01.10.1991

Rangaistusmääräys - Lausunto

Oikeuskanslerin lausunto ehdotuksesta rangaistusmääräyslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi

Oikeuskansleri on 1.10.1991 antanut oikeusministeriölle lausunnon ministeriön asettaman työryhmän ehdotuksesta rangaistusmääräyslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Mietinnössään työryhmä on ehdottanut, että rangaistusmääräyksen antaisi alioikeuden rangaistusmääräystuomarin asemesta syyttäjä, ja asia tulisi tuomioistuimen käsiteltäväksi vain, jos rangaistusmääräystä vastustetaan.

Lausunnossaan oikeuskansleri on asettunut periaatteessa tukemaan järjestelmän kehittämistä. Monet ehdotettuun järjestelmään liittyvät perusongelmakysymykset ovat kuitenkin jääneet työryhmän mietinnössä siten avoimiksi, että asian valmistelua oikeusministeriössä tulisi jatkaa.

1 LAUSUNTOPYYNTÖ

Oikeusministeriö on kirjeellään 30.5.1991 varannut oikeuskanslerille tilaisuuden lausunnon antamiseen 15.5.1991 valmistuneesta hallituksen esityksen muotoon laaditusta työryhmän ehdotuksesta rangaistusmääräyslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi.

Pyydettynä lausuntona esitän kunnioittavasti seuraavaa.

2 EHDOTUKSEN YLEISTARKASTELU

2.1 Ehdotuksen tavoitteista

Mietinnön yleisperusteluissa esitetyt tavoitteet ovat sinänsä puollettavia. Ehdotus on johdonmukainen sen alioikeusuudistuksen tavoitteen kannalta, että alioikeudet pystyisivät nykyistä tehokkaammin suuntaamaan voimavaransa laajojen ja oikeudellisesti vaikeiden asioiden käsittelemiseen. Ehdotus on kuitenkin laadittu painottaen tuomioistuinten prosessiekonomisia tarpeita.

Rangaistusmääräysten tekninen valvonta, yleisohjeet rangaistusmääräysmenettelystä ja eri rikkomuksista määrättävistä rangaistuksista sekä se seikka, että rangaistusmääräyksen antaisi ehdotetussa järjestelmässä aina oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittanut henkilö, ilmeisesti myötävaikuttaisivat siihen, että vastaajan oikeusturva ei käytännössä huomattavasti heikentyisi nykyjärjestelmään verrattuna. Selkeästi on kuitenkin todettava, että järjestelmiä tarkasteltaessa nykyinen kolmiportainen järjestelmä takaa ilmeisesti paremman oikeusturvan kuin ehdotettu kaksiportainen järjestelmä, missä tuomitsemistoimintaan rinnastettavaa valtaa käyttäisi syyttäjä.

Työryhmän mietinnön mukaan ehdotus olisi myös samansuuntainen muiden pohjoismaiden järjestelmien kanssa sekä rikosoikeudellisista toimenpiteistä luopumista koskevan uudistuksen kanssa, jolla syyttäjän tuomitsemistoimintaan rinnastettavia tehtäviä on lisätty.

2.2 Rangaistusmääräyksen antajan aseman arviointia

Ehdotettu järjestelmä merkitsisi varsin ongelmallista syyttäjän ja tuomarin aseman sekoittamista keskenään. Tähän liittyvät ongelmat on kuitenkin jokseenkin täydellisesti sivuutettu työryhmän mietinnössä, eikä siitä ilmene, miltä osin rangaistusmääräyksen antaja toimisi syyttäjän ja miltä osin tuomariin rinnastettavassa asemassa.

Syyttäjän antama rangaistusmääräys on ilmeisesti tarkoitettu lainvoimaiseen tuomioon rinnastettavaksi ratkaisuksi, vaikka siitä ei lakiehdotukseen sisälly säännöstä. Tämän voitaisiin katsoa merkitsevän sitä, että syyttäjä rangaistusmääräyksen antajana käyttäisi tuomarin harkintavaltaa. Toisaalta esimerkiksi lakiehdotuksen 11 §:n 2 momentin mukaan rangaistusmääräyksen antaja voi jättää rangaistusmääräyksen antamatta, jos kysymyksessä on sellainen rikkomus, josta lain mukaan saa jättää syytteen ajamatta. Tämä puolestaan viittaisi siihen, että rangaistusmääräyksen antaja ei käytäkään tuomarin harkintavaltaa, vaan syyttäjän. Voisiko vastaaja siinä tapauksessa esimerkiksi saattaa syyttäjän harkintavallalla tehdyn toimenpiteistä luopumisratkaisun RVA 15 b §:n 3 momentin nojalla tuomioistuimen käsiteltäväksi?

