18.12.1990

Esitutkinta - Editiovelvollisuus - Todistelu - Toimivallan ylittäminen - Vaitiolo-oikeus - Lähdesuoja

Käsitys esitutkintalain 28 §:n tulkinnasta. Kysymys myös todistajana kuulustellun mahdollisuudesta käyttää oikeudenkäyntiavustajaa

Tuomioistuin oli tutkinnanjohtajan vaatimuksesta määrännyt lehtivalokuvaajan luovuttamaan poliisiviranomaiselle esitutkinnassa käytettäviksi nuorisomellakasta ottamiensa valokuvien negatiivit. Hänen ei ollut sallittu käyttää asian käsittelyssä oikeudenkäyntiavustajaa.

Oikeuskansleri on käsityksenään lausunut tuomioistuimelle, ettei tutkinnanjohtajan hakemusta, joka asiallisesti sisälsi todisteen esittämisvelvollisuuden toteuttamista koskevan vaatimuksen, olisi tullut ottaa tutkittavaksi esitutkintalain 28 §:ssä säännellyssä menettelyssä. Oikeuskansleri on lisäksi lausunut, että käsiteltäessä tuomioistuimessa vaitiolovelvollisuuteen tai -oikeuteen vetoavaan todistajaan kohdistettua esitutkintalain 28 §:ssä säänneltyä vaatimusta tai esitutkintaviranomaisen kuulustellessa sellaista todistajaa hänellä tulisi halutessaan olla mahdollisuus käyttää oikeudenkäyntiavustajaa.

ETL 28 §
PKL 4 luku 2 § 2 mom.
OK 17 luku 24 § 2 mom.
OK 17 luku 24 § 3 mom.

1 KIRJOITUS

Suomen Lehtikuvaajat r.y. on 29 päivälle elokuuta 1990 päivätyssä
ja oikeuskanslerinvirastoon 4 päivänä syyskuuta 1990
toimitetussa kirjoituksessa arvostellut viranomaisten menettelyä
niiden pyrkiessä painostamaan Oulussa tapahtuneesta nuorisomellakasta
valokuvia ottanutta oululaista lehtikuvaaja Matti
Pietolaa luovuttamaan poliisin käyttöön mellakasta ottamiensa
valokuvien negatiivit. Yhdistys on erityisesti hämmästellyt
Oulun raastuvanoikeuden päätöstä, jolla se on velvoittanut
Pietolan heti luovuttamaan negatiivit.

Yhdistys on pitänyt merkillisenä myös sitä, että Pietolalta
oli evätty todistajanpalkkio ja ettei hänen avustajansa läsnäoloa
asian käsittelyn aikana ollut sallittu. Pietola oli antanut
todistajanlausunnon, jossa hän oli kertonut kaiken tietämänsä.
Hän oli kieltäytynyt ainoastaan luovuttamasta negatiiveja
vedoten lain suomaan lähdesuojaan.

Yhdistys on korostanut lehtikuvan yleisesti tunnustettua tärkeää
tehtävää nykyaikaisessa journalismissa. Poliisin yritykset
kaapata lehtikuvat tutkinta-aineistonsa piiriin loukkasivat
lehdistön itsenäistä ja vapaata luonnetta. Lehtikuvaajien
samaistaminen poliisiin muuttaisi lehtikuvaajien työn mahdottomaksi.
Lehtikuvaaja työvälineineen on näkyvä hahmo, jonka
työhön ja ammattietiikkaan on kaikkien pystyttävä luottamaan.

Selostetuilla perusteilla yhdistys on vedonnut viranomaisiin,
jotta lehtikuvan ja muun toimituksellisen aineiston kuuluminen
lähdesuojan piiriin tunnustettaisiin kaikkialla kiistattomasti.
Lain nykyinen sanamuoto on muutettava yksiselitteiseksi ja
myös esitutkintalainsäädäntöä tarkistettava siten, ettei se
tarjoa mahdollisuuksia lähdesuojan kiertämiseen.

2 TAPAHTUMATIETOJA

Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan kantelussa tarkoitettujen
viranomaistoimenpiteiden aiheena ollut tapahtumasarja
on ollut seuraavanlainen.

Oulun kaupungin keskustassa Isokadulla ja sen lähiympäristössä
oli aamuyöllä 11.8.1990 mellakoinut nuorisojoukko. Mellakoinnissa
lukuisat Oulun poliisilaitoksen järjestysosaston poliisimiehet
olivat joutuneet väkivaltaisen vastustamisen kohteiksi,
poliisiautoja oli vaurioitettu potkimalla, hakkaamalla ja
heittelemällä erilaisilla irtisaatavilla esineillä, poliisin
kiinni ottamia oli yritetty joukkovoimin vapauttaa, poliisin
järjestyksen palauttamiseksi antamia käskyjä ei ollut noudatettu,
tapahtumapaikan lähistöllä olleiden useiden liikkeiden
ikkunoita oli rikottu ja liikkeistä anastettu omaisuutta.
Apuvoimien saapumisen jälkeen kello 3-4 oli järjestys saatu
palautetuksi ja tunnistamisten perusteella osa rähinöintiin
osallistuneista oli otettu kiinni.

Oulun läänin poliisitarkastaja Erkki Haikola oli samana päivänä
määrännyt tutkintaryhmän suorittamaan mellakoinnin yhteydessä
tapahtuneiden rikosten tutkinnan. Toiseksi tutkinnanjohtajaksi
oli määrätty rikoskomisario Eero Klemetti keskusrikospoliisin
Oulun aluetoimistosta.

Oulussa ilmestyvää sanomalehti Kalevaa kustantavan ja julkaisevan
yhtiön palveluksessa määräaikaisessa työsopimussuhteessa
oleva valokuvaaja Matti Pietola oli tapahtumapaikalla ottanut
valokuvia mellakkayön tapahtumista. Saadakseen niistä selvitystä
tutkintaryhmä oli kuulustellut mm. Pietolaa todistajana.
Koska Pietolan ottamien valokuvien avulla todennäköisesti oli
saatavissa selvitystä tutkittavina olleista rikoksista, tutkintaryhmä
oli pyytänyt Pietolaa luovuttamaan hallussaan olleet
valokuvanegatiivit käytettäviksi todistusaineistona esitutkinnassa.
Pietola oli kuitenkin todistajana vedonnut lehdistön
ns. lähdesuojaan ja sillä perusteella sanomalehti Kalevan
toimituksen kehotuksesta kieltäytynyt luovuttamasta negatiiveja
poliisin käyttöön.

3 OULUN RAASTUVANOIKEUDEN RATKAISUT

Tänne on hankittu jäljennös kantelukirjoituksessa tarkoitetussa
asiassa laaditusta Oulun raastuvanoikeuden pöytäkirjasta.
Siitä on ilmennyt seuraavaa.

