22.10.2002

Kanne Helsingin käräjäoikeudessa

A kertoi B Oy:tä, entistä C Oy:tä, vastaan ajamassaan kanteessa, että hän oli työskennellyt 20.12.1971 alkaen D Oy:n palveluksessa ja siirtynyt 1.5.1994 vanhana työntekijänä B Oy:n palvelukseen, tuon yhtiön Pirkanmaan alueen konttoriin Tampereella. Hänen tehtävänimikkeenään oli ollut kassanhoitaja, mutta työt olivat laajentuneet myöhemmin muun muassa vuokrareskontran pitämiseen ja vuokravalvontaan sekä kuukausittaisten kassavirtaraporttien laatimiseen.

B Oy oli antanut 29.12.1994 esityksen yhteistoimintaneuvotteluista tuotannollisista ja taloudellisista syistä aiheutuvien lomautusten toimeenpanemiseksi. Yhteistoimintaneuvottelut oli aloitettu 2.1.1995 ja päätetty 4.4.1995. Yhtiössä oli päädytty eräiden työntekijöiden, mukaan lukien A, lomauttamiseen kustannusten karsimiseksi. A:n lomautus oli alkanut 5.6.1995. Tämän jälkeen A:n työsopimus oli 29.6.1995 irtisanottu tuotannollisista ja taloudellisista syistä päättymään 29.12.1995.

A:n mukaan irtisanominen oli ollut perusteeton. Yhteistoimintaneuvotteluissa Pirkanmaan alueen tavoitteeksi asetettu asuntotuotanto, 308 asuntoa vuonna 1995, oli ylittynyt; asuntoja oli tuotettu 310 kappaletta. B Oy:n Pirkanmaan alueen liikevaihto oli vuonna 1995 lähes nelinkertaistunut vuodesta 1994 ja tilikauden voitto kaksinkertaistunut 2,9 miljoonasta markasta 6,6 miljoonaan markkaan. Irtisanomiseen ei ollut ollut tuotannollisia tai taloudellisia perusteita.

A:n mukaan hänen irtisanomisensa todellisena syynä oli ollut B Oy:n pyrkimys vapautua maksamasta hänelle hänen työsuhteensa ehtona ollutta D Oy:n eläkesäännön mukaista lisäeläkettä. Eläkesäännön perusteella A:lla, joka oli syntynyt 3.4.1937, oli ollut oikeus jäädä vanhuuseläkkeelle 60-vuotiaana eli 3.4.1997 alkaen ja saada eläkesäännön mukaista lisäeläkettä. Eläkesäännön 13 §:ssä oli kuitenkin määräys, jonka mukaan, jos eläkesäännön piiriin kuuluvan henkilön työsuhde päättyi ennen eläkkeeseen oikeuttavaa tapahtumaa, hän menetti oikeuden eläkesäännön mukaisiin etuihin. Yhtiö oli tähän määräykseen vedoten kieltäytynyt maksamasta A:lle lisäeläkettä.

Tätä A ei voinut hyväksyä. Huolimatta eläkesäännön 13 §:n sanamuodosta, oli kohtuutonta, että työntekijä menettäisi eläkesäännön mukaiset etuutensa työnantajan päättäessä työsuhteen. A oli työskennellyt moitteetta ja ansainnut lisäeläkettä 24 vuotta. Eläke-etuus oli ollut hänen kannaltaan keskeinen työsuhteen ehto. Olisi perin kohtuutonta, että työnantaja voisi eläketapahtuman lähestyessä välttyä eläkevastuusta päättämällä työntekijän työsuhteen. Eläkeiän lähestyessä tämä johtaisi intressien vertailuun työnantajan taholta, jolloin täysin perusteetonkin irtisanominen tai työsuhteen purkaminen siitä seuraavine mahdollisine korvausvelvoitteineen johtaisi pienempiin kustannuksiin kuin eläkkeen maksaminen.