Merkityksellistä tässä kohdin on esimerkiksi se, onko ehdotuksessa tarkoitettu, että rangaistusmääräyksen antajan harkintavalta olisi riippumatonta kuten tuomarin. Voisiko ylempi syyttäjä puuttua rangaistusmääräyksen antajana toimivan syyttäjän harkintaan esimerkiksi edellä mainitussa tapauksessa, missä syyttäjä on 11 §:n 2 momentin nojalla jättänyt rangaistusmääräyksen antamatta? Mikäli vastaus on myönteinen, voidaan kysyä, onko rangaistusmääräyksen antajan harkintavalta sillä tavoin riippumatonta, kuin tuomitsemistoimintaan rinnastettavassa tehtävässä tulisi olla. Jos taas vastaus on kielteinen, voidaan kysyä, onko johdonmukaista, että ylempi syyttäjä ei voi puuttua syyttäjän rangaistusmääräysmenettelyssä tekemään toimenpiteistä luopumisratkaisuun, mutta muissa tapauksissa voi. Muutoinkin pitäisin varsin ongelmallisena sellaista tilannetta, missä saman syyttäjän harkintavalta ja riippumattomuus ovat erilaisia sen mukaan, onko juttu tullut hänelle syyteharkintaan vai rangaistusmääräyksen antamista varten.

Mietinnössä ei myöskään ole lainkaan pohdittu ehdotetun järjestelmän soveltumista nykyiseen syyttäjäorganisaatioon. Voidaanko esimerkiksi pitää hyväksyttävänä, että nimismies tutkinnan johtajana selvittää rikkomuksen, poliisimiehenä antaa rangaistusvaatimuksen, syyttäjänä käyttää tuomitsemisvaltaa antamalla rangaistusmääräyksen ja lopulta ulosottomiehenä panee tuomitsemansa rangaistuksen täytäntöön. Tilanne merkitsee ääritapauksissa esitutkintavallan, syyttämisvallan, tuomitsemisvallan ja täytäntöönpanovallan kokoamista yhteen käteen. Valtiosääntöoikeudellisesti tilannetta voidaan arvostella varsin terävästi.

Esimerkin perusteella näyttää siltä, että rangaistusmääräyksen antajan tulisi siten olla joka tapauksessa päätoiminen syyttäjä tai lakiehdotuksen 9 §:n 2 momentin nojalla oikeuskanslerin tehtävään määräämä henkilö.

2.3 Oikeuskanslerin asema ehdotetussa järjestelmässä

Edellä kohdassa 2.2. mainitut perusongelmat kytkeytyvät läheisesti järjestelmän valvontaan ja sen aiheuttamiin toimenpiteisiin.

Valtioneuvoston oikeuskanslerin ohjesäännön 6 §:n mukaan oikeuskanslerin tulee myös tarkastuttaa ne tuomittuja rangaistuksia ja niiden täytäntöönpantavaksi saattamista koskevat luettelot ja ilmoitukset, jotka voimassa olevien määräysten mukaan hänelle lähetetään. Sakkorangaistuksen täytäntöönpanosta annetun asetuksen 67 a §:n (444/81) mukaan oikeusministeriön on oikeuskanslerin antamien ohjeiden mukaisesti lähetettävä oikeuskanslerille kuukausittain sakkojen valvontaa varten tarvittavat päätösilmoitusten ja rangaistusmääräysten jäljennökset.

Kokemukset sovelletusta tarkastusmenetelmästä ovat olleet oikeuskanslerinvirastossa myönteisiä ja tämän vuoksi käytäntö olisi tarkoituksenmukaista säilyttää edelleenkin. Edellä kohdassa 2.2 selostettuun viitaten työryhmän mietinnön perusteella jää kuitenkin avoimeksi kysymys siitä, olisiko rangaistusmääräysten tarkastaminen tuomioistuinvalvontaan verrattavaa toimintaa vai muuttuisiko se syyttäjävalvonnaksi. Tämän vuoksi on mahdotonta arvioida, miten ehdotettu järjestelmä vaikuttaisi tarkastustoiminnan sisältöön ja sen oikeuskanslerinvirastossa vaatimaan työmäärään. Työmäärään vaikuttaa lisäksi muun muassa se, kuinka ylimääräinen muutoksenhaku rangaistusmääräyksestä järjestettäisiin (ks. lakiehdotuksen 15 §:n kohdalla lausuttua).

2.4 Lainsäätämisjärjestys

Työryhmä on tarkastellut kysymystä säätämisjärjestyksestä perustuslakivaliokunnan hallituksen esityksestä (n:o 19/1981 vp.) rikesakkolaiksi antaman lausunnon n:o 1/1982 vp. pohjalta. Lausunnossaan perustuslakivaliokunta oli muun muassa pitänyt oikeusturvan kannalta tärkeänä, että muulla kuin tuomarin tai tuomioistuimen päätöksellä ei määrätä muita kuin varallisuusarvoisia seuraamuksia, joiden suorittaminen on kohtuullista kaikille maksukyvystä riippumatta. Seuraamukset eivät myöskään saa välittömästi tai välillisesti aiheuttaa tai johtaa henkilökohtaisen vapauden menettämiseen.