Rikoskomisario Klemetti oli 22.8.1990 toimittanut Oulun raastuvanoikeuden
kansliaan samalle päivälle päivätyn kirjallisen
pyynnön, jossa hän ilmoitti vaativansa Pietolaa luovuttamaan
tapahtuma-aikaan valokuvaamiensa filmien negatiivit, koska
niistä todennäköisesti oli saatavissa apua aamuyöllä 11.8.1990
tapahtuneeksi epäiltyjen virkamiehen väkivaltaisten vastustamisten,
varkauksien ym. rikosten selvittämisessä. Pyynnön
liitteinä oli Klemetin laatima muistio sekä jäljennös Pietolaa
18.8.1990 keskusrikospoliisin Oulun aluetoimistossa kuulusteltaessa
laaditusta kuulustelupöytäkirjasta. Pyynnössä mainittiin
muun muassa, että kysymys oli myös periaatteellisesta
lähdesuojatulkinnasta.

Oulun raastuvanoikeuden 2. osasto oli ottanut hakemuksen käsiteltäväksi
24.8.1990 pidetyssä oikeudenkäyntitilaisuudessa.
Käsittelyssä olivat olleet paikalla rikoskomisario Klemetti
hakijana ja Oulun ensimmäinen kaupunginviskaali Eva Lindblad
syyttäjänä sekä valokuvaaja Pietola. Raastuvanoikeus oli oikeudenkäynnin
julkisuudesta annetun lain 5 a §:n ja esitutkintalain
32 §:n nojalla päättänyt käsitellä asian yleisön läsnä
olematta.

Pietola oli pyytänyt saada käyttää häntä todistajana kuultaessa
hänen avustajakseen ilmoittautunutta asianajaja Paul Strandénia
vedoten painovapauslakiin ja siihen, että ammattiliitto
katsoi asian kuuluvan lähdesuojan piiriin. Tekemällään ratkaisupäätöksellä
raastuvanoikeus oli esitutkintalain 32 §:n
nojalla evännyt avustajan läsnäolon oikeudessa, koska kysymys
oli todistajan kuulemisesta esitutkintalain 27 §:n 1 momentissa
tarkoitetusta asiasta eikä sanotun lain tarkoittamasta
asianosaisen kuulemisesta ja hänen avustajansa läsnäolosta
esitutkinnassa.

Hakija Klemetti oli suullisesti uudistanut kirjallisessa pyynnössä
esittämänsä vaatimuksen. Pietola oli lehdistön lähdesuojaan
vedoten ilmoittanut kieltäytyvänsä luovuttamasta valokuvanegatiiveja
poliisin tutkintakäyttöön. Hän oli lausunut,
että myös lehtikustantamolla oli tietty oikeus kysymyksessä
oleviin negatiiveihin. Uutislähdesuojan ulottumista myös valokuvanegatiiveihin
hän oli perustellut viittaamalla mm. asiakirjain
julkisuutta koskevaan lainsäädäntöön.

Klemetti puolestaan oli katsonut, ettei tapauksessa ollut kysymys
esitutkintalaissa ja oikeudenkäymiskaaressa tarkoitetusta
uutislähdesuojasta. Vaatimuksensa asiaperusteina hän oli
maininnut muun muassa, että kysymys oli myös törkeästä pahoinpitelystä,
koska poliisia oli heitetty 1,5 kilon painoisella
kivellä, joka päähän osuessaan olisi saattanut aiheuttaa kuoleman.

Syyttäjän puhevaltaa käyttänyt kaupunginviskaali Lindblad oli
ilmoittanut olevansa samaa mieltä tutkinnanjohtajan kanssa
siitä, ettei ollut kysymys sellaisesta tilanteesta, josta säädetään
lähdesuojaa koskevassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun
24 §:ssä.

Raastuvanoikeus oli sitten tehnyt ratkaisupäätöksen, jossa se
tutkinnanjohtajan ja syyttäjän esittämien perusteiden nojalla
oli harkinnut oikeaksi velvoittaa Pietolan todistamaan. Tämän
jälkeen Pietolaa oli tuomioistuimessa kuultu todistajana valan
nojalla. Todistajana kuultuna Pietola oli ilmoittanut uudistavansa
esitutkinnassa antamansa kertomuksen. Pietola oli todistajana
pyytänyt päivärahaa.

Käsittelyn päätyttyä julistamassaan päätöksessä raastuvanoikeus
lausui, että todistajana kuulustellun Pietolan Oulussa
11.8.1990 ottamat valokuvat eivät kuuluneet lehdistön lähdesuojan
piiriin. Päätöslauselmassaan raastuvanoikeus lausui
seuraavan: "Edelleen raastuvanoikeus katsoo, että vaikka Matti
Kalevi Pietolan voitaisiinkin katsoa nauttivan lehdistölle
kuuluvaa lähdesuojaa ottamiensa valokuvien suhteen, niin koska
tutkittavana on törkeätä pahoinpitelyä koskeva rikos, josta
voi seurata yli kuusi vuotta vankeutta, sekä koska Matti Kalevi
Pietola on tutkittavana olevassa asiassa niin sanottu
avaintodistaja ja hänen kertomuksensa on ratkaiseva sen kannalta,
onko epäilty syyllinen vai ei, niin raastuvanoikeus
harkitsee oikeaksi velvoittaa Matti Kalevi Pietolan heti luovuttamaan
kysymyksessä olevat negatiivit Keskusrikospoliisin
Oulun osastolle."

Raastuvanoikeus hylkäsi todistajana kuullun Pietolan esittämän
todistajanpalkkion suorittamista koskeneen pyynnön hänen niskoittelustaan
johtuen.

Sovellettuina lainkohtina päätöksessä on mainittu oikeudenkäymiskaaren
17 luvun 24 §:n 2 ja 3 momentti sekä esitutkintalain
27 ja 28 §.

Päätös oli julistettu ja ilmoitettu, ettei päätökseen saanut
hakea muutosta, mutta että siitä voi kannella.

4 SELVITYKSET

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

5 RATKAISU

MENETTELYOIKEUDELLISTEN KYSYMYSTEN ARVI0INTI

Tämän asian olen tutkinut.

Raastuvanoikeudessa käsiteltävänä olleen vaatimuksen taustatiedot,
oikeuskäsittelyn keskeiset vaiheet sekä sen aikana ja
käsittelyn päätteeksi tehdyt ratkaisut ilmenevät edellä selostetuista
selvityksistä.

Oulun raastuvanoikeuden menettelyn oikeudellisesta arvioinnista
lausun seuraavan.

