26.3.2007

Asian tausta

A:n kuolinpesä omistaa kiinteistön Tampereen kaupungin Pispalan kylässä. Kaupunki oli 1970-luvulla suoritetussa kadunrakentamisessa korottanut ja leventänyt Hiidenkatua. Kadun kaltevuutta oli samalla muutettu. Korotuksen johdosta kiinteistöllä sijaitseva rakennus oli vuosien kuluessa vaurioitunut. A:n kuolinpesä oli hakenut kaupungilta korvausta. Kaupungin tekninen lautakunta oli hylännyt kuolinpesän vaatimukset 23.1.1997.

Lunastustoimikunnan päätös 4.9.2001

A:n kuolinpesä haki lunastustoimitusta kadunpinnan korottamisesta aiheutuneiden haittojen ja vahinkojen korvaamiseksi. Lunastustoimikunta totesi toimituksessa Hiidenkadun pintaa vuonna 1973 korotetun niin paljon, että väitettyjen vaurioiden syntymissyynä oli todennäköisesti ollut kadun korkeustason muuttaminen. Tästä syntyneitä vaurioita ei ollut pidettävä vähäisinä. Korvausvaatimuksiin sisältyi talon kokonaisperuskorjauskustannuksia. Lunastustoimikunta katsoi, että korvattavaksi tulivat ainoastaan lisäkustannukset, jotka olivat aiheutuneet lahonneiden hirsien uusimisesta ja seinän sortumisesta. Tämän vuoksi lunastustoimikunta päätti määrätä Tampereen kaupungin suorittamaan korvausta A:n kuolinpesälle 50 000 markkaa. Korvaus määrättiin maksettavaksi kertakaikkisena kolmen kuukauden kuluessa toimituksen päättymispäivästä lukien.

Asian ovat ratkaisseet toimitusinsinööri Aimo Koskinen ja uskotut miehet.

Hämeenlinnan käräjäoikeuden maaoikeutena antama tuomio 18.2.2002

A:n kuolinpesä valitti toimituksesta maaoikeuteen ja vaati korvauksen korottamista sekä korvaukselle maksettavaksi kuuden prosentin korkoa 23.1.1997 lukien. Maaoikeus kumosi toimituksen ja jätti muutoksenhakemuksen tutkimatta, koska asia ei maaoikeuden mukaan kuulunut kiinteistötoimituksessa ja maaoikeudessa käsiteltäviin asioihin.

Asian on ratkaissut maaoikeustuomari Martti Amberla.

Korkeimman oikeuden päätös 9.3.2004

A:n kuolinpesän valituksesta Korkein oikeus kumosi maaoikeuden tuomion ja palautti asian maaoikeuteen katsoen, että kysymyksessä oli rakennuslain (370/58) 76 §:ssä tarkoitettu korvausasia, joka voitiin käsitellä lunastuslain mukaisessa toimituksessa.

Hämeenlinnan käräjäoikeuden maaoikeutena antama tuomio 10.9.2004

Käsiteltyään palautetun asian maaoikeus korotti korvausta ja määräsi Tampereen kaupungin suorittamaan kuolinpesälle korvausta rakennuksen korjauskuluista ja vuokratuoton menetyksestä yhteensä 30 000 euroa vähennettynä kaupungin jo mahdollisesti toimitusmiesten päätöksen nojalla maksamalla 50 000 markalla (8 409,40 euroa). Korvauksen maaoikeus määräsi maksettavaksi kuukauden kuluessa tuomion antamisesta eli viimeistään 10.10.2004.

Kuolinpesän esittämän korkovaatimuksen maaoikeus hylkäsi todeten, ettei kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annetun lain (jäljempänä lunastuslaki) korkoa koskevassa 95 §:ssä mainita mitään vahingonkorvaukselle määrättävästä korosta eikä viittausta korkolakiin myöskään ollut. Maaoikeus viittasi Korkeimman oikeuden ratkaisuihin 1992:62 ja 2000:28 ja katsoi niistä ilmenevän, ettei lisäkorvaukselle ollut määrätty erillistä korkoa. Näitä tulkiten maaoikeus katsoi, että lisäkorvaukselle oli perusteltua ja oikeuskäytännön mukaista määrätä lyhyt maksuaika ilman korkoa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jari Kirmo ja maaoikeusinsinööri Sakari Nikander sekä lautamiehet.

