3.4.1992

Kanne Tampereen raastuvanoikeudessa

A:t ovat Tampereen Aluesäästöpankkia (jäljempänä pankki) vastaan ajamassaan kanteessa lausuneet, että he olivat 12.2.1988 sopineet pankin kanssa pääomaltaan 300 000 markan suuruisesta peruskorkosidonnaisesta asuntolainasta laina-ajan ollessa 12 vuotta. Lainan koroksi oli sovittu 10,5 prosenttia ja korkoa oli sovittu muutettavaksi peruskoron muutosten mukaan. Keväällä 1990 pankki oli lähettänyt A:ille kirjeen, jossa se oli ilmoittanut nostavansa yksipuolisesti lainan korkoa 1,0 prosenttiyksikköä 1.5.1990 alkaen.

Jutussa oli ensisijaisesti kysymys siitä, oliko pankin myöntämän lainan korko ollut sidottu Suomen Pankin peruskorkoon siten, että korko pieneni tai suureni vain Suomen Pankin päätösten mukaisesti, kuten A:t olivat ymmärtäneet. Korosta oli sovittu erikseen pankin kanssa käydyssä korkoneuvottelussa. Tällöin oli sovittu tietystä korkotasosta, jota tultiin muuttamaan vain peruskoron muutosten myötä. Nostaessaan yksipuolisesti lainan korkoa 1,0 prosenttiyksikköä 1.5.1990 lukien ilman että Suomen Pankki oli nostanut peruskorkoa pankki oli syyllistynyt sopimusrikkomukseen.

Siltä varalta, että lainaa koskevaa sopimusta vastoin A:itten käsitystä tulkittaisiin siten, että pankilla oli ollut lainaa koskevaan velkakirjaan sisältyvän korkolausekkeen nojalla oikeus ilmoittamaansa koron korotukseen, A:t ovat huomauttaneet, että kysymyksessä oli vakiosopimuksen ehto, joka oli laadittu yksinomaan pankin edun vuoksi. A:illa ei ollut ollut mahdollisuutta vaikuttaa sopimuksen sisältöön. Velkakirja, jossa tämä yllättävä ehto oli, oli esitetty A:itten allekirjoitettavaksi vasta siinä vaiheessa, kun lainan ehdoista oli jo sovittu. Ehto muutti lainasopimusta, josta lainaneuvotteluissa oli pankin kanssa sovittu. Kun kysymyksessä oli yllättävä ja yksipuolinen ehto, se ei tullut asiakasta sitovaksi, jos siitä ei ollut asiakkaalle erikseen ilmoitettu ja tiedotettu. Näin ei ollut tapahtunut. Kysymyksessä oli lisäksi tarkoitukseltaan epäselvä ehto, jota tuli tulkita laatijansa eli pankin etujen vastaisesti. Oli suhtauduttava hyvin pidättyvästi mahdollisuuteen tehdä sopimuksia, joissa vahvempi sopijakumppani voi yksipuolisesti muuttaa sopimuksen keskeistä sisältöä, esimerkiksi hintaa. Koron nostoon oikeuttava velkakirjan ehto oli siten yleisesti kohtuuton ja johti myös konkreettisesti kohtuuttomaan lopputulokseen, joten ehto oli jätettävä huomioon ottamatta.

Sen vuoksi A:t ovat vaatineet vahvistettavaksi, että lainan koron nostaminen 1,0 prosenttiyksiköllä 1.5.1990 lukien oli perusteeton.

Vastaus

Pankki on katsonut, että sillä oli lainaa koskevan velkakirjan ehtojen mukaisesti ollut oikeus nostaa lainan korkoa ilmoittamallaan tavalla ja että koron nostoon oikeuttava ehto ei ollut yleisesti kohtuuton eikä koron nosto ehdon perusteella myöskään johtanut A:itten kannalta kohtuuttomuuteen. Sen vuoksi pankki on kiistänyt kanteen ja vaatinut sen hylkäämistä.

Pankki on lisäksi todennut, että A:itten laina oli niin sanottu vanha asuntolaina, jonka korko oli jäänyt jälkeen yleisestä korkotasosta ja uudempien asuntolainojen koroista, ja pyytänyt, että lainan korkoa oikeustoimilain 36 §:n nojalla soviteltaisiin siten, että pankin suorittama koron korotus todettaisiin kohtuulliseksi.

Raastuvanoikeuden päätös 20.2.1991

Raastuvanoikeus, jossa asianosaiset ovat vaatineet korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen, on lausunut:

Perustelut

1. Riidan kohde

Jutun ydinkysymyksenä oli, mitä A:itten ja pankin välillä oli sovittu tai katsottava tulleen sovituksi koron muuttumisesta ja muuttumisperusteista lainaaikana. Mahdollista oli sekin, että kysymyksen sääntely oli jätetty sopimussuhteessa siinä määrin avoimeksi, että se oli, kun asianosaiset eivät muutoin päässeet sopimukseen, ratkaistava tuomioistuimen toimesta täydentävällä tulkinnalla. Kysymys voitiin asettaa myös siten, oliko lainan korko tullut sidotuksi vain peruskorkoon tai johonkin muuhun pankin määräysvallan ulkopuolella olevaan perusteeseen siten, että lainan korko voisi nousta ainoastaan peruskoron muutosta vastaavasti tai mainitun muun perusteen ollessa olemassa vai oliko pankilla oikeus muutoinkin ilman peruskoron vastaavaa muutosta tai muuta perustetta nostaa korkoa yksipuolisesti eli ilman lainansaajan suostumusta.

2. Taustatekijöitä

2.1. Peruskoron käsitteestä

Peruskoron käsite oli liittynyt alunperin Suomen Pankin keskuspankkina, "pankkien pankkina" liikepankeille myöntämän keskuspankkiluoton korkoon. Keskuspankkiluoton myöntäminen oli tapahtunut käytännössä siten, että Suomen Pankki oli rediskontannut liikepankkien asiakkailtaan diskonttaamat vekselit. Virallisena rediskonttauskorkona oli ilmoitettu vuoteen 1958 saakka Suomen Pankin soveltama alin diskonttokorko. Vuonna 1958 Suomen Pankki oli alkanut soveltaa yhtä yhtenäistä rediskonttausten peruskorkoa, jota oli nimitetty rediskonttauskoroksi tai Suomen Pankin viralliseksi diskonttokoroksi. Vekselien rediskonttaus oli poistettu 1970-luvun alussa, jolloin oli alettu käyttää nimitystä keskuspankkiluoton peruskorko. 1970-luvun loppupuolella oli vakiintunut käyttöön lyhempi muoto Suomen Pankin peruskorko, joka vastasi Suomen Pankin (laintasoisen) ohjesäännön 17 §:n 1 momentin 1 kohdan tarkoittamaa pankin diskonttokorkoa.

Termi "peruskorko" oli virallistunut Suomen Pankin ohjesääntöön, kun ohjesääntöä oli muutettu 31.12.1986 voimaan tulleella lailla Suomen Pankin ohjesäännön muuttamisesta. Jo tätä ennen peruskorko oli omaksuttu muussa lainsäädännössä, esimerkiksi investointivarauslaissa (1094/78), vientitalletuslaissa (578/79), maatilalaissa (188/77) sekä useissa eläkelainsäädännön alaan kuuluvissa säädöksissä. Yksityisoikeuden alalta tärkein säädös, jossa termi peruskorko esiintyy, oli 1.1.1983 voimaan tullut korkolaki, jonka 3 §:n 2 momentin mukaan, jos velasta oli sovittu maksettavaksi korkoa korkokantaa kuitenkaan määräämättä, velallisen oli maksettava vuotuista korkoa Suomen Pankin kulloinkin voimassa olevaa peruskorkoa vastaavan korkokannan mukaisesti. Korkolaki oli julkistanut peruskoron siinä mielessä, että korkolain 12 §:ssä Suomen Pankki velvoitettiin julkaisemaan peruskoron muutosta koskeva päätös Suomen säädöskokoelmassa.

Edellä olevan perusteella voitiin todeta, että peruskoron oli katsottava käsitteenä vakiintuneen käytännössä jo 1970-luvulla ja lainsäädännössäkin jo viimeistään 1970 ja 1980-lukujen vaihteessa. Peruskoron suuruuden määräsivät Suomen Pankin ohjesäännön mukaan eduskunnan valitsemat pankkivaltuusmiehet.

Keskuspankkiluottojärjestelmä oli muotoutunut 1950-luvulla sellaiseksi, että pankeille oli annettu pankkikohtaiset kiintiöt, joiden puitteissa otetusta velasta pankit olivat maksaneet peruskorkoa ja kiintiön ylityksestä lisäkorkoa. Järjestelmän rinnalle oli otettu vuodesta 1975 lähtien käyttöön päiväluottomarkkinat, jotka olivat muodostaneet pankeille vaihtoehtoisen rahoituslähteen. Sittemmin päiväluottomarkkinoista oli kehittynyt rahapolitiikan keskeinen vaikutuskanava ja tämän myötä päiväluottokoroista ja päivätalletuskoroista keskeiset korkopolitiikan välineet peruskoron rinnalle. Pankkien peruskorkoiset kiintiöt oli poistettu kokonaan vuodesta 1984 lukien järjestelmän yksinkertaistamiseksi. Tämän jälkeen keskuspankkirahoitusta oli myönnetty yksinomaan päiväluottona.

Peruskorko olikin tosiasiallisesti jäänyt vain viitekoroksi, johon Suomen Pankki oli pyrkinyt sitomaan pankkien anto- ja ottolainauskorkoja ja jota oli käytetty talletusten veronhuojennuslainsäädännössä verovapauden määrittelyyn. Peruskorko oli muutoinkin koettu ongelmalliseksi. Esimerkiksi Suomen Pankin johdon näkemyksen mukaan peruskorko oli jäänyt markkinakoroista jälkeen ja peruskorkokysymys kokonaisuudessaan oli politisoitunut. Pankkitarkastusvirasto oli puolestaan katsonut, ettei peruskoron kehitys ollut vastannut rahamarkkinoiden yleistä kehitystä.