5.1 Hakemuksen tutkittavaksi ottaminen

Oulun raastuvanoikeuden käsiteltävänä ollut asia on tutkinnanjohtajana
toimineen rikoskomisario Klemetin kirjallisessa hakemuksessa
tekemän vaatimuksen ja raastuvanoikeuden sen johdosta
julistaman päätöksen mukaan koskenut todistajana esitutkinnassa
kuulustellun lehtivalokuvaaja Pietolan velvoittamista
luovuttamaan hallussaan olleet tutkittavasta tapahtumasarjasta
ottamiensa valokuvien negatiivit esitutkintaa suorittavalle
poliisiyksikölle käytettäviksi apuna tutkittavina olleiden rikosten
selvittämisessä. Kysymyksessä on ollut todistelua koskevassa
oikeudenkäymiskaaren 17 luvussa säännelty esinetodisteen
esittämisvelvollisuus.

Tuomioistuin voi vireillä olevaan esitutkintaan liittyen sen
edistämiseksi ja tulevaa syyteoikeudenkäyntiä varten ottaa
vastaan todisteita ja määrätä todisteita esitettäviksi esitutkintalain
(449/87) 28 ja 47 §:ssä säännellyissä tapauksissa.
Näissä pykälissä säännellyt tapaukset eroavat toisistaan
sekä edellytyksiltään että menettelyltään. Todisteita voidaan
lisäksi ottaa vastaan vangitsemisvaatimusta ja eräitä muita
pakkokeinoasioita tuomioistuimessa käsiteltäessä. Oulun raastuvanoikeuden
päätöksestä sekä 2. osaston minulle antamasta
selityksestä ilmenee, että Pietolaa koskenutta vaatimusta on
käsitelty esitutkintalain 28 §:ssä tarkoitettuna asiana.

Pietolaa koskevassa asiassa esitutkintaviranomaisen tarkoituksena
on ollut saada käsiinsä esinetodisteita, valokuvanegatiiveja,
käytettäviksi todistelumielessä esitutkinnassa ja tarvittaessa
sen johdosta ehkä vireille pantavassa rikosoikeudenkäynnissä.
Esitutkinnassa esinetodisteet yleensä otetaan esitutkintaviranomaisen
huostaan pakkokeinolain (450/87) 4 luvussa
säännellyn takavarikon avulla. Tuomioistuinkin voi määrätä
takavarikon toimitettavaksi, mutta vain syytettä käsitellessään.
Tuomioistuimella on myös valta vireillä olevan oikeudenkäynnin
yhteydessä velvoittaa henkilö, jolla on hallussaan
asiassa todisteena tarvittava asiakirja tai esine, tuomaan se
oikeuteen. Menettelystä säädetään oikeudenkäymiskaaren 17
luvun 12-17 §:ssä ja 57 §:ssä.

Esitutkintalain 28 §:n 1 momentti kuuluu seuraavasti: "Jos todistajalla
ilmeisesti on tiedossaan seikka, joka on tärkeä
syyllisyyden selvittämiseksi, ja hän kieltäytyy sitä ilmaisemasta,
vaikka hän olisi siihen velvollinen tai 27 §:n 2 momentin
mukaan oikeutettu, tuomioistuin saa tutkinnanjohtajan
pyynnöstä velvoittaa hänet ilmaisemaan sen. Todistajankuulustelu
voidaan näissä tapauksissa pitää kokonaan tai osittain
tuomioistuimessa." Raastuvanoikeuden 2. osasto on selityksessään
esittänyt, että tarkasteltavana olevassa tapauksessa valokuvanegatiivit
olivat juuri se seikka, joka todistaja Pietolan
oli haluttu ilmaisevan. Rikoskomisario Klemetin selvityksestä
ilmenee samoin käsitys, jonka mukaan verbillä "ilmaista"
olisi kertomista ja kuvailemista laajempi merkityssisältö siten,
että se voisi tarkoittaa myös henkilökohtaisesti tehtyjä
aistihavaintoja varmentavaa aineistoa, jollaista materiaalia
valokuvanegatiivit tässä tapauksessa olivat.

En voi yhtyä raastuvanoikeuden 2. osaston esittämään ja noudattamaan
tulkintaan. Mielestäni esitutkintalain 28 §:stä samoin
kuin siihen asiallisesti läheisesti liittyvästä 27 §:stä
ilmenee, että kysymys on esitutkinnassa todistajana kuultavan
henkilön suullisesta lausumasta. Tätä tukee myös se, mitä hallituksen
esityksessä nro 14/1985 vp. esitutkintaa ja pakkokeinoja
rikosasioissa koskevaksi lainsäädännöksi lausutaan
esitutkintalakiehdotuksen 28 §:n erityisperusteluissa. On
tosin todettava, että henkilön ottaessa valokuvia jostakin
kohteesta samanaikaisesti kun hän tekee siitä näköhavaintoja,
valokuvatallenteella on sisällöllistä yhteyttä havaintojen tekijän
havainnoistaan antamaan suulliseen lausumaan.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 27 §:n mukaan oikeudella on valta
määrätä, että todistajana kuulusteltavan on, palauttaakseen
mieleensä kuulusteltavina olevat seikat, ennen saapumistaan
todistamaan tarkastettava hänen saatavinaan olevia tilikirjoja,
muistiinpanoja tai muita asiakirjoja taikka katsastettava
paikkaa tai esinettä, mikäli se on mahdollista tuottamatta todistajalle
huomattavaa haittaa. Käsitykseni mukaan tämän pykälän
mukainen velvollisuus voidaan asettaa myös esitutkintalain
28 §:ssä tarkoitetussa menettelyssä kuultavalle todistajalle.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 27 §:n nojalla ei todistajalle
kuitenkaan voidaan asettaa asiakirjan tai esineen esittämisvelvollisuutta.

Toimivallasta eri pakkokeinojen käyttämiseen säädetään pakkokeinolaissa.
Esitutkintavaiheessa useimpien pakkokeinojen
käyttämisestä päättää esitutkintaviranomainen, tavallisimmin
pidättämiseen oikeutettu virkamies. Eräistä pakkokeinoista,
esim. vangitsemisesta sekä hukkaamiskiellosta ja vakuustakavarikosta,
päättää kuitenkin asianomainen tuomioistuin. Lainsäätäjä
on näin ollen tiettyjä periaatteellisia ja tutkinnallisia
näkökohtia silmällä pitäen ratkaissut, mille viranomaiselle
toimivalta kussakin tapaustyypissä kuuluu. Eräs keskeinen oikeusperiaate
maassamme on, että kukin viranomainen on oikeutettu
tekemään virkatoimia vain sille säännösten ja määräysten
mukaan kuuluvan toimivaltapiirin puitteissa. Näin ollen tuomioistuimen
ei tule tehdä päätöksiä esitutkintaviranomaisen
toimivaltaan lain mukaan kuuluvista pakkokeinoja koskevista
kysymyksistä, vaikka esitutkintaviranomainen sellaista pyytäisikin,
niin kuin käsillä olevassa tapauksessa on menetelty.

