12.3.2008

Vammaispalvelut - Henkilökohtainen avustajajärjestelmä - Oikeus sosiaaliturvaan

Näkökohtia henkilökohtaisen avustajajärjestelmän kehittämiseksi

Eräät vammaisjärjestöt kantelivat siitä, että nykyinen ja edellinen hallitus olivat laiminlyöneet velvollisuutensa turvata vaikeavammaisille henkilöille vammaispalvelulain mukaisen avustajajärjestelmän kehittämisen siten kuin perustuslaki edellyttää.

Oikeuskansleri totesi ratkaisussaan, että perustuslain 19 §:n 1 momentin mukainen oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon on luonteeltaan subjektiivinen oikeus, kun taas 19 §:n 3 momentista, joka sisältää yleisen lainsäätäjää koskevan toimeksiannon siitä, että valtion on taattava jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut, ei johdu subjektiivista oikeutta palveluihin.

Vammaispalvelulain tuntemista palveluista ja tukimuodoista (kustannusvastuu) henkilökohtainen avustaja jää lain 8 §:n 1 momentin ja 9 §:n 1 momentin säännökset huomioon ottaen kunnan yleisen palvelun järjestämisvelvollisuuden piirin eikä siihen ole subjektiivista oikeutta.

Kunta arvioi sille vammaispalvelulain 3 §:n mukaan kuuluvan vammaispalvelujen ja tukitoimien järjestämistarpeen ja mitoittaa määrärahat sen mukaan. Koska subjektiivista oikeutta henkilökohtaisen avustajaan ei ole, tukitoimi on määrärahasidonnainen. Tukitoimen suuret kustannukset saattavat houkutella arvioimaan avustajatarpeen todellista tarvetta pienemmäksi. Yhdenvertaisuuden kannalta tämä saattaa johtaa siihen, että vammaisten kohtelu poikkeaa eri kunnissa. Perusoikeuden toteuttaminen kunnassa määrärahasidonnaisesti korostaa valtionosuuden merkitystä ja valtiolle kuuluvaa vastuuta huolehtia perusoikeuden toteuttamisesta.

Laillisuusvalvonnan tehtäväksi jäi oikeuskanslerin mukaan tarkastella sitä, olivatko olosuhteet ja arvostukset muuttuneet vuodelta 1987 olevan vammaispalvelulain voimassa ollessa niin, että laki ei enää olisikaan ajantasalla. Vaille huomiota ei voi jättää sitä, olisiko perustuslain 19 §:n 1 momentin osalta mahdollista omaksua laajempi tulkinta kuin mitä hallituksen esityksessä 309/1993 vp oli aikanaan perusoikeussäännöksiä uudistettaessa lausuttu ja katsoa, että ihmisarvoisen elämän turvaamisen voi katsoa tarkoittavan enemmän kuin pelkän "eksistenssiminimin" turvaamista. Myönteisempi tulkinta tarjoaisi lähtökohdan sen harkitsemiseksi, mitä asioita ihmisarvoiseen elämään voidaan katsoa yleensä kuuluvan ja millaisin keinoin muun muassa vaikeavammaisille turvattaisiin niiden saaminen. Perustuslain 19 §:n 3 momentin osalta arviointi kohdistuisi siihen, millaisia sosiaalipalveluita on pidettävä riittävinä ja kuinka lainsäädännön keinoin turvataan niiden saaminen myös vaikeavammaisille.

Vastauksena kanteluun oikeuskansleri katsoi, että asiassa ei ollut käynyt ilmi sellaisia perusteita, joiden nojalla nykyistä vammaisten henkilökohtaista avustajajärjestelmää olisi pidettävä ilmeisesti perustuslain vastaisena järjestelynä. Siten ei ollut oikeudellisia perusteita katsoa, että hallitukset olisivat laiminlyöneet perustuslain 22 §:n mukaisen velvollisuutensa ryhtyä toimenpiteisiin perustuslaissa taattujen oikeuksien turvaamiseksi asiassa.

Oikeuskansleri totesi kuitenkin, että kanteluasian käsittelyssä oli esitetty varteenotettavia seikkoja sen puolesta, että vammaisten henkilökohtaisen avustajajärjestelmän laajentaminen vastaisi nykyistä järjestelyä paremmin niitä odotuksia, joita erityisesti vaikeavammaisten tasa-arvon toteutumisen perusteella voidaan esittää. Oikeudellisesti taas kysymys on siitä, minkälaisia vaatimuksia perustuslain 19 §:n 1 momentista katsotaan julkiselle vallalle aiheutuvan. Oikeuskirjallisuudessa esitetyin tavoin voidaan lähteä - nykyajan kulttuurinen arvomaailmakin huomioon ottaen - siitä, että lainkohdassa käytetty ilmaisu "ihmisarvoisen elämän" turva on hyvin perustein tulkittavissa tarkoittavan jotain enemmän kuin pelkästään biologiselle olemassaololle välttämättömien edellytysten turvaamista.

Oikeuskansleri piti perusteltuna, että vammaispalvelulakia ja sen uudistamistarvetta arvioidaan perustuslain 19 §:n 1 momentin edellä selostetun laajemman tulkintavaihtoehdon valossa. Sen seikan arvioiminen, millä konkreettisilla tavoilla vammaisten oloja lainsäädännöllisesti olisi perusteltua kehittää, ei kuitenkaan ole laillisuusvalvonnallisesti määriteltävissä. Sen vuoksi ja koska vammaislainsäädännön kokonaisuudistus oli vireillä sosiaali- ja terveysministeriössä, oikeuskansleri saattoi edellä lausumansa ministeriön tietoon.

Kaarlo Tuori: Sosiaalioikeus, 2004, 3. uudistettu painos, s. 218 ss.
Tuorin lausunto 23.11.2005

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.