Enintään 400 markan rikesakon merkitys on tässä suhteessa aivan toinen kuin rangaistusmääräyksellä tuomittavien päiväsakkojen, joiden yhteisellä rahamäärällä ei ole mitään ylärajaa eikä yhden päiväsakon rahamäärällä muuta ehdotonta ylärajaa kuin sakotettavalle valtion ja kunnan tuloveron suorittamisen jälkeen jäävä määrä. Ehdotuksen mukaan rangaistusmääräysmenettelyssä tuomittavalla menettämisseuraamuksellakaan ei olisi mitään arvorajaa.

Päiväsakot ovat myös muunnettavissa vankeudeksi. Työryhmän tavallisena lakina säädettyyn uhkasakkolakiin (1113/90) nojaava analogiatulkinta ei mielestäni ole erityisen vakuuttavaa jo senkään vuoksi, että perustuslakivaliokunnan kannanotot koskivat tavallisella lailla säätämisen yleisiä edellytyksiä silloin, kun kysymyksessä on rikosoikeudellisen tuomiovallan käyttö. Uhkasakkolaki ei koske lainkaan rangaistuksena tuomittavaa uhkasakkoa (2 § 1 momentti).

Työryhmän esittämien lukumäärätietojen perusteella lakiehdotus merkitsisi sitä, että tuomiovallan käyttö noin 2/3:ssa Suomessa käsiteltävistä rikosasioista siirtyisi käytännössä tuomareiden tai tuomioistuinten tuomiovallan ulkopuolelle.

Lopullisen kannan ottaminen kysymykseen lainsäätämisjärjestyksestä edellyttäisi muun muassa selvää käsitystä rangaistusmääräyksen antajana toimivan syyttäjän asemasta. Saatavissa olevan selvityksen valossa suhtaudun torjuvasti työryhmän käsitykseen, että lakiehdotus olisi säädettävissä tavallisena lakina.

2.5 Oikeusvertailusta

Työryhmän mietinnössä on tarkasteltu rangaistusmääräysmenettelyä Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Saksan liittotasavallassa. Oikeuskanslerinvirastoon on saatu tarkempaa käytännön tietoa Ruotsin rangaistusmääräysmenettelystä muun muassa pohjoismaisen virkamiesvaihdon avulla.

Ruotsissa rangaistusmääräysmenettely poikkeaa ehdotetusta järjestelmästä erittäin oleellisesti kahdessa suhteessa:

Ensinnäkin, kuten työryhmän mietinnössä on todettu, Ruotsissa vastaajan on hyväksyttävä rangaistusvaatimus (strafföreläggande). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vastaajan on allekirjoitettava seuraava lausuma: "Jag erkänner gärningen och godtar det bötesstraff/och den särskilda rättsverkan som har förelagts mig". Mikäli rangaistusvaatimukseen ei sisälly menettämisvaatimusta, hyväksymiseksi katsotaan tietyin edellytyksin myös sakkojen koko määrän suorittaminen.

Voidaan sanoa, että Ruotsissa rangaistusmääräyksen antaminen edellyttää vastaajan taholta aktiivisuutta, kun taas ehdotetussa (kuten nykyisessä) järjestelmässä vastaajan passiivisuus johtaa rangaistusmääräyksen antamiseen.

Toinen merkittävä eroavaisuus, joka ei työryhmän mietinnöstä ilmene, on se, että Ruotsissa poliisi ei voi antaa rangaistusvaatimusta. Ruotsissa rangaistusvaatimuksen laatii ja antaa aina syyttäjä syyteharkinnan jälkeen.

Molemmat edellä esitetyt erot ovat mielestäni periaatteelliselta ja vastaajan oikeusturvanäkökohtien kannalta erittäin oleellisia, ja niillä saattaa olla merkitystä myös pohdittaessa lainsäätämisjärjestystä.

Työryhmän mietinnössä esitetty lukumäärätieto, jonka mukaan Ruotsissa olisi annettu vuonna 1989 noin 32.000 rangaistusmääräystä, näyttää olevan virheellinen. Syyttäjät antoivat mainittuna vuotena yhteensä lähes 90.000 rangaistusmääräystä, joista vastaajat hyväksyivät noin 85 % (Rättsstatistisk årsbok 1990, Åklagarväsendet, Statistik 1989 ja Riksåklagaren 31.8.1990 AD 538-90: Anslagsframställning för budgetperioden 1991/92 - 1993/94).

2.6 Syyttäjälaitoksen voimavarat

Työryhmän mietinnössä on katsottu, että ehdotus ei niiden syyttäjien osalta, jotka nykyisinkin käsittelevät rangaistusmääräysasioita, aiheuttaisi kovin merkittävää työmäärän lisäystä.

Pidän arviota käytäntöä ajatellen epärealistisena. Käsitykseni mukaan rangaistusmääräyksen antamiseen liittyvä lopullinen vastuu ei voi olla vaikuttamatta asian käsittelyyn käytettävään aikaan. Lisäksi nykyisessä järjestelmässä syyttäjä voi jättää tietyt ongelmakysymykset, esimerkiksi rangaistusmääräysmenettelyn soveltamisalasta, oikeuskysymyksistä jne. rangaistusmääräystuomarin lopullisesti ratkaistavaksi.