Esitutkinnan kestäessä esine tai asiakirja on saatavissa esitutkintaviranomaisen
haltuun käytettäväksi todisteena rikosasiassa
pakkokeinolain 4 luvussa säännellyn takavarikon avulla.
Sillä henkilöllä, jota takavarikko koskee, on käytettävissään
4 luvun 13 §:ssä säännelty oikeusturvatie, jos hän katsoo
takavarikon perusteettomaksi. Hänen vaatimuksestaan tuomioistuimen
on nimittäin päätettävä, onko takavarikko pidettävä
voimassa. Sanotusta pykälästä ja 1 luvun 9 §:stä ilmenee, että
vaatimus on pääsääntöisesti esitettävä sille tuomioistuimelle,
joka on syyteasiassa toimivaltainen, eli rikoksen tekopaikan
mukaan määräytyvälle yleiselle alioikeudelle. Lain 4 luvun 16
§:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen takavarikkoa koskevasta
päätöksestä saa valittaa erikseen. Tällä tavoin on mahdollista
saada tuomioistuimen valituskelpoinen ratkaisu mm. takavarikkorajoituksia
koskevista tulkintakysymyksistä.

Käsillä olevassa tapauksessa tutkinnanjohtaja on tietoisesti
halunnut saattaa toimivaltaisen tuomioistuimen ratkaistavaksi
kysymyksen siitä, oliko valokuvanegatiivien ottamiseen esitutkintaviranomaisen
huostaan todisteina käytettäviksi lailliset
edellytykset vai olivatko esteenä lehdistön ns. uutislähdesuojaa
koskevat säännökset, niin kuin Pietolan taholta oli väitetty.
Rikoskomisario Klemetti on perustellut menettelyään sekä
käytännöllisillä että periaatteellisilla näkökohdilla. Onkin
todettava, että kysymys oli saatettu asianomaisen tuomioistuimen
ratkaistavaksi, vaikkakaan menettely käsitykseni
mukaan ei saa tukea pakkokeinolaista, kuitenkin myös Pietolan
oikeusturvaa silmällä pitäen. On myös todettava, että esimerkiksi
uutislähdesuojan ollessa kysymyksessä esitutkintaviranomaisen
mahdollisesti tekemän tulkintavirheen vaikutuksia on
vaikeata jälkikäteen oikaista pakkokeinolain 4 luvun 13 §:ssä
säännellyin menettelyin, koska vaitiolo-oikeuden piiriin kuuluva
seikka yleensä silloin tulee esitutkintaviranomaisen tietoon
heti kun uutislähdesuojan piiriin kuuluva todiste on takavarikoitu.

Oulun raastuvanoikeuden menettelystä on toisaalta kuitenkin
ollut myös Pietolan oikeusturvan kannalta haitallisia seurauksia
sen johdosta, että siinä on sovellettu todistajan niskoittelun
murtamista koskevia säännöksiä. Tämän johdosta ovat sovellettaviksi
tulleet myös oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37
§:n säännökset, joiden mukaan tuomioistuin voi ensisijaisesti
uhkasakkoa käyttäen pakottaa todistajan täyttämään velvollisuutensa.
Todistajan velvoittamisesta todistamaan tai uhkasakon
asettamista koskevasta päätöksestä ei tällöin voi valittaa,
vaan saman luvun 42 §:n mukaan vasta päätöksestä, jolla
todistaja on tuomittu uhkasakkoon. Niin kuin edellä olen todennut,
tuomioistuimen takavarikkoasiassa antamasta päätöksestä
voi sitä vastoin valittaa muutoksenhakutuomioistuimeen. Jos
asia olisi käsitelty takavarikkokysymyksenä, tuomioistuin olisi
ilmeisesti ottanut kantaa myös siihen, olisiko tullut
kuulla Pietolan työnantajaa Kirjapaino Osakeyhtiö Kalevaa,
jolla oli valokuvien julkaisemisoikeus.

Käsitykseni mukaan tuomioistuimen ei olisi pitänyt ottaa tutkittavakseen
tutkinnanjohtajan Pietolaan kohdistamaa, valokuvanegatiivien
esittämisvelvollisuuden toteuttamista koskenutta
vaatimusta. Vuoden 1989 alussa voimaan tulleeseen uuteen esitutkintalainsäädäntöön
sisältyvä esitutkintalain 28 § sisältää
todistelun vastaanottamista tuomioistuimessa koskevan järjestelyn,
jollaista oikeudessamme ei aikaisemmin ole tunnettu.
Tämän säännöksen soveltamisesta esitutkintaviranomaisilla
enempää kuin tuomioistuimillakaan ei vielä ole ollut kokemuksia.
Säännöksen asiallisen soveltamisalan laajuutta saatetaan
pitää jonkin verran tulkinnanvaraisena. Edellä olen lisäksi
todennut, että Pietolan tapauksessa noudatetulla menettelyllä
on hänen oikeusturvaansa silmällä pitäen pyritty saamaan ennakolta
sellainen tuomioistuinratkaisu, jollainen takavarikkotilanteessa
olisi ollut mahdollinen pakkokeinolain 4 luvun 13
§:ää soveltamalla. Tämän vuoksi en katso raastuvanoikeuden menettelyn
tältä osin antavan minulle aihetta muuhun kuin että
saatan edellä selostetun käsitykseni raastuvanoikeuden tietoon.

5.2 Pietolan avustajan läsnäolon epääminen

Oikeudenkäynnin alussa Pietola oli pyytänyt saada häntä todistajana
kuultaessa käyttää hänen avustajakseen ilmoittautunutta
asianajaja Paul Strandénia. Pietola oli perustellut pyyntöään
vetoamalla painovapauslakiin ja siihen, että ammattiliitto oli
katsonut asian kuuluvan lähdesuojan piiriin.

Raastuvanoikeus oli tekemällään ratkaisupäätöksellä harkinnut
oikeaksi evätä avustajan läsnäolon oikeudessa esitutkintalain
32 §:n nojalla, koska kysymys oli todistajan kuulemisesta esitutkintalain
27 §:n 1 momentissa tarkoitetusta asiasta eikä
sanotun lain tarkoittamasta asianosaisen kuulemisesta ja hänen
avustajansa läsnäolosta esitutkinnassa.