Näillä perusteilla A vaati, että B Oy velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta todellisuudessa henkilöön liittyvästä syystä tapahtuneesta laittomasta irtisanomisesta työsopimuslain 47 f §:n (595/1991) perusteella tai ainakin riittämättömin tuotannollisin ja taloudellisin perustein tapahtuneesta irtisanomisesta saman lain 51 §:n 1 momentin (414/1974) nojalla. Lisäksi A vaati, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle mainitun eläkesäännön mukaista vanhuuseläkettä 3.4.1997 lukien.

Käräjäoikeuden yksipuolinen tuomio 12.2.1998

Vastauksessaan B Oy oli kiistänyt kanteen vedoten siihen, ettei se ollut ollut A:n työnantaja. Kaupparekisteritietojen mukaan oikea vastaaja olisi ollut eräs toinen yhtiö.

Käräjäoikeuden mukaan vastaaja oli vedonnut vastauksessaan ainoastaan sellaiseen perusteeseen, jolla selvästi ei ollut vaikutusta asian ratkaisemiseen. Kanne ei ollut selvästi perusteeton. Näin ollen käräjäoikeus velvoitti B Oy:n suorittamaan A:lle tämän työsopimuslain 47 f §:n nojalla vaatiman korvauksen sekä vaatimuksen mukaisesti vanhuuseläkettä.

B Oy:n takaisinsaantihakemus

B Oy haki yksipuoliseen tuomioon takaisinsaantia ja vaati, että A:n kanne hylätään.

B Oy kuului E-konserniin, jonka toimialaan kuuluva asuntotuotanto oli vuosina 1995 - 1996 voimakkaasti vähentynyt. Rakentamistoiminnan kannattavuus oli huonon tuotannollisen tilanteen vuoksi heikentynyt. Tämän johdosta oli kiinteitä kustannuksia ollut karsittava irtisanomisin. Myös rakennuttamiseen liittyviä taloustoimintoja oli jouduttu supistamaan.

Konsernin taloushallinto oli lisäksi vuosina 1995 - 1996 järjestelty uudelleen siten, että se oli keskitetty kaikista aluekonttoreista Helsinkiin. Tampereen konttorissa oli ollut taloushallinnon tehtävissä kassana toimineen A:n lisäksi kirjanpitäjä. A oli jouduttu kanteessa kerrotulla tavalla irtisanomaan ja kirjanpitäjä oli irtisanottu heinäkuussa 1996.

Yhtiön mukaan sillä oli siten ollut oikeus irtisanoa A tuotannollisilla ja taloudellisilla syillä. Irtisanomista ei ollut suoritettu lisäeläkkeen maksamisen välttämiseksi. Eläkesäännön mukaan A:lla ei ollut oikeutta lisäeläkkeeseen, kun hänen työsuhteensa oli päättynyt laillisesti ennen eläkeikää.

A:n vastaus takainsaantihakemukseen

A vastusti takaisinsaantihakemusta ja lausui, että B Oy:n Pirkanmaan alueen tuloslaskelma ja rakentamiskohteiden määrä osoittivat yksikön talouden vahvistuneen vuosina 1995 ja 1996 vuoteen 1994 verrattuna. Asetetut tuotantotavoitteet olivat aina täyttyneet.

A:ta ei ollut yritetty sijoittaa muuhun yksikköön E-konsernissa eikä hänelle ollut tarjottu missään vaiheessa muuta työtä konsernin piiristä. Hän oli työskennellyt kuuden kuukauden irtisanomisaikansa Tampereen konttorissa hoitaen entisiä työtehtäviään ja opettaen seuraajaansa. Työtä oli riittänyt. Konttorissa työskennellyt kirjanpitäjä oli irtisanottu heinäkuussa 1996 eli vuoden kuluttua A:n irtisanomisen jälkeen. A:n työsuhde oli kestänyt 24 vuotta ja hänet oli irtisanottu vuosi ja neljä kuukautta ennen eläkeikää. Irtisanomiselle ei ollut ollut tuotannollisia ja taloudellisia syitä.

Käräjäoikeuden tuomio 24.9.1999

Henkilöstä johtuvat syyt irtisanomisperusteena

Käräjäoikeuden mukaan oli jäänyt näyttämättä, että A:n irtisanomisen syynä olisivat olleet hänen väittämänsä henkilöstä johtuvat syyt.