Lakiehdotuksen mukaan oikeuskansleri voi määrätä rangaistusmääräysten antamisen vain oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittaneelle, mitä vaatimusta sinänsä on pidettävä oikeusturvanäkökohdat huomioon ottaen kannatettavana. Koska nykyiset apulaissyyttäjät eivät eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta täytä mainittua kelpoisuusehtoa, voi heidän työpanoksensa korvaaminen muodostua ongelmalliseksi.

Apulaissyyttäjiä on nykyisin määrätty sellaisille paikkakunnille, joissa syyttäjien varsinaisten rikosasioiden määrä on niin suuri, että rangaistusmääräysasioiden käsittelyä niiden ohella ei ole voitu kohtuudella edellyttää. Tämän vuoksi en pidä mahdollisena, että ilman lisävoimavaroja rangaistusmääräysten antaminen tulisi sellaisten syyttäjien tehtäväksi, jotka nyt eivät toimi syyttäjinä rangaistusmääräysmenettelyssä.

Lisävoimavarojen tarve voidaan täyttää joko perustamalla uusia syyttäjänvirkoja tai antamalla oikeuskanslerin määräyksiä tehtävään sopiviksi katsottaville oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittaneille henkilöille. Tällaisten henkilöiden saatavuus lienee epävarmaa ja siihen vaikuttaa muun muassa tehtävästä maksettavan palkkion suuruus.

Edellä lausutun perusteella katson, ettei ehdotetulla uudistuksella ole käytännöllisiä toteuttamisedellytyksiä, ellei nykyisten apulaissyyttäjien työpanosta täysimääräisesti korvata perustamalla uusia syyttäjänvirkoja tai varaamalla oikeuskanslerin määräysten antamiseen sellaiset määrärahat, että tehtävään halukkaita oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittaneita henkilöitä on saatavissa.

Ehdotuksen keskeisenä tavoitteena on, että alioikeudet pystyisivät nykyistä tehokkaammin suuntaamaan voimavaransa laajojen ja oikeudellisesti vaikeiden asioiden käsittelemiseen. Saman tavoitteen tulisi tietyssä määrin koskea myös syyttäjiä, koska ilman riittävin resurssein varustettua syyttäjälaitosta ei mainitunlaisia rikosasioita tule tuomioistuinten käsiteltäväksi. Tämän vuoksi rangaistusmääräysten antaminen tulisi pitemmällä tähtäimellä järjestää nimenomaan tehtävään erikseen määrätyille apulaissyyttäjille, jotta varsinaisten syyttäjien työpanos voitaisiin suunnata alussa mainitun tavoitteen mukaisesti.

3 EHDOTUKSEN SÄÄNNÖSKOHTAINEN TARKASTELU

1 § Menettämisseuraamuksen arvorajan poistamisella saattaa osaltaan olla merkitystä lainsäätämisjärjestyksen kannalta, kuten olen edellä kohdassa 2.4 todennut.

Työryhmä on perustellut arvorajan poistamista ensinnäkin sillä, että kun rangaistusvaatimuksen saanut vastustaa menettämisseuraamuksen määräämistä, sen voi syyttäjän vaatimuksesta määrätä ainoastaan tuomioistuin normaalissa rikosasiain menettelyssä. Toiseksi arvorajaa koskeva säännös olisi tarpeeton sen vuoksi, että virallisen syyttäjän harkinnassa on aina, käsitelläänkö asia rangaistusmääräysmenettelyssä vai normaalina rikosasiana tuomioistuimessa.

Esitetyt perustelut ovat siinä mielessä kovin epätäsmällisiä, että ne sopisivat yhtä hyvin mille tahansa menettelyn edellytysten väljentämiselle, esimerkiksi rikkomuksesta in abstracto seuraavaa rangaistusta koskevan rajoituksen poistamiselle.

Suhtaudun varauksellisesti työryhmän ehdotukseen tältä osin. Rangaistusmääräysmenettely on summaarista menettelyä, jolla on tarkoitettu käsiteltäväksi varsinaisen tuomioistuinmenettelyn ulkopuolella eräät vähäiset rikkomukset. Mielestäni saman periaatteen tulisi koskea myös rangaistusmääräyksellä tuomittavan menettämisseuraamuksen arvoa.

Todettakoon, että Ruotsin rangaistusmääräysmenettelyä koskevaan oikeudenkäymiskaaren 48 lukuun ei sisälly menettämisseuraamusta koskevaa arvorajaa. Vakiintuneen käytännön mukaisesti menettämisseuraamuksen arvo saa kuitenkin olla enintään 1/10 ns. basbeloppetista (Lagen 1962:381 om allmän försäkring), jonka arvo määrätään vuosittain. Vuonna 1990 basbeloppet oli 29.700 Ruotsin kruunua. Käytäntö on yhdenmukainen menettämisseuraamuksia koskevan erityislain (Lag 1986:1009 om förfarandet i vissa fall vid förverkande m.m.) kanssa, jonka nimenomaisen säännöksen mukaan syyttäjä saa ratkaista menettämisseuraamuksen vain jos omaisuuden arvo on pienempi kuin 1/10 basbeloppetista.

