TT:1995-7
- Asiasanat
- Lomauttaminen, Määräaikainen työsopimus, Tulkinta
- Tapausvuosi
- 1995
- Antopäivä
- Diaarinumero
- D:1994/79
Työnantaja oli menetellyt irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskevan sopimuksen vastaisesti lomauttaessaan toistaiseksi määräaikaisessa työsuhteessa olleen työntekijän työn vähentymisen perusteella.
Kantaja Rakennusliitto ry Vastaaja Suomen Maarakentajien Keskusliitto ry Kuultava E. Hartikainen Oy
TUOMIO
TYÖEHTOSOPIMUKSEN MÄÄRÄYKSET
Asianosaisliittojen välillä 19.12.1991 allekirjoitetun maa ja vesirakennusalan työehtosopimuksen osana noudatettavassa samana päivänä solmitussa irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa ja vesirakennusalalla koskevassa sopimuksessa on muun ohella seuraavat määräykset:
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
I YLEISET MÄÄRÄYKSET
1 §
Sopimuksen yleinen soveltamisala
1. Tämä sopimus koskee toistaiseksi voimassa olevia sekä jäljempänä mainituin osin myös määräaikaisia työsopimuksia.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
3 §
Määräaikainen työsopimus
1. Työsopimus on määräaikainen silloin, kun se on tehty määräajaksi tai määrättyä työtä koskevaksi tai sen kestämisaika muutoin käy ilmi sopimuksen tarkoituksesta. 2. Määräaikainen työsopimus lakkaa 1. momentissa tarkoitetun työkauden päättyessä ilman irtisanomista, ellei toisin ole sovittu. Mikäli työsopimuksen määräaikaisuutta ei ole määrätty kalenteriajan mukaan, työnantajan on hyvissä ajoin ilmoitettava työntekijälle odotettavissa olevasta työsuhteen päättymisestä, milloin se riippuu sellaisesta seikasta, joka on työnantajan, mutta ei työntekijän tiedossa. 3. Milloin määrätystä työstä sopimuksen tehnyttä työkuntaa joudutaan sanotun työn vähenemisen vuoksi supistamaan, työnantajan tulee ilmoittaa työkunnan vähentämisestä työkunnalle ja vähennettävien lukumäärä ainakin kahta (2) päivää ennen vähentämistä työkunnalle. Ellei työkunta ohjesääntönsä perusteella pääse sopimukseen siitä, ketä tai keitä vähennys koskee, työnantaja valitsee vähennettävät työntekijät lähinnä työkuntaan viimeksi tulleiden joukosta.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
III LOMAUTUSTA KOSKEVAT MÄÄRÄYKSET
20 §
Lomautuksen perusteet ja ilmoitusaika
1. Työsuhteen kestäessä voidaan sopia siitä, että työnteko ja palkanmaksu keskeytetään toistaiseksi tai määräajaksi työsuhteen pysyessä muutoin voimassa. 2. Niillä edellytyksillä, joilla työnantaja saisi irtisanoa työsopimuksen, hän voi irtisanomisen sijasta määrätä työntekijän lomautettavaksi määräajaksi tai toistaiseksi. Lomautusilmoitusaika on vähintään viisi (5) työpäivää, jos työsuhde on jatkunut yhtäjaksoisesti alle 9 kuukautta ja vähintään kaksi (2) viikkoa, jos työsuhde on jatkunut yhtäjaksoisesti 9 kuukautta tai enemmän.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
3. Samalla tavalla työnantaja voi määrätä työntekijän lomautettavaksi määräajaksi tai toistaiseksi työsopimuslain 30 §:n perusteella. Työn vähenemistä on tällöin pidettävä tilapäisenä silloin, kun työn-antaja voi 90 päivän kuluessa työn lakkaamisesta tarjota työntekijälle työtä tämän sopimuksen 28 §:n mukaisesti. 4. Samaa menettelyä noudattamalla kuin työnantaja saisi purkaa työsopimuksen, hän voi määrätä työntekijän lomautettavaksi määräajaksi tai toistaiseksi. Tämä koskee myös määräaikaista työsopimusta.
= = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = = =
KANNE
Kanteessa esitetyt vaatimukset
Rakennusliitto on vaatinut vahvistettavaksi, että E. Hartikainen Oy on rikkonut irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskevan sopimuksen määräyksiä lomauttaessaan panostaja Hannu Kingelinin.