Raastuvanoikeuden 2. osasto on tältä osin antamassaan lausunnossa
ilmoittanut lähteneensä siitä, että kysymyksessä ei ollut
ollut esitutkinnan aikana suoritettu oikeudenkäynti todisteiden
vastaanottamiseksi, vaan osa poliisin suorittamaa esitutkintaa.
Tarkoituksena oli ollut murtaa esitutkinnassa kuullun
todistaja Pietolan perusteeton vastarinta negatiivien luovuttamista
koskevassa asiassa. Esitutkintalain 32 §:n mukaan
asianosainen ja hänen avustajansa tai asiamiehensä saa olla
läsnä todistajaa kuultaessa, jollei siitä voi aiheutua haittaa
esitutkinnalle, mutta edellä mainittu säännös ei oikeuta todistajaa
käyttämään avustajaa esitutkinnassa.

Raastuvanoikeuden 2. osaston esittämää kannanottoa voidaan
lähtökohtaisesti pitää oikeana. Todistajana kuulusteltavalla
henkilöllä ei yleensä ole tarvetta käyttää oikeudenkäyntiavustajaa
enempää esitutkinnassa kuin oikeuskäsittelyssäkään. Esitutkintalain
31 ja 32 §:n säännökset avustajan läsnäolosta
esitutkintakuulustelussa pohjautuvat siihen näkemykseen, että
vain asianosaisen asemassa oleva henkilö voi kuulustelussa
käyttää avustajaa. Käsiteltävänä oleva tapaus kuitenkin poikkeaa
tavanomaisista kuulemistilanteista.

Tutkinnanjohtajan Pietolaan kohdistama vaatimus oli, niin kuin
edellä on todettu, esinetodisteiden esittämisvelvollisuuden
toteuttamista koskenut vaatimus. Pietola oli kiistänyt vaatimuksen
lehdistön ns. uutislähdesuojaan vedoten. Keskeiseksi
kysymykseksi oikeuskäsittelyssä oli muodostunut sen ratkaiseminen,
oliko Pietolalla laillinen oikeus kieltäytyä luovuttamasta
valokuvanegatiiveja. Oikeudenkäymiskaaressa säänneltyihin
todistelurajoituksiin liittyy oikeudellisesti monitahoisia
ja vaikeita tulkintakysymyksiä.

Oikeudenkäymiskaaressa on säännöksiä vireillä olevaan oikeudenkäyntiin
liittyvästä esittämisvelvollisuuden toteuttamisesta,
joka voidaan kohdistaa pääasiaa koskevan oikeudenkäynnin
asianosaiseen tai ulkopuoliseen henkilöön. Pääasiaa koskevan
oikeudenkäynnin vireillä ollessakin on mahdollista käsitellä
esittämisvaatimuksen toteuttamista erillisenä asiana. Se on
silloin käytännössä kaksiasianosaissuhteen kaltainen menettely,
johon saattaa liittyä erillistodistelua, niin kuin oikeudenkäymiskaaren
17 luvun 14 §:stä ilmenee.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvussa säännellyssä esittämisvelvollisuuden
toteuttamista koskevassa, ulkopuoliseen henkilöön
kohdistettavassa asiassa näyttävät näin ollen sekä aineellisoikeudellisiin
että prosessuaalisiin näkökohtiin perustuvat
oikeusturvasyyt johtavan sellaiseen tulkintaan, että vaatimuksen
kohteena olevalla henkilöllä asianosaisen tavoin tulisi
olla mahdollisuus halutessaan käyttää avustajaa. Samat näkökohdat
soveltuvat nyt käsiteltävänä olevaan tapaukseen siitä
huolimatta, että kysymyksessä on esitutkinnan aikana toteutettava
velvoite. Edellä olen todennut, että asiallisesti sama
kysymys olisi saattanut tulla alioikeuden käsiteltäväksi myös
pakkokeinolain 4 luvun 13 §:ssä säänneltynä takavarikkoasiana.
Takavarikkoasiassa sillä henkilöllä, jota takavarikko koskee,
kiistattomasti on oikeus käyttää avustajaa. Tämäkin puoltaa
esittämääni tulkintaa. Vastaavin perustein katson, että myös
esitutkintaviranomaisen toimittamassa esitutkinnassa todistajana
kuultavalla henkilöllä tulisi olla mahdollisuus käyttää
avustajaa silloin, kun kuultavan oikeusturva sitä edellyttää
jouduttaessa selvittämään todistamisvelvollisuuden rajoituksiin
liittyviä tulkintakysymyksiä.

Koska oikeudesta käyttää oikeudenkäyntiavustajaa edellä tarkoitetuissa
tilanteissa ei ole nimenomaista säännöstä, en katso
raastuvanoikeuden 2. osaston menetelleen virheellisesti
päätyessään asiassa toisensisältöiseen ratkaisuun. Saatan kuitenkin
käsitykseni suositeltavana pitämästäni menettelystä
raastuvanoikeuden tietoon.

5.3 Valitusosoituksen antamatta jättäminen

Raastuvanoikeuden 2. osasto on päätöksellään hylännyt Pietolan
pyynnön todistajanpalkkion suorittamisesta hänen niskoittelustaan
johtuen. Raastuvanoikeus on perustanut päätöksensä esitutkintalain
28 §:n 2 momentissa olevaan säännökseen. Tuomioistuin
on ratkaissut todistajanpalkkiota koskevan kysymyksen
sille lain mukaan kuuluvan harkintavallan rajoissa.

Valokuvanegatiivien luovuttamisvelvollisuuden asettamisen
ohella myös todistajanpalkkiota koskevan ratkaisun sisältävän
päätöksen lopussa on kaikilta osin lausuttu, ettei päätökseen
saa hakea muutosta, mutta että siitä voi kannella. Todistajanpalkkion
osalta ei siten ole annettu valitusosoitusta.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 42 §:n ja valtion varoista maksettavista
todistelukustannuksista 15.9.1972 annetun lain
(666/72) 10 §:n 1 momentin mukaan todistelukustannusten korvausta
koskevaan päätökseen haetaan muutosta valittamalla.
Raastuvanoikeuden olisi näin ollen tullut antaa valitusosoitus
siltä osin, kuin se oli hylännyt Pietolan todistajanpalkkiovaatimuksen.

Raastuvanoikeuden 2. osasto on antamassaan selityksessä myöntänyt,
että sen olisi kuulunut antaa valitusosoitus todistajanpalkkiota
koskevalta osalta. Raastuvanoikeus on kuitenkin
katsonut tämän virheen johtuneen anteeksi annettavasta huomaamattomuudesta.

Katson, että raastuvanoikeuden 2. osasto tältä osin on huolimattomuudesta
menetellyt virkavelvollisuuksiensa vastaisesti,
mikä virhe kuitenkin on kokonaisuutena arvostellen vähäinen.
Tämän johdosta se ei anna puoleltani aihetta muuhun, kuin että
huomautan osaston puheenjohtajalle ja jäsenille vastaisen varalta
heidän menettelynsä virheellisyydestä.