2.2. Pankkikorkojen määräytymisestä

Pankkien anto- ja ottolainauskorot olivat olleet aina 1980-luvun jälkipuoliskolle Suomen Pankin sääntelemiä. Sääntely ei kuitenkaan ollut perustunut lakiin vaan ilmeisesti Suomen Pankin arvovaltaan ja sen tosiasiallisiin vaikutusmahdollisuuksiin keskuspankkiluoton myöntäjänä ja pankkien kassavarantotalletusten suuruuden määrääjänä. Sääntely oli kohdistunut paitsi liikepankkeihin myöskin välillisesti paikallispankkeihin eli säästöpankkeihin ja osuuspankkeihin niiden keskuspankkien Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin ja Osuuspankkien Keskuspankki Oy:n välityksellä. Sääntely oli teknisesti toteutettu Suomen Pankin antamilla päätöksillä, ohjeilla ja suosituksilla, joita Suomen Pankki oli edellyttänyt pankkien noudattavan. Käytännössä pankit olivatkin näitä noudattaneet.

Antolainauskorkoja Suomen Pankki oli säännellyt määräämällä pankkien antolainaukselle enimmäis- ja keskikorot. Yleistä korkotasoa Suomen Pankki oli säännellyt peruskoron muutoksilla, joita pankkien antolainauskorot olivat seuranneet. Sääntelyn purkamista oli alkanut tapahtua 1980-luvulla Suomen Pankin luopuessa keskikorko- ja enimmäiskorkosääntelystä sekä antamalla pankeille asuntolainojenkin osalta luvan sitoa asuntolainojen korko pitempiaikaisiin 3 ja 5 vuoden viitekorkoihin kuten jäljempänä kohdassa 2.4 tarkemmin ilmeni. Rahamarkkinoiden vapautumisen seurauksena peruskoron merkitys pankkien antolainauksen viitekorkona oli vähentynyt ja korot olivat määräytyneet uusissa lainoissa yhä enenevässä määrin markkinaehtoisesti.

Pankkien ottolainauskorot olivat puolestaan aikaisemmin perustuneet pankkien välisiin korkosopimuksiin, jollaisia talletusten veronhuojennuslainsäädäntökin oli itse asiassa edellyttänyt jäljempänä kohdassa 2.3. tarkemmin selitettävällä tavalla. Vaikka ottolainauskorot muodollisesti olivatkin perustuneet pankkien välisiin sopimuksiin, oli näihin sopimuksiin vaikuttanut myös Suomen Pankki, joka peruskorkoa muuttaessaan oli edellyttänyt pankkien muuttavan ottolainauskorkojaan peruskoron muutosta vastaavasti. Pankit olivat käytännössä toimineet Suomen Pankin edellyttämällä tavalla.

Vuonna 1988 säädetty uusi vuosien 1989-1991 verotusta koskeva talletusten veronhuojennuslaki ei ollut enää sitonut verovapautta yhteneviin tili- ja korkoehtoihin vaan suoraan peruskorkoon, kuten kohdasta 2.3. tarkemmin ilmeni. Käytännössä tilanne ei ollut muuttunut, vaan verovapaitten talletusten korot olivat eri pankeissa edelleen olleet käytännöllisesti katsoen samat. Sen sijaan lähdeverolain tultua voimaan vuoden 1991 alusta oli veronalaisten talletusten osalta syntynyt todellista korkokilpailua.

2.3. Talletusten veronhuojennuslainsäädännöstä

Vuosilta 1982-1988 toimitetuissa verotuksissa olivat talletusten veronhuojennuslainsäädännön mukaan olleet verovapaita sellaiset talletukset, jotka oli tehty kotimaiseen pankkiin yleisesti käytössä olevalle säästötilille, karttuvalle tilille, karttuvalle valuuttatilille, käyttötilille taikka 6, 12 ja 24 kuukauden määrä- tai irtisanomisaikaiselle tilille. Tiliä oli pidetty yleisesti käytössä olevana, jos vähintään kaksi pankkiryhmää oli käyttänyt sitä samanlaisin korko- ja tiliehdoin yleisön talletusten vastaanottamiseen. - Lainsäädäntö oli asiallisesti ottaen pakottanut pankit korkosopimuksiin. Mainittuna aikana sovelletussa veronhuojennuslainsäädännössä ei ollut mainittu mitään peruskorosta. Kuten edellä oli esitetty, peruskoron muutokset olivat kuitenkin tosiasiallisesti vaikuttaneet ottolainaustilien korkoon.

Vuosien 1989-1991 verotusta koskevassa talletusten veronhuojennuslaissa oli säädetty verovapaaksi korko talletuksesta, joka oli tehty yleisön talletusten vastaanottamiseen tarkoitetulle tilille kotimaiseen pankkiin edellyttäen, että tilin vuotuinen korko oli enintään Suomen Pankin peruskorko 4 prosenttiyksiköllä vähennettynä tai että talletus tehtiin tilille 24 kuukaudeksi ja talletuksen korko oli enintään Suomen Pankin peruskorko vähennettynä 2 prosenttiyksiköllä kuitenkin siten, että vuosina 1989-1991 tehdyn talletuksen vuotuinen korko oli ollut 1.12.1989 jälkeiseltä ajalta enintään peruskorko vähennettynä 1 prosenttiyksiköllä. Uusi laki ei siis enää ollut edellyttänyt, että sama tili olisi käytössä useammassa pankkiryhmässä. Verovapaus oli sidottu suoraan tiettyyn peruskorkoon suhteutettuun korkotasoon.

2.4. Suomen Pankin antamia ohjeita

Valtiovallan ja Suomen Pankin toimesta oli ryhdytty rahamarkkinoiden sääntelyä purkamaan ja niitä vapauttamaan 1980-luvulla. Tässä yhteydessä antamiaan ohjeita Suomen Pankki oli tiedotusvälineille kuvannut muun muassa seuraavasti.

28.11.1986 päivätty tiedote:

"Vastedes solmittavissa lyhyissä ja keskipitkissä luottosopimuksissa luottokorko voidaan sitoa viitekorkoon, joka heijastaa markkinaehtoisen rahoituksen kustannusta. Tällöin luottokorko muuttuu luottosopimuksessa sovitulla tavalla viitekoron muuttuessa. Tähän saakka vuotta pitemmissä vaihtuvakorkoisissa luottosopimuksissa on voitu käyttää viitekorkona vain peruskorkoa tai siitä suoraan riippuvaa korkoa.

Uuden viitekoron käyttöönoton edellytyksenä on Suomen Pankin hyväksyminen.

Kaikissa asuntoluotoissa ja pitkäaikaisissa, yli 5 vuoden luotoissa edellytetään edelleen peruskorkosidonnaisuutta tai kiinteäkorkoisuutta. Näitä vakiintuneita korkoehtoja voidaan soveltaa edelleenkin myös lyhyeen ja keskipitkään luotonantoon samoin kuin päiväkorkosidonnaisuutta lyhytaikaisiin luottoihin."

3.6.1988 päivätty tiedote:

"Suomen Pankki lopetti pankkien antolainauksen korkosäätelyn vuonna 1986. Siitä lähtien pankit ovat voineet sopia asiakkaan kanssa uusien ja uusittavien luottojen koron tasosta vapaasti markkinatilanteen mukaan. Suomen Pankin pankeille esittämät suositukset siitä, millaisia korkoehtoja luotoissa olisi hyvä käyttää, ovat kuitenkin olleet jatkuvasti voimassa.

Suomen Pankki on nyt lähettänyt pankeille uuden kiertokirjeen, johon nämä suositukset on koottu. Samalla niitä on eräiltä osin tarkistettu.

Suositusten mukaan on mahdollista sopia kaikkien luottojen korot kiinteiksi. Tällöin korko pysyy muuttumattomana koko laina-ajan riippumatta siitä, mitä tapahtuu muille koroille.

Toinen mahdollisuus on, että laina on vaihtuvakorkoinen. Tällöin korko on tavallisimmin sidottu Suomen Pankin peruskorkoon joko suoraan tai jonkin talletuskoron välityksellä. Vaihtuvakorkoisissa asuntolainoissa (omaan käyttöön tulevan asunnon rahoittamiseen käytetty luotto) edellytettiin viime vuoden loppuun asti, että korko sidotaan nimenomaan peruskorkoon. Peruskorkosidonnaisen luoton korkoa on suotavaa muuttaa vain Suomen Pankin peruskoron muuttuessa ja tällöin yhtä paljon kuin peruskorko muuttuu.

-----------

Koska Suomen pankin ohjeet ovat luonteeltaan suosituksia, on tärkeätä, että asiakkaat luottosopimuksia tehdessään kiinnittävät erityistä huomiota luoton korkoehtojen täsmentämiseen."

20.10.1989 päivätty tiedote:

"Eduskunnan pankkivaltuusmiehet ovat tänään tekemällään päätöksellä korottaneet Suomen Pankin peruskoron 7 1/2 prosentista 8 1/2 prosenttiin marraskuun 1. päivästä alkaen.

----------------

Peruskoron korotus saattaa aiheuttaa ongelmia niille parin viime vuoden aikana ensiasunnon hankkineille, jotka ovat joutuneet rahoittamaan kalliin asunnon korkeakorkoisella lainalla. Suomen Pankki edellyttääkin, että vuoden 1987 kesäkuun jälkeen myönnettyjen peruskorkosidonnaisten asuntolainojen hoitokustannukset pidetään ennallaan lainojen kuoletusaikaa pidentämällä. Tämä koskee vain sellaisia omassa käytössä olevan asunnon hankintaan tarkoitettuja lainoja, joissa näin voidaan tehdä sovittuja lyhennyseriä pienentämällä.

Korkosääntelyn aikana myönnettyjen vanhojen peruskorkosidonnaisten luottojen korot ovat olleet sekä uusien luottojen korkoihin että inflaatioon nähden erittäin alhaiset. Peruskoron korotuksen jälkeenkin osa vanhojen luottojen koroista jää uusien luottojen korkoja matalammaksi. Suomen Pankki toteaakin kiertokirjeessään pankeille, että ne voivat korottaa ennen vuotta 1987 myönnettyjen matalakorkoisten lainojen korkoja peruskoron korotusta enemmän, jos se on lainasopimuksen korkoehdon mukaan mahdollista. Suomen Pankki suosittelee kuitenkin, että korotus olisi enintään 1 1/2 prosenttiyksikköä."

