KKO:1982-II-171
- Asiasanat
- Kansainvälinen yksityisoikeus
- Tapausvuosi
- 1982
- Antopäivä
- Diaarinumero
- R 78/252
- Taltio
- 909
Ään
Viisi Ruotsin ja kaksi Suomen kansalaista oli mennyt yhteisvastuulliseen omavelkaiseen takaukseen ruotsalaisen pankkiyhtiön ruotsalaiselle osakeyhtiölle antamasta lainasta. Pankkiyhtiön Suomessa asuvia suomalaisia takaajia vastaan takaussitoumuksen perusteella nostamassa velkomusjutussa kysymys siitä, oliko kanne nostettu määräajassa, ratkaistiin Ruotsin lain mukaan.
IV-jaosto
ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA
Ruotsista olevan pankkiyhtiön A:n Suomessa asuvia tämän maan kansalaisia B:tä ja C:tä vastaan ajamasta kanteesta Lohtajan KO p. 17.3.1975 oli lausunut selvitetyksi, että B ja C olivat yhdessä viiden muun takaajan kanssa, jotka asuivat Ruotsissa ja olivat sen maan kansalaisia, sitoutuneet pankkiyhtiölle yhteisvastuulliseen omavelkaiseen takaukseen ruotsalaiselle osakeyhtiölle X myönnetyn 250 000 kruunun suuruisen lainan takaisen maksamisesta, joka lainan määrä oli velkakirjan ehtojen mukaan erääntynyt maksettavaksi 1.8.1968, mutta jota velkakirjaa siinä olevan ehdon mukaan voitiin uudistaa 3 kuukaudeksi kerrallaan. Tämän vuoksi ja koski lainan oli katsottava erääntyneen viimeistään 12.3.1972 X yhtiön tultua 12.12.1971 asetetuksi konkurssiin eikä velkakirjaa enää tämän jälkeen ollut voitu uudistaa ja kun B:tä ja C:tä ei ollut takausmiehen edesvastaus-velvollisuuden tarkemmasta määräämisestä annetun asetuksen 4 §:n mukaisessa vuoden määräajassa laillisesti tästä velasta haettu, KO oli hylännyt kanteen liian myöhään tehtynä ja velvoittanut pankkiyhtiön korvaamaan B:n ja C:n oikeudenkäyntikulut kohtuulliseksi harkituilla 3 000 markalla.
Vaasan HO, jonka tutkittavaksi pankkiyhtiö oli saattanut jutun, t. 30.12.1977 oli jättänyt asian KO:n päätöksen varaan.
Pankkiyhtiö pyysi lupaa hakea muutosta HO:n tuomioon ja lupahakemukseensa sisällytti muutoksenhakemuksen.
KKO t. myönsi muutoksenhakuluvan ja tutki jutun.
Pankkiyhtiö oli vaatinut Ruotsin lain sekä B ja C puolestaan olivat vaatineet Suomen lain soveltamista takausvelkasuhteeseen. Takaus oli annettu Ruotsissa ruotsalaiselle pankkilaitokselle vakuudeksi pankin ruotsalaiselle yhtiölle antaman lainan maksamisesta Ruotsissa. Takaussitoumuksena oli ollut pankin sellaiseen tarkoitukseen Ruotsin lainsäädännön ja oikeuskäytännön pohjalta laatima ja painattama vakiokirja. C:n nimikirjoituksen alle oli hänen postiosoitteekseen merkitty Nikkala, Haparanda. Kaikki nämä seikat puolsivat Ruotsin lain soveltamista B:n ja C:n takausvastuuseen. Suomen lakia puolsi B:n kohdalta, että hän oli asunut Suomessa, kun hän oli antanut yksipuolisen takaussitoumuksensa. Lakivalintaan ei sen sijaan tämän yhteydessä vaikuttanut, että C sitoumuksensa antamisen jälkeen oli muuttanut Suomeen asumaan, eikä myöskään B:n ja C:n kansalaisuus. Valintaan vaikuttavia liittymäseikkoja ei näin ollen C:n osalta ollut muita kuin Ruotsin lain soveltamisen puolesta B:n osalta johti valintaan vaikuttavien seikkojen kokonaisarvostelu erityisesti ottaen huomioon, että takaus oli annettu ruotsalaiselle pankkilaitokselle, Ruotsin lain soveltamiseen. Näillä perusteilla KKO katsoi, että kysymys B:n ja C:n maksuvelvollisuudesta heidän pankkiyhtiölle antamiensa takaussitoumusten perusteella oli ratkaistava Ruotsin lain mukaan.
Velkakirja painetun sitoumuksen mukaan B ja C olivat antaneet omavelkaisen takauksen velallisen X yhtiön velkakirjan mukaisten sitoumusten täyttämisestä "tills betalning sker". Jutussa Ruotsin laista ja oikeuskäytännöstä esitetyn selvityksen mukaan ei tällaisin maksuehdoin annettuun takaukseen sovellettu 28.6.1978 annetun Kuninkaallisen selityksen määräystä omavelkaisen takauksen 12 kuukauden vanhentumisajasta. B:n ja C:n 6.3.1968 päivätyllä velkakirjalle merkitty takaussitoumus ei näin ollin Ruotsin lain mukaan ollut vanhentunut ennen jutun vireille tuloa vuonna 1974.
Velkakirjassa ei ollut merkintää pantin antamisesta erityisesti sen velan vakuudeksi, josta B ja C olivat antaneet takauksensa. Lukemalla sille X yhtiön konkurssissa yleispantista tulleen jako-osuuden ensisijassa muiden konkurssissa valvomiensa saatavien maksuksi, joiden saatavien vakuutena tuo yleispantti oli ollut, pankkiyhtiö ei liioin ollut menettänyt takaukseen perustuvaa oikeuttaan.
Ei ollut selvitetty, että osaakaan pankkiyhtiön jutussa vaatimasta X:n yhtiön jäännösvelasta ynnä koroista olisi jo maksettu.
Pankkiyhtiön vaatimus koron maksamisesta 1.8.1971 edeltäneeltä ajalta oli tehty vasta KKO:ssa. Vaatimus koron maksamisesta myös kertyneelle korkovelalle oli perusteeton.
Näillä perusteilla KKO kumosi HO:n tuomion ja KO:n päätöksen ja velvoitti, hyläten pankkiyhtiön korkovaatimuksen enemmälti, B:n ja C:n yhteisvastuullisesti maksamaan pankkiyhtiölle vaaditun pääoman 43 992 Ruotsin kruunua 8 äyriä, joko Ruotsin rahassa tai Suomen Pankin maksupäivänä käyttämän valuutanmyyntikurssin mukaan Suomen rahana, 8,75 prosentin korkoineen 1.8.1971 lukien.
Eri mieltä olevin jäsenten lausunnot
Oikeusneuvos Nybergh: En myönnä muutoksenhakulupaa. Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena lausumaan asiasta katson, ettei oli syytä muuttaa HO:n tuomiota.
Oikeusneuvos Manner oli samaa mieltä kuin oikeusneuvos Nybergh.
Ratkaisuun osallistuneet: oikeusneuvokset Mälkki ja Riihelä sekä ylimääräinen oikeusneuvos Roos