Vaasan HO 11.5.2022 191

Tahdosta riippumaton psykiatrinen sairaalahoito - Pakkolääkintä
Vahingonkorvaus - Julkisyhteisön korvausvastuu
Euroopan ihmisoikeussopimus - Oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin
Perustuslaki - Perusoikeudet

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Suomen lain mukaan ei ole mahdollista saada tuomioistuimen päätöstä pakkolääkinnän lainmukaisuudesta tai oikeasuhtaisuudesta tai määräystä pakkolääkinnän lopettamisesta. Tahdonvastaiseen psykiatriseen sairaalahoitoon määrätty A oli vaatinut hallinto-oikeudelle tekemässään valituksessa muun ohella, että hänen pakkolääkintänsä lopetetaan. Hallinto-oikeus ei ollut tutkinut A:n valitusta pakkolääkinnän osalta, eikä korkein hallinto-oikeus ollut myöntänyt asiassa valituslupaa.

Hovioikeus katsoi, että A:n perus- ja ihmisoikeuksia oli loukattu, koska hänen käytössään ei ollut ollut tehokkaita oikeussuojakeinoja. Suomen valtio velvoitettiin suorittamaan A:lle korvausta perus- ja ihmisoikeusloukkauksesta.

ETELÄ-POHJANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 15.7.2021 NRO 899

Selostus asian käsittelystä käräjäoikeudessa

A vaati kanteessaan, että Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymä ja Suomen valtio velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan hänelle korvausta henkisestä kärsimyksestä 25.000 euroa laillisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien. A vetosi kanteensa perusteena siihen, että hänen perus- ja ihmisoikeuksiaan oli loukattu pakkohoidon aikana.

Kuntayhtymä ja valtio, edustajanaan Valtiokonttori, vaativat, että kanne hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan niiden oikeudenkäyntikulut laillisine viivästyskorkoineen.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen ja velvoitti A:n korvaamaan kuntayhtymän oikeudenkäyntikulut 3.175 eurolla ja valtion oikeudenkäyntikulut 4.220,40 eurolla, molemmat määrät laillisine viivästyskorkoineen.

Käräjäoikeus totesi ensinnäkin, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan X v. Suomi pitänyt pakkolääkinnän osalta ongelmallisena nimenomaan sitä, että riittävät oikeussuojakeinot ovat puuttuneet, ei niinkään sitä, että pakkolääkinnän määräämisen oikeudellinen perusta olisi puutteellinen. A:n pakkolääkintä ei siten ollut loukannut hänen perus- ja ihmisoikeuksiaan.

Toiseksi käräjäoikeus totesi, että pakkolääkinnästä ei ole mahdollista valittaa tuomioistuimeen. Laissa on kuitenkin säädetty erillisistä oikeusturvakeinoista. Potilaalla on mahdollisuus tehdä hoidostaan potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 10 §:n mukainen muistutus ja mainitun lain 10 a §:n mukainen kantelu. Lisäksi potilaalla voi olla oikeus saada korvausta potilasvakuutuksesta. Näin ollen varsinaisen muutoksenhakuoikeuden puuttuminen ei ollut rikkonut A:n perus- ja ihmisoikeuksia.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Taija Randen.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Valitus

Vaatimukset

A on vaatinut ensisijaisesti, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja että hänen käräjäoikeuden tuomion sivulta 2 ilmenevä kanteensa hyväksytään. Toissijaisesti A on vaatinut, että hänet joka tapauksessa vapautetaan velvollisuudesta korvata Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymän ja Suomen valtion / Valtiokonttorin oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudesta. - - -

Perusteet

Pakkolääkintä on loukannut A:n ihmis- ja perusoikeuksia. Pakkolääkinnästä ei ole säädetty missään laissa, eikä A:n käytössä ole ollut tehokkaita oikeussuojakeinoja.