Rakennusliitto on vaatinut Suomen Maarakentajien Keskusliiton ja E. Hartikainen Oy:n velvoittamista yhteisvastuullisesti korvaamaan Rakennusliiton oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut tuomion antopäivästä.
Kanteen perustelut
Nuorempi panostaja Hannu Kingelin ja E. Hartikainen Oy olivat 6.7.1992 tehdyllä kirjallisella työsopimuksella sopineet yhden vuoden pituisesta määräaikaisesta työsopimuksesta. Kingelinin työtehtäviksi oli sovittu panostajan aputyöt, käsikoneporaus ja panostus sekä murskausasemalla työskentely. Työkohteena oli ollut Tampereen itäinen ohikulkutietyömaa. Työnantaja oli lomauttanut Kingelinin 7.1.1993 annetulla kirjallisella lomautusilmoituksella toistaiseksi siten, että lomautus oli alkanut 14.1.1993. Lomautuksen arvioiduksi kestoajaksi oli ilmoitukseen merkitty kuusi kuukautta. Syyksi lomautukselle oli ilmoitettu työn väheneminen. Kingelinin työsuhde oli päättynyt 6.7.1993.
Yhtiö oli 13.1.1993 ottanut nuoremman panostajan Seppo Jussilan työhön samaan työkohteeseen, jossa Kingelin oli työskennellyt. Jussila oli otettu tekemään samoja töitä, joita Kingelin oli tehnyt.
Irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskevan sopimuksen 20 §:n 4. kohdan mukaan määräaikaisessa työsuhteessa työskentelevää työntekijää ei voitu lomauttaa taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä työn vähentyessä. Sopimuksen 20 §:n 4. kohdan mukaan määräaikaisessa työsuhteessa työskentelevä työntekijä voitiin lomauttaa vain siinä tapauksessa, että työnantajalla oli perusteet purkaa työntekijän työsopimus.
Työehtosopimukseen osallisten liittojen välillä oli 29.1.1982 allekirjoitettu ensimmäinen irtisanomista ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskeva sopimus. Tämä sopimus oli korvannut aikaisemmin itse työehtosopimuksissa olleet irtisanomista ja lomauttamista koskevat määräykset. Jo ensimmäisessä irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevassa sopimuksessa oli ollut sen sisältöinen soveltamisalamääräys kuin edelle jäljennetyssä sopimuksen 1 §:n 1. kohdassa. Tämän mukaan sopimus koski määräaikaisia työsopimuksia vain siltä osin, kuin siitä oli erikseen sopimuksessa mainittu. Sopimuksen lomautusta koskevissa määräyksissä oli soveltamisalapykälän määräyksen mukaisesti mainittu määräaikainen työsopimus vain siinä yhteydessä, jossa oli sovittu työntekijän lomauttamisesta työsopimuksen purkamisperusteilla.
Vuodesta 1982 lähtien maa- ja vesirakennusalan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevan sopimuksen soveltamisalaa ja lomautusperusteita koskevat määräykset olivat olleet yhteneväiset talonrakennusalan vastaavan sopimuksen kanssa. Jo vuodesta 1981 lähtien Suomen Maarakentajien Keskusliitto oli korostanut sitä, että maa- ja vesirakennusalalle tulisi saada aikaan samanlainen irtisanomissuojasopimus kuin talonrakennusalalla oli. Tämän jälkeen Suomen Maarakentajien Keskusliitto oli aina omissa esityksissään pyrkinyt muutamia sopimuskohtia lukuun ottamatta saamaan aikaan samansisältöisen irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevan sopimuksen kuin talonrakennusalalla oli.
Kun työsopimuslakia ja yhteistoimintaa yrityksistä koskevaa lakia oli vuonna 1989 muutettu, oli se aiheuttanut tarvetta muuttaa myös maa- ja vesirakennusalan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevan sopimuksen määräyksiä. Tämän vuoksi Suomen Maarakentajien Keskusliitto ja silloinen Rakennustyöläisten Liitto ry olivat perustaneet työryhmän, jonka tehtävänä oli ollut laatia ehdotus sopimuksen uudistamiseksi. Liittojen välisessä neuvottelussa oli todettu, että työryhmän tuli seurata talonrakennusalan vastaavan työryhmän työskentelyä ja soveltaa siellä tehtyjä ratkaisuja, mikäli ne soveltuivat maarakennusalalle.
