22.10.2015

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Kantajille rakennetun navettarakennuksen lopputarkastus oli pidetty 15.3.2001 ja sen katto oli romahtanut 12.3.2011. Kysymys 17.8.2011 rakennusliikkeelle ja rakennustarkastuksesta vastuussa olleelle kaupungille esitetyn korvausvaatimuksen vanhentumisesta.

ETELÄ-POHJANMAAN KÄRÄJÄOIKEUDEN VÄLITUOMIO 18.3.2014

Kantajat: AK ja JK (jäljempänä kantajat tai K:t)

Vastaajat: Kaupunki B (jäljempänä kaupunki) ja Rakennuspalvelu S Oy (jäljempänä yhtiö) ja S

Muut: Kunta C

Asia Rakennusliikkeen urakkasopimukseen ja kaupungin rakennustarkastukseen perustuvan korvausvastuun kun rakennuksen katto oli romahtanut vanhentumisesta

SELOSTUS ASIASTA

Kanne - - -

K:t ovat vaatineet, että käräjäoikeus velvoittaa kaupunki B:n, Rakennuspalvelu S Oy:n ja S:n yhteisvastuullisesti maksamaan kantajille korvausta navetan katon 12.3.2011 tapahtuneen romahtamisen aiheuttamista vahingoista. Kantajat ovat yhtiön ja S:n osalta perustaneet vaatimuksensa ensisijaisesti siihen, että yhtiö ja S ovat jättäneet täyttämättä urakkasopimukseen kuuluvan velvollisuutensa ja siten syyllistyneet sopimusrikkomukseen, ja toissijaisesti siihen, että vastaajat ovat laiminlyömällä nurjahdustukien asentamisen menetelleet tuottamuksellisesti. Kaupunki B:n osalta kantajat ovat perustaneet vaatimuksensa siihen, että kaupungin kanssa nyttemmin yhdistyneen C:n kunnan rakennustarkastaja on toiminnassaan syyllistynyt laiminlyönteihin. Katon romahtaminen ja siitä aiheutuneet vahingot ovat johtuneet vastaajien rakennusvirheistä ja laiminlyönneistä.

Vastaukset - - -

Kaupunki B sekä yhtiö ja S ovat ensimmäisissä vastauksissaan vastustaneet kannetta ja vaatineet sen hylkäämistä. Lausumiensa täydennyksissä kaupunki sekä yhtiö ja S ovat vaatineet, että kanne hylätään vanhentuneena ja että käräjäoikeus ennen kanteen enempää käsittelemistä antaa vanhentumisväitteen johdosta välituomion .

Kaupunki on vaatimuksensa perusteina vedonnut siihen, että rakennushankkeen lopputarkastus on pidetty 15.3.2001, jolloin väitetty laiminlyönti siis viimeistään olisi tapahtunut. Navetan katto on romahtanut 12.3.2011 eli 10 vuotta rakennuksen valmistumisen jälkeen. Kantajat ovat esittäneet vahingonkorvausvaatimuksensa ensimmäisen kerran 17.8.2011 päivätyllä kirjeellä. Velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 7 §:n 2 momentin mukaan on vahingonkorvauksen vanhentuminen katkaistava ennen kuin 10 vuotta on kulunut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Vahinkoon johtaneella tapahtumalla tarkoitetaan mm. vahingonkorvauksen perusteena olevaa laiminlyöntiä. Korvausvaatimus on esitetty 17.8.2011 eli yli 10 vuotta väitetyn laiminlyönnin tapahtumisen jälkeen, joten korvausvastuu on vanhentunut.

Yhtiö ja S ovat vaatimuksensa perusteina vedonneet siihen, että työurakkaan perustuvat työsuoritukset ovat valmistuneet ennen vuodenvaihdetta 2000-2001. Katselmustodistuksen mukaan rakennustyöt ovat olleet valmiit ja rakennus käyttökunnossa 27.12.2000. JK on maksanut urakan viimeisen maksuerän 4.1.2001, jolloin rakennustyö on tosiasiallisesti otettu vastaan. Korvausvaatimukset olisi pitänyt esittää viimeistään 27.12.2010 ja ne on esitetty vasta 17.8.2011. Kantajat ovat esittäneet korvausvaatimuksensa liian myöhään sekä väitetyn sopimusrikkomukseen perustuvan hyvityksen että muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvan korvausvaatimuksen osalta.