Oikeus lisäeläkkeeseen

D Oy:n eläkesäännön mukaan lisäeläkkeeseen oli oikeutettu henkilö, jonka työsuhde päättyi hänen täytettyään eläkeiän. A:n eläkeikä oli ollut 60 vuotta. A:n työsuhde oli päättynyt ennen eläkeikää.

Eläkesäännön 13 §:n mukaan, mikäli eläkesäännön piiriin kuuluvan henkilön työsuhde päättyi ennen eläkkeeseen oikeuttavaa tapahtumaa, menetti hän oikeuden eläkesäännön mukaisiin etuihin. Määräyksen sanamuoto oli yksiselitteinen. A:lla ei sen mukaan ollut oikeutta vaatimaansa lisäeläkkeeseen.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Soile Martio.

Helsingin hovioikeuden tuomio 5.9.2000

A valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heikki Juusela, Veli Hokkanen ja Birgitta Lemström. Esittelijä Mia Sundström.

Perustelut

Eläkesäännön sovitteluvaatimus

A on esittänyt oikeudenkäynnin aikana edellä kerrotun eläkesäännön 13 §:n määräyksen kohtuullisuutta koskevia näkökohtia ja katsonut, että määräyksen soveltaminen johtaa hänen kohdallaan kohtuuttomuuteen. Kysymys onkin nyt siitä, johtaako tämän ehdon soveltaminen A:n osalta kohtuuttomuuteen, mikäli hän ehdon vuoksi jää ilman lisäeläketurvaa, ja olisiko ehtoa sen vuoksi soviteltava. Korkein oikeus toteaa, että vastaava ehto ilmenee vanhuuseläkkeen osalta myös eläkesäännön 5 §:stä.

D Oy:n eläkesäännön mukaiset lisäeläketurvaedut ovat olleet A:n työsuhteen ehtoja ja nämä ehdot siten sitovat työsopimuksen osapuolia A:ta ja B Oy:tä.

Työsopimuslain (320/1970) 48 §:n 3 momentissa säädetään, että jos työsopimuksessa olevan muuta kuin palkkaa koskevan ehdon soveltaminen ilmeisesti olisi hyvän tavan vastaista tai muutoin kohtuutonta, ehtoa voidaan sovitella tai se voidaan jättää huomiotta. Nyt esillä olevan muuta kuin palkkaa koskevan ehdon kohtuullisuuden arvioinnissa tulee ottaa huomioon myös varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §. Tämän yleisen kohtuullistuttamissäännöksen mukaan oikeustoimen ehtoa voidaan sovitella, jos ehto on alunperin kohtuuton tai jos ehdon soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat.

Eläkesäännön 5 §:n mukaan oikeus vanhuuseläkkeen saamiseen on eläkesäännön piiriin kuuluvalla henkilöllä, jonka työsuhde on päättynyt hänen täytettyään eläkeiän ja jolla työsuhteen päättyessä on vähintään 10 eläkkeeseen oikeuttavaa palvelusvuotta. Eläkeikä on 65 vuotta. Kuitenkin henkilö, jolla on 10 eläkkeeseen oikeuttavaa palvelusvuotta, voi siirtyä vanhuuseläkkeelle, mies 63 vuotta ja nainen 60 vuotta täytettyään. Täysi vanhuuseläke on 60 prosenttia eläkkeen perusteena olevasta palkasta. Täysi vanhuuseläke suoritetaan sellaiselle eläkkeeseen oikeutetulle, jolla on vähintään 360 eläkkeeseen oikeuttavaa palveluskuukautta. Jos palveluskuukausia on vähemmän, suoritetaan palveluskuukausien 360. osan osoittama määrä täydestä vanhuuseläkkeestä.

Eläkesäännön mukainen vanhuuseläke on merkinnyt siten sitä, että etuuden piiriin kuuluva työntekijä on voinut saavuttaa täysimääräisen työeläkkeen jo 30 palvelusvuoden jälkeen, kun lakisääteisen työeläkejärjestelmän mukaan edellytyksenä on 40 eläkkeeseen oikeuttavaa palvelusvuotta. Lisäksi työntekijä on voinut jäädä palvelusvuosien oikeuttamalle täydelle eläkkeelle yleistä eläkeikää nuorempana, naispuolinen työntekijä jo 60-vuotiaana.