Rakennustyöläisten Liitto oli työryhmän neuvotteluissa 12.12.1989 antanut esityksen maa- ja vesirakennusalan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevaksi sopimukseksi. Tämä esitys oli perustunut Rakennustyöläisten Liiton ja silloisen Suomen Rakennusteollisuusliitto ry:n välillä käytyihin neuvotteluihin. Esityksessä ei ollut puututtu sopimuksen soveltamisalaan tai määräykseen, jonka mukaan määräaikaisessa työsuhteessa oleva työntekijä voitiin lomauttaa vain silloin, jos oli olemassa perusteet työsopimuksen purkamiselle. Lomautuksen osalta muutosesitys oli tehty vain lomautuksen perusteita ja ilmoitusaikaa koskevan pykälän 2. ja 3. kohtiin. Rakennustyöläisten Liitto oli esittänyt, että 3. kohdassa ollut viittaus työsopimuslain 37 §:n 2 momentin 4 kohtaan pitäisi muuttaa työsopimuslain 30 §:ksi. Tällöin ei ollut haluttu puuttua määräyksen tulkintaan vaan tehdä ainoastaan lakiviittausta koskeva muutos, koska aikaisemmin voimassa olleen työsopimuslain 37 §:n 2 momentin 4 kohdan oli muutetussa työsopimuslaissa korvannut 30 §.
Suomen Maarakentajien Keskusliitto oli työryhmän neuvotteluissa 15.12.1989 antanut oman esityksensä, joka oli käyty läpi pykälä pykälältä. Tämän käsittelyn yhteydessä ei ollut puututtu lainkaan sopimuksen 1 §:n 1. kohdan soveltamisalaa koskevaan määräykseen eikä lomautusta koskevan pykälän 22 §:n 4. kohtaan, jonka mukaan määräaikaisessa työsuhteessa oleva työntekijä voitiin lomauttaa vain silloin, jos oli olemassa perusteet työsopimuksen purkamiselle. Neuvotteluissa oli todettu sopimuksen 1 §:n 1. kohdan ja 22 §:n 4. kohta sovituiksi siten, että ne jäivät ennalleen. Myöskään itse työehtosopimusneuvotteluissa ei ollut enää puututtu mainittuihin sopimusmääräyksiin ja työehtosopimus oli allekirjoitettu 16.2.1990.
Sen jälkeen kun työsopimuslaki ja yhteistoimintaa yrityksissä koskeva laki olivat vuonna 1989 muuttuneet, oli Suomen Rakennusteollisuusliiton ja Rakennustyöläisten Liiton välillä asetettu työryhmä laatimaan ehdotus rakennusalan irtisanomissuojasopimuksen ja yhteistoimintasopimuksen uudistamisesta. Työryhmä oli saanut työnsä valmiiksi joulukuussa 1989. Jo aikaisemmin työryhmässä oli sovittu siitä, että liitot laativat yhteisen uusia sopimuksia koskevan koulutusaineiston. Tämän sopimuksen tuloksena syntyneessä koulutusaineistossa oli liittojen yhteisenä tulkinta todettu, että koska määräaikaisen työsopimuksen solminutta työntekijää ei voitu alunpitäen rajatun määräaikaisuuden kestäessä ilmenevän työn pysyvän vähenemisen vuoksi irtisanoa, ei häntä voitu tuona aikana myöskään lomauttaa työn tilapäisesti vähentyessä.
Suomen Maarakentajien Keskusliitto ei ollut missään vaiheessa ilmoittanut, että se irtisanoutuisi edellä esitetystä tulkinnasta. Tulkinta päti siten myös maa- ja vesirakennusalalla, koska alan työehtosopimukseen osallisten tarkoituksena oli ollut yhdenmukaistaa määräykset vastaamaan talonrakennusalan sopimuksen vastaavia määräyksiä.
Maa- ja vesirakennusalan työehtosopimukseen osalliset liitot olivat yhtä mieltä siitä, että alan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevan sopimuksen nojalla määräaikaisessa työsopimussuhteessa olevan työntekijän lomauttaminen ei ollut ollut mahdollista taloudellisella ja tuotannollisella syyllä työn vähentymisen perusteella ennen työsopimuslain vuonna 1989 tapahtunutta muutosta.