Vaasan hallinto-oikeus ja korkein hallinto-oikeus eivät ole tutkineet A:n valitusta pakkolääkinnän osalta. Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus ei ole antanut ratkaisua turvaamistointa koskevassa asiassa, vaan A on joutunut peruuttamaan hakemuksensa pakkohoidon päätyttyä. Muistutuksen tekeminen ylilääkärille ja kantelun tekeminen valvontaviranomaiselle eivät ole tehokkaita oikeussuojakeinoja. Valvontaviranomainen ei voi määrätä pakkolääkintää keskeytettäväksi, vaan se voi korkeintaan antaa lääkärille huomautuksen. A:n oikeusturva on hoidon aikana ollut täysin olematon.

Hoito on ollut A:lle erittäin traumaattista ja aiheuttanut monia sivuoireita.

A tulee joka tapauksessa vapauttaa velvollisuudesta korvata kuntayhtymän ja valtion oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudesta. Asia on oikeudellisesti epäselvä. Varsinais-Suomen käräjäoikeus on ratkaissut vastaavanlaisen asian eri tavalla. Lisäksi korvausvelvollisuus on kohtuuton ottaen huomioon oikeudenkäyntiin johtaneet seikat ja A:n taloudellinen asema.

Kuntayhtymän vastaus

Vaatimukset

Kuntayhtymä on vaatinut, että valitus hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudesta 200 eurolla laillisine viivästyskorkoineen.

Perusteet

Kuntayhtymä on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä perusteet.

Kuntayhtymällä ei ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä oikeussuojakeinoja A:lla on ollut käytössään.

A:n hoidostaan saamat sivuoireet ovat olleet tyypillisiä ja niihin on puututtu.

Aluehallintovirasto on päätöksessään katsonut, että A:lle tehty diagnoosi ja hänelle annettu hoito ovat olleet lääketieteellisesti perusteltuja ja että A:n hoito on muutenkin ollut lainmukaista.

Vaasan hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden päätökset ovat vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisia. Potilaan hoito on oikeudelliselta luonteeltaan tosiasiallista hallintotoimintaa, eikä siinä lähtökohtaisesti tehdä potilasta koskevia hallintopäätöksiä, joista voisi erikseen valittaa hallinto-oikeuteen. Mahdollisuus valittaa yksittäisistä hoitopäätöksistä kuormittaisi psykiatrista terveydenhuoltoa kohtuuttomasti ja jäykistäisi potilaiden hoitoa.

Valtion vastaus

Vaatimukset

Valtio on vaatinut, että valitus hylätään ja että A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudesta 550 eurolla laillisine viivästyskorkoineen.

Perusteet

Valtio on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä perusteet ja viitannut käräjäoikeuden tuomion perusteluihin.

Potilaalla on oikeus kannella hoidostaan myös laillisuusvalvontaviranomaisille.

Turun hovioikeus on kumonnut valituksessa mainitun Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomion.

Asiassa ei ole perusteita vapauttaa A:ta velvollisuudesta korvata valtion oikeudenkäyntikuluja.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

- - -

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

A on määrätty tahdosta riippumattomaan psykiatriseen sairaalahoitoon 26.6.2020 tehdyllä päätöksellä. A:ta on hoidon aikana lääkitty vastoin hänen tahtoaan. A:n tahdosta riippumaton sairaalahoito on lopetettu 3.9.2020.

A on 2.7.2020 tehnyt turvaamistoimihakemuksen, jossa hän on vaatinut, että käräjäoikeus kieltää kuntayhtymää pakkolääkitsemästä häntä 10.000 euron sakon uhalla. A on peruuttanut hakemuksensa sen jälkeen, kun hänen sairaalahoitonsa on lopetettu.

A on valittanut hoitoonmääräämispäätöksestä Vaasan hallinto-oikeuteen ja vaatinut muun ohella, että päätös kumotaan ja että hänen pakkolääkintänsä lopetetaan. Vaasan hallinto-oikeus on 6.10.2020 antamallaan päätöksellä jättänyt tutkimatta A:n valituksen pakkolääkinnän osalta ja hylännyt sen muilta osin. A on hakenut valituslupaa korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Korkein hallinto-oikeus on 21.12.2020 antamallaan päätöksellä hylännyt A:n valituslupahakemuksen.