A:n työsuhde on irtisanottu päättymään 29.12.1995 eli noin vuosi ja kolme kuukautta ennen vanhuuseläkkeen saamiseen oikeuttavan 60 vuoden iän saavuttamista. Jos A:n 20.12.1971 alkanut työsuhde olisi jatkunut 3.4.1997 asti, jolloin hän täytti 60 vuotta, hän olisi ollut oikeutettu eläkesäännön 5 §:n mukaiseen vanhuuseläkkeeseen. Asianosaiset ovat yksimielisiä siitä, että tämän eläkkeen suuruus olisi ollut 540,75 markkaa kuukaudessa ja eläkkeen pääomitettu hinta ostettuna vakuutusyhtiöltä 116 104 markkaa.

Eläkeoikeuden menettämistä koskevassa eläkesäännön 13 §:ssä ei tehdä eroa siinä, millä perusteella työsuhde on päättynyt ennen eläkkeeseen oikeuttavaa tapahtumaa. Tämä eläkesäännön määräys on yksiselitteinen ja ehdoton. A:n on myös täytynyt olla tietoinen ehdon sisällöstä ja merkityksestä.

Eläkesäännön 21 §:stä ilmenee, että työnantaja ei ole myöskään sitoutunut ylläpitämään eläkesäännön mukaisia etuuksia sellaisinaan pysyvästi voimassa. Yhtiön hallintoneuvostolla on näet oikeus yksipuolisestikin muuttaa eläkesäännön määräyksiä, ei kuitenkaan niin, että ennen muutoksia saavutetut oikeudet vähenisivät.

Lisäeläketurvan saamiseen liittyy myös yleisiä epävarmuustekijöitä. Varoja eläke-etuuksien maksamista varten ei ole erikseen rahastoitu eikä muulla vastaavalla tavalla turvattu. Näiden etuuksien saaminen on siten ollut käytännössä sidoksissa siihen, että etuuden erääntyessä työnantajan toiminta jatkuu ja että työnantajalla on varoja etuuden maksamiseen. A ei ole myöskään pitkän työsuhteensa aikana voinut varmuudella laskea sen varaan, että hänen työsuhteensa rakennusalalla toimivan yhtiön palveluksessa tulee jatkumaan siihen asti, kun hän täyttää 60 vuotta. Edellä mainitut seikat puhuvat sen puolesta, että myös eläkesäännön 5 ja 13 §:stä ilmenevä ehto sitoo A:ta sisältönsä mukaisesti ja ettei sovitteluun niin muodoin olisi aihetta.

Sovittelua puoltavat vuorostaan erityisesti seuraavat seikat. Kysymyksessä oleva lisäeläketurva on täydentänyt lakisääteistä työeläkejärjestelmää ehdoin, joita voidaan pitää tavanomaisina ja tasoltaan kohtuullisina. Työnantajien tarjoamiin lisäeläkejärjestelmiin liittyy yleensä tavoite sitouttaa työntekijä pitkäaikaiseen ja mahdollisesti jopa koko työiän kestävään työsuhteeseen. Tähän nähden on oletettavaa, että eläkesäännön 13 § on tarkoitettu koskemaan erityisesti niitä tilanteita, joissa työsuhde päättyy työntekijästä itsestään johtuvista syistä. Nyt puheena olevassa tapauksessa A on irtisanottu taloudellis-tuotannollisin perustein eli syistä, joihin A ei ole voinut itse vaikuttaa.

A oli työskennellyt yhtiön palveluksessa yhtäjaksoisesti noin 24 vuotta ja hänellä oli työsuhteen päättyessä jäljellä enää 15 palveluskuukautta, kunnes hän olisi saavuttanut vanhuuseläkkeeseen oikeuttavan 60 vuoden iän. Työsuhteen päättyminen on kohdannut A:ta siten tilanteessa, jossa hänen puoleltaan ehdot lisäeläketurvan saamiselle olivat lähes täyttyneet. Mainittua 15 kuukauden ajanjaksoa voidaan pitää suhteellisen lyhyenä ottaen huomioon A:n pitkään jatkunut yhtäjaksoinen palvelussuhde. Tässä tilanteessa A on jo kohtuudella voinut olettaa saavansa 60 vuotta täyttäessään eläkesäännön mukaisen vanhuuseläkkeen. A:lla ei ole ollut myöskään tässä vaiheessa enää tavanomaisia mahdollisuuksia järjestää vastaavantasoista eläketurvaa vapaaehtoisin vakuutuksin.