Ehdotetun lain 1 §:n 2 momenttiin on sisällytetty eräitä asiaryhmiä, joita ei saa käsitellä rangaistusmääräysmenettelyssä, muun muassa sotilaskurinpitolaissa (331/83) tarkoitetut asiat. Tältä osin voidaan todeta, että sotilasoikeudenkäyntilain (326/83) 15 §:n 2 momenttiin sisältyy jo vastaava säännös. Selvyyden vuoksi voidaan tosin myös rangaistusmääräyslakiin ottaa mainittu rajoitus, mutta lakiteknisesti olisi ilmeisesti asianmukaisempaa viitata suoraan sotilasoikeudenkäyntilakiin, jossa sotilasoikeudenkäyntiasioina käsiteltävät rikokset on määritelty.

Apulaisoikeuskansleri on lausunnossaan 18.6.1991 nro 560 Vaasan ensimmäiselle kaupunginviskaalille katsonut, ettei rangaistusmääräysmenettelyä tulisi käyttää myöskään merioikeusasioissa. Asian tulkinnanvaraisuuden johdosta saattaisi olla aihetta lisätä puheena olevaan säännökseen maininta myös merioikeusasioista.

Totean vielä, että lakiehdotuksesta tai sen perusteluista ei selkeästi ilmene, voidaanko yhdellä rangaistusmääräyksellä tuomita rangaistus usemmasta rikkomuksesta. Mietinnön yleisperusteluissa on viitattu rikosten yhtymistä koskevan lainsäädännön uudistamista koskevan hallituksen esityksen (n:o 40/1990 vp.) perusteluihin, joissa on katsottu, ettei rangaistusmääräysmenettelyssä tuomittavien sakkojen osalta ollut syytä ryhtyä erityistoimenpiteisiin rangaistusmääräystuomarilla samoihin aikoihin vireillä olevien samaa syytettyä koskevien sakkoasioiden saattamiseksi yhdessä käsiteltäväksi.

Rangaistusmääräysmenettelyssä tuomittavien sakkojen jääminen kokonaan yhtenäisrangaistusjärjestelmän ulkopuolelle voi johtaa rikkomuksista epäillyn oikeusturvan kannalta sangen epätyydyttävään lopputulokseen. Esimerkiksi, jos syyttäjällä on syyteharkinnassaan ajokortitta ajoa ja näpistystä koskevat rikosasiat, ja jos samalla rangaistusmääräyksellä ei voida käsitellä molempia tekoja, syyttäjän on joko annettava molemmista teoista eri rangaistusmääräykset tai nostettava molemmista syyte tuomioistuimessa yhteisen sakkorangaistuksen määräämiseksi. Edellinen vaihtoehto johtaisi yhteiseen sakkorangaistukseen verrattuna olennaisesti ankarampaan lopputulokseen ja jälkimmäisessäkin tapauksessa vastaaja joutuisi tuomioistuinkäsittelyyn tyypillisistä rangaistusmääräyksin ratkaistavista asioista.

Todettakoon, että Ruotsissa rangaistusmääräysmenettelyä voidaan käyttää vain, jos siihen otetaan kaikki ne epäillyn teot, jotka ovat asianomaisen syyttäjän tieten syyteharkinnassa (Ruotsin oikeudenkäymiskaaren 48 luvun 5 §). Ruotsin strafföreläggandekungörelsen (1970:60) mukaan syyttäjän ei kuitenkaan tarvitse tutkia, onko muita epäiltyä koskevia rikoksia syyteharkinnassa, jos rikoksesta ei seuraa enempää kuin 30 päiväsakkoa tai enintään 600 kruunun rahasakko. Siinäkään tapauksessa, että seuraamus olisi ankarampi, syyttäjän ei tarvitse tutkia muiden rikosten olemassaoloa muutoin kuin syyttäjänviraston henkilökortistosta (riksåklagarens cirkulär C 46, 1.9.1979).

Jos ehdotusta pyritään toteuttamaan, olisi mielestäni aihetta samalla uudelleen pohtia, tulisiko yhtenäisrangaistusjärjestelmä ulottaa myös rangaistusmääräysmenettelyssä tuomittaviin sakkoihin esimerkiksi siten, kuin rikosten yhtymistä koskevan lainsäädännön uudistamista koskeneessa rauenneessa hallituksen esityksessä nro 84/1980 vp. oli esitetty. Esityksen mukaan rangaistusmääräyslakiin olisi lisätty säännös, jonka mukaan milloin rangaistusmääräystuomari havaitsee, että hänellä on ratkaistavana kaksi tai useampia samaa syytettyä koskevia rangaistusvaatimuksia, on syytetty rangaistusmääräyksellä tuomittava yhteiseen sakkorangaistukseen.

3 § Lakiehdotuksen 3 §:n mukaan rangaistusvaatimuksen voi antaa poliisimies, tullimies tai muu laissa säädettyä valvontaa suorittava virkamies. Pykälässä ei ole lainkaan mainittu syyttäjää eikä syyttäjän roolia rangaistusvaatimuksen antamisessa, kuten voimassa olevan lain 3 §:ssä.