A on 30.6.2020 kannellut hoidostaan Valviralle, joka on 7.7.2020 siirtänyt kantelun Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintoviraston käsiteltäväksi. Länsi- ja Sisä-Suomen aluehallintovirasto on 24.9.2020 antamassaan päätöksessä todennut, että sillä ei ole aihetta epäillä virheellistä toimintaa A:n hoidossa.

Hovioikeudessa on kysymys siitä, onko A:n perus- ja ihmisoikeuksia loukattu korvausvastuun perustavalla tavalla sen takia, että pakkolääkinnästä ei ole säädetty laissa ja että A:n käytössä ei ole siitä syystä ollut tehokkaita oikeussuojakeinoja.

Korvausvastuun peruste

A on vedonnut kanteensa perusteena muun ohella siihen, että Vaasan hallinto-oikeus ja korkein hallinto-oikeus eivät ole tutkineet hänen valitustaan pakkolääkinnän osalta. Valtio on katsonut, että A:n kanne tulee jättää tutkimatta tai hylätä vahingonkorvauslain 3 luvun 5 §:n nojalla. Mainitun pykälän mukaan kannetta tuomioistuimen päätöksestä aiheutuneen vahingon korvaamisesta ei saa nostaa, ellei päätöstä ole muutettu tai kumottu taikka ellei virheen tehnyttä ole todettu syylliseksi virkarikokseen tai velvoitettu korvaamaan vahinkoa.

Hovioikeus toteaa, että A:n kannetta ei voida tutkia vahingonkorvauslakiin perustuvana, sillä vahingonkorvauslain 3 luvun 5 §:ssä säädetyt edellytykset kanteen nostamiselle eivät täyty. Oikeuskäytännössä on kuitenkin vakiintuneesti katsottu, että perus- ja ihmisoikeusloukkauksen aiheuttamasta aineettomasta vahingosta on mahdollista tuomita korvausta perus- ja ihmisoikeusmyönteisen tulkinnan avulla ilman nimenomaista säännöstä, kunhan vahingonkorvausvastuulla on riittävä oikeudellinen peruste (KKO 2016:20, kohta 22 ja siinä mainitut ratkaisut). Edelleen oikeuskäytännössä on katsottu, että vahingonkorvauslain julkisyhteisöjen korvausvastuuta rajoittavat säännökset eivät estä korvauksen tuomitsemista viranomaistoiminnassa tapahtuneen perus- ja ihmisoikeusloukkauksen aiheuttamasta aineettomasta vahingosta (KKO 2016:20 ja KKO 2012:81). Näin ollen kannetta ei voida jättää tutkimatta tai suoraan hylätä.

Keskeiset asiassa sovellettava säännökset

Perustuslain 7 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen.

Perustuslain 21 §:n mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen (jäljempänä EIS) 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi kun laki sen sallii ja se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

EIS:n 13 artiklan mukaan jokaisella, jonka mainitussa yleissopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt.

Tahdosta riippumattomassa hoidossa noudatetaan potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain säännöksiä. Potilaalle on aina annettava selvitys hoitoon liittyvistä seikoista, joilla on merkitystä päätettäessä hänen hoitamisestaan (5 § 1 momentti). Potilasta on lisäksi hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Jos potilas kieltäytyy tietystä hoidosta tai yksittäisestä hoitotoimenpiteestä, häntä on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla (6 § 1 momentti).

Mielenterveyslailla sallitaan tietyin edellytyksin tahdosta riippumattomassa hoidossa olevan potilaan psyykkisen sairauden hoitaminen hänen tahdostaan riippumatta (22 b §) sekä ruumiillisen sairauden hoitaminen potilaan vastustaessa hoitoa (22 c §). Mielenterveyslain 22 a §:ssä säädetään lisäksi velvollisuudesta kunnioittaa psykiatrisen potilaan perusoikeuksia. Sanotun pykälän 2 momentin mukaan tahdosta riippumattomassa hoidossa olevan potilaan perusoikeuksia rajoitettaessa rajoitustoimenpiteet on aina suoritettava mahdollisimman turvallisesti ja ihmisarvoa kunnioittaen. Itsemääräämisoikeuden rajoitusta valittaessa ja mitoitettaessa on erityistä huomiota kiinnitettävä potilaan sairaalassa olon perusteeseen.