Kantajien vastaus - - -

Kantajat ovat kiistäneet vastaajien väitteen, jonka mukaan kanteen vaatimukset olisivat vanhentuneet. Kuten vanhentumislain esitöissä todetaan, vanhentumi­nen alkaa siitä, kun vahingon kärsijä tietää vahingosta, siitä vastuussa olevasta tahosta ja voi selvittää vahingon määrän. Yksi kolmen vuoden vanhentumis­ajan tavoitteista on taata, että vahingon kärsijällä on sen verran aikaa reagoida vahinkoon joko katkaisemalla vanhentumisaika tai vaatimalla korvausta.

JK on maksanut kauppahinnan viimeisen erän päivän verran etuajassa, koska S oli sitä pyytänyt. Kysymys ei ole ollut urakan hyväksymisestä, koska navetassa oli tuolloin ollut vielä tekemättömiä töitä. Vanhentuminen ei siten ole voinut yhtiön ja S:n väittämällä tavalla alkaa kauppahinnan maksusta. Työt on tarkastettu vasta 15.3.2001. Kaupungin näkemyksen mukainen lopputarkastuksesta luettava 10 vuoden määräaika on päättynyt 15.3.2011 ja vahinko on tapahtunut 12.3.2011. Käytännössä kanta­jille olisi kaupungin tulkinnan mukaan jäänyt kolme päivää aikaa katkaista vanhentuminen. Vaatimus on kohtuuton, kun kantajien samanaikaisesti piti pelastaa karja, hankkia sille uudet tilat ja siirtää se toisessa kunnassa olevaan navettaan. Ei voida edellyttää, että kantajat olisivat niissä olosuhteissa selvittäneet vahingon aiheuttajat, vahingon määrät ja katkaisutoimien sisällön.

- - -

Vanhentumista koskevista säännöksistä

Vanhentumislaki on tullut voimaan 1.1.2004. Voimaantulo- ja siirtymäsäännösten mukaan uutta lakia sovelletaan myös niihin velkoihin, joiden oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Velka vanhentuu uuden lain nojalla kuitenkin aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi sitä ennen. Kantajien sekä yhtiön ja S:n välisestä sopimuksesta ja navettarakennuksen valmistumisesta ei ollut vielä 1.1.2004 kulunut kymmentä vuotta, joten vastaajiin kohdistetut vaatimukset eivät ole olleet vanhentuneita lain tullessa voimaan. Kantajien vaatimusten vanhentumista ja sen katkaisemista arvioidaan siten vanhentumislain säännösten perusteella.

Tässä asiassa on kysymys vahingonkorvausvaatimuksesta, joka on kohdistettu navetan rakentajaan sekä kaupunkiin rakennusvalvonnasta vastaavana viranomaisena.

Vanhentumislain 7 §:n ( Korvausvelan vanhentumisajan alkaminen ja enimmäisaika ) 1 ja 2 momenttien mukaan vahingonkorvauksen tai muun hyvityksen vanhentumisaika alkaa kulua

1) sopimusrikkomukseen perustuvassa hyvityksessä siitä, kun ostaja on havainnut virheen tai puutteen kaupan kohteessa tai kun muu velkojana oleva sopijapuoli on havainnut virheellisyyden sopimuksen täyttämisessä taikka hänen olisi pitänyt se havaita;

2) asiamiehen edustajan tai muun toimeksisaajan tekemään virheeseen tai laiminlyöntiin perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun toimeksisaaja on tehnyt tilityksen tai, jollei vahingonkorvauksen peruste käy ilmi tilityksen tie­doista, siitä kun päämies on havainnut virheen tai laiminlyönnin taikka hänen olisi pitänyt se havaita;

3) muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta, ja

4) perusteettoman edun palautuksessa siitä, kun vaatimuksen esittäjä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää erehdyksessä tehdystä maksusta, sopimuksen pätemättömyydestä tai muusta edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta ja perusteettoman edun saajasta.

Vahingonkorvauksen tai muun 1 momentissa tarkoitetun velan vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut sopimusrikkomuksesta taikka vahinko on johtaneesta tai edun palautuksen perustana olevasta tapahtumasta. Tämä määräaika ei kuitenkaan rajoita vahingonkärsijän oikeutta vaatia korvausta henkilö- tai ympäristövahingosta.

