17.10.2006

Yhdistys oli tehnyt P:n, L:n, S:n ja K:n kuntien ympäristönsuojeluviranomaisille esityksen yhdistyksen laatiman moottorikelkkailureittisuunnitelman hyväksymisestä kunkin kunnan alueen osalta sekä yhdistyksen nimeämisestä tuon moottorikelkkailureitin pitäjäksi.

Ympäristönsuojeluviranomaiset olivat päätöksillään kukin kohdallaan hylänneet yhdistyksen esityksen päätöksistään lähemmin ilmenevin perustein.

Hallinto-oikeus oli päätöksillään hylännyt yhdistyksen ympäristönsuojeluviranomaisten päätöksistä tekemät valitukset puutteellisten luonto- ja ympäristöselvitysten perusteella sekä P:n kunnan osalta lisäksi myös sillä perusteeella, ettei reittisuunnitelmassa ollut osoitettu tarpeellisia levähdys- ja huoltoalueita.

Hallinto-oikeuden päätösten lähtökohtana oli se, että maastoliikennelain 15 §:n mukainen kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen päätös laaditun moottorikelkkailureittisuunnitelman hyväksymisestä on oikeusharkintaa, jossa voidaan ottaa huomioon vain maastoliikennelaissa säädetyt edellytykset. Tällöin viranomaiselle toimitettu suunnitelma olisi hyväksyttävä, jos se täyttää mainitut edellytykset.

Korkein hallinto-oikeus hylkäsi yhdistyksen hallinto-oikeuden päätöksistä tekemät valitukset pysyttämällä hallinto-oikeuden valitukset hylkäävien päätösten lopputuloksen.

Perusteluissaan korkein hallinto-oikeus lausui, että maastoliikennelain 16 §:ssä tai muuallakaan kyseisessä laissa ei ole yleisemmin säädetty reittisuunnitelman hyväksymistä koskevasta harkinnasta tai siinä huomioon otettavista seikoista. Maastoliikennelain 16 §:n 2 momentissa säädetty ehdoton este reitin perustamiselle ei merkitse, että esteen puuttuessa kunnan ympäristönsuojeluviranomaisella olisi velvollisuus hyväksyä sille esitetty suunnitelma. Sama koskee 16 §:n 3 momentissa säädettyjä edellytyksiä sille, että kelkkailureitti voidaan sijoittaa yksityisen alueelle ilman tämän suostumusta. Lainkohdissa ei säädetä mitään siitä, millä edellytyksin kunnan ympäristönsuojeluviranomainen muutoin voi hyväksyä suunnitelman tai milloin sen ehkä tulee hyväksyä suunnitelma, eikä niiden tarkoituksena yleensäkään ole ratkaista mahdollista erimielisyyttä reitin perustamisen tai linjauksen suhteen reittisuunnitelman laatijan ja toimivaltaisen viranomaisen välillä.

Maastoliikennelaissa ei muutoinkaan ole säädetty, että reittisuunnitelman laatinut ja sitä koskevan esityksen kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle tehnyt henkilö tai yhteisö olisi oikeutettu saamaan hakemuksensa hyväksytyksi siinäkään tapauksessa, että hyväksymiselle ei ole lain 16 §:stä johtuvaa estettä.

Maastoliikennelain 14 §:ssä tai muuallakaan laissa ei myöskään ole säädetty niistä perusteista, joiden nojalla kunnan ympäristönsuojeluviranomainen päättää siitä, hyväksyykö se tietyn viranomaisen, yhteisön tai elinkeinonharjoittajan moottorikelkkailureitin pitäjäksi. Tämän seikan harkitseminen ei lähtökohtaisesti voi tapahtua erillään maastoliikennelain 15 §:n mukaisesta reittisuunnitelman hyväksymistä koskevasta päätöksenteosta. Yhdistystä ei ollut hyväksytty nyt kysymyksessä olevan reitin pitäjäksi.

Arvioitaessa kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen harkintavallan laajuutta moottorikelkkailureittisuunnitelman hyväksymistä koskevassa asiassa oli huomioon otettava myös maastoliikennelain 1 §:stä ilmenevä lain tarkoitus ehkäistä moottorikäyttöisten ajoneuvojen käyttämisestä maastossa ja moottorikelkkailureiteillä aiheutuvia, lainkohdassa tarkoitettuja haittoja ja edistää liikenneturvallisuutta sekä kunnan velvollisuus sovittaa reitti muihin lähialueen reitteihin. Reittisuunnitelmaa koskevilla ratkaisuilla ja valinnoilla on läheinen yhteys kunnan maankäyttöä koskeviin ratkaisuihin ja valintoihin. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen harkintavalta sen suhteen, onko tarpeellista perustaa moottorikelkkailureitti kunnan alueelle ja miten se linjataan, voi näin ollen käsittää myös sellaisia seikkoja ja vaikutuksia, joista maastoliikennelain 16 §:ssä ei erikseen säädetä.

Edellä mainituista syistä ympäristönsuojeluviranomaisten päätösten perusteluja ei ollut pidettävä hallinto-oikeuden päätöksissä tarkoitetuin tavoin lainvastaisina. Ympäristönsuojeluviranomaisten päätökset eivät loukanneet kelkkailureittiä koskevan esityksen tehneen yhdistyksen oikeutta.

Näillä perusteilla, kun otetaan huomioon kuntalain 90 §:n 2 momentti ja kun hallinto-oikeus joka tapauksessa oli asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan voinut hylätä yhdistyksen valitukset myös päätöksissään mainitsemansa luonto- ja ympäristöselvityksen puutteellisuuden perusteella ja P:n kunnan osalta lisäksi myös sillä perusteella, että reittisuunnitelmassa ei ollut osoitettu tarpeellisia levähdys- ja huoltoalueita, hallinto-oikeuden päätösten lopputuloksen muuttamiseen ei yhdistyksen valitusten johdosta ollut perusteita.

Maastoliikennelaki 1 § 1 mom., 13 § 1 mom., 14 § 1 ja 2 mom., 15 § 1 ja 2 mom., 16 § 1, 2 ja 3 mom.
Kuntalaki 90 § 2 mom.