3. Pankin ja velallisen välisestä sopimussuhteesta

3.1. Asuntolainojen ja muiden yksityislainojen myöntämisen päävaiheet olivat

- asiakkaan yhteydenotto pankkiin ja luottoneuvottelu, jonka yhteydessä pankin edustaja keräsi tiedot luottohakemus ja -päätösasiakirjaa varten

- pankin sisäinen luottohakemuksen käsittely ja luottopäätöksen tekeminen

- luottopäätöksestä ilmoittaminen asiakkaalle, velkakirjan allekirjoittaminen, velkakirjaan liittyvän lyhennyssitoumuksen allekirjoittaminen ja lainan nosto.

Sopimussuhteen syntymisen vaiheittaisuudesta johtuva olennainen kysymys oli se, oliko korosta sitovasti sovittu jo luottoneuvottelussa tai viimeistään, kun luottopäätös oli tehty, siten, että myöhemmin allekirjoitettu velkakir- ja oli koron, oikeastaan korkotason suhteen vain muodollisuus vai oliko vastaajapankki velkakirjaan sisältyvällä korkolausekkeella pidättänyt itselleen oikeuden yksipuoliseen koron nostoon täysin siitä riippumatta, mitä lainaneuvotteluissa oli puhuttu.

3.2. Talletus- ja luottosopimusten luonne

Sekä kuluttajien pankkitalletuksia että pankin kuluttajille myöntämiä luottoja koskevat sopimukset olivat luonteeltaan yksityisoikeudellisia ja niihin sovellettiin yksityisoikeuden piiriin kuuluvia sääntöjä, kuten esimerkiksi kuluttajalainsäädäntöä, oikeustoimilakia ja "sopimukset on pidettävä" -sääntöä. Sopimusten tulkinnan osalta olivat voimassa niinikään tavanomaiset oikeusperiaatteet. Oli kuitenkin ilmeistä, että edellä kuvattu korkosääntely ja talletusten veronhuojennuslainsäädäntö olivat oleellisesti vaikuttaneet pankkien talletusten ja luottojen sopimuskäytäntöön, jopa siinä määrin, että käsitys näiden sopimusten oikeudellisesta luonteesta oli käytännössä hämärtynyt tai jopa jäänyt kokonaan tiedostamatta, mikä seikka oli selvästi käynyt ilmi todistajina kuultujen pankkitoimihenkilöiden kertomuksista. Tällä seikalla ei kuitenkaan liene ollut käytännön merkitystä sääntelyaikana. Talletusten ja luottojen korkojen vaihtelu oli jäänyt talletuksia ja luottoja koskevissa sopimuksissa hyvin avoimeksi. Vasta sääntelyn lieventäminen ja siihen liittyvä rahamarkkinoiden voimakas murros ja monipuolistuminen olivat saaneet aikaan tilanteen, jossa yksityisoikeudellisesta näkökulmasta oli jouduttu muuttuvissa olosuhteissa lähestymään aikaisemmin ulkopuolelta säänneltyjä oikeussuhteita. Normitaustan muuttuessa ei esimerkiksi tietyllä vakiintuneella tavalla tai suhtautumisella ollut välttämättä samaa tulkinta-arvoa kuin siinä tilanteessa, että ne olisivat vallinneet todellisen sopimusvapauden vallitessa.

3.3. Velkakirjan sisällöstä

A:itten allekirjoittamassa velkakirjassa oli seuraavantapainen korkoa koskeva ehto:

Velallinen on velvollinen maksamaan velalle korkoa vuodessa enintään --- prosenttiyksikköä yli pankin kulloinkin voimassa olevan 24 kuukauden määräaikaistalletuksen talletuskoron.

Velkakirjaan liittyvissä yleisissä luottoehdoissa oli seuraava velan korkoa koskeva ehto:

Jos pankilla ei ole talletusmuotona 24 kuukauden määräaikaistalletusta, on velallisen maksettava korko enintään --- prosenttiyksikköä yli Suomen Pankin peruskoron.

Pankin velkakirjoissa oli 1980-luvulla käytetty edellä mainituissa lausekkeissa enimmäisprosenttiyksikköinä 6 tai 10 prosenttia.

Velan erääntymisen osalta velkakirjassa oli viitattu A:itten allekirjoittamaan lyhennyssitoumukseen.

Lyhennyssitoumuksessa oli puolestaan mainittu maksutapana tasaeräsuoritus maksuaikoineen.

Itse velkakirjassa oli lisäksi seuraava velan maksettavaksi erääntymistä koskeva ehto:

"Velka on kuitenkin mahdollisesti sovitusta eräpäivästä ja lyhennyssitoumuksesta huolimatta erääntynyt heti maksettavaksi, jos velkoja tai velallinen niin vaatii."

4. Sopimuksen tulkinta

4.1. Korkolausekkeen sanallinen tulkinta

Pankki oli katsonut velkakirjaan sisältyvän korkolausekkeen nimenomaan koron yksipuoliseen korottamiseen oikeuttavaksi koron korotuslausekkeeksi. A:t puolestaan olivat katsoneet, että kysymyksessä ei ollut koron korotuslauseke ja että koron määrä oli jätetty velkakirjassa ilmaisematta sen vuoksi, että voitaisiin kaikkien velallisten lainoissa käyttää samaa vakiosisältöistä velkakirjakaavaketta.

Velkakirjan korkoehto, jonka mukaan velalle oli maksettava "korkoa vuodessa enintään --- prosenttiyksikköä yli --24 kuukauden määräaikaistalletuksen talletuskoron", ei sisältänyt mitään mainintaa koron muuttamisesta tai muuttamisen edellytyksistä, esimerkiksi siitä, kenen toimesta ja miten korkoa voitiin alentaa tai korottaa. Ehto oli lisäksi avoin sikälikin, että siinä ei edes mainittu sitä korkoprosenttia, jonka mukaan korkoa oli ollut velalle velkasuhteen alussa maksettava. Lähtökoron määrittely olikin tapahtunut lainaneuvotteluissa ja pankin niiden jälkeen tekemässä luottopäätöksessä ja korkoprosentti oli ilmennyt suoraan numerollisesti velallisen velkakirjan allekirjoittamisen yhteydessä niinikään allekirjoittamasta velkakirjaan liittyvästä lyhennyssitoumuksesta tai oli tasaerälyhennyksen suuruuden ja laina-ajan perusteella ollut siitä laskettavissa. Lyhennyssitoumuksessakaan ei ollut mitään mainintaa koron muuttumisesta.

Korkoehdon sanallinen ilmaisu viittasi tosin lainan vaihtuvakorkoisuuteen, mutta ei määritellyt koron muuttumisen edellytyksiä tai sitä, että koron muuttaminen oli sidottu johonkin nimenomaiseen edellytykseen. Korkolauseke oli koron määrän osalta avoin ja koron muuttumisedellytysten osalta epäselvä.

4.2. Korkolausekkeen alkuperä ja tarkoitus

Pankki oli selittänyt, että kyseinen velkakirjakaavake ja sen kanssa lähes samansisältöiset muissa pankkiryhmissä käytetyt kaavakkeet olivat olleet käytössä jo vuosikymmeniä ja että korkolauseke oli alunperin tarkoitettu koron korotukseen oikeuttavaksi ehdoksi. Korkoehto oli mahdollistanut koron korotukset paitsi peruskoron muuttumisen yhteydessä myös muista syistä ja erityisesti niin sanotusta "perustellusta syystä" pankin yksipuolisellakin toimenpiteellä.

Pankkien varainhankinta antolainausta varten oli tapahtunut aikaisemmin pääasiassa yleisön ja yhteisöjen tekemien talletusten muodossa. Talletusten ajallinen sidonnaisuus tileille eli tallettajan velkojana ja pankin velallisena sopima laina-aika oli ollut kuukausia ja pisimmilläänkin yleensä enintään kaksi vuotta. Antolainauksen laina-ajat olivat saattaneet olla huomattavasti pitempiä, jopa 10-15 vuotta. Ottaen huomioon talletusten lyhytaikaisen ja lainojen pitkäaikaisen sidonnaisuuden sekä muut pankkitoimintaan tuolloinkin liittyneet epävarmuustekijät oli ymmärrettävää, että pankit olivat pyrkineet turvaamaan riittävät mahdollisuudet kannattavuuden ja vakavaraisuuden säilyttämiseksi myös sopimusteknisin keinoin pidättämällä itselleen oikeuden antolainauskorkojen nostamiseen velallisen hyväksymisestä riippumatta. Tätä tarkoitusta ei kuitenkaan ollut velkakirjassa selvästi ilmaistu esimerkiksi kirjoittamalla ehto siihen muotoon, että "velallisen on maksettava vuotuista korkoa pankin kulloinkin määräämä määrä". Mikäli näin olisi tapahtunut, olisi sopimuksen sisältö tässä suhteessa selvä.

Pankkien varainhankintaan liittyvät riskit huomioonottaen pankin näkemystä korkolausekkeen alkuperäisestä tarkoituksesta oli pidettävä uskottavana. Vaikka tämä tarkoitus olisi tullut näytetyksikin toteen, ei tulkintariita tällä perusteella kuitenkaan olisi ratkennut. 1980-luvulla ei velallisella voitu katsoa olleen tietoa ehkä kymmeniäkin vuosia sitten laaditun korkoehdon alkuperäisestä tarkoituksesta, jonka tarkoituksen korkosääntely oli käytännössä peittänyt. Vaikka korkolauseke ilman pankin esittämää tarkoitusta olikin sisällöltään ontto, ei se kuitenkaan ollut ollut sellainen, että velallinen olisi ymmärtänyt tai hänen olisi tullut ymmärtää sen alkuperäinen tarkoitus tai edes tiedustella lausekkeen tarkoitusta. Oli lisäksi otettava huomioon, että oli ilmeistä, ettei myöskään pankin lainaneuvotteluita ja laina-asioita hoitanut henkilökunta ollut ollut tietoinen kyseisen korkolausekkeen alkuperäisestä tarkoituksesta.

Yleisten sopimuksen tulkintaa koskevien periaatteiden mukaan ei sopimuksen tarkoituksella, joka ei ollut ollut molempien sopimuskumppanien tiedossa tai joka tarkoitus ei ollut sopimuksesta tai muusta sopimusympäristöstä sopimuspuolien pääteltävissä, ollut merkitystä tulkinnassa. Tämän johdosta ei myöskään tarkempi näyttö korkolausekkeen alkuperäisestä tarkoituksesta ollut edes jutussa tarpeen.