Suomen Maarakentajien Keskusliitto oli muuttanut tulkintaansa saatuaan tiedon Rovaniemen hovioikeuden 25.2.1993 antamasta tuomiosta. Tämä tuomio ei kuitenkaan ollut mikään ennakkopäätös, vaan esimerkiksi Vaasan hovioikeus oli 9.6.1992 antamassaan tuomiossa tulkinnut työsopimuslain 30 §:ää toisin kuin Rovaniemen hovioikeus ja katsonut, että määräaikaisessa työsopimussuhteessa lomauttaminen oli mahdollista vain, jos työnantajalla oli oikeus purkaa työntekijän työsopimus.
VASTAUS
Vastauksessa esitetyt vaatimukset
Suomen Maarakentajien Keskusliitto ry on vastauksessaan, johon E. Hartikainen Oy on yhtynyt, kiistänyt kanteen ja vaatinut sen hylkäämistä.
Suomen Maarakentajien Keskusliitto ja E. Hartikainen Oy ovat lisäksi vaatineet Rakennusliiton velvoittamista korvaamaan niiden oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut tuomion antopäivästä.
Vastauksen perustelut
E. Hartikainen Oy:llä oli ollut vuodenvaihteessa 1992 - 1993 kaksi työntekijää, jotka olivat olleet irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskevan sopimuksen mukaisen työntarjoamisvelvollisuuden piirissä. Toinen työntekijöistä oli ollut Kingelin ja toinen nuorempi panostaja Seppo Jussila. Jussila oli niin sanottu kantamies, jonka työskentely-alueena oli koko Suomi. Työnantajan työntarjoamisvelvollisuus oli siten hänen osaltaan koskenut koko maata. Jussila oli tullut yhtiön palvelukseen joulukuussa 1989 ja hänet tunnettiin kyvykkäänä ja taitavana työntekijänä, joka oli lisäksi jatkuvasti kouluttanut itseään. Jussila oli ollut kesällä 1992 yhtiön Riihimäen valtatie 3:n työmaalla, mistä hänet oli jouduttu työn vähyyden vuoksi lomauttamaan kahteen otteeseen syksyllä 1992.
Kun tieto Jussilan lomautuksesta oli tullut yhtiön työpäälliköiden tietoon, työnantaja oli joutunut tarkastelemaan työnantajan työntarjoamisvelvollisuutta maa- ja vesirakennusalan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevan sopimuksen 28 §:n mukaan. Tilanteessa, jossa työn vähyyden vuoksi työtä oli voitu tarjota vain toiselle työntekijöistä, työnantaja oli joutunut tekemään valintansa sopimuksen 20 §:n ja 28 §:n määräysten nojalla. Yhtiö oli päätynyt lomauttamaan Kingelinin ja pitämään jo pitempään yrityksessä työskennelleen Jussilan työssä. Työnantaja oli tuolloin vielä luullut, että yhtiö saisi keväällä töitä, joihin Kingelin voitaisiin sijoittaa.
Suomen Maarakentajien Keskusliitto ei ollut koskaan sitoutunut talonrakennusalan kanssa samansisältöisten työehtosopimusmääräysten osalta ilman muuta noudattamaan talonrakennusalalla sovittuja soveltamisohjeita tai omaksuttuja tulkintoja.
Maa- ja vesirakennusalan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevan sopimuksen 3 §:ssä kohdassa oli määritelty määräaikainen työsopimus ja se, miten määräaikainen työsopimus normaalisti päättyi. Sopimuksen 20 §:ssä oli määritelty ne tilanteet, joissa työntekijä voitiin lomauttaa. Pykälän 3. kohtaan oli vuonna 1990 voimaan tulleeseen sopimukseen otettu edellä jäljennetty 20 §:n 3. kohdan määräys, joka sisälsi viittauksen työsopimuslain 30 §:ään. Ennen mainittua muutosta oli sopimuksen vastaavassa kohdassa eli silloisen sopimuksen 22 §:n 3. kohdassa todettu, että samalla tavalla työnantaja voi määrätä työntekijän lomautettavaksi määräajaksi tai toistaiseksi työsopimuslain 37 §:n 2 momentin 4 kohdan perusteella. Edelleen määräyksessä oli todettu, että työn vähenemistä on tällöin pidettävä tilapäisenä silloin, kun työnantaja voi 75 päivän kuluessa työn lakkaamisesta tarjota työntekijälle hänen ammattitaitonsa edellyttämää työtä tämän sopimuksen 29 §:n mukaisesti.