Mielenterveyslain 22 b §:n 1 momentin mukaan potilasta on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Sanotun pykälän 2 momentin mukaan potilaan psyykkisen sairauden hoidossa saadaan hänen tahdostaan riippumatta käyttää vain sellaisia lääketieteellisesti hyväksyttäviä tutkimus- ja hoitotoimenpiteitä, joiden suorittamatta jättäminen vakavasti vaarantaa hänen tai muiden terveyttä tai turvallisuutta. Pykälän 3 momentin mukaan potilaan tahdosta riippumatta suoritettavista hoito- ja tutkimustoimenpiteistä päättää häntä hoitava lääkäri.

Mielenterveyslain esitöiden mukaan tahdonvastaisessa hoidossa olevan potilaan hoitoon määrääminen ei saa muodostua pelkäksi vapaudenmenetykseksi, vaan potilasta on hoidettava lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla. Mielenterveyslain 22 b §:llä pyritään näin ollen myös turvaamaan potilaan perustuslaillinen oikeus välttämättömään huolenpitoon tilanteessa, jossa hän ei itse sairautensa vuoksi kykene päättämään hoidostaan. (HE 113/2001 vp, s. 23–24.)

Ratkaisu X v. Suomi

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (jäljempänä EIT) ratkaisussa X v. Suomi (tuomio 3.7.2012) oli kyse siitä, oliko tahdonvastaiseen hoitoon määrätyn ja tahdonvastaisesti lääkityn X:n ihmisoikeuksia loukattu.

Pakkolääkinnän osalta EIT totesi, että vastoin potilaan tahtoa tehdyllä hoitotoimenpiteellä puututaan hänen yksityiselämänsä suojaan ja erityisesti fyysiseen koskemattomuuteen. Puuttumiselle tulee olla peruste kotimaisessa laissa. Lisäksi lain tulee täyttää tietyt laatuvaatimukset. Sen tulee olla saatavilla ja niin täsmällinen, että henkilö kykenee ennakoimaan sen seuraukset. Lain tulee myös täyttää oikeusvaltion periaatteen vaatimukset. (Kohdat 212–215.)

EIT pani merkille, että mielenterveyslain 22 b §:ssä oli yksityiskohtaisia määräyksiä psyykkisten sairauksien hoidosta. Hoitavan lääkärin oli päätettävä annettavasta hoidosta potilaan tahdosta riippumatta. Puuttumiselle oli siten ollut peruste kotimaisessa laissa. Lain laadun osalta EIT totesi, että saatavuus ja ennakoitavuus eivät olleet ongelmallisia. (Kohdat 216–217.)

Toisaalta EIT kiinnitti huomiota mielenterveyslain 22 b §:ää koskeviin esitöihin (HE 113/2001 vp) ja muun ohella siihen, että hoitomääräys käsitti pakkohoidon tapauksissa automaattisesti luvan hoitaa potilasta jopa vastoin hänen tahtoaan. Lisäksi EIT totesi, että lääkärin pakkolääkintää koskeviin päätöksiin ei voitu hakea muutosta. Edelleen EIT pani merkille, että X oli kannellut Terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle ja oikeuskanslerille, mutta kumpikaan ei ollut puuttunut asiaan. Lääninhallituksellakaan ei vaikuttanut olevan toimivaltaa asiassa. (Kohdat 218–219.)