Perustelut

1. Korkein oikeus on tässä asiassa 9.3.2004 antamassaan päätöksessä, palauttaessaan asian käsittelyn maaoikeutena toimivaan käräjäoikeuteen todennut maankäyttö- ja rakennuslain siirtymäsäännöksestä ja yleisistä periaatteista seuraavan, että tässä tapauksessa korvauskysymys tulee arvioitavaksi rakennuslain (370/58) 76 §:n eikä sitä vastaavan, nyt voimassa olevan maankäyttö- ja rakennuslain 106 §:n perusteella. Korkeimmassa oikeudessa on enää kysymys siitä, onko mainitussa 76 §:ssä tarkoitetulle vahingonkorvaukselle, joka lunastustoimituksessa on määrätty kadun rakentamisesta maanomistajalle aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseksi, määrättävä suoritettavaksi korkoa, jota valittaja maaoikeudessa on vaatinut, sekä, myönteisessä tapauksessa, minkä korkokannan mukaan ja mistä ajankohdasta lukien korkoa on suoritettava.

2. Rakennuslain 137 c §:n mukaan maankäytön rajoitukseen perustuvaa korvausta määrättäessä noudatetaan kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annetun lain (lunastuslain) säännöksiä. Kuten Korkein oikeus jo ratkaisussaan 1992:35 on todennut, tulee näissä tapauksissa sovellettavaksi myös lunastuslain 95 §:n 1 momentin säännös, jonka mukaan maksamatta olevalle lunastuskorvaukselle on määrättävä suoritettavaksi kuuden prosentin korko siitä päivästä, jolloin hakija on saanut oikeuden lunastettavan alueen haltuunottoon. Saman lain 41 §:n mukaan korvausta koskevat kysymykset on tutkittava ja ratkaistava viran puolesta, jollei lain säännöksistä muuta johdu.

3. Korkein oikeus toteaa, että lunastuslain 95 §:ssä ei erotella eri tyyppisiä lunastuskorvauksia eikä koronmaksuvelvollisuuden piiristä myöskään suljeta mihinkään tiettyyn perusteeseen perustuvaa korvausta. Sen vuoksi lunastuslain säännöksiä on perusteltua soveltaa myös nyt kysymyksessä olevaan korvaustilanteeseen niin, että rakennuksen vahingoittumisesta johtuvalle korvaukselle on viran puolesta määrättävä maksettavaksi lunastuslain mukainen kuuden prosentin vuotuinen korko.

4. Mitä tulee ajankohtaan, josta korkoa on määrättävä maksettavaksi, lunastuslain 95 § osoittaa alkamisajaksi päivän, jona lunastustoimituksen hakija on saanut oikeuden lunastettavan alueen haltuunottoon. Tällaista tai siihen rinnastettavaa ajankohtaa ei ole nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa. Korvattava vahinko on tässä syntynyt vähitellen pitkähkön ajan kuluessa kadun rakentamisen jälkeen. Korvauksen perusteet ja aiheutuneen vahingon määrä ovat olleet riitaiset siten, ettei osaakaan siitä ole voitu pitää selvitettynä ennen sitä toimitusta, josta nyt on kysymys. Näissä olosuhteissa Korkein oikeus katsoo, ettei koronmaksuvelvollisuutta lisäkorvaukselle ole syntynyt ennen sitä ajankohtaa, jolloin kaupungille ensi kerran on asetettu selvästi yksilöity velvollisuus rahallisesti hyvittää aiheutunut vahinko. Korvausvelvollisuus on todettu lunastustoimikunnan korvauspäätöksessä toimituksen lopettamisajankohtana 4.9.2001. Korvausvelvolliselle on korvauspäätöksen mukaisesti annettu lunastuslain 52 §:ssäkin säädetty kolmen kuukauden aika mainitusta päivästä lukien suorittaa korvaus. Velvollisuutta suorittaa korvaus ennen 4.12.2001 ei siis ole ollut. Tämän vuoksi Korkein oikeus harkitsee oikeaksi määrätä koron maksettavaksi mainitusta päivästä lukien.

Tuomiolauselma

Maaoikeuden tuomiota muutetaan. A:n kuolinpesälle tuomitulle 30 000 euron vahingonkorvaukselle määrätään maksettavaksi kuuden prosentin korko 4.12.2001 lukien maksun suorittamiseen saakka. Mahdollisesti jo maksetuille määrille korko on laskettava mainitusta alkamispäivästä kunkin suorituksen maksupäivään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Mikael Krogerus, Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti ja Timo Esko. Esittelijä Leo Olkkonen.