Syyttäjäkoulutuksessa on korostettu, että myös syyttäjien itse tulisi ajaa syytettä rangaistusmääräysmenettelyssä, milloin se on mahdollista. Se seikka, että juttu on tullut syyttäjälle syyteharkintaan, ei saa ratkaista, ajetaanko syytettä tuomioistuimessa vai rangaistusmääräysmenettelyssä. Tämän niin prosessitaloudellisten etujen kuin vastaajan edun mukaisen periaatteen toteuttamista ei liene tarkoitus estää ehdotuksella. Tämän vuoksi pitäisin tärkeänä, että lakiin sisällytettäisiin nimenomainen säännös, jonka mukaan myös syyttäjä voi itse antaa rangaistusvaatimuksen tai määrätä sen poliisin annettavaksi.

Lakiehdotuksen perusteluista ei ilmene, minkä vuoksi ehdotuksesta on jätetty pois voimassa olevaan lakiin sisältyvä säännös, jonka mukaan poliisi voi syyttäjäviranomaisten antamien ohjeiden mukaisesti, syyttäjän puolesta ja hänen valvontansa alaisena antaa rangaistusvaatimuksia. Tullilain 58 § ja rajavartiolaitoksesta annetun lain 14 §:n 1 momentti on kuitenkin ehdotuksessa jätetty tältä osin aiempaan muotoonsa, eli lainkohdassa mainitut virkamiehet voivat syyttäjäviranomaisten antamien ohjeiden mukaisesti jo esitutkinnassa antaa rangaistusvaatimuksia. Mielestäni ainakin valtuutussäännös yleisohjeiden antamiseksi poliisille olisi tarpeen.

6 § Ehdotuksen 6 § on, kuten 3 §, muotoiltu ikään kuin syyttäjä ei voisi hänen syyteharkintaansa toimitetussa jutussa normaalin syyteharkinnan jälkeen antaa rangaistusvaatimusta. Edellä 3 §:n kohdalla lausuttuun viitaten tulisi 6 §:n sanamuodon olla sellainen, että rangaistusvaatimus voidaan antaa myös syyteharkinnan jälkeen sillä tavoin kuin kirjallisen haasteen tiedoksiantamisesta on säädetty.

8 § Ehdotetun säännöksen mukaan rangaistusvaatimuksen vastustaminen tulisi ilmoittaa asianomaisen syyttäjän kansliaan, eikä kuten nykyisin, asianomaisen tuomioistuimen kansliaan. Työryhmä on katsonut, että ehdotettu järjestelmä olisi yksinkertaisempi, vähentäisi tuomioistuimen työtä ja lisäksi syyttäjä voisi ilmoituksen saatuaan harkita, nostaako hän syytteen asiassa vai jättääkö hän syyttämättä. Viimeksi mainittu seikka olisi selvä etu sellaisissa tapauksissa, joissa rangaistusvaatimus on selvästi perusteeton tai virheellinen. Tällaiset tapaukset lienevät kuitenkin käytännössä melko harvinaisia.

Voimassa olevassa järjestelmässä rangaistusvaatimuksen vastustaja saa välittömästi (tai postitse seitsemäntenä päivänä) tiedon asian esilletulopäivästä tuomioistuimessa. Asia voidaan käsitellä vastaajan poissaolosta huolimatta lain 12 §:n 1 momentin tapauksessa ja yleistä rikosasiain oikeudenkäyntijärjestystä noudatettaessa 12 §:n 2 momentin tapauksessa syytetyn katsotaan tulleen laillisesti haastetuksi silloin, kun rangaistusvaatimusilmoitus on annettu hänelle tiedoksi.

Kun lakiehdotukseen ei sisälly lainkaan säännöksiä tuomioistuinkäsittelystä, on siinä siis sovellettava kaikilta osiltaan yleistä rikosasiain oikeudenkäyntijärjestystä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että juttu on aina laitettava erikseen vireille haasteella. Tässä mielessä ei ehdotettu järjestelmä näytä nykyistä yksinkertaisemmalta ja tuomioistuimille vastustamisilmoitusten vastaanottamisen poisjäännistä seuraavaan vähäiseen työnsäästöön verrattuna järjestelmä aiheuttaa vastaavasti ainakin haastemiesorganisaatiolle melkoisen lisätyön ja myös syyttäjälle ylimääräisen käsittelyvaiheen.

Ehdotettu järjestelmä voi aiheuttaa ongelmia myös sikäli, että syyteoikeuden vanhentuminen katkeaa vasta haasteen tiedoksiannolla. Näin ollen juttu saattaa vanhentua rangaistusvaatimuksen antamisen jälkeen mutta ennen kuin haaste on ehditty antaa tiedoksi. Järjestelmä tarjoaa siten mahdollisuuden myös puhtaasti spekulatiiviselle vastustamiselle. Vastaavasti ongelmia voi aiheuttaa myös pakkokeinolain takavarikkoa koskevan määräajan umpeen kuluminen.

Lisäksi voidaan kysyä, onko tarkoituksenmukaista, että rikesakko- ja rangaistusmääräysmenettelyssä menettelytapa asian saattamisessa tuomioistuinkäsittelyyn olisi erilainen.