Kun vuoden 1999 ja 2000 verotustietojen mukaan A:n verotettavat ansiotulot ovat olleet hieman yli 60 000 markkaa vuodessa, voidaan jo tämän perusteella lisäeläkkeen määrää pitää A:n taloudelliseen asemaan nähden merkittävänä. Arvioitaessa sitä, mikä merkitys ehdon mahdollisella sovittelulla olisi työnantajan asemaan, ei yhtiön puolelta ole esitetty tässä suhteessa merkityksellisiä yhtiön taloudelliseen asemaan liittyviä tai muita seikkoja. A:han kohdistuneen irtisanomisen tarkoituksena on tosin ollut yhtiön kannattavuuden lisääminen tulevia henkilöstökuluja vähentämällä. Tällainen tavoiteltu kustannussäästö ei ole kuitenkaan sellainen seikka, jolle voitaisiin antaa puheena olevassa tilanteessa ratkaisevaa merkitystä.

Näillä perusteilla ja kun yhtiön kannalta lisäeläkkeen tarjoamisen ilmeinen tavoite sitouttaa A pitkään työsuhteeseen on toteutunut, Korkein oikeus vastakkaiseen suuntaan vaikuttaneista seikoista huolimatta katsoo, että eläkesäännön 13 §:ssä olevan ehdon soveltaminen on johtanut A:n kannalta kohtuuttomuuteen. Ottaen huomioon se melko vähäinen palveluskuukausien määrä, joka A:lla olisi ollut jäljellä eläkeoikeuden saamiseksi, ja olosuhteet muutenkin ehto on jätettävä kokonaisuudessaan huomiotta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Korkein oikeus vahvistaa, että A:lla on oikeus saada B Oy:ltä D Oy:n eläkesäännön mukaista vanhuuseläkettä sen estämättä, että hänen työsuhteensa on päättynyt ennen eläkeiän täyttymistä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale, Mikael Krogerus, Gustav Bygglin (eri mieltä), Pasi Aarnio ja Mikko Könkkölä. Esittelijä Jyrki Rinnemaa (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Vanhempi oikeussihteeri Jyrki Rinnemaa: Mietintö on irtisanomisen laillisuuden osalta Korkeimman oikeuden tuomion mukainen, samoin eläkesäännön sovitteluvaatimusta koskevien perustelujen kuuden ensimmäisen kappaleen osalta. Muilta osin mietintö on seuraava.

Eläkesäännön 13 §:n määräys, joka sitoo eläkesäännön mukaisen eläke-edun saamisen siihen, että työntekijä jää eläkkeelle työnantajan palveluksesta, palvelee hyväksyttävää tarkoitusta eikä ole sinällään hylättävä. Asiassa ei ole tullut ilmi seikkoja, joiden johdosta voitaisiin katsoa, että sanottu eläkesäännön määräys olisi ollut alunperin kohtuuton A:n työsuhteen ehto.

Eläkesäännön mukainen lisäeläke-etuus ei ole kuulunut työntekijöille eläkelaeissa taattuun perusturvaan, vaan se on tarkoittanut työnantajan vapaaehtoisesti työntekijöilleen eläkesääntöjen ehtojen mukaan tarjoamaa taloudellista lisäetuutta. Eläkesäännön mukaista lisäeläkettä ei asiassa ilmi tulleen perusteella ole työntekijöiden työsuhteiden kestäessä rahastoitu eikä varoja lisäeläkkeen maksamiseksi ole pidätetty työntekijöiden palkoista. Kysymys ei siten ole ollut vähitellen kertyvästä suorituksesta, vaan etuudesta, jonka työnantaja on sitoutunut eläkesäännöstä ilmenevin edellytyksin maksamaan eläkkeeseen oikeuttavan tapahtuman sattuessa. Eläkesäännön mukaisen etuuden saaminen on siis ollut riippuvainen työnantajayhtiön taloudellisesta tilasta ja viime kädessä siitä, että yhtiö tai jokin muu sitoumuksesta vastaava taho ylipäätään on olemassa etuuksien langetessa maksettavaksi. Yhtiön hallintoneuvostolla on ollut eläkesäännön

