19.5.2004

Terveydenhuollon kentällä oli syntynyt eräissä tilanteissa epätietoisuutta siitä, kuuluvatko eräät lääkekustannukset kunnalliseen terveydenhuoltoon vai korvataanko ne sairausvakuutuksesta. Tämä oli johtanut muun muassa terveyskeskuksissa erilaisin tulkintoihin ja käytäntöön. Sosiaali- ja terveysministeriö oli koettanut saada selvyyttä asiaan antamalla asiassa ohjeita kahdella kirjeellä. Vain yksi kolmasosa terveyskeskuksista ilmoitti noudattavansa ohjeita.

Vastauksessaan oikeuskansleri on todennut, että terveydenhuoltoalan erityislainsäädännössä ei ole yksityiskohtaisemmin otettu huomioon lääkehoidon kustannusvastuuta esillä olevan kaltaisissa eikä mahdollisesti muissakaan ristiriitaista tulkintaa aiheuttaneissa tapauksissa. Tähän nähden voidaan aiheellisesti epäillä, täyttääkö voimassa oleva sääntely perustuslain 19 §:n 3 momentista johtuvaa vaatimusta, että erityislainsäädännössä tulisi säätää riittävän tarkasti, mihin etuuksiin potilas on oikeutettu (PeVM 25/1993 vp - HE 309/1993 vp), jolloin merkitystä on myös ihmisten yhdenvertaisuuden toteutumisella, josta säädetään perustuslain 6 §:ssä. Yhdenvertaisuus edellyttää muun muassa sitä, ettei ihmisiä saa ilman hyväksyttävää perustetta kohdella erilailla muun muassa asuinpaikasta riippuen.

Ministeriön kirjeistä ja ohjeista oikeuskansleri on todennut, että ne eivät olleet sitovia, kuten ministeriö itsekin oli ilmoittanut. Asiassa ei siten ollut kysymys perustuslain 80 §:n 1 momentissa tarkoitetun siirretyn lainsäädäntövallan käyttämisestä. Ottaen huomioon ministeriön toimialaa ja tehtäviä koskevat säännökset, lähinnä valtioneuvoston ohjesäännön (262/2003) 22 §:n ja ministeriöasetuksen (759/2003) 1 §:n, perusteltua aihetta epäillä, että ministeriö olisi ylittänyt toimivaltansa ilmoittaessaan kantansa siitä, miten eräissä tulkintatilanteissa tulisi menetellä, ei käynyt ilmi. Ohjeita ei sisältönsä puolesta voitane pitää epäselvinä, vaan niitä koskeva epäselvyys johtuu lähinnä ohjeiden taustalla olevasta lainsäädännöstä ja siitä, voiko sen perusteella antaa tällaisia ohjeita.

Edelleen oikeuskansleri on todennut, että on ilmeisen kiistatonta, että epäselvyydet eivät ole ratkenneet ministeriön antamilla ohjeilla. Kysymys lääkehoidon kustannusvastuun jaosta tulisi tarkemmin säädellä lain tasolla. Ratkaisemiseen liittyy paitsi oikeudellisia, myös terveydenhuoltopoliittisia periaatteellisia kysymyksiä. Tähän liittyen vastauksessa on todettu, että ministeriössä oli valmisteltu kaksi hallituksen esitystä, joissa on kosketeltu julkisen terveydenhuollon ja sairausvakuutusjärjestelmän välistä rajaa. Esitykset on annettu eduskunnalle, jossa vakiintuneen käytännön mukaan kuullaan asiantuntijoita ja tahoja, joita asia koskee. Asian tässä vaiheessa oikeuskanslerilla ei ollut aihetta tarkemmin puuttua voimassa oleviin säännöksiin tai ryhtyä toimenpiteisiin niiden muuttamiseksi.