Kun maa- ja vesirakennusalan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevaa sopimusta oli vuonna 1989 uudistettu, tarkoituksena oli ollut, että muutoksen yhteydessä otettaisiin huomioon työsopimuslakiin ja yhteistoimintalakiin tehdyt muutokset. Tuolloin uudistustyön tuloksena solmitun sopimuksen 20 §:n 3. kohdassa oli kuten edellisessäkin sopimuksessa viitattu lomautusperusteen osalta suoraan työsopimuslain lomautusperusteeseen. Sopimuksen uudistamisen yhteydessä oli siten vain täsmennetty aikaisempaa sopimuksen vastaavaa kohtaa siten, että se vastasi työsopimuslakiin tehtyä muutosta. Muutoksen tarkoituksena oli ollut, että määräyksessä mainittua työsopimuslain säännöstä noudatettaisiin maa- ja vesirakennusalan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevaa sopimusta sovellettaessa siten kuin mainittua työsopimuslain kohtaakin.
Työsopimuslain 30 §:ssä ei ollut todettu, että pykälä koskisi toistaiseksi voimassa olevaa työsopimusta. Kysymyksessä oleva säännös koski siten myös määräajan voimassa olevaa työsopimusta. Tämän kannan myös Rovaniemen hovioikeus oli omaksunut lainvoimaisessa tuomiossaan nro 0249, joka oli annettu 25.2.1993.
Suomen Maarakentajien Keskusliitto ei ollut sitoutunut niihin tulkintoihin, jotka talonrakennusalan työehtosopimukseen osalliset liitot mahdollisesti olivat edellä mainitun lain- muutoksen jälkeen omaksuneet. Suomen Maarakentajien Keskusliitto ei ollut ennen tämän erimielisyyden syntymistä ollut edes tietoinen siitä, että talonrakennusalan työehtosopimukseen osalliset liitot olisivat laatimassaan koulutusmateriaalissa ottaneet sen kannan, että määräaikaisessa työsuhteessa olevan työntekijän lomauttaminen ei olisi mahdollista tilapäisen työn vähentymisen vuoksi. Tämän kannanotto oli perustunut aikaisemmin voimassa olleeseen lainsäädäntöön, eikä työsopimuslakiin tehtyä muutosta ollut otettu huomioon koulutusmateriaalia laadittaessa.
Maa- ja vesirakennusalan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevan sopimuksen 1 §:n 1. kohdan määräyksellä oli haluttu varmistaa se, ettei sopimuksen niitä määräyksiä, jotka eivät lain mukaan koskeneet määräaikaisia työsopimuksia, ryhdyttäisi soveltamaan myös määräaikaisiin työsopimuksiin. Määräyksen sanamuoto ei estänyt sopimuksen määräysten soveltamista määräaikaisiin työsopimuksiin silloin, kun määräyksen peruste, johon viitattiin, tai noudatettu käytäntö sen mahdollistivat. Esimerkiksi sopimuksen 20 §:n 1. kohdassa ei ollut mainittu, että määräys koskisi määräaikaista työsopimusta. Tästä huolimatta sitä oli sovellettu myös määräaikaisiin työsopimuksiin.
Koska irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskevan sopimuksen mukaan määräaikaisella työsopimuksella työskentelevä työntekijä voitiin lomauttaa työsopimuslain 30 §:n perusteella ja koska E. Hartikainen Oy:llä oli ollut peruste Kingelinin lomauttamiselle, oli esitetty vahvistusvaatimus perusteeton.
TYÖTUOMIOISTUIMEN RATKAISU
Perustelut
Hannu Kingelinin ja E. Hartikainen Oy:n välillä on 6.7.1992 tehty kirjallinen työsopimus, jonka mukaan työsuhde alkaa mainittuna päivänä ja on voimassa yhden vuoden. Kingelinin työtehtäviksi on sovittu panostajan aputyöt, käsikoneporaus ja panostus. Yhtiö on 7.1.1993 ilmoittanut lomauttavansa Kingelinin 14.1.1993 alkaen toistaiseksi. Lomautusilmoituksen mukaan arvioitu lomautuksen kestoaika on kuusi kuukautta. Lomautuksen syyksi on lomautusilmoituksessa mainittu työn väheneminen ja lomautuksen on ilmoitettu tapahtuvan työsopimuslain 30 §:n 1 momentissa sanotuilla perusteilla.