4.3. Korkolausekkeen luonne vakioehtona

Velkakirjan riidanalaista korkolauseketta oli asiallisesti samansisältöisenä käytetty lähes kaikissa pankin velkakirjoissa muuttumattomana niin sanottuna vakioehtona, joka asiakirjaa laadittaessa, toisin sanoen velkakirjaa allekirjoitettaessa, ei ollut ollut neuvottelun tai tutkinnan kohteena siinä mielessä, että korkokeskustelu oli käyty jo aikaisemmin luottoneuvottelujen yhteydessä, jolloin velkakirjaehdot eivät vielä olleet olleet esillä.

Raastuvanoikeus on katsonut, että kyseistä korkolauseketta tulkittaessa oli sovellettava oikeuskäytännössä (esimerkiksi KKO 1978 II 126 ja KKO 1981 II 141) vakiintunutta niin sanottua epäselvyyssääntöä, jonka mukaan epäselvää ehtoa ja epäselvää vakioehtoa erityisesti oli tulkittava laatijansa vahingoksi. Pankki samaistui tässä mielessä laatijana taustaryhmäänsä, esimerkiksi valtakunnalliseen säästöpankkijärjestöön.

Tulkinnassa oli otettava huomioon myös se, että pankki ei ollut näyttänyt yleensä eikä myöskään A:itten osalta erityisesti torjuneensa epäselvyyssäännön luomaa toisensuuntaista tulkintaolettamaa ilmoittamalla velalliselle korkoehdon "oikeasta sisällöstä". Pankin tuli kärsiä haitallinen tulkintaseuraamus siitä, ettei se ollut alan asiantuntijana ja velkakirjan ehtojen laatijana laatinut ehtoa selväksi, vaikka sen oli täytynyt olla pankille mahdollista.

Pankin taholta oli viitattu myös pankkitarkastusviraston myötävaikutukseen velkakirjakaavakkeen sisällön suhteen. Säästöpankkilain vuonna 1978 säädetyn 53 b §:n (78/680) mukaan pankin oli tullut pankkitarkastusviraston määräämässä laajuudessa toimittaa pankkitarkastusvirastolle pankin ja sen asiakkaan välisissä sopimuksissa käytettävät kaavakkeet. Pankkitarkastusviraston ilmoituksen mukaan ensimmäinen säästöpankkeja koskeva velkakirja oli toimitettu pankkitarkastusvirastolle 3.6.1983. Toimittajana oli ollut Suomen Säästöpankkiliitto, jolle pankkitarkastusvirasto oli ilmoittanut 17.6.1983 päivätyllä kirjeellään, ettei sen käsityksen mukaan kyseisiin velkakirjaja lyhennyssitoumuskaavakkeisiin sisältynyt säästöpankkilain 53 b §:n tarkoittamia kohtuuttomia ehtoja. Pankkitarkastusviraston kyseisellä lausumalla, joka oli annettu edellä kuvatun korkosääntelyn aikana, ei ollut ratkaistu eikä voitukaan ratkaista velallisia sitovalla tavalla kysymystä korkoehdon kohtuullisuudesta tai muustakaan sisällöstä. Pankkitarkastusviraston tuolloisella kannanotolla ei muutoinkaan ollut tulkinnallista merkitystä.

Vakioehtona pidettävän korkolausekkeen tulkintaan vaikuttivat myös ne edellytykset, joita asetettiin yllättävän vakioehdon sitovuudelle. Näitä edellytyksiä tarkasteltiin jäljempänä kohdassa 4.5.

4.4. Irtisanomisoikeuden vaikutuksesta korkoehdon tulkintaan

Velkakirjaan otetun ehdon mukaan velka oli erääntynyt heti maksettavaksi, jos velkoja tai velallinen oli niin vaatinut. Mikäli kyseinen ehto oli molempia sopijapuolia sitova, oli mahdollista, että ehdolla oli merkitystä myös korkoehdon tulkinnassa. Voitiin nimittäin ajatella, että koron korottaminen muutamalla prosenttiyksiköllä oli huomattavan lievä toimenpide verrattuna koko lainan irtisanomiseen heti maksettavaksi ja että oikeus ankaramman toimenpiteen suorittamiseen mahdollisti myös huomattavasti lievemmän toimen.

Kyseisen irtisanomisoikeuden tarkoituksena pankin kannalta oli ilmeisesti ollut tarve varautua yllättäviin muutoksiin pankin vakavaraisuudessa ja kannattavuudessa. Lisäksi irtisanomisoikeus oli voinut poistaa mahdolliset riidat ja näyttövaikeudet niissä tapauksissa, jolloin velan irtisanomisen todellinen syy olisi ollut velallisen sopimuksenvastainen menettely. Joka tapauksessa oli selvää, että irtisanomisoikeutta oli pankin taholta tarkoitettu käytettäväksi vain poikkeuksellisissa olosuhteissa ja tilanteissa.

Pankki oli kuluttajansuojalaissa tarkoitettu elinkeinonharjoittaja ja pankin asiakas laissa tarkoitettu kuluttaja. Pankin ja lainansaajan suhteeseen oli siten sovellettava oikeustoimilain 36 §:n ohella myös kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:ää. Oli ilmeistä, että mainittujen lainsäännösten nojalla irtisanomisoikeutta koskevaa ehtoa pidettäisiin normaalioloissa kohtuuttomana ja se jätettäisiin huomioon ottamatta tapauksessa, jossa velallinen ei ollut syyllistynyt minkäänlaiseen sopimusrikkomukseen. Tämän johdosta ei myöskään irtisanomisoikeutta koskevalla ehdolla ollut aikaisemmin mainittua vaikutusta korkoehdon tulkintaan.

4.5. Lainaneuvotteluissa sovitun koron merkityksestä

A:t olivat katsoneet, että heille myönnetyn lainan korko oli tullut sovituksi pankin edustajien kanssa käydyssä luottoneuvottelussa ja viimeistään pankin tehtyä luottopäätöksen. Pankki oli puolestaan katsonut, ettei lainan korkoa ollut tuossa vaiheessa siten sovittu, että kyseinen "lähtökorko" olisi tullut sidotuksi ainoastaan peruskoron muutoksiin, ja että itse velkakirjassa oli sovittu korosta tavalla, joka mahdollisti pankille koron yksipuolisenkin korottamisen.

Pankkilainaa koskeva sopimus ei ollut määrämuotoinen oikeustoimi, vaan siitä voitiin sopia suullisestikin. Niissä tapauksissa, joissa neuvottelujen jälkeen laadittiin sopimuksesta asiakirja, saattoi olla ongelmallista, miten tyhjentävästi sopimuksen sisältö oli määritelty asiakirjassa ja missä määrin edeltävillä vaiheilla oli merkitystä sopimussuhdetta arvioitaessa. Pääsääntönä voitiin todeta, että mitä yksityiskohtaisempi ja kattavampi asiakirja oli, sitä voimakkaampi oli olettama, että kaikki sopimusehdot oli asiakirjassa määritelty. Esimerkkinä viimeksimainituista tapauksista voitiin todeta yrityskaupat erittäin yksityiskohtaisine sopimusehtoineen. Puolestaan mitä yleisluontoisempi asiakirja oli, sitä enemmän merkitystä saattoi olla asiakirjan allekirjoittamista edeltäneillä sopimusneuvotteluilla.

A:itten allekirjoittama velkakirja oli pankin käyttämä vakiosopimus. Pankkien myöntämien lainojen korot saattoivat suurestikin eri seikkojen perusteella vaihdella. Nimenomaan koron määrän osalta pankkilainan myöntämisessä oli kysymys yksilöllisestä, kunkin velallisen kanssa erikseen tehtävästä sopimuksesta.

Pankin taholta ei ollut väitetty saati näytetty, että A:ille olisi sopimusneuvottelujen aikana taikka velkakirjaa allekirjoitettaessa huomautettu, että lainan korko olisi voinut nousta "sovitusta" korkoprosentista pankin yksipuolisesti tekemällä päätöksellä ilman peruskoron vastaavaa muutosta. Sitä mahdollisuutta, että pankki olisi voinut yksipuolisesti nostaa korkoa, oli pidettävä sopimusneuvottelujen ja itse velkakirjan sisältöönkin nähden yllättävänä.

Oikeuskäytännössä oli katsottu, että vakiosopimusta käytettäessä kävivät yksilöllisesti sovitut tai sovituiksi ymmärretyt ehdot vakioehtojen edelle ja että yllättävä ehto ei aina sitonut toista sopijapuolta, vaikka ehto sinänsä olisi selvä eikä tulkintaa siten edes tarvittaisi. Mainittu periaate kävi selvästi ilmi Korkeimman oikeuden päätöksestä KKO 1990:73, jossa oli kysymys pankin käyttämästä vakioehtoisesta yleispanttaussitoumuksesta. Vaikka kyseisessä tapauksessa olikin kysymys sanamuodoltaan ja tarkoitukseltaan selvän sopimuksen sitovuudesta, oli kyseisellä ennakkopäätöksellä katsottava olevan arvoa myös pankin käyttämän vakioehtoisen sopimuksen tulkinnassa tilanteessa, jossa sopimusehto oli sisällöltään epäselvä ja yllättävä ja jossa ehtoon ei ollut sen laatineen pankin toimesta kiinnitetty toisen sopijapuolen huomiota. Lisäksi oli huomattava, että kyseisessä tapauksessa oli kysymys vuonna 1984 tehdyn sopimuksen sitovuudesta, joten päätös osoitti, että päätöksen ilmentämiä vakiosopimusoikeudellisia periaatteita oli sovellettava niinkin vanhojen kuin seitsemän vuotta sitten tehtyjen sopimusten sitovuuteen.

A:t olivat katsoneet, että korko oli tullut sovituksi pankkia sitovalla tavalla jo lainaneuvottelussa. Tätä käsitystä tuki myös pankkien välinen kilpailu ja mainonta. Pankinkin antolainauksen kehitykselle 1980-luvulla oli ollut leimallista antolainauksen voimakas kasvaminen. Pankkien välillä oli vallinnut voimakas markkinaosuuskilpailu, mikä oli ilmennyt muun muassa voimakkaana mainontana.