Yhteenvetona EIT totesi, että pakkolääkintä edustaa vakavaa puuttumista henkilön fyysiseen koskemattomuuteen ja sen tulee siten perustua lakiin, joka tarjoaa asianmukaiset takeet mielivaltaa vastaan. Sellaiset takeet puuttuivat käsillä olevassa tapauksessa. Tahdosta riippumattomaan hoitoon määrääminen oli automaattisesti sisältänyt valtuudet lääkkeiden pakolla antamiseen. Päätöksenteko oli ollut yksin hoitavan lääkärin käsissä. Lääkäri oli voinut ryhtyä jopa varsin radikaaleihin toimenpiteisiin X:n tahdosta riippumatta. Päätöksentekoon ei ollut liittynyt välitöntä lainkäytöllistä valvontaa. X ei ollut voinut saada tuomioistuimen päätöstä pakkolääkinnän lainmukaisuudesta tai oikeasuhtaisuudesta tai määräystä pakkolääkinnän lopettamisesta. Näin ollen puuttumisesta yksityiselämän suojaan ei ollut säädetty laissa 8 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla ja 8 artiklaa oli rikottu. (Kohdat 220–223.)

EIT ei katsonut tarpeelliseksi lausua väitetystä 13 artiklan rikkomisesta, koska se oli jo katsonut, että 8 artiklaa oli rikottu (kohdat 229–230).

EIT velvoitti Suomen valtion maksamaan X:lle korvausta aineettomasta vahingosta 10.000 euroa ja kuluista 8.000 euroa, molemmat määrät mahdollisine veroineen ja laillisine viivästyskorkoineen.

EIS:n 13 artiklan soveltamiskäytäntö

EIS:n 13 artiklassa tarkoitetun tehokkaan oikeussuojakeinon ei välttämättä tarvitse olla tuomioistuinkäsittely (esim. Klass ja muut v. Saksa tuomio 6.9.1978, kohta 67). Toimivaltaisen toimielimen tulee kuitenkin olla riippumaton (esim. Leander v. Ruotsi tuomio 26.3.1987, kohta 81 ja Khan v. Yhdistynyt kuningaskunta tuomio 12.5.2000, kohdat 46–47). Lisäksi toimielimellä tulee olla valta antaa sitovia päätöksiä (esim. Leander v. Ruotsi, kohta 82 ja Silver ja muut v. Yhdistynyt kuningaskunta tuomio 25.3.1983, kohdat 114–115).

Oikeussuojakeino on tehokas EIS:n 13 artiklan tarkoittamalla tavalla, jos se voi joko estää tai päättää loukkauksen tai tarjota jo tapahtuneesta loukkauksesta asianmukaisen hyvityksen. Myös keinojen yhdistelmä voi muodostaa riittävän tehokkaan oikeussuojakeinon. (Esim. Kudła v. Puola 26.10.2000 suuren jaoston tuomio, kohdat 157–158.)

Pelkästään jälkikäteisiä oikeussuojakeinoja eli loukkauksen hyvittämistä on pidetty riittävänä esimerkiksi oikeudenkäynnin viivästymisen kohdalla (Scordino v. Italia (nro 1) suuren jaoston tuomio 29.3.2006, kohta 187). Toisaalta jälkikäteisiä oikeussuojakeinoja ei ole pidetty riittävinä esimerkiksi silloin, kun kyse on ollut oikeudesta järjestää mielenosoitus (Bączkowski ja muut v. Puola tuomio 3.5.2007, kohdat 81–84).

EIS:n 13 artiklan rikkomuksen toteaminen ei vaadi sitä, että myös jotain muuta artiklaa olisi rikottu (Klass ja muut v. Saksa, kohta 64).

Onko A:n ihmis- ja perusoikeuksia loukattu?

Hovioikeus katsoo EIT:n tavoin, että pakkolääkinnän perusteista on säädetty laissa. Mielenterveyslain 22 b § sisältää määräykset siitä, milloin tahdonvastaiset toimenpiteet ovat sallittuja ja kuka niistä päättää. Arviotavaksi jää se, tarjoaako laki riittävät takeet mielivaltaa vastaan eli tehokkaat oikeussuojakeinot.

Hovioikeus toteaa, että ratkaisussa X v. Suomi ei ole nimenomaisesti edellytetty, että pakkolääkinnästä tulisi voida hakea muutosta valittamalla tuomioistuimeen. Ratkaisussa on kuitenkin katsottu, että Suomen lainsäädäntö ei kokonaisuutena arvioiden tarjonnut riittävää suojaa mielivaltaa vastaan.