Rakennusliitto on katsonut E. Hartikainen Oy:n menetelleen irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskevan sopimuksen vastaisesti yhtiön lomauttaessa Kingelinin. Rakennusliitto on perustellut kannetta ensisijaisesti sillä, että maa- ja vesirakennusalan irtisanomissuojasopimuksen 20 §:n 4. kohdan mukaan määräaikaisessa työsuhteessa oleva työntekijä voidaan lomauttaa vain silloin, kun työnantajalla on peruste työsopimuksen purkamiseen. Rakennusliiton mukaan määräaikaisessa työsuhteessa olevaa työntekijää ei kysymyksessä olevan sopimuksen määräysten mukaan voida lomauttaa taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä.
Suomen Maarakentajien Keskusliitto puolestaan on katsonut, että irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskevan sopimuksen 20 §:n 3. kohdan määräyksen perusteella myös määräaikaisessa työsuhteessa oleva työntekijä voidaan lomauttaa taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä. Tätä Suomen Maarakentajien Keskusliitto on perustellut sillä, että kysymyksessä olevan kohdan mukaan lomauttaminen on mahdollista työsopimuslain 30 §:n perusteella. Kun sopimukseen osalliset ovat ottaneet kysymyksessä olevaan määräykseen viittauksen edellä mainittuun lainsäännökseen, on osapuolten tarkoituksena ollut, että sopimusmääräystä sovellettaessa noudatetaan oikeuskäytännössä omaksuttua laintulkintaa.
Suomen Maarakentajien Keskusliitto on kantansa tueksi viitannut Rovaniemen hovioikeuden 25.2.1993 antamaan tuomioon nro 0249, jossa on katsottu, että myös määräaikaisessa työsuhteessa oleva työntekijä voidaan työsopimuslain 30 §:n 1 momentin toisen virkkeen nojalla lomauttaa tilanteessa, jossa työ on tilapäisesti vähentynyt. Kingelin on kuitenkin lomautettu toistaiseksi, joten kysymys ei ole ollut hovioikeuden tuomiossa tarkoitetusta määräaikaisesta lomautuksesta enintään 90 päivän ajaksi työn tilapäisen vähentymisen vuoksi. Näin ollen oikeudenkäytännöstä esitetystä selvityksestä ei ole saatavissa tukea Suomen Maarakentajien Keskusliiton tulkinnalle.
Ensimmäinen irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskeva sopimus on tehty vuonna 1982. Tuolloin solmitun sopimuksen soveltamisalaa koskevan 1 §:n mukaan sopimus koskee toistaiseksi voimassa olevia sekä jäljempänä mainituin osin myös määräaikaisia työsopimuksia. Sopimuksen 4 §:ään on otettu määräys, jossa on sovittu siitä, että samaa menettelyä noudattamalla kuin työnantaja saisi purkaa työsopimuksen, hän voi määrätä työntekijän lomautettavaksi määräajaksi tai toistaiseksi. Samassa työehtosopimuksen kohdassa on mainittu, että tämä koskee myös määräaikaista työsopimusta. Vuonna 1982 solmittuun sopimukseen ei ole sisältynyt muita määräyksiä, joiden kohdalla olisi mainittu määräyksen koskevan myös määräaikaisia työsopimuksia.
Edellä mainitut soveltamisalaa ja lomauttamista koskevat määräykset ovat sisältyneet samansisältöisinä myös myöhemmin tehtyihin alan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskeviin sopimuksiin.
Vuodesta 1983 alkaen on maa- ja vesirakennusalan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskeviin sopimuksiin sisältynyt määräaikaista työsopimusta koskeva pykälä, jossa on määritelty, mitä tarkoitetaan määräaikaisella työsopimuksella. Edelleen samaan pykälään sisältyvät määräykset, jotka koskevat määräaikaisen työsopimuksen päättymistä ja määrätystä työstä sopimuksen tehneen työkunnan supistamista.
Nyt tulkittavana olevaan 19.12.1991 allekirjoitettuun irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskevaan sopimukseen ei edellä mainittujen määräysten lisäksi ole sisältynyt muita määräyksiä, joissa olisi nimenomaisesti mainittu määräyksen koskevan myös määräaikaisia työsopimuksia.
