioikeuden enemmistö mitä tulee perustelujen kohtiin 1-3. Sen lisäksi lausun seuraavaa:

4. Pakkokeinolakia sovelletaan ensisijaisesti rikoksen tutkinnassa vaikkakin siinä on viittauksia tuomioistuinmenettelyyn pääasiassa (esimerkiksi 10 luvun 56 § 1 momentti alkuperäisessä muodossaan, SK 806/2011). Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksessa lainsäätäjän nimenomaisena tarkoituksena on ollut saattaa kaikki todistelua yleisissä tuomioistuimissa koskevat säännökset selkeäksi, johdonmukaiseksi ja tarkoituksenmukaiseksi kokonaisuudeksi (HE 46/2014 vp s. 23). Hylkään A:n väitteen siitä, että pakkokeinolain 10 luvun 56 § tulisi soveltaa erityislakina harkittaessa todistelun sallivuutta.

5. Suomen perustuslain 10 § 2 momentin mukaan muun muassa puhelun salaisuus on loukkaamaton, mutta 3 momentin mukaan lailla voidaan säätää välttämättömistä rajoituksista viestin salaisuuteen yksilön tai yhteiskunnan turvallisuutta taikka kotirauhaa vaarantavien rikosten tutkinnassa, oikeudenkäynnissä ja turvallisuustarkastuksessa sekä vapaudenmenetyksen aikana. Kyseisen säännöksen nojalla on säädetty pakkokeinolain 10 luvun 56 § 1 ja 2 momentissa olevat rajoitukset.

6. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 § 1 momentin mukaan tuomioistuin ei saa hyödyntää todistetta, joka on saatu kiduttamalla, ja 2 momentin mukaan tuomioistuin ei saa rikosasiassa hyödyntää tiettyjen vaitiolo-oikeuksien vastaisesti hankittua todistetta. Edelleen 3 momentin mukaan, johon syyttäjä siis tässä tapauksessa vetoaa, tuomioistuin saa muussa tapauksessa hyödyntää myös lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet.

7. Telekuuntelutallenne on käytännössä ainoa todiste A:ta vastaan. Sen luotettavuutta voidaan pitää hyvänä. Yhteiskunnan intressissä on, että huumausainerikos selvitetään. Nämä seikat puhuvat todisteen sallimisen puolesta.

8. Edelleen on huomattava, että todistetta ei ole hankittu laittomasti.

9. Sen sijaan hankkimistapaan on liittynyt puhelinsalaisuuden murtaminen ja harkittavaksi tulee, kuinka vakava tämä oikeudenloukkaus on. Säännöksen esitöissä (HE 46/2014 vp s. 93) on käsitelty todisteiden hankkimistapoina kidutusta lähenevää epäinhimillinen tai halventava kohtelu, tai todisteen hankkiminen viranomaisen suorittamalla tahallisella rikoksella. Totean, että telekuuntelussa saatu niin sanottu ylimääräinen tieto ei ole verrattavissa näihin tilanteisiin. Totean edelleen, että perustuslakivaliokunta ei ole lausunnossaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistamisesta (PeVL 39/2014 vp) maininnut väitettyä ristiriitaa vaan esittänyt, että lakiehdotukset voidaan käsitellä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä. Näin olen on katsottava, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 § 3 momentin tiukat edellytykset vastaavat perustuslain 10 § 3 momentissa säädettyjä tilanteita, jolloin puhelinsalaisuus on murrettavissa.

10. Harkitsen kokonaisuutena, että telekuunteluliitteen salliminen ei vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista eikä näiden todisteiden sallimiselle siten ole estettä. Samasta syystä todisteluna voidaan esittää A:n ja kanssasyytetyn esitutkintakertomukset.

11. Muutan käräjäoikeuden 5.10.2016 antaman päätöksen ja sallin syyttäjän vedota todisteena telekuunteluliitteeseen sekä A:n ja kanssasyytetyn esitutkintakertomuksiin.

Lainvoimainen.

+

Finlex ® är en offentlig och gratis internettjänst för rättsligt material som ägs av justitieministeriet.
Innehållet i Finlex produceras och upprätthålls av Edita Publishing Ab. Varken justitieministeriet eller Edita svarar för eventuella fel i innehållet i databaserna, för den omedelbara eller medelbara skada som orsakas av att felaktig information används eller för avbrott i användningen av eller andra störningar i Internet.