Vanhentuminen tässä tapauksessa

Kantajien vaatimukset kaupunkia kohtaan perustuvat siihen, että nyttemmin kaupunki B:n kanssa yhdistyneen C:n kunnan rakennustarkastaja olisi työssään syyllistynyt laiminlyöntiin ja siten osaltaan aiheuttanut kantajien kärsimät vahingot. Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaan kaupunki on velvollinen korvaamaan tällä tavoin syntyneen vahingon. Kaupungin puolesta on katsottu, että väitetty laiminlyönti olisi tapahtunut viimeistään 15.3.2001 hankkeen lopputarkastuksessa, että vanhentuminen olisi alkanut siitä ja että vanhentumislain 7 §:n 2 momentissa tarkoitettu 10 vuoden määräaika siten olisi päättynyt 15.3.2011.

Kantajat ovat olleet kaupungin kanssa yhtä mieltä siitä, että lopputarkastus on toimitettu 15.3.2001, mutta ovat katsoneet vanhentumisajan alkavan vasta katon sortumisesta 12.3.2011. Tieto vahingosta on saatu silloin.

Kantajien vaatimukset yhtiötä ja S:ää kohtaan perustuvat ensisijaisesti siihen, että vastaajat ovat syyllistyneet sopimusrikkomukseen ja toissijaisesti siihen, että vastaajat kantajien mielestä ovat menetelleet tuottamuksellisesti jättämällä nurjahdustuennat asentamatta.

Käräjäoikeus toteaa, ettei se yhtiön ja S:n esille tuoma seikka, että rakennuttaja on maksanut viimeisen maksuerän 4.1.2001 eli päivää ennen eräpäivää, riitä osoittamaan, että rakennustyö tuolloin olisi hyväksytty niin, että korvausvaatimuksen vanhentumisen voitaisiin katsoa alkaneen maksupäivänä. Vanhentumisajan alkamisen kannalta ratkaisevaa merkitystä ei ole silläkään seikalla, että vastaajien työntekijät olisivat poistuneet työmaalta jo ennen vuoden 2000 loppua - etenkin kun tämä tieto ei ole riidaton.

Käräjäoikeus katsoo kantajien saaneen tietää katon sortumisen mahdollisesti aiheuttaneesta rakennusvirheestä ja siitä mahdollisesti vastuussa olevista tahoista vasta siinä vaiheessa, kun katto on romahtanut. Vanhentumislain mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika on alkanut silloin. Kantajat ovat osapuolten ilmoituksen mukaan esittäneet korvausvaatimuksen kaikkia vastaajia kohtaan noin viisi kuukautta myöhemmin elokuussa 2011. Korvausvastuu ei ole ollut tuossa vaiheessa vanhentunut ja vaatimus on tehty ajoissa.

Mitä tulee siihen vastaajien esittämään perusteeseen, että vaatimukset joka tapauksessa olisivat vanhentumislain 7 §:n 2 momentin nojalla vanhentuneet 10 vuoden kuluttua sopimusrikkomuksesta tai vahinkoon johtaneesta tapahtumasta 15.3.2011, käräjäoikeus toteaa seuraavan: Navettarakennusten oletetaan yleisen elämänkokemuksen mukaan kestävän kymmenien vuosien käyttöä. Ei ole ollut syytä olettaa, että katto romahtaisi noin 10 vuoden kuluttua rakennuksen käyttöönotosta. Vaatimusten perusteena olevaa vahinkoa ei ole ollut olemassa ennen katon sortumista maaliskuussa 2011; tämä on ollut se 7 §:n 2 momentissa tarkoitettu vahinko on johtanut tapahtuma, josta myös 10 vuoden määräaika lasketaan. Kantajat eivät ole esittäneet selvitystä siitä, että rakennusurakan yleisten sopimusehtojen (YSE 1998) mukaisia vakioehtoja olisi sovittu noudatettavaksi osapuolten välisessä sopimussuhteessa, joten käräjäoikeus ei ota kantaa näiden ehtojen mukaiseen vanhentumiseen.

RATKAISU

Vanhentumisväite hylätään. Asian käsittely jatkuu käräjäoikeudessa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Anne Heimola.