Asianosaisliittojen välillä 16.2.1990 allekirjoitettuun alan irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevan sopimuksen 20 §:n 3. kohtaan on otettu määräys, jossa on todettu, että samalla tavalla työnantaja voi määrätä työntekijän lomautettavaksi määräajaksi tai toistaiseksi työsopimuslain 30 §:n perusteella. Kysymyksessä oleva sopimukseen tehty muutos on johtunut siitä, että 1.1.1989 voimaan tulleessa työsopimuslain muutoksessa on lomauttamista koskevat säännökset sisällytetty lain 30 §:ään, kun ne aikaisemmin ovat sisältyneet osittain työsopimuslain 37 §:n 2 momentin 4 kohtaan, johon sopimuksen 20 §:n 3. kohdassa on ennen edellä tarkoitettua muutosta viitattu.
Vuonna 1990 tehdyn irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevan sopimuksen solmimista edeltäneissä liittojen välisissä neuvotteluissa on käyty lävitse sopimuksen kaikki määräykset ja todettu muun muassa, että ennallaan säilyvät soveltamisalaa koskeva edellä mainittu 1 §:n 1. kohdan määräys, määräaikaista työsopimusta koskeva 3 § sekä lomautuksen perusteita ja ilmoitusaikaa koskevan 20 §:n 4. kohdan määräys.
Asianosaiset ovat ilmoittaneet olevansa yhtä mieltä siitä, että ennen edellä mainittua irtisanomissuojaa ja lomauttamista koskevan sopimuksen 20 §:n 3. kohdan muutosta ei määräaikaisessa työsuhteessa olevan työntekijän lomauttaminen työn vähentymisen perusteella ole ollut mahdollista mainitun sopimuksen määräysten perusteella.
Irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskevan sopimuksen soveltamisalamääräyksen mukaan sopimus koskee toistaiseksi voimassa olevia työsopimuksia ja myös määräaikaisia työsopimuksia siltä osin kuin sopimuksessa on mainittu määräyksen koskevan myös määräaikaista työsopimusta. Sopimuksen 20 §:n 4. kohdassa on soveltamisalaa koskevan määräyksessä tarkoitetuin tavoin nimenomaisesti sovittu määräyksen koskevan myös määräaikaista työsopimusta ja määräaikaisessa työsuhteessa olevan työntekijän lomauttamisen olevan siten mahdollista työsopimuksen purkamisperusteilla. Sen sijaan sopimuksen 20 §:n 3. kohtaan, jossa on viittaus työsopimuslain 30 §:ään, ei ole otettu mainintaa määräyksen soveltamisesta myös määräaikaisiin työsopimuksiin. Määräyksestä sovittaessa ei myöskään ole tullut esille se, että uusittu määräys aiheuttaisi muutoksen aikaisempaan vakiintuneeseen työehtosopimuksen tulkintaan siltä osin kuin on kysymys työnantajan oikeudesta lomauttaa määräaikaisessa työsuhteessa oleva työntekijä.
Edellä lausutuilla perusteilla ja tarvitsematta tässä yhteydessä ottaa enemmälti kantaa työehtosopimuksen osaksi otetun työsopimuslain 30 §:n sisältöön työtuomioistuin katsoo, ettei työnantajalla ole oikeutta irtisanomissuojaa ja lomautusta maa- ja vesirakennusalalla koskevan sopimuksen 20 §:n 3. kohdan nojalla lomauttaa toistaiseksi määräaikaisessa työsuhteessa olevaa työntekijää. E. Hartikainen Oy on siten Kingelinin lomauttaessaan menetellyt mainitun sopimusmääräyksen vastaisesti.
Tuomiolauselma
Työtuomioistuin vahvistaa E. Hartikainen Oy:n menetelleen irtisanomissuojaa ja lomauttamista maa- ja vesirakennusalalla koskevan sopimuksen määräysten vastaisesti lomauttaessaan Kingelinin.
Suomen Maarakentajien Keskusliitto ja E. Hartikainen Oy velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan Rakennusliiton oikeudenkäyntikulut 4 000 markalla 16 prosentin korkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut tuomion antopäivästä.
Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Orasmaa puheenjohtajana sekä Kröger, Rautiainen, Virtanen, Leivo ja Pystynen jäseninä. Esittelijä on ollut Laurila.
Tuomio on yksimielinen.