Suomen laissa ei ole ratkaisun X v. Suomi antamisen jälkeen säädetty mistään uudesta oikeussuojakeinosta. Potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain muistutusta koskevaa 10 §:ää on muutettu ja mainittuun lakiin on lisätty kantelua koskeva 10 a §, mutta kyse on ollut jo valmiiksi käytössä olevien menettelyjen selkeyttämisestä (HE 185/2014 vp, mm. s. 18–20).

Euroopan neuvoston kidutuksen vastainen komitea on Suomea koskevassa raportissaan (CPT/Inf (2021) 7, kohdat 102–103) suosittanut, että lainsäädäntöä muutetaan siten, että pakkolääkintää koskevista päätöksistä on mahdollista valittaa. Euroopan neuvoston ministerikomitea on esittänyt samanlaisen suosituksen ratkaisun X v. Suomi täytäntöönpanoa koskevassa päätöksessään (CM/Del/Dec(2021)1419/H46-12, kohta 5). Myös eduskunnan apulaisoikeusasiamies on kiinnittänyt asiaan huomiota mielenterveyslain täydentämistä koskevassa esityksessään (EOAK/164/2021, kohta 5.2).

Potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 10 §:n mukainen muistutus tehdään terveydenhuollon toimintayksikössä terveydenhuollosta vastaavalle johtajalle eli toiselle saman viranomaisen palveluksessa olevalle henkilölle. Muistutuksesta annettuun vastaukseen ei saa hakea muutosta valittamalla. Näin ollen on selvää, että muistutusmenettely ei täytä riippumattomuuden vaatimusta ja että kyse ei ole tehokkaasta oikeussuojakeinosta.

Pakkolääkinnästä on mahdollista kannella terveydenhuollon valvontaviranomaisille eli Valviralle ja aluehallintovirastolle sekä ylimmille laillisuusvalvojille eli eduskunnan oikeusasiamiehelle ja oikeuskanslerille. Mainitut viranomaiset voivat sinänsä tutkia, onko asiassa menetelty laillisesti. Niillä ei kuitenkaan ole toimivaltaa antaa sitovaa päätöstä pakkolääkinnän lainmukaisuudesta tai määräystä pakkolääkinnän lopettamisesta. Kantelu ei ole muutoksenhakukeino, eikä sillä siten voida muuttaa tai kumota hallintopäätöstä. Kantelua terveydenhuollon valvontaviranomaisille tai ylimmille laillisuusvalvojille ei näin ollen voida pitää tehokkaana oikeussuojakeinona.

Pakkolääkinnän seurauksena aiheutuneesta henkilövahingosta on mahdollista hakea korvausta Potilasvakuutuskeskukselta. Potilasvakuutuskeskuksen päätökseen voidaan hakea muutosta nostamalla Potilasvakuutuskeskusta vastaan kanne käräjäoikeudessa. Selvää on, että menettely potilasvahinkoasiassa täyttää riippumattomuuden vaatimuksen. Menettely myös johtaa sitovan päätöksen antamiseen. Tämä oikeussuojakeino on kuitenkin jälkikäteinen.

A on tehnyt pakkolääkinnän keskeyttämistä koskevan turvaamistoimihakemuksen, jonka hän on kuitenkin peruuttanut sen jälkeen, kun hänen sairaalahoitonsa on päättynyt. A:lla ei ole ollut Suomen lain mukaan mahdollisuutta saada päätöstä siitä, että hänen pakkolääkintänsä tulee lopettaa. Turvaamistoimella ei voida edes tilapäisesti perustaa sellaista oikeutta, jota ei voida vahvistaa myöhemmässä pääasiaa koskevassa oikeudenkäynnissä (KKO 2016:14, kohta 46). Näin ollen A:n turvaamistoimihakemus olisi joka tapauksessa tullut hylätä, eikä A:n käytössä ole tältäkään osin ollut tehokasta oikeussuojakeinoa.