Edellä lausutun perusteella on mielestäni syytä vielä pohtia, onko ehdotettu järjestelmä tältä osin parempi kuin voimassa oleva. Pohtia voisi sitäkin mahdollisuutta, että rangaistusvaatimuksen vastustamisen voisi ilmoittaa heti sen antajalle.

Rangaistusmääräysmenettelyn suhde rikosoikeudellisista toimenpiteistä luopumiseen on sikäli ongelmallinen, että rangaistusmääräyksen antaja ei yleensä saa tietoa sellaisista olosuhteista, joiden nojalla toimenpiteistä luopuminen voisi tulla kysymykseen. Tämän vuoksi saattaisi olla aiheellista, että epäillylle annettaisiin tilaisuus esittää rangaistusmääräyksen antajalle selvitystä tällaisista olosuhteista ja muistakin, esimerkiksi rikosnimikkeeseen tai päiväsakkojen luku- tai rahamäärään vaikuttavista seikoista. Tällaisen säännöksen voisi sisällyttää esimerkiksi lakiehdotuksen 8 §:ään.

Lakiin ei sisälly lainkaan säännöksiä rangaistusvaatimuksen vastustamisen jälkeen yleensä seuraavasta tuomioistuinkäsittelystä. Mielestäni olisi harkittava, tulisiko lakiin sisällyttää mahdollisuus käsitellä ja ratkaista asia tuomioistuimessa syytetyn poissaolosta huolimatta, kuten rikesakkolain 17 §:ssä.

9 § Lakiehdotuksen 9 §:n 2 momentin mukaan oikeuskansleri voi antaa rangaistusmääräysten antamisen myös "tehtävään sopivaksi katsottavalle oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittaneelle". Ehdotuksessa on luovuttu apulaissyyttäjän käsitteestä, mihin en ole havainnut perusteltua syytä. Apulaissyyttäjä on käsitteenä vakiintunut rikosprosessioikeudelliseen sanastoon. Lisäksi apulaissyyttäjästä puhutaan myös rikesakkolain 15 §:n 1 momentissa, mitä lainkohtaa työryhmä ei ole ehdottanut muutettavaksi.

12 § Jos rangaistusmääräyksen antaja katsoo, että rangaistusmääräys on annettava muusta teosta tai ankarampana kuin rangaistusvaatimuksessa on ilmoitettu, muutoksen johdosta olisi lakiehdotuksen 12 §:n mukaan toimitettava uusi tiedoksianto. Ehdotuksen sanamuodon mukaan jää hieman tulkinnanvaraiseksi, edellyttääkö uutta tiedoksiantoa esimerkiksi nykykäytännössä tavallinen liikenteen vaarantamisena tiedoksiannetun rangaistusvaatimuksen nimikkeen muuttaminen liikennerikkomukseksi. Tässä suhteessa voimassa olevan rangaistusmääräyslain 9 § on selkeämpi. Mielestäni tällaisen vastaajan edun mukaisen muutoksen tulisi olla mahdollinen ilman uutta tiedoksiantoa.

15 § Lakiehdotuksen 15 §:n mukaan rangaistusmääräykseen ei saa hakea muutosta valittamalla. Tuomiovirheen perusteella rangaistusmääräyksestä voisi kannella asianomaiseen alioikeuteen kuuden kuukauden kuluessa rangaistusmääräyksen tiedoksisaamisesta, noudattaen soveltuvin osin, mitä oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa on säädetty.

Oikeuskanslerinvirastossa käsitellään verrattain paljon virheellisiä rangaistusmääräyksiä, joista osa johtaa ylimääräisten muutoksenhakukeinojen käyttöön. Apulaisoikeuskansleri on oikeusministeriölle 31.1.1984 osoittamassaan kirjeessä nro 608 selvittänyt niitä havaintoja, joita oikeuskanslerinvirastossa on muun muassa ylimääräisten muutoksenhakukeinojen käyttämisestä tehty.

Kirjeessään apulaisoikeuskansleri on todennut, että suurin osa käsitellyistä virheellisistä rangaistusmääräyksistä on johtanut purkuesityksen tekemiseen korkeimmalle oikeudelle, koska edellytykset kantelun tekemiseen ovat suhteellisen rajoitetut. Tämä johtuu sekä kanteluperusteiden suppeudesta että kanteluajan lyhyydestä. Oikeuskäytännössä on lisäksi esiintynyt epätietoisuutta siitä, millä perustein kantelu rangaistusmääräysasioissa voidaan tehdä ja miten kantelun määräaika lasketaan. Tulkinnanvaraisuutta on esiintynyt eräiden virheiden kohdalla sen suhteen, onko niitä pidettävä tuomiovirheenä, jolloin rangaistusmääräysmenettelyä ei olisi saanut käyttää, vai asiavirheenä, joka olisi estänyt rangaistuksen tuomitsemisen. Ongelmallista on ollut myös se, milloin asianosaisen on katsottava saaneen tiedon rangaistusmääräyksen antamisesta.