21 §:n mukaan oikeus muuttaa eläkesäännön määräyksiä, ei kuitenkaan ennen muutoksia saavutettuihin oikeuksiin puuttuen. Kysymys on näin ollen ollut yhtiön työntekijöilleen tarjoamasta edusta, jonka tarjouksen sisältö on ollut yhtiön yksin päätettävissä.

Eläkesääntö on sanotun perusteella tarkoittanut työnantajan vapaaehtoisuuteen perustuvaa lisäetuusjärjestelmää, jonka mukaisen lisäetuuden saaminen on ollut epävarmaa. Myös eläkesäännön 13 §:n määräys kuuluu niihin sopimusehtoihin, jotka ovat tehneet lisäeläke-etuuden saamisen tulevaisuudessa epävarmaksi. Sanotun määräyksen perusteella työsuhteen päättyminen ennen eläkeiän saavuttamista johtaa lisäeläke-edun menettämiseen. Tätä kautta lisäeläke-edun saaminen on ollut riippuvainen yhtiön kyvystä työllistää työntekijänsä eläketapahtumaan asti. Sellainen tilanne ei ole edes ollut epätodennäköinen, että yhtiö varsinkin pitkän työsuhteen aikana joutuisi tilanteeseen, jossa sillä on työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden mukaiset syyt toimintansa jatkumiseksi päättää työntekijän työsuhde ennen hänen eläkeikäänsä seurauksin, että hän menettää lisäeläke-edun.

A:lla on ollut eläkesäännön sisällön ja sanottujen epävarmuustekijöiden valossa tilaisuus arvioida, mitkä ovat hänen lisäeläke-etuutensa toteutumisen ehdot. Eläkesäännön 13 §:n määräys on ollut A:n työsopimuksen ehto ja sellaisena se on ollut sanamuodoltaan yksiselitteinen. Sen perusteella A:lla on ollut mahdollisuus harkita esimerkiksi sitä, millaiset vaikutukset rakennusalan suhdannevaihteluilla voi olla hänen työsuhteensa pysyvyyteen ja sitä kautta lisäeläke-edun saamiseen.

Lisäeläke-edut ovat voineet vaikuttaa paitsi A:n hakeutumiseen aikoinaan D:n palvelukseen, myös siihen, että hän on palvellut samaa työnantajaa yli 24 vuotta. Eläkesäännön sanotun määräyksen tarkoitus on ilmeisesti ollutkin osaltaan sitouttaa työntekijä pysymään eläke-edut tarjonneen työnantajan palveluksessa. A on kuitenkin solminut työsopimuksen, jonka ehtoihin on kuulunut eläkesäännön 13 §:n määräys, eikä hän ole työsopimuksen pitkään kestäessäkään voinut lähteä siitä, että sopimusehto ajan kulumisen vuoksi menettäisi merkityksensä. On kuitenkin selvää, että lisäeläke-etuuden merkitys A:lle on kasvanut eläkeiän lähestyessä.

Painava syy katsoa eläkesäännön 13 §:n määräyksen soveltamisen johtavan A:n kohdalla kohtuuttomuuteen olisi se suhteellisen lyhyt aika, joka hänen työsopimuksensa päättämisestä on ollut siihen, kun hän olisi voinut siirtyä eläkkeelle. Sinänsä A:n eläkeikä on ollut 65 vuotta, mutta eläkesäännön mukaiseen lisäeläkkeeseen hänellä olisi ollut oikeus 60 vuotta täytettyään. A:n työsopimus on päättynyt vuosi ja kolme kuukautta ennen kuin hän on täyttänyt 60 vuotta. Aika vaikuttaa erityisen lyhyeltä suhteutettuna A:n yli 24 vuoden palvelusaikaan. Kohtuuttomuutta arvioitaessa voidaan kuitenkin ottaa huomioon lainsäätäjän kanta tähän verrattavaan tapaukseen, jossa eläkesäätiöitä koskevassa lainsäädännössä on kohtuussyistä turvattu sellaisten työntekijöiden eläke-etuudet, joiden perusteena oleva vakuutussuhde on päättynyt joko irtisanomiseen tai irtisanoutumiseen vuoden kuluessa ennen kuin työnantaja lopetti toimintansa.