Valtio on vedonnut siihen, että pakkolääkintään liittyvät seikat tulevat yleisellä tasolla tuomioistuimen arvioitavaksi tuomioistuimen päättäessä tahdonvastaiseen hoitoon määräämisestä. Hovioikeus toteaa, että Vaasan hallinto-oikeus on A:n asiassa antamassaan päätöksessä nimenomaisesti jättänyt tutkimatta A:n pakkolääkinnän lopettamista koskevan vaatimuksen ja todennut, että hallinto-oikeudella ei ole tältä osin toimivaltaa. Näin ollen on selvää, että Vaasan hallinto-oikeus ei ole millään tavalla ottanut kantaa siihen, onko A:n pakkolääkintä ollut laillista.

Yhteenvetona hovioikeus toteaa, että A:lla ei ole ollut käytössään mitään sellaista oikeussuojakeinoa, joka olisi voinut johtaa siihen, että hänen pakkolääkintänsä olisi lopetettu. A:lla on kuitenkin ollut mahdollisuus saada sitova päätös siitä, onko hänelle aiheutunut henkilövahinkoa pakkolääkinnän seurauksena. Lisäksi A:lla on ollut mahdollisuus saattaa pakkolääkinnän laillisuus terveydenhuollon valvontaviranomaisten ja ylimpien laillisuusvalvojien tutkittavaksi, vaikka mainitut viranomaiset eivät sinänsä olekaan voineet antaa mitään sitovaa päätöstä. Ratkaistavana on siis se, ovatko A:n käytössä olleet oikeussuojakeinot olleet kokonaisuutena arvioiden tehokkaita.

Pakkolääkintä merkitsee vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Näin ollen pelkästään jälkikäteisiä oikeussuojakeinoja ei voida pitää riittävinä. Tahdonvastaisesti lääkityllä potilaalla tulee olla mahdollisuus saada riippumattoman lainkäyttöelimen sitova päätös pakkolääkinnän laillisuudesta ja määräys pakkolääkinnän lopettamisesta. Näin ollen hovioikeus katsoo, että A:n asiassa on menetelty tavalla, joka on rikkonut EIS:n 13 artiklaa. Myöskään A:n perustuslain 21 §:ssä turvatut oikeudet eivät ole toteutuneet.

Oikeus korvaukseen ja korvauksen määrä

Loukkauksen tulee olla riittävän vakava, jotta loukatulla olisi oikeus korvaukseen (KKO 2012:81, kohta 16). Tätä on arvioitava lähinnä sen perusteella, mikä merkitys loukkauksella on sen kohteeksi joutuneelle. Korvauksen määrää arvioitaessa merkitystä on annettava loukkauksen ja sen aiheuttamien seuraamusten vakavuudelle ja kestolle. (KKO 2016:20, kohdat 37–38.)

Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan KKO 2012:81, että kirjesalaisuuden loukkaus ei oikeuttanut korvaukseen. Toisaalta ratkaisussa KKO 2016:20 katsottiin, että loukkaus oikeutti 5.000 euron kärsimyskorvaukseen, kun hallinto-oikeus oli turvapaikka-asiassa laiminlyönyt perehtyä asianosaiselta salassa pidettävään aineistoon.

Tässä tapauksessa loukkaus on kohdistunut A:n oikeuteen saada tehokasta oikeussuojaa hänen jouduttuaan tahdonvastaisesti lääkityksi. Pakkolääkintä merkitsee vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. A:lla ei ole ollut mitään mahdollisuutta saada pakkolääkintää keskeytetyksi.

Asiassa ei ole kysymys siitä, onko A:n pakkolääkintä ollut lääketieteellisesti perusteltua. Riidatonta kuitenkin on, että pakkolääkinnästä on aiheutunut A:lle sivuoireita ja että A:n pakkohoito on kestänyt yli kaksi kuukautta. Hovioikeus katsoo, että se, että A:lla ei ole ollut mahdollista valittaa pakkolääkinnästä, on ollut omiaan lisäämään tilanteen hänelle aiheuttamaa kärsimystä.