6 AINEELLISOIKEUDELLINEN TARKASTELU

Aineellisoikeudellinen pääkysymys asiassa on ollut se, oliko
Pietolalla oikeus lehdistön ns. uutislähdesuojaa koskevien
säännösten nojalla kieltäytyä luovuttamasta lehtivalokuvaajana
ottamiensa valokuvien negatiivit poliisille käytettäviksi todisteina
esitutkinnassa ja tarvittaessa rikosoikeudenkäynnissä.
Suomen Lehtikuvaajat r.y. on kirjoituksessaan lausunut vetoavansa
viranomaisiin, jotta lehtikuvan ja muun toimituksellisen
aineiston kuuluminen lähdesuojan piiriin tunnustettaisiin
kiistattomasti. Yhdistys on esittänyt, että lain nykyinen
sanamuoto on muutettava yksiselitteiseksi ja myös esitutkintalainsäädäntöä
tarkistettava siten, ettei se tarjoa mahdollisuuksia
lähdesuojan kiertämiseen. Oulun raastuvanoikeuden päätöstä
ja siihen liittyen uutislähdesuojaa on käsitelty runsaasti
tiedotusvälineissä. Tiedotusvälineet ovat yleisesti
esittäneet samansuuntaisia ajatuksia kuin yhdistys minulle
osoittamassaan kirjoituksessa.

6.1 Lehdistön uutislähdesuojaa koskevat säännökset

Uutislähdesuojasta säädetään oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24
§:ssä, joka sisältyy luvun todistajia koskevaan alajaksoon.
Tuomioistuimessa todistajana kuulusteltavan henkilön on totuudenmukaisesti
ja mitään salaamatta kerrottava kuulustelun teemana
olevasta asiasta. Todistajalla on kuitenkin harkintansa
mukaan oikeus ns. vaitiolo-oikeutta koskevassa 24 §:ssä säännellyissä
tapauksissa kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta
kysymykseen. Sanottuun pykälään on lisätty lehdistön
uutislähdesuojaa ja sen murtamista koskevat säännökset
25.2.1966 annetulla lailla (176/66). Myöhemmin vastaava suoja
on ulotettu yleisradio- ja kaapelilähetystoimintaan. Uutislähdesuojan
murtamista koskevaan säännökseen on 19.7.1974 annetulla
lailla (622/74) tehty teknisluonteinen muutos.

Lehdistön uutislähdesuojaa koskeva perussäännös edellä mainitun
24 §:n 2 momentissa (176/66) kuuluu seuraavasti: "Aikakautisen
painokirjoituksen julkaisija, päätoimittaja, kustantaja
tai kirjanpainaja saa kieltäytyä vastaamasta kysymykseen, kuka
on painokirjoitukseen otetun kirjoituksen tai tiedonannon laatija
tahi kuka on antanut kirjoituksen taikka tiedonannon perusteena
olevat tiedot, samoin kuin kysymykseen, johon ei voi
vastata paljastamatta laatijaa tai tiedonantajaa. Sama koskee
soveltuvin osin aikakautiseen painokirjoitukseen otetun kirjoituksen
tai tiedonannon laatijaa sekä sitä, joka on saanut
tiedon edellä mainituista seikoista ollessaan asianomaisen
kustantajan, toimituksen tai kirjanpainajan palveluksessa."

Uutislähdesuojan murtamisesta säädetään saman pykälän 4 momentissa
(622/74), joka on seuraavan sisältöinen: "Milloin 2 tai
3 momentissa tarkoitettu asia koskee rikosta, mistä saattaa
seurata vankeutta kuusi vuotta tai ankarampi rangaistus, taikka
sanotunlaisen rikoksen yritystä tai osallisuutta siihen,
taikka tietoa, joka on annettu vastoin sellaista salassapitovelvollisuutta,
jonka rikkomisesta on erikseen säädetty rangaistus,
voidaan sanotussa momentissa mainittu henkilö kuitenkin
velvoittaa vastaamaan siinä tarkoitettuun kysymykseen."
Uutislähdesuojan murtaminen oikeudenkäynnissä on tuomioistuimen
harkinnassa silloinkin, kun nämä edellytykset täyttyvät.

Uutislähdesuoja on otettu huomioon myös niissä oikeudenkäymiskaaren
17 luvun säännöksissä, jotka koskevat asiakirjan ja
esineen esittämis- eli editiovelvollisuuden toteuttamista. Mitä
24 §:ssä säädetään todistajan oikeudesta kieltäytyä kertomasta
seikkaa tai vastaamasta kysymykseen tahi antamasta lausumaa,
on 12 §:n 2 momentin sovellettava vastaavasti asiakirjan
esittämisvelvollisuuteen, jos asiakirjan sisältö on sellainen,
kuin tuossa lainkohdassa tarkoitetaan. Saman luvun 57
§:n 2 momentin mukaan asiakirjan katsastettavaksi tuomisesta
on voimassa, mitä 12 §:ssä on säädetty. Lisäksi 57 §:n 1 momentissa
säädetään, että asianosainen tai muu henkilö saa
kieltäytyä tuomasta esinettä katsastettavaksi vastaavasti samoin
edellytyksin, kuin todistaja 24 §:n mukaan voi kieltäytyä
kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen tahi antamasta
lausumaa.

Rikosoikeudenkäynnissä tarvittava näyttöaineisto pyritään
hankkimaan ja ottamaan talteen jo poliisin tai muun esitutkintaviranomaisen
toimittamassa esitutkinnassa. Esitutkintalain
27 §:n 1 momentissa säädetään, että jos todistajana kuulusteltava
henkilö olisi oikeudenkäynnissä oikeutettu tai velvollinen
kieltäytymään todistamasta, ilmaisemasta seikkaa tai vastaamasta
kysymykseen, jos tutkittavana olevasta rikoksesta
nostettaisiin syyte, hän on oikeutettu tai velvollinen siihen
myös esitutkinnassa. Näin ollen muun muassa lehdistön uutislähdesuojaa
koskevat säännökset tulevat sovellettaviksi jo
esitutkintakuulusteluissa.

Esitutkintalain 27 §:n 2 momentissa säädetään mm. vaitiolo-oikeuden
murtamisesta. Hallituksen esitykseen nro 14/1985 vp.
esitutkintaa ja pakkokeinoja rikosasioissa koskevaksi lainsäädännöksi
sisältyvässä esitutkintalakiehdotuksessa ehdotettiin
säädettäväksi, että uutislähdesuoja olisi ollut murrettavissa
samoin edellytyksin kuin oikeudenkäynnissä oikeudenkäymiskaaren
17 luvun edellä selostetun 24 §:n 4 momentin (622/74) mukaan.
Eduskunta tehosti lähdesuojaa muuttamalla lakiehdotusta
siten, että suoja voidaan murtaa vain, jos tutkittavana on rikos,
josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi
vuotta vankeutta. Ainoastaan tuomioistuin voi päättää murtamisesta
esitutkintalain 28 §:ssä säännellyssä menettelyssä, jota
olen tarkastellut jo edellä.