A:itten taholta oli esimerkinomaisesti esitetty selvitystä pankin vuoden 1988 luottomainonnasta, jossa oli tarjottu luottoa siten, että asunnon hakijalla oli ollut mahdollisuus saada pankilta valmis luotto, vaikka asuntokohdetta ei vielä ollut löytynyt. Mainoksen mukaan "luottopäätös" oli muuttumattomana voimassa kolme kuukautta.

Kuten edellä oli käynyt selville, ei luottopäätöstä tehtäessä velkakirjaa ollut vielä allekirjoitettu eikä pankin nyt koron korotuksen mahdollistavaksi koron korotuslausekkeeksi esittämää velkakirjan ehtoa ollut vielä edes esitetty tulevalle velalliselle. Mainonnan ja pankin antaman informaation johdosta oli vielä todettava, että mikäli pankki voisi halutessaan yksipuolisesti muuttaa korkoa sovitusta lähtötasosta, ei kysymyksessä olisikaan mikään todellinen "korkokilpailu" pankkien välillä vaan asunnon ostajan harhauttaminen. Molemmat näkökohdat tukivat A:itten väitettä siitä, että lainakorosta oli sovittu jo luottoneuvottelujen yhteydessä, kun velkakirjasta ei muuta ilmennyt.

Raastuvanoikeus on katsonut, että A:itten sekä pankin välistä sopimussuhdetta oli arvosteltava kokonaisuutena. Tässä kokonaisarviointiin perustuvassa tulkinnassa lainaneuvottelussa käsitellyllä ja luottopäätöksessä todetulla korolla oli olennainen merkitys ottaen huomioon velkakirjan korkolausekkeen luonne epäselvänä ja yllättävänä vakioehtona.

4.6. Koron "sidonnaisuus"

Edellä kerrotuin tavoin epäselväksi todetussa korkolausekkeessa viitattiin välillisesti korkomäärittelyn taustana 24 kuukauden määräaikaistalletusten korkoon. Oli ilmeistä, että tuo korko oli tosiasiallisesti ollut sidottu 1980-luvulla aluksi pankkien välisten korkosopimusten ja viimeksi talletusten veronhuojennuslainsäädännön kautta suoraan peruskorkoon siten, että yhteys oli muodostunut myös oikeudellisesti sitovaksi. Oli nimittäin katsottava, ettei pankilla ollut oikeutta yksipuolisesti 24 kuukauden talletuksen talletuskoron muutokseen, vaikka tiliehdot muodollisesti viittasivatkin pankin palveluhinnastoon, josta pankki itse päätti. Tämä käsitys oli niin yleinen tallettajien ja pankkien toimihenkilöiden keskuudessa, että sitä oli pidettävä sitovana pankkitapana. Pankkien, myös vastaajapankin, oli mainonnallaan ja informaatiollaan katsottava lisäksi sitoutuneen kyseisen kaltaiseen sidonnaisuuteen.

A:itten käsitys oli ollut, että heidän lainansa korko oli sovittu sidotuksi Suomen Pankin peruskorkoon siten, että korko voi muuttua vain peruskoron muutosta vastaavasti. Oli tosin mahdollista, että lainansaajat eivät olleet lainaneuvotteluja käydessään ja velkakirjaa allekirjoittaessaan ylipäänsä kiinnittäneet minkäänlaista huomiota koron muutosmahdollisuuteen ja että käsitys lainan koron peruskorkosidonnaisuudesta oli syntynyt tai ainakin voimistunut vasta vuoden 1990 aikana käynnistyneen keskustelun vaikutuksesta. Vaikka näin olisikin asianlaita, ei se vielä merkinnyt sitä, että pankin ja kyseisen asiakkaan välille olisi syntynyt yksilöllinen sopimus siitä, että pankilla oli oikeus yksipuoliseen koron nostoon.

Edellä kohdassa 2.4. oli lainattu kolmea Suomen Pankin tiedotetta. Ensimmäisestä 28.11.1986 päivätystä tiedotteesta kävi selvästi ilmi se Suomen Pankin silloinen käsitys, että vaihtuvakorkoisissa luottosopimuksissa oli voitu käyttää viitekorkona vain peruskorkoa tai siitä suoraan riippuvaa korkoa. Toisesta 3.6.1988 päivätystä tiedotteesta ilmeni edelleen Suomen Pankin käsitys, jonka mukaan vaihtuvakorkoinen laina oli sidottu peruskorkoon joko suoraan tai jonkin talletuskoron välityksellä. Vaihtuvakorkoisissa asuntolainoissa oli edellytetty vuoden 1987 loppuun asti, että korko sidottiin nimenomaan peruskorkoon. - Toisessa tiedotteessa tosin todettiin Suomen Pankin ohjeiden olevan luonteeltaan suosituksia.

Kyseisistä tiedotteista kävi ilmi se Suomen Pankin käsitys, että peruskorkotaustaiset luotot olivat nimenomaan peruskorkosidonnaisia. Suomen Pankki oli vuoteen 1986 saakka tosiasiallisesti säännellyt pankkikorkoja. Sääntelystä oli ollut seurauksena, että korot olivat voineet muuttua vain peruskoron muuttuessa tai Suomen Pankin muuten sen salliessa ja ettei pankeilla ollut ollut yksipuolista oikeutta korkojen muutoksiin ilman Suomen Pankin lupaa. Sääntelyn lieventäminen oli kuitenkin ollut osittaista siten, että Suomen Pankki oli edellyttänyt kuitenkin pankkien menettelevän aikaisempien myönnettyjen lainojen osalta edelleen Suomen Pankin suositusten mukaisesti.

Vaikka Suomen Pankin määräykset olivatkin olleet oikeudelliselta luonteeltaan vain ohjeita ja suosituksia, oli niitä kuitenkin tosiasiallisesti pidetty sitovina. Peruskorkotaustaisten lainojen korkojen sidonnaisuus nimenomaan peruskorkoon oli koettu niin voimakkaaksi ja selväksi, että tämä sidonnaisuus oli saanut ilmaisun lukuisissa yhteyksissä. Sidonnaisuutta tai peruskoron seuraamista oli pidetty itsestään selvyytenä lukuisissa alaa koskevissa julkaisuissa, kuten Suomen Pankin julkaisusarjan useissa kirjoituksissa, pankkien taloudellisissa katsauksissa ja muissa alaa koskevissa artikkeleissa.

Pankin piirissä ilmaisu "peruskorkosidonnainen" esiintyi muun muassa vuosikertomuksissa, riidanalaisessa koron korotusilmoituksessa, säästöpankkijärjestön Kymppi-lehdessä, luotto-oppaassa sekä lukuisissa merkinnöissä asuntovelallisten luottohakemus- ja luottopäätösasiakirjoissa esimerkiksi merkinnällä pk-sid.

Asiassa ei ollut edes väitetty, että pankit yleensä tai vastaajapankki erityisesti olisi julkisesti tai neuvottelutilanteessa asiakkailleen ilmoittanut, että se katsoi Suomen Pankin "määräykset" ja "edellyttämät toimet" suosituksiksi eikä sitoviksi määräyksiksi. Suositusten sitovuus ilmeni muun muassa pankin käyttämästä kanta-asiakkaan palvelusopimuksen kaavakkeesta, jossa palvelusopimuksen yleisten ehtojen luottopalveluja koskevassa osassa todettiin, että "luotossa noudatetaan asianomaisen lainamuodon ehtoja, Suomen Pankin ohjeita sekä pankin noudattamaa vakuuskäytäntöä".

"Sidonnaisuuden" käsitteen osalta raastuvanoikeus on todennut, että kielellisesti ilmaisussa oli kysymys tarkoitetun muuttujan, tässä tapauksessa peruskoron, muutosten vastaavasta vaikutuksesta sidottuun suureeseen, tässä tapauksessa antolainauskorkoon. Oli tosin mahdollista, että vaikuttavia muuttujia olisi useampiakin ja että varsinaisen sidonnaisuuden lisäksi antolainauskorkoon vaikuttaisivat muutkin tekijät. Näin oli asianlaita esimerkiksi pankin vuonna 1989 käyttöön ottamissa uusissa velkakirjakaavakkeissa, joiden korkoehdon mukaan velallinen oli velvollinen maksamaan korkoa sovitun prosenttiyksikön mukaan siten, että Suomen Pankin peruskoron muuttuessa muuttui velan korko vastaavasti. Uudessa kaavakkeessa oli kuitenkin pankille annettu oikeus yksipuolisestikin tiettyjen edellytysten vallitessa muuttaa korkoa. Ehdon mukainen korko oli siten peruskorkosidonnaista, mutta sen lisäksi koron määrään voi vaikuttaa muukin tekijä, tässä tapauksessa pankilla velkakirjan mukaan oleva koronmuutosoikeus. Yleiskielen ilmaisuna "sidonnaisuutta" oli kuitenkin oikeudellisestikin tulkittava siten, että muuttuva suure oli sidottu vain ilmoitettuun viitetekijään, ellei muuta ollut erikseen ilmoitettu.

Kuten edellä oli todettu, Suomen Pankki oli katsonut voivansa tosiasiallisen sääntelyvaltansa nojalla antaa pankkia sitovia ohjeita. Näistä ohjeista ilmeni se näkemys, että Suomen Pankki oli vaikuttanut korkotasoon peruskoron muuttumisen lisäksi myös siten, että se oli antanut pankeille luvan muunkinlaiseen koron muutokseen eli pankkien korkomarginaalin kasvattamiseen. Tämä ilmeni edellä lainatusta Suomen Pankin 20.10.1989 päivätystä tiedotteesta, jossa Suomen Pankki oli antanut pankeille luvan ennen vuotta 1987 myönnettyjen lainojen korkojen muutokseen peruskoron korotusta enemmän kuitenkin siten, että korotus olisi enintään 1 1/2 prosenttiyksikköä. - Vaikka tiedotteen mukaan kyseinen "ylimääräinen" korotus oli tullut kysymykseen vain, "jos se on lainasopimuksen korkoehdon mukaan mahdollista", Suomen Pankin oli katsottava tarkoittaneen, että korotusmahdollisuus oli olemassa niissä velkasuhteissa, joita koskevissa velkakirjoissa oli käytetty nyt riidanalaiseksi tulleen korkolausekkeen kaltaisia korkolausekkeita ja että viittaus korkoehtoon oli tehty ajatellen muunlaisia, selvempiä ja koron nimenomaan vain peruskorkoon sitovia korkoehtoja. Pankki olikin menetellyt Suomen Pankin ohjeen mukaisesti ja nostanut syksyllä 1989 peruskoron muutoksen edellyttämien korotusten lisäksi kyseisten vanhojen lainojen korkoja puolella prosenttiyksiköllä. Tätä pankin korotusoikeutta ei ollut kiistetty vaan nimenomaan A:itten taholta oli katsottu, että peruskoron korotukseen rinnastettavana koron korottamiseen oikeuttavana perusteena oli pidettävä myös Suomen Pankin lupaa. Syksyn 1989 "ylimääräinen" koron korotus oli siten A:itten tulkintanäkemyksen mukainen.