Edellä mainituin perusteluin hovioikeus katsoo, että loukkaus on niin vakava, että pelkkä loukkauksen toteaminen ei ole riittävä seuraamus. Hovioikeus arvioi loukkauksesta aiheutuneen kohtuullisen korvauksen määräksi 5.000 euroa.

Korvausvastuun jakautuminen

A:n pakkolääkintä on perustunut laissa säädettyyn perusteeseen. A:n perus- ja ihmisoikeuksia on loukattu sen takia, että hänen käytössään ei ole ollut tehokkaita oikeussuojakeinoja. Kuntayhtymä ei ole voinut vaikuttaa siihen, mitä oikeussuojakeinoja A:lla on ollut käytössään. Kyse on yksinomaan valtion vastuulla olevasta seikasta. Kuntayhtymän ja sen palveluksessa olleiden A:ta hoitaneiden lääkäreiden menettely ei siten ole syy-yhteydessä loukkaukseen.

Edellä mainituin perusteluin kanne on hylättävä siltä osin, kun se kohdistuu kuntayhtymään. Valtio on yksin velvollinen suorittamaan A:lle korvausta ihmis- ja perusoikeusloukkauksesta.

Oikeudenkäyntikulut

Hovioikeus hyväksyy asianajaja X:n laskun A:n avustamisesta.

A on hävinnyt asian suhteessa kuntayhtymään. A on vaatinut, että hänen velvollisuuttaan korvata oikeudenkäyntikuluja kohtuullistetaan oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n ja 8 b §:n nojalla. Ensiksi mainitun pykälän mukaan, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista. Toiseksi mainitun pykälän mukaan, jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta, tuomioistuin voi viran puolesta alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää.

Asia ei ole oikeudellisesti epäselvä siltä osin, kun A on hävinnyt asian suhteessa kuntayhtymään. Selvää on, että pakkolääkinnän perusteista on säädetty laissa, ja näin on todettu myös ratkaisussa X v. Suomi.

Oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamista puoltaa asian suuri merkitys A:lle ja A:n heikko asema suhteessa kuntayhtymään. Toisaalta kuntayhtymän oikeudenkäyntikulut ovat määrältään asian laatuunkin nähden varsin maltilliset, yhteensä vain 3.375 euroa. Tähän nähden hovioikeus katsoo, että A:n velvoittaminen korvaamaan kuntayhtymän oikeudenkäyntikulut ei ole ilmeisen kohtuutonta. A on siten velvollinen korvaamaan kuntayhtymän oikeudenkäyntikulut vaaditun mukaisesti.

A:n vaatimus on osittain hylätty sen määrän osalta. Kyse on kuitenkin tältä osin sellaisesta harkinnanvaraisesta seikasta, jolla ei ole ollut sanottavaa vaikutusta asianosaisten oikeudenkäyntikulujen määrään. Näin ollen valtion vaatimus sen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta hylätään. Asianajaja X:lle maksettava palkkio jää valtion vahingoksi.

- - -

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Suomen valtio / Valtiokonttori velvoitetaan suorittamaan A:lle korvausta perus- ja ihmisoikeusloukkauksesta 5.000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 28.12.2020 lukien.

A vapautetaan velvollisuudesta korvata Suomen valtion / Valtiokonttorin oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudesta laillisine viivästyskorkoineen.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

A velvoitetaan korvaamaan Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymän oikeudenkäyntikulut hovioikeudesta 200 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

Suomen valtion / Valtiokonttorin oikeudenkäyntikuluvaatimus hovioikeudesta hylätään.

Valtion varoista maksetaan asianajaja X:lle A:n avustamisesta hovioikeudessa palkkiona 770 euroa ja arvonlisäverona 184,80 euroa eli yhteensä 954,80 euroa, mikä määrä jää valtion vahingoksi.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Antti Vaittinen, Kirsi Häkkinen ja Sirpa Virkkala. Esittelijänä asiassa on ollut hovioikeuden esittelijä Heikki Hannelin.

Ratkaisu on yksimielinen.

Vailla lainvoimaa.

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.