Takavarikkoa koskevassa pakkokeinolain 4 luvussa on niin ikään
uutislähdesuojaa koskeva säännös. Luvun 2 §:n 2 momentissa
säädetään nimittäin asiakirjan takavarikon osalta, ettei asiakirjaa
saa takavarikoida todisteena käytettäväksi, jos sen
voidaan olettaa sisältävän sellaista, josta oikeudenkäymiskaaren
17 luvun 24 §:n 2 tai 3 momentissa tarkoitettu henkilö saa
kieltäytyä kertomasta, ja asiakirja on hänen hallussaan. Asiakirja
saadaan kuitenkin takavarikoida, jos edellä tarkoitettu
henkilö olisi esitutkinnassa oikeutettu tai velvollinen todistamaan
asiakirjaan sisältyvästä seikasta esitutkintalain 27
§:n 2 momentin nojalla.

6.2 Eräät tulkinnanvaraiset kysymykset

Uuden esitutkintalainsäädännön voimaantulon jälkeen on tarkasteltavana
olevan asian ja eräiden muiden tapausten johdosta
ilmennyt, että uutislähdesuojaa koskevia säännöksiä sovellettaessa
syntyy eräitä tulkintaongelmia.

Pakkokeinolain 4 luvun edellä selostetun 2 §:n 2 momentin sanamuodon
mukaan takavarikkorajoitus koskisi vain asiakirjaa,
joka sisältää sellaista, mikä kuuluu vaitiolo-oikeuden piiriin.
Tämän johdosta on tulkinnanvaraista, onko vastaavaa rajoitusta
sovellettava myös silloin, kun tarkasteltaessa asiakirjaa
katselmuksen kohteena siitä voidaan suoraan tai välillisesti
tehdä päätelmiä vaitiolo-oikeuden, esimerkiksi uutislähdesuojan,
piiriin kuuluvasta seikasta. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies
on tiedotusvälineiden uutislähdesuojaa koskevassa
kanteluasiassa antamassaan 24.9.1990 päivätyssä päätöksessä
nro 3337 kantanaan esittänyt, että kysymyksessä
oleva takavarikkokielto koskee myös asiakirjan katselmusta.
Tätä kantaa näyttää myös tukevan edellä viittaamani oikeudenkäymiskaaren
17 luvun 57 §:n 2 momentin säännös, joka koskee
vaitiolo-oikeudesta johtuvaa rajoitusta velvollisuuteen tuoda
asiakirja katsastettavaksi.

Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:ssä kielletään takavarikoimasta
eräitä asiakirjoja, jotka sisältönsä puolesta kuuluvat oikeudenkäymiskaaren
17 luvun todistamisrajoitusten piiriin. Oikeudenkäymiskaaren
17 luvussa on säännöksiä todisteina käytettävistä
asiakirjoista, niin kuin edellä on todettu. Oikeudenkäymiskaaressa
enempää kuin pakkokeinolaissakaan ei ole määritelty
asiakirjan käsitesisältöä. Muun muassa uudentyyppiset tekniset
tallenteet ja sähköinen viestintä ovat monissa tapauksissa
tulleet kirjallisten asiakirjojen sijaan.

Eräitä poikkeuksia yleisten asiakirjain julkisuudesta sisältävän,
22.12.1951 annetun asetuksen (650/51) 1 §:n 2 momentin
mukaan asiakirjaan rinnastetaan myös kartat, piirrokset, kuvat,
filmit, ääninauhat ja muut niihin verrattavat. Hallituksen
esitykseen nro 14/1985 vp. esitutkintaa ja pakkokeinoja
rikosasioissa koskevaksi lainsäädännöksi sisältyvissä pakkokeinolakiehdotuksen
4 luvun 2 §:n erityisperusteluissa lausutaan,
että myös pakkokeinolakia sovellettaessa asiakirjan käsitteelle
olisi annettava sama ulottuvuus. Yleisten asiakirjain
julkisuudesta annetun lain 2 §:ään on 30.4.1972 annetulla
lailla (472/87) lisätty uusi 2 momentti, joka kuuluu seuraavasti:
"Mitä tässä laissa säädetään yleisestä asiakirjasta,
koskee myös viranomaisen laatimaa ja antamaa sekä sille lähetettyä
tai annettua lävistämällä, magnetoimalla tai muulla
näihin verrattavalla tavalla aikaansaatua tallennetta, joka on
tarkoitettu luettavaksi, kuunneltavaksi tai muutoin ymmärrettäväksi
teknisin apuvälinein ja joka on viranomaisen hallussa
(tekninen tallenne)."

Tarkasteltavana olevassa tapauksessa on ollut kysymys valokuvanegatiiveista.
Edellä selostetun valossa on tulkinnanvaraista,
onko niitä pidettävä asiakirjoina pakkokeinolakia sovellettaessa.
Totean kuitenkin, että harkittaessa Pietolan velvollisuutta
luovuttaa hallussaan olleet lehtikuvaajana ottamiensa
valokuvien negatiivit on ensisijaisesti otettava kantaa
uutislähdesuojaa koskevien säännösten soveltamiseen.

6.3 Oulun raastuvanoikeuden ratkaisu

Lehdistön uutislähdesuojaa koskevan perussäännöksen eli oikeudenkäymiskaaren
17 luvun 24 §:n 2 momentin (176/66) mukaan
vaitiolo-oikeuden kohteena on kysymys siitä, "kuka on painokirjoitukseen
otetun kirjoituksen tai tiedonannon laatija tahi
kuka on antanut kirjoituksen taikka tiedonannon perusteena
olevat tiedot". Hallituksen esityksessä nro 193/1965 vp.
laeiksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun ja painovapauslain muuttamisesta
on lausuttu lakiin lisättäviksi ehdotettujen uutislähdesuojaa
koskevien säännösten perusteluina muun muassa seuraavaa:
"Nykyaikaisessa yhteiskunnassa on lehdistön asema uutisten
välittäjänä erittäin tärkeä. Lehdistö hankkii uutisensa
eri uutislähteiden kautta. Uutisten antajat, samoin kuin ne,
jotka ovat kirjoittaneet sanomalehteen tai aikakauskirjaan haluavat
usein pysyä tuntemattomina, anonyymeinä. - - Koska Hallituksen
käsityksen mukaan lehdistön tehtävänä on, paitsi tavanomaisten
uutisten välittäminen, tuoda julki yhteiskunnassa
vallitsevia epäkohtia ja asiallisessa mielessä arvostella muun
muassa viranomaisten toimintaa ja kun tämän tarkoitusperän
saavuttaminen voi vaarantua, jollei lehdistöllä ole oikeutta
suojata lähteitään, Hallitus katsoo, että lehdistön oikeus
olisi tässä suhteessa lainsäädäntöteitse turvattava."