Ottaen huomioon Suomen Pankin edellä harjoittaman sääntelyn raastuvanoikeus onkin katsonut, että riidanalaisen korkoehdon tulkinnassa oli peruskorkoon rinnastettava myös Suomen Pankin koron muutokseen antama lupa, kutsuttiinpa sitä sitten päätökseksi, ohjeeksi tai suositukseksi.

5. Tulkintaväitteissä viitatuista muista tekijöistä

Edellä kohdassa 4 oli käsitelty itse lainasopimuksen ja sen korkolausekkeen tulkintaa. Jäljempänä käsiteltiin lyhyesti eräitä muita tulkintaväitteissä viitattuja näkökohtia siitäkin huolimatta, että osalla niistä oli enemmän merkitystä toissijaisena kanneperusteena käytetyn tyyppikohtuuttomuuden ja konkreettisen kohtuuttomuuden arvioinnissa.

5.1. Aikaisemmin suoritetut koron korotukset

Pankin taholta oli selitetty, että pankkien taholta oli vastaavansisältöisen velkakirjaehdon perusteella suoritettu yksipuolisia koron korotuksia ilman Suomen Pankin peruskoron vastaavaa muutosta tai muuta Suomen Pankin päätöstä. Oli näytetty, että näin oli tapahtunut Kangasalan Säästöpankin osalta vuonna 1974. Lisäksi vastaajapankin taholta oli esitetty näyttöä siitä, että se oli vuonna 1984 yleisesti nostanut lainakannan korkoa 0,25 prosenttiyksikköä tietyin poikkeuksin. Edelleen kesällä 1986 oli pankki korottanut 0,25 prosenttiyksiköllä kaikkien niiden luottojen korkoa, joiden vakuutena oli ollut määräaikaistalletus, säästötili tai vastaava, sekä lisäksi henkilökuntaluottojen korkoa.

Henkilökuntaluottojen koron korotuksella ei, korotuksen johtuessa verokohtelun muutoksesta, ollut kuluttajasuhteessa tulkinnallista merkitystä. Arvioitaessa muuten tämän menettelyn merkitystä tällä hetkellä korkokysymyksen tulkinnalle oli kuitenkin otettava huomioon, että korotukset olivat tapahtuneet sääntelyaikana. Niistä ei ilmeisesti ollut erikseen edes ilmoitettu vaan korotuksen havaitseminen oli edellyttänyt lainanhoitoilmoituksen, siis maksulipukkeen tutkimista ja korkoprosentin vertaamista aikaisemman maksun yhteydessä ilmoitettuun korkoprosenttiin.

Raastuvanoikeus on katsonut, että menettelystä ei noissa olosuhteissa ollut muodostunut sellaista vakiintunutta ja yleisesti tiedossa ollutta käytäntöä, jonka perusteella sitä olisi pidettävä sellaisena pankkitapana, jolla olisi sopimuksen sisältöä arvioitaessa sanottavaa tulkinnallista merkitystä. Korotusmenettelyn oikeellisuus ei kyseisen korotuksen osalta eikä myöskään muiden pankkien tai pankkiryhmien suorittamien korotusten osalta ollut tullut oikeudellisen arvioinnin kohteeksi.

Vuonna 1989 syksyllä toteutetun peruskoron korotuksen ylittävää koron korotusta oli käsitelty edellä kappaleessa 4.6.

5.2. Muiden pankkien ja velallisten käyttäytymisestä

Sekä A:t että pankki olivat tulkintanäkemystensä tueksi viitanneet niiden tahojen käyttäytymiseen, jotka olivat samassa asemassa kuin riidan vastapuoli. A:t olivat viitanneet siihen, että muut pankkiryhmät ja useimmat pankit myöskin säästöpankkiryhmässä olivat tulkinneet korkoehtoa siten, ettei koron korotus sen perusteella ollut mahdollista. Pankki oli puolestaan katsonut, että suurin osa A:itten kanssa samassa asemassa olevista velallisista, joiden velan korkoa oli nostettu, olivat ymmärtäneet korotuksen oikeellisuuden ja hyväksyneet sen.

Muiden pankkien koron korotusten suhteen omaksuman menettelyn osalta raastuvanoikeus on todennut, että jonkin pankin tai pankkiryhmän käyttäytymiseen koron korotusasiassa saattoivat vaikuttaa monet eri syyt. Vaikka jokin pankki saattoi olla sitä mieltä, että sillä oli lainaehtojen mukaisesti oikeus yksipuolisestikin nostaa lainan korkoa, se saattoi pidättyä tästä esimerkiksi yrityskuvansa suojelemiseksi tai sen vuoksi, että oikeudellisesti epävarmassa tilanteessa oli selvintä seurata, miten koron korotuksissa pisimmälle ehtineiden pankkien menettelyä oikeudenkäynneissä arvioitiin.

Vastaavasti pankin monet asiakkaat, jotka eivät olleet riitauttaneet koron korotuksia joko oikeudenkäynnillä tai reklamaatiolla, eivät välttämättä olleet toimenpidettä sinänsä hyväksyneet, mutta olivat eri syistä, esimerkiksi sen vuoksi, että olivat kokeneet asian kohdallaan suhteellisen vähämerkitykselliseksi tai jopa sen vuoksi, että olivat pelänneet pankin mahdollisia myöhempiä toimenpiteitä taikka oikeudenkäynnin kuluvastuuta, tyytyneet pankin toimenpiteeseen.

Raastuvanoikeus onkin katsonut, ettei sen paremmin muiden pankkien kuin vastaajapankin asiakkaiden menettelyllä ollut asiassa tulkinnallista merkitystä.

5.3. Eräistä viranomaiskannanotoista

A:t sekä pankki olivat puolin ja toisin viitanneet muun muassa Suomen Pankin, pankkitarkastusviraston, kuluttaja-asiamiehen ja kuluttajavalituslautakunnan korkoriitoja koskeviin kannanottoihin, menettelyihin ja päätöksiin. Asianosaisten käsitykset kyseisten viranomaisten kannanotoista, menettelyistä ja päätöksistä olivat olleet toisistaan poikkeavat ja ristiriitaisia siten, että kumpikin osapuoli oli katsonut näiden kannanottojen tukevan omaa tulkintanäkemystään.

Suomen Pankin kannanottojen osalta raastuvanoikeus on katsonut, ettei Suomen Pankki ollut esittänyt koron korotuskysymyksestä varsinaista oikeudellista arviointia eikä sillä siihen olisi ollut toimivaltaakaan. Pankkitarkastusviraston ja kuluttaja-asiamiehen näkemyksestä raastuvanoikeus on katsonut, että ne olivat 1980-luvun loppupuolella ennen nyt alkaneita korkoriitoja ilmeisesti olleet sillä kannalla, että pankeilla olisi oikeus kyseisen korkolausekkeen perusteella yksipuoliseenkin koron nostamiseen. Tämä kanta oli kuitenkin korkoriitojen tuomioistuinkäsittelyn alettua muuttunut sikäli, että sekä pankkitarkastusvirasto että kuluttaja-asiamies olivat pidättäytyneet oikeudellisista arvioinneista ja todenneet, että asian voi sitovasti ratkaista vain yleinen tuomioistuin. Kuluttajavalituslautakunta oli syksyllä 1990 tehnyt kaksi korkolausekkeen soveltamista koskevaa ratkaisua, jotka näennäisesti olivat keskenään ristiriitaisia. Toisessa koron korotuksen hyväksyvässä ratkaisussa oli kuitenkin ilmeisesti kysymys todellisuudessa sopimusrikkomuksesta ja pankin tähän perustuvasta koron korotusoikeudesta.

Raastuvanoikeus on todennut, että vaikka korkokysymyksen käsittely kuuluikin esimerkiksi kyseisten viranomaisten tehtäviin, ne eivät kuitenkaan voineet asianosaisia sitovalla tavalla vahvistaa, mitä asiassa oli pidettävä oikeudellisesti sitovana ja oikeana, vaan tämän voi tehdä ainoastaan yleinen tuomioistuin. Mainittujen kannanottojen merkitys oikeudenkäynnissä olikin vain välillistä, niiden perusteluiden hyväksyttävyyden välityksellä tapahtuvaa. Kannanotoilla ei siten ollut itsenäistä tulkinnallista merkitystä, vaan kannanotot oli ymmärrettävä sitä taustaa vastaan, joka johtui sanotuille viranomaisille lainsäädännössä asetetuista tehtävistä siten, että Suomen Pankin toiminnassa painottui finanssipolitiikka ja kansantaloudelliset näkökulmat, pankkitarkastusviraston toiminnassa pankkien ja niiden tallettajien aseman turvaaminen sekä kuluttaja-asiamiehen ja kuluttajavalituslautakunnan osalta kuluttajien kannalta tärkeinä pidettävät kohtuusnäkökohdat. Sama lähtökohtien erilaisuus oli nähtävissä myöskin kyseisten viranomaisten toiminnan taustana olevassa lainsäädännössä ja lainvalmistelutöissä.

Pankkitarkastusviraston ja kuluttaja-asiamiehen toiminnan osalta oli vielä huomattava, ettei niistä esitetyn selvityksen perusteella ollut katsottava esimerkiksi korkolausekkeen tulkinnan osalta tai koron korotusten johdosta muodostuneen mitään vallitsevaa, kuluttajaa sitovaa pankkitapaa. Mainittujen viranomaisten aikaisempi asiaan puuttumatta jättäminen ja se seikka, että riidanalainen korkolauseke oli ollut näitten tiedossa ja jopa pankkitarkastusviraston "tarkastettavana", ei poistanut korkoehdon edellä todettua epäselvyyttä.