A ja yhtiö ovat Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä yhtenevästi katsoneet, että se lisäeläke-etu, joka A:lta on jäänyt kanteessa kerrotulla tavalla saamatta, on suuruudeltaan noin 90 euroa kuukaudessa. Samalla A on ilmoittanut, että hänen vuositulonsa ovat runsaat 10 000 euroa. Lisäeläke-etuus olisi siten lisännyt A:n tuloja ennen veroja nykyisellään noin kymmenesosan. Asiassa ei ole selvitetty sitä, millainen A:n taloudellinen tilanne hänen ikävuosinaan 60 - 65 olisi nyt tuona aikana vallinneeseen verrattuna ollut, jos A olisi saanut eläkesäännön mukaisen lisäeläke-etuuden 60 vuotta täytettyään.

Yhtiön irtautuminen A:n työsopimuksesta on edellyttänyt työsopimuslain mukaisia tuotannollisia ja taloudellisia syitä. Niiden olemassaolo on tässä jutussa tuomioistuimissa perinpohjaisesti tutkittu. Siinä yhteydessä on myös erityistä huomiota kiinnitetty siihen A:n esittämään väitteeseen, että irtisanominen tosiasiassa olisi tapahtunut A:n henkilöön liittyvistä syistä, eli maksettavaksi tulevasta eläkkeestä johtuvan rasitteen välttämiseksi. Perustetta tälle väitteelle ei ole pystytty näyttämään. Yhtiöllä on näytetty olleen lainsäädännössä asetetut edellytykset irtisanoa A:n työsopimus, josta nyt kysymyksessä olevat eläkesäännön määräykset ovat osa. Työsuhteen lopettaminen vaikuttaa usein olennaisella tavalla kielteisesti työntekijän taloudellisiin olosuhteisiin, etenkin kun irtisanottu on iäkkäämpi työntekijä. Sovittelu merkitsisi tässä suhteessa sitä, että yksi sopimusehto erotetaan jo laillisesti loppuneesta työsopimussuhteesta ja sen arvioidaan muista ehdoista poikkeavasti edelleen perustavan oikeussuhteen työntekijän ja työnantajan välille. Sovittelu A:n esittämällä tavalla merkitsisi myös sitä, että lisäeläke-etuuden saamisen edellytyksiä muutettaisiin yhtiön vastuun laukeamista varhentamalla ja ulottamalla eläkesäännön mukainen etuus kattamaan tapaus, jota ei ole suunniteltu tällaiseen etuuteen oikeuttavaksi ja joka ei eläkesäännön selvän sanamuodon mukaan eläkkeeseen oikeuta. Tällaiseen sovitteluun on suhtauduttava pidättyvästi. Edellä kerrotut nimenomaan A:n tilanteeseen liittyvät henkilökohtaiset seikat eivät nekään anna perustetta katsoa, että eläkesäännön 13 §:n määräyksen soveltaminen johtaa juuri hänen kohdallaan erityisistä syistä kohtuuttomuuteen.

Vaikka moni seikka puhuisikin myös sovittelun puolesta, eläkesäännön 13 §:n määräyksen soveltamista kysymyksessä olevaan tapaukseen selvän sanamuotonsa mukaisesti ei kaikki asianhaarat huomioon ottaen tehdyn kokonaisarvostelun perusteella ole pidettävä varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:ssä ja työsopimuslain 48 §:n 3 momentissa (320/1970) tarkoitetulla tavalla kohtuuttomana.

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muutettane.

Oikeusneuvos Bygglin: Hyväksyn mietinnön.