Oulun raastuvanoikeuden 2. osasto on päätöksessään lausunut
katsovansa, että todistajana kuullun Pietolan ottamat valokuvat
eivät kuuluneet lehdistön uutislähdesuojan piiriin, koska
kysymys ei ollut siitä, kuka oli lehdessä julkaistun kirjoituksen
tai tiedoksiannon taikka radio- tai televisio-ohjelmaan
sisältyneen tiedonannon laatija tai kuka oli antanut tällaisen
kirjoituksen tai tiedonannon perusteena olevat tiedot.

Katson, että Oulun raastuvanoikeus on tehdessään asiakysymyksessä
tämän päätöksen menetellyt tuomioistuimelle lain soveltamisessa
kuuluvan harkintavallan rajoissa. Tämän johdosta
raastuvanoikeuden menettely ei tältä osin ole antanut minulle
aihetta enempiin toimenpiteisiin.

6.4 Oikeuslähdesuojaa koskevien säännösten uudistamistarpeet

Olen edellä todennut, että esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön
tultua voimaan vuoden 1989 alusta on käytännössä ilmennyt
eräitä tiedotusvälineiden uutislähdesuojaa koskevia tulkintakysymyksiä.

Oulun raastuvanoikeuden tarkasteltavana olevan päätöksen johdosta
julkisuudessa käydyssä mielipiteiden vaihdossa on varsinkin
tiedotusvälineiden taholta esitetty, että lähdesuojaa
koskevia säännöksiä tulisi selkeyttää ja suojan ulottuvuutta
laajentaa. Tämä tarkoittaisi suojan ulottamista muuhunkin toimitukselliseen
aineistoon kuin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun
24 §:n 2 momentissa tarkoitettuun uutislähteeseen.

Sanomalehtien Liitto r.y. ja Suomen Sanomalehtimiesten Liitto
r.y. ovat 11.9.1990 jättäneet oikeusministeriölle journalistien
lähdesuojaa koskevan lainsäädännön tarkistamista koskevan,
samalle päivälle päivätyn kirjallisen esityksen. Esityksessä
on viitattu edellä mainittuun, silloin eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen
tutkittavana vielä olleeseen kanteluasiaan
sekä tässä päätöksessä tarkasteltavana olevaan Oulun
raastuvanoikeuden menettelyyn sen velvoittaessa lehtikuvaajan
luovuttamaan valokuvanegatiivit. Esityksen tekijät ovat lausuneet
käsityksensä olevan, ettei näitä kiistoja olisi syntynyt,
mikäli lähdesuojaa koskevat säännökset oikeudenkäymiskaaressa,
esitutkintalaissa ja pakkokeinolaissa olisivat riidattomia ja
takaisivat journalistien lähdesuojan myös muuttuneissa oloissa.
Tämän johdosta yhdistykset ovat esittäneet, että oikeusministeriö
ryhtyisi toimenpiteisiin kysymyksessä olevien säännösten
tarkistamiseksi. Päätavoitteena tulisi esityksen tekijöiden
mukaan olla, että kaikki toimitukselliseen käyttöön
hankittu tai laadittu aineisto kuuluisi lähdesuojan piiriin.
Poikkeuksena olisivat ainoastaan tapaukset, jolloin oikeudenkäynnissä
käsitellään tai esitutkinnassa selvitetään rikosta,
josta ankarin rangaistus on vähintään kuusi vuotta vankeutta.

Totean, että on lainsäädäntöelinten ratkaistava yhteiskuntapoliittinen
kysymys, missä tapauksissa ja miltä osin rajoitetaan
toimituksellisen aineiston käyttämistä esitutkinnassa rikoksen
selvittämiseksi ja oikeudenkäynnissä todisteena. Sen johdosta
asianani laillisuusvalvojana ei ole ottaa siihen kantaa. Sitä
vastoin yhdyn esityksessä esitettyihin näkökohtiin niiltä
osin, kuin on kysymys lähdesuojaa koskevien säännösten selkeyttämisestä.

7 YHTEENVETO

Arvioidessani Oulun raastuvanoikeuden 2. osaston menettelyä
yhdistyksen kirjoituksessa tarkoitetussa asiassa olen menettelyoikeudellisia
kysymyksiä edellä 5. jaksossa arvioidessani
päätynyt 5.1. ja 5.2. alajaksoissa selostettuihin kannanottoihin
tutkinnanjohtajan hakemuksen tutkittavaksi ottamista ja
avustajan käytön epäämistä koskevien ratkaisujen osalta. Koska
raastuvanoikeuden 2. osasto on menetellyt virheellisesti jättäessään
5.3. alakohdassa selostetuin tavoin antamatta valitusosoituksen
todistajanpalkkiota koskevan vaatimuksen hylkäämistä
koskevasta päätöksestään, huomautan osaston puheenjohtajalle
oikeusneuvosmies A:lle sekä jäsenille vs. oikeusneuvosmies
B:lle ja va. kunnallisneuvosmies C:lle vastaisen varalta
heidän menettelynsä virheellisyydestä. Tässä tarkoituksessa ja
saattaakseni edellä mainitut käsitykseni heidän tietoonsa lähetän
Oulun raastuvanoikeuden pormestarille jäljennökset tästä
päätöksestä kullekin heistä toimitettaviksi.

Valitusosoituksen antamatta jättämiseen todistajanpalkkion
epäämistä koskeneen päätöksen osalta totean lisäksi, että
Pietolalla on mahdollisuus raastuvanoikeuden päätökseen sisältyvän
kanteluosoituksen mukaisesti hakea siihen oikaisua tekemällä
kantelun Rovaniemen hovioikeudelle oikeudenkäymiskaaren
31 luvussa säännellyin tavoin luvun 2 §:ssä säädetyssä kuuden
kuukauden määräajassa päätöksen julistamisesta. En katso yleisen
edun edellyttävän tältä osin toimenpiteitä minun taholtani.

Uutislähdesuojaa koskevat säännökset ovat eräiltä kohdin tulkinnanvaraiset,
niin kuin edellä 6.2. ja 6.4. alakohdissa olen
esittänyt. Sanomalehtien Liitto r.y. ja Suomen Sanomalehtimiesten
Liitto r.y. ovat 11.9.1990 toimittaneet oikeusministeriölle
esityksen kysymyksessä olevien säännösten tarkistamisesta.
Tämän johdosta lähetän jäljennöksen tästä päätöksestä
oikeusministeriölle tiedoksi ja otettavaksi huomioon sanottujen
säännösten tarkistamista selvitettäessä.

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.