5.4. Säästöpankkilain merkityksestä

Pankki oli tulkintanäkemyksensä tueksi viitannut myös säästöpankkien asemaan yleishyödyllisinä laitoksina ja säästöpankkilain säännöksiin pankin vakavaraisuuden ja tallettajan aseman turvaamisesta.

Raastuvanoikeus on todennut, että säästöpankkilain säännökset, jotka velvoittivat pankkia huolehtimaan sekä vakavaraisuudestaan että tallettajien asianmukaisista eduista, asettivat tässä suhteessa velvoitteita säästöpankin toimitusjohtajalle, hallitukselle ja isännistölle, mutta eivät sensijaan laina-asiakkaille, joiden kannalta katsottuna säästöpankki oli pankki- ja liikeyritys siinä missä muutkin pankit. Viimeksi mainittu seikka kävi ilmi siitäkin, että vuoden 1991 alusta voimaan tullut laki talletuspankkien toiminnasta asetti säästöpankit toiminnallisesti täysin samaan asemaan kuin muutkin pankit. Säästöpankkilain säännöksillä ei muutenkaan ollut merkitystä säästöpankin ja sen laina-asiakkaan välistä lainasopimusta tulkittaessa.

5.5. "Perusteltu syy"

Pankki oli katsonut, että sillä oli velkakirjaan sisältyvän korkolausekkeen perusteella oikeus yksipuolisestikin nostaa korkoa ainakin "perustellusta syystä". Täksi syyksi pankki oli ilmoittanut pankin varainhankintaan liittyvät ongelmat eli niin sanotun korkoloukun sekä siihen liittyvinä tekijöinä markkinakorkojen korkokehityksen, peruskorkojen jäädyttämisen, talletusten verokohtelun muutoksen, uuden pankkilainsäädännön asettamat vaatimukset ja pankkien työtaistelun alkuvuonna 1990.

Raastuvanoikeus on todennut, että pyrkimykset yrityksen tuloskehityksen parantamiseksi olivat sinänsä hyväksyttäviä samoin kuin pyrkimykset pankin vakavaraisuuden ja kannattavuuden parantamiseksi. Tämä toiminta ei kuitenkaan oikeuttanut pankkia olemaan noudattamatta tekemiään sopimuksia. Jutussa esitetty selvitys "perustellusta syystä" ei osoittanut, että pankin taloudellinen asema olisi ollut niin huono, että olisi ollut olemassa oikeudellisesti hyväksyttäviä perusteita edellä kohdassa 4.4. käsitellylle kuluttajien lainojen irtisanomiselle. Näin ollen ei pankin kannattavuuden ja vakavaraisuuden turvaamispyrkimyksillä ollut myöskään tulkinnallista merkitystä arvioitaessa A:itten ja pankin välistä sopimusta asuntolainan korosta.

6. Yhteenveto tulkintakannanoton perusteista

Riidanalainen korkolauseke oli sisällöltään epäselvä eikä siinä mainittu pankin oikeutta yksipuoliseen koron nostoon. Korkolauseke oli lisäksi vakioehto, jota oli tulkittava laatijansa vahingoksi. Korkolausekkeen alkuperäinen tarkoitus mahdollistaa yksipuolinenkin koron korotus ei ollut ollut yleisesti tiedossa tai havaittavissa eikä sillä muutoinkaan muuttuneissa olosuhteissa ollut enää merkitystä. Lainasopimuksen synnyssä oli kysymys vaiheittaisesta tapahtumasarjasta, jossa merkitystä oli paitsi laadituilla laina-asiakirjoilla myös sopimusneuvotteluilla ja pankin niissä omaksumalla menettelyllä. Käsitys siitä, että kysymyksessä oli ollut koroltaan Suomen Pankin peruskorkoon tai Suomen Pankin vastaavaan päätökseen sidottu laina, oli ollut yleisesti omaksuttu sekä lainansaajien että pankkien toimihenkilöiden piirissä. Aikaisemmin tapahtuneista yksipuolisista koron korotuksista ei ollut muodostunut sitovaa pankkitapaa.

Viimeaikaisessa oikeuskäytännössä oli entistä enemmän annettu painoa elinkeinonharjoittajien velvollisuuudelle antaa tietoja kuluttajasopimuksiin sisältyvistä kuluttajille yllätyksellisistä sopimuskohdista.

Raastuvanoikeus on todennut, että velkakirjan korkoehtoa ja asuntolainasuhdetta koskevaa sopimusta oli kokonaisuutena arvioituna tulkittava kuluttajasuhteissa siten, että A:ille myönnetyn lainan korko oli ollut sidottu Suomen Pankin peruskorkoon tai siihen verrattavaan Suomen Pankin lupaan siten, että korko voi muuttua vain peruskoron muutoksia vastaavasti tai luvan edellyttämällä tavalla ja että pankilla ei ollut ollut oikeutta yksipuolisesti nostaa korkoa 1.5.1990 toteutetulla tavalla ja että pankki korkoa nostaessaan oli rikkonut sen ja A:itten välillä tehtyä lainaa koskevaa sopimusta.

7. A:itten kohtuullistamisvaatimus

Koska vaatimus velkakirjan korkoehdon kohtuullistamisesta ja huomioonottamatta jättämisestä oli toissijainen ja koska A:itten ensisijainen vaatimus edellä mainituilla perusteilla tuli hyväksytyksi, ei lausunnon antaminen ehdon kohtuullistamisesta ollut tarpeen.

8. Pankin kohtuullistamisvaatimus

Pankki oli esittänyt oikeustoimilain 36 §:ään perustuvan vaatimuksen suoritetun koron korotuksen toteamisesta kohtuulliseksi ja oikeaksi.

Vaatimus oli esitetty siltä varalta, että riidanalaista korkolauseketta ja lainasopimusta kokonaisuutena tulkittaisiin siten, että pankilla oli oikeus nostaa korkoa vain peruskoron muutosta vastaavasti tai Suomen Pankin siihen oikeuttavan luvan perusteella, mutta ei yksipuolisesti "perustellusta syystä". Raastuvanoikeus oli edellä mainituin perustein tulkinnut riidanalaista sopimusta tavalla, jota pankki piti kohtuuttomana.

Raastuvanoikeus on katsonut, ettei velkakirjan ehtoa, jolla korko oli sidottu kiinteäksi tai riippuvaksi peruskorosta tai Suomen Pankin luvasta ollut, pitkästä lainaajastakaan huolimatta, pidettävä yleisesti kohtuuttomana. Ottaen huomioon pankin taloudellisesta asemasta esitetyn selvityksen ja sen tuottojen suhteellisen vähäisen lisäyksen, jonka pankki saisi, mikäli koron korotuksia pidettäisiin oikeutettuina, raastuvanoikeus on katsonut, ettei kyseistä lainasopimuksen ehtoa ollut, ottaen huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat, pidettävä kohtuuttomana.

Tuomiolauselma

Raastuvanoikeus on vahvistanut,

että pankki oli rikkonut sopimusta nostaessaan yksipuolisesti A:itten asuntolainan korkoa 1,0 prosenttiyksikköä 1.5.1990 lukien ilman Suomen Pankin peruskoron nostamista tai siihen verrattavaa Suomen Pankin lupaa tai vastaavaa toimenpidettä ja

että kyseinen koron nosto oli ollut perusteeton.

Tampereen Aluesäästöpankki velvoitettiin suorittamaan A:ille yhteisesti oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 15 270 markkaa 16 prosentin korkoineen 20.2.1991 lukien.

Turun hovioikeuden tuomio 1.7.1991

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi pankki oli saattanut asian, on todennut A:iiten väittäneen, että heidän ja pankin välisissä lainaneuvotteluissa oli sovittu lyhennyssitoumuksessa mainitun koron muuttuvan ainoastaan Suomen Pankin peruskoron noustessa tai laskiessa. A:t eivät olleet todistaneet väitettään oikeaksi.

Velaksiantoon liittyvässä lyhennyssitoumuksessa luotolle maksettava korko oli määrätty 10,50 prosentiksi. Sitoumuksen mukaan sillä ei muutettu velkakirjan ehtoja. A:itten allekirjoittamassa velkakirjassa olevan korkoehdon mukaan velalliset sitoutuivat "suorittamaan velasta vuotuista korkoa enintään kuusi (6) prosenttiyksikköä yli pankin kulloinkin voimassa olevan 24 kuukauden määräaikaistalletuksen talletuskoron".

Asianosaiset olivat yksimielisiä siitä, että siteerattu korkolauseke teki velan vaihtuvakorkoiseksi. A:itten mielestä pankki oli oikeutettu muuttamaan velalle suoritettavaa korkoa vain, jos peruskorko muuttui tai jos Suomen Pankki edellytti pankeille antamissaan ohjeissa niiden nostavan tai laskevan antolainauskorkoaan. Pankin käsityksen mukaan se voi yksipuolisella päätöksellään muuttaa koron suuruutta paitsi peruskoron vaihtuessa myös muusta perustellusta syystä. Koron korottamispäätöksensä tueksi pankki oli esittänyt, että sen otto- ja antolainauksen välinen korkoero oli ottolainaukselle maksettavan koron nousemisen ja peruskoron yleistä markkinakorkotasoa alemmaksi jäämisen vuoksi muodostunut pankin kannattavuuden ja vakavaraisuuden kannalta liian pieneksi.

Hovioikeus on katsonut, että pankeilla oli tallettajien etujen turvaamiseksi oltava oikeus oman harkintansa mukaan nostaa tietyissä tilanteissa perustellusta syystä antolainauksessa perimäänsä korkoa. Tällainen koron nostamisvalta edellytti luottosopimuksessa olevaa koron korottamiseen oikeuttavaa ehtoa.

Pankkien velkakirjoissa olevien ehtojen tulkinnassa oli noudatettava tavanomaisia varallisuusoikeudellisten oikeustointen tulkintaperiaatteita. Velan lyhennyssitoumuksessa oli mainittu tietynsuuruinen, yksilöity korkoprosentti. Se, että toinen sopimuskumppani oikeutettiin yksipuolisesti muuttamaan hyödykkeestä perittävää hintaa, oli yleisesti ottaen normaalista sopimuskäytännöstä poikkeavaa. Koron nostamiseen oikeuttavan lausekkeen oli siten oltava tulkinnaltaan selvä.

