2.12.2002

Hovioikeus oli määrännyt rakennuksiin ja tontin vuokraoikeuteen kohdistuneen täytäntöönpanon väliaikaisesti keskeytettäväksi ja kuulutetun pakkohuutokaupan jätettäväksi toimittamatta, vaikka keskeytystä vaatineet velalliset eivät olleet asettaneet ulosottolain 9 luvun 15 §:n 1 momentin edellyttämää vakuutta huutokauppakustannusten korvaamisesta. Asiassa oli kysymys perustuslain 106 §:n soveltamisesta ja ratkaisun perustelemisesta tilanteessa, jossa tuomioistuimen käsiteltävänä olleessa asiassa lain säännöksen soveltamisen oli katsottu olevan ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa. Hovioikeuden menettelyn oikeellisuuden oli saattanut oikeuskanslerin tutkittavaksi pakkohuutokaupan kuuluttanut kihlakunnanvouti.

Ratkaisuaan hovioikeus oli perustellut muun muassa sillä, että täytäntöönpanon keskeytys oli ainoa keino turvata muutoksenhakijoille tosiasiallinen valitusmahdollisuus ja että pakkohuutokaupan täytäntöönpano tekisi muutoksenhaun hyödyttömäksi. Samoin hovioikeus oli todennut, että muutoksenhakemisen mahdollisuus oli muutoksenhakijoiden kannalta keskeinen oikeusturvakysymys. Molemmat muutoksenhakijat olivat velkajärjestelyssä. Tästä syystä ja koska oli mahdollista, että muutoksenhakijoiden valitus menestyi, hovioikeus ei ollut määrännyt valittajille velvollisuutta asettaa vakuutta huutokauppakustannusten korvaamisesta.

Ratkaisussaan apulaisoikeuskansleri on todennut, että hovioikeus oli hänelle antamassaan selvityksessä perustellut menettelyään Suomen perustuslain 106 §:llä. Tähän säännökseen ei kuitenkaan ollut viitattu itse hovioikeuden ratkaisussa, eikä myöskään siihen perustuslain säännökseen, jonka kanssa ulosottolain 9 luvun 15 §:n 1 momentin oli katsottu olevan ristiriidassa. Tähän liittyen oli myös jäänyt pohtimatta ja perustelematta ristiriidan ilmeisyys, joka oli perustuslain 106 §:n soveltamisen edellytys ja johon olisi ollut aihetta kiinnittää huomiota muun muassa sen vuoksi, että ulosottolain mainittu säännös oli säädetty perusoikeusuudistuksen jälkeen.

Näin ollen hovioikeuden ratkaisussa ei ollut tuotu esiin sitä oikeudellista perustetta, jonka nojalla hovioikeus oli päätynyt olemaan soveltamatta ulosottolain 9 luvun 15 §:n 1 momentin vaatimusta vakuuden asettamisesta. Viittaus siihen, että vakuuden asettamisvelvollisuus olisi tehnyt "muutoksenhakemisen hyödyttömäksi" ei apulaisoikeuskanslerin mukaan riittävän selvästi ja täsmällisesti osoittanut ratkaisun oikeusperustaa.

Kun tuomioistuin perustaa ratkaisunsa siihen, että käsiteltävässä asiassa lainsäännöksen soveltaminen johtaisi ilmeiseen ristiriitaan perustuslain kanssa on tällaisen ratkaisun perustelemiselle asetettava erityisiä vaatimuksia. Perustuslain 106 §:n soveltamiseen on tarvetta vain hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa ja säännös on tarkoitettukin viimesijaiseksi keinoksi. Perustuslakiuudistusta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 1/1998 vp s. 164) mm. todetaan, että säännös tulisi sovellettavaksi vasta silloin jos perustuslain ja lain välistä ristiriitaa ei ollut mahdollista poistaa perustuslain mukaisen tai perusoikeusmyönteisen tulkinnan avulla. Perustuslakivaliokunta (PeVM 10/1998 vp s. 31) korostaa, että 106 §:n soveltamisedellytyksenä oli ristiriidan selvyys ja riidattomuus ja siksi helposti havaittavuus. - Näistäkin kannanotoista ilmeni korostettu perusteluvaatimus. Näillä esittämillään perusteilla apulaisoikeuskansleri piti hovioikeuden ratkaisua puutteellisena.

Itse ratkaisun sisällön osalta apulaisoikeuskansleri on todennut, että sen arvioiminen, olivatko perustuslain 106 §:n soveltamisen edellytykset olemassa kuului tuomioistuimelle. Käytettävissä olleen selvityksen perusteella apulaisoikeuskansleri on katsonut, että hovioikeuden ei voitu osoittaa ylittäneen sille perustuslain mukaan kuuluvan harkintavallan rajoja.

Asia ei antanut aihetta muuhun kuin apulaisoikeuskansleri kiinnitti asiaa hovioikeudessa käsitelleiden jäsenten ja esittelijän huomiota ratkaisun perustelemisesta lausumaansa.