Apulaisoikeuskansleri on katsonut, että monet sinänsä yksinkertaiset ja selvät purkuesitykset ovat tarpeettomasti työllistäneet sekä oikeuskanslerinvirastoa että korkeinta oikeutta. Tämän vuoksi apulaisoikeuskansleri on esittänyt, että oikeusministeriö ryhtyisi toimenpiteisiin rangaistusmääräyslain 14 §:n 2 momentin selventämiseksi siten, että kantelun tekeminen hovioikeuteen olisi pääsääntöinen keino saada virheellinen rangaistusmääräys oikaistuksi. Tällöin tulisi kiinnittää huomiota sekä kanteluperusteiden laajentamiseen että kantelun tekemiselle säädetyn määräajan pidentämiseen.

Verrattaessa lakiehdotuksen 15 §:ää edellä esitettyihin näkökohtiin voidaan todeta, että kantelun tekemistä asianomaiseen alioikeuteen voidaan pitää prosessitaloudellisista lähtökohdista puollettavana. Sitä vastoin kanteluperusteita ei ole ehdotettu laajennettaviksi ja kantelun tekemiselle ehdotettu määräaika on ilmeisesti tarkoitettu jätettäväksi ennalleen.

Voimassa olevan rangaistusmääräyslain 14 §:n 2 momentin mukaan kantelu tulee tehdä kuuden kuukauden kuluessa siitä päivästä, jona kantelija sai tiedon rangaistusmääräyksen antamisesta. Korkein oikeus on apulaisoikeuskanslerin muutoksenhakemuksesta 15.6.1983 antamassaan päätöksessä katsonut, että mainittu lainkohta soveltuu myös oikeuskansleriin kantelun tekijänä. Siten oikeuskanslerin valitusaika alkaa siitä päivästä, kun tieto kantelun kohteena olevasta rangaistusmääräyksestä on saapunut oikeuskanslerinvirastoon.

Ehdotuksen sanamuoto jättää kysymyksen kanteluajan alkamisajankohdasta jälleen tulkinnanvaraiseksi.

Vertailun vuoksi voidaan todeta, että Ruotsin oikeudenkäymiskaaren 59 luvun 5 §:n mukaan epäillyn hyväksymä rangaistusmääräys voidaan kantelusta (besvär över domvilla) poistaa:

1. jos hyväksymistä ei voida katsoa päteväksi tahdonilmaisuksi,

2. jos asian käsittelyssä on tapahtunut sellainen virhe, että rangaistusmääräys on katsottava pätemättömäksi (ogiltigt) tai

3. jos rangaistusmääräys muutoin ei ole lain mukainen.

Kanteluinstanssina on Ruotsissakin asianomainen alioikeus. Kantelu on tehtävä yhden vuoden kuluessa siitä, kun epäillyn luona on ryhdytty rangaistusmääräyksen täytäntöönpanoa koskeviin toimenpiteisiin.

Kanteluperusteiden laajentamisen ja kantelun tekemiselle säädetyn määräajan pidentämisen lisäksi saattaisi olla aihetta ottaa lakiin nimenomainen säännös rangaistusmääräykseen sisältyvän kirjoitus- tai laskuvirheen oikaisemisesta. Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 10 §:n säännöksen soveltaminen syyttäjän antamaan rangaistusmääräykseen on varsin tulkinnanvaraista ja joka tapauksessa säännöksen sanamuodon vastaista. Ruotsissa on katsottu, ettei vastaavaa Ruotsin oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 13 §:n säännöstä voida soveltaa rangaistusmääräyksen oikaisemiseen ja niinpä rangaistusmääräysmenettelyä koskevaan 48 lukuun on myöhemmin lisätty asiaa koskeva 12 a § (Lag 1982:1123).

Totean vielä, että lakiehdotuksen 15 §:n perusteluissa on katsottu, että alioikeus olisi rangaistusmääräysmenettelyssä myös kanteluasiassa päätösvaltainen yhden tuomarin kokoonpanossa. Kysymys lienee siinä määrin tulkinnanvarainen, että selventävä säännös olisi ilmeisesti tarpeen.

4 LOPPUTOTEAMUKSET

Edellä esitetyn nojalla työryhmän ehdotus on käsitykseni mukaan vielä melko etäällä toteuttamiskelpoisesta hallituksen esityksestä. Monet ehdotettuun järjestelmään liittyvät perusongelmakysymykset ovat jääneet siten avoimiksi, että kannanottaminen niihin ei ole ollut mahdollista. Tämän vuoksi pitäisin tarpeellisena, että asian valmistelua Oikeusministeriössä jatkettaisiin ja että minulle varattaisiin aikanaan tilaisuus uuden lausunnon antamiseen.

Jatkovalmistelussa olisi mielestäni syytä harkita vähäisten rikkomusten käsittelytapoja myös kokonaan uusista lähtökohdista, esimerkiksi siten, että rikesakkomenettelyn käyttöalaa olennaisesti laajennettaisiin, jolloin rangaistusmääräysmenettely jäisi syyttäjälle syyteharkinnan jälkeen käytettäväksi.

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.