Velkakirjan ehdot olivat säästöpankkien etujärjestön yksipuolisesti laatimat. Tätä yksipuolisuutta ei poistanut se, että velkakirjan määräykset oli vuonna 1983 säästöpankkilain 53 §:n mukaisesti toimitettu pankkitarkastusviraston tarkastettaviksi. Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan pankkitarkastusvirastossa ei ollut kiinnitetty yksityiskohtaista huomiota ehdossa ehkä sallittuun yksipuoliseen koron nostamisoikeuteen eikä ehtoa voitu siten katsoa pankkitarkastusviraston "hyväksymäksi". Kysymys oli vakioehdoissa olevan määräyksen tulkinnasta. Vakiintuneen tulkintaperiaatteen mukaan ehtoa oli epäselvissä tapauksissa tulkittava laatijansa vahingoksi.

Tulkitessaan selostettuja velkasuhteen määräyksiä hovioikeus on raastuvanoikeuden tavoin katsonut velasta maksettavan koron sovitun vaihtuvakorkoiseksi. Miten korkoa velkasuhteen kestäessä muutettiin, oli jätetty lausekkeessa avoimeksi. Siinä ei myöskään ollut määrätty, kuka päätti uudesta korkoprosentista ja millä edellytyksillä tämä tapahtui. Lausekkeessa ei sanottu, että pankilla olisi oman harkintansa mukaan oikeus muuttaa lainalle suoritettavaa korkoa. Korkoehdossa oli yksiselitteisesti määrätty ainoastaan kulloinkin maksettavan koron enimmäisraja.

Pankki oli vedonnut siihen, että korkoehdon tarkoituksena oli ollut mahdollistaa pankin suorittama yksipuolinen koron nosto muun muassa sen esittämällä perusteella. Raastuvanoikeuden tavoin hovioikeus on katsonut korkoehtoa laadittaessa pyrityn tämän päämäärän saavuttamiseen. Pankki ei ollut väittänyt, että A:ille olisi luotosta sovittaessa ilmoitettu tästä pankin tulkintakannasta. Pankkitoiminta ei siihen liittyvien riskien osalta eronnut muusta elinkeinotoiminnasta siinä määrin, että velanottajien olisi pitänyt ymmärtää pankin väittämä ehdon tarkoitus. Vallitsevan varallisuusoikeudellista tahdonilmaisua koskevan niin sanotun objektiivisen tulkintaperiaatteen mukaisesti pankin esittämä korkomääräyksen tarkoitus oli sellaista tulkinta-aineistoa, johon ei voitu A:ita vastaan vedota.

Pankki oli tulkintansa tueksi esittänyt, että se itse ja eräät muut pankit olivat aikaisemmin kysymyksessä olevan korkoehdon perusteella yksipuolisesti nostaneet antolainauskorkojaan. Myös Suomen Pankki, pankkitarkastusvirasto ja kuluttaja-asiamies olivat pankin mielestä tulkinneet velkakirjan korkoehtoa pankin omaksumalla tavalla. Ylivoimaisesti suurin osa koron nostamisen kohteeksi joutuneista velallisista oli lisäksi tyytynyt pankkien tekemiin korkoratkaisuihin. Pankin käsityksen mukaan sanotut seikat olivat osoituksena korkoehdon vakiintuneesta tulkintakäytännöstä.

Pankkien aikaisemmin suorittamat yksipuoliset koron korotukset olivat verrattuna peruskoron muutosten yhteydessä tehtyihin koron muutoksiin olleet yksittäisiä tapahtumia. Ne olivat lisäksi olleet pankkikohtaisia. Pankkien henkilökuntaluottojen koron nostaminen oli koskenut suoranaisesti vain niiden palveluksessa olleita eikä velanottajia yleisesti. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä, mikä käsitys Suomen Pankilla oli tutkittavana olevasta tulkintakiistasta. Jutun asiakirjoista oli pääteltävissä, että pankkitarkastusvirasto ja kuluttaja-asiamies olivat ainakin aikaisemmin katsoneet korkoehdon antavan pankeille mahdollisuuden yksipuoliseen koron nostamiseen. Sen paremmin pankkitarkastusviraston kuin kuluttaja-asiamiehen käsitys jostakin tulkintakysymyksestä ei osoittanut voimassaolevan oikeuden kantaa eikä näiden viranomaisten mielipide sitonut tuomioistuinta. Pankki ei ollut näyttänyt, että tehdyt korotukset ja mainittujen viranomaisten kannanotot olisivat levinneet lainanottajien tietoisuuteen niin laajasti, että velallisilla olisi ollut syytä ottaa velkasitoumusta allekirjoittaessaan pankin yksipuolinen koron nostamismahdollisuus huomioon.

Se, että valtaosa velallisista ei ollut reagoinut koron nostamisia vastaan, ei suoranaisesti osoittanut heidän tulkitsevan korkoehtoa pankin esittämällä tavalla. Pankkien päätöksiin tyytyminen oli ainakin joissakin tapauksissa saattanut johtua muista ja myös raastuvanoikeuden päätöksessä mainituista syistä. Viime kädessä tulkintaerimielisyyden ratkaisi tuomioistuin.

Korkoehdossa ei velalle maksettavan koron muuttumista ollut tosin sidottu Suomen Pankin peruskorkoon. Yleisesti tunnettua kuitenkin oli, että peruskoron muuttuessa olivat pankkien anto- ja ottolainauskorot säännönmukaisesti vaihtuneet. Tämä oli ollut vakiintunut tapa, joka oli ollut velkasuhteiden osapuolten välillä yleisesti hyväksytty. Myös korkolain 3 §:n 2 momentissa oli velalle ennen eräpäivää maksettava korko kytketty kulloiseenkin peruskorkoon. Kuvattu peruskoron muuttumisen merkitys vahvisti A:itten korkolausekkeen tulkinnasta omaksumaa kantaa.

A:itten tulkintaa oli omiaan tukemaan myös se, että pankkikielenkäytössä oli yleisesti puhuttu peruskorkosidonnaisista lainoista. Tämä kävi ilmi muun ohella raastuvanoikeuden päätöksessä kerrotuista Suomen Pankin tiedotteista. Samoin raastuvanoikeuden päätöksessä mainitussa pankin omissa ja säästöpankkien yhteisissä ja myös yleisölle tarkoitetuissa asiakirjoissa oli käytetty käsitettä peruskorkosidonnainen. Sanallisesti tulkittuna tämä ilmaus kytki lainan koron peruskorkoon.

Ottaen huomioon raastuvanoikeuden päätöksessä selostetun Suomen Pankin tosiasiallisen aseman maassamme noudatettavan raha- ja korkopolitiikan ohjaajana, ei A:iiten tulkintaa koron muuttamisoikeudesta Suomen Pankin luvalla muulloinkin kuin peruskoron muutosten yhteydessä voitu pitää selostettujen velkasuhteen korkoehtojen perusteella vääränä. Suomen Pankki oli lokakuussa 1989 tehdyn peruskoron korotuksen yhteydessä sallinut eräiden luottojen korkojen nostamisen enemmän kuin peruskorkoa korotettiin. Suomen Pankin edellyttämä koron muuttaminen ei ollut rinnastettavissa pankkien yksipuolisesti tekemään korkojen korotuspäätökseen. Suomen Pankki oli velkasuhteen osapuolten kannalta ulkopuolinen taho. Raastuvanoikeuden päätöksessä selostetuista Suomen Pankin peruskoron muuttamista koskevista tiedotteista oli lisäksi pääteltävissä, että Suomen Pankki ei todennäköisesti kiinnittäisi nyt puheena olevissa koronmuutostilanteissa uutta korkokantaa harkitessaan huomiota pelkästään pankkien etuihin.

Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus on raastuvanoikeuden tavoin katsonut, että pankilla ei ole ollut velkakirjan korkoehdon perusteella oikeutta suorittamaansa koron nostamiseen.

Pankki oli vaatinut, että lainasopimuksen korkoehtoa muuttuneiden olosuhteiden vuoksi soviteltaisiin siten, että pankin suorittama koron korotus todettaisiin kohtuulliseksi.

Luottoajaksi oli sovittu 12 vuotta. Se ei poikennut asuntolainoissa tavanomaisista luottoajoista. Pankin oli luotonannon asiantuntijana luottoehdoista ja velan korosta päättäessään tullut ottaa huomioon riski sen varainhankinnan kustannusten mahdollisesta kohoamisesta velkasuhteen kestäessä.

Rahamarkkinoiden vapautumisen johdosta pankki voi talletus- ja antolainauskorkoja sekä antolainauksen määrää koskevilla päätöksillään vaikuttaa varainhankintansa kustannuksiin sekä otto- ja antolainauskorkojen välisen korkomarginaalin suuruuteen. Pankki voi myös päättää talletustensa ja myöntämiensä luottojen kestoajan. Pankki oli siten ainakin suurelta osin itse myötävaikuttanut kohtuullistuttamisvaatimuksensa perusteeksi vedotun, pankin kannalta epäedulliseksi väitetyn korkoeron muodostumiseen. Pankkien välisestä markkinaosuuskilpailusta johtuva pankin omiin ratkaisuihin perustuva varainhankinnan kallistuminen ei siten oikeuttanut pankkia vaatimaan myönnettyjen luottojen korkojen korottamista.

Kustannustekijöiden nousu oikeutti ainoastaan poikkeustapauksissa sovittelemaan hyödykkeelle sovittua hintaa. Kustannusten kohoamisen oli oikeuskäytännön mukaan tullut olla poikkeuksellisen suuri, jotta sopimuksessa määrättyä vastiketta voitiin nostaa. Pankkien varainhankinnan kustannusten kasvu ei ollut esitetyn selvityksen mukaan ollut tällaista luokkaa.

Pankin kohtuullistuttamisvaatimus oli siten hylättävä.

Edellä kerrotuilla perusteilla hovioikeus on jättänyt raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen voimaan.

Pankki on velvoitettu suorittamaan A:ille yhteisesti korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 3 000 markkaa 16 prosentin korkoineen 1.7.1991 lukien.

KORKEIMMAN OIKEUDEN RATKAISU 3.4.1992