HOVIOIKEUDEN TUOMIO 22.10.2015

Selostus asiasta

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus on välituomiollaan 18.3.2014 nro 3784 hylännyt korvausvaatimuksia koskevan vanhentumisväitteen ja tuomiollaan 24.6.2014 nro 7662 velvoittanut kaupunki B:n, Rakennuspalvelu S Oy:n ja S:n yhteisvastuullisesti suorittamaan JK:lle ja AK:lle vahingonkorvausta ynnä muuta korvausta tuomiolauselmalta ilmenevällä tavalla.

- - -

Hovioikeus on ottanut vanhentumista koskevan kysymyksen ratkaistavakseen erikseen, koska pääasiaratkaisu riippuu siitä, menestyykö vanhentumisväite vai ei.

OIKEUDENKÄYNTI HOVIOIKEUDESSA

Kaupunki B:n, Rakennuspalvelu S Oy:n ja S:n valitukset

Vaatimukset

Kaupunki B, Rakennuspalvelu S Oy (jäljempänä myös yhtiö) ja S ovat valituksissaan vaatineet, että käräjäoikeuden välituomio ja tuomio kumotaan ja että AK ja JK (jäljempänä myös K:t) kanne hylätään ensisijaisesti vanhentuneena ja toissijaisesti perusteettomana ja heidät vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta K:ille. Kaupunki B on vaatinut, että K:t velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan kaupungin arvonlisäverottomien oikeudenkäyntikulujen määrän käräjäoikeudesta 14.866,19 eurolla ja hovioikeudesta 3.756,30 eurolla laillisine korkoineen. Rakennuspalvelu S Oy ja S ovat vaatineet, että K:t velvoitetaan korvaamaan niiden arvonlisäverottomien oikeudenkäyntikulujen määrän käräjäoikeudesta 43.785 eurolla ja hovioikeudesta 9.882 eurolla laillisine korkoineen.

Vanhentumista koskevat perusteet

Kaupunki B, yhtiö ja S ovat pääasiallisena perusteenaan esittäneet, että käräjäoikeus on soveltanut virheellisesti vanhentumislain korvausvelan vanhentumista koskevia säännöksiä ja päätynyt virheelliseen lopputulokseen katsoessaan, ettei K:iden oikeus vaatia korvausta navetan katon sortumiseen liittyvistä vahingoista ollut vanhentunut. Korvausvaatimuksia ei ole esitetty vanhentumislain 7 §:n 2 momentin tarkoittamassa kymmenen vuoden enimmäismääräajassa ja sen vuoksi kanne tulee hylätä. Muilta osin valittajat ovat toistaneet käräjäoikeudessa esittämänsä perusteet.

- - -

AK:n ja JK:n vastaus

Vaatimukset

AK ja JK ovat vaatineet, että valitukset hylätään ja kaupunki B sekä Rakennusliike S Oy ja S velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan K:iden arvonlisäverottomat oikeudenkäyntikulut hovioikeudesta 2.310 eurolla laillisine korkoineen.

Perusteet

K:t ovat toistaneet käräjäoikeudessa esittämänsä perusteet katsoen, että käräjäoikeuden päätös on oikea.

- - -

K:t ovat kaupunki B:n osalta lisäksi esittäneet, että kunnan rakennustarkastaja oli laiminlyönyt tehtävänsä vielä vuonna 2002-2003, koska kyseistä navettaa ei ollut tarkastettu sen jälkeen kun ministeriö oli kehottanut kuntien rakennusvalvontaviranomaisia suorittamaan tarkastuksia ilmi tulleiden kattorakenteiden sortumien vuoksi. Näin ollen korvausvaatimus on joka tapauksessa esitetty kymmenen vuoden kuluessa laiminlyönnistä.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

Vanhentumisväitteestä

Asiassa on kysymys siitä, onko K:iden oikeus saada korvausta navettarakennuksen katon sortumiseen liittyvistä vahingoista vanhentunut.

K:iden mukaan vanhentumisaika on alkanut kulua navetan katon romahtamisesta 12.3.2011 sekä kolmen vuoden yleisen vanhentumisajan että kymmenen vuoden enimmäismääräajan osalta.

Kaupunki B:n mukaan maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset valvontatoimet kohteessa olivat päättyneet lopputarkastukseen 15.3.2001, josta vanhentumisaika on alkanut kulua. K:t ovat uutena väitteenä hovioikeudessa esittäneet, että kunnan rakennusvalvontaviranomaiset ovat laiminlyöneet valvontatehtävänsä vielä vuosina 2002-2003.

Yhtiö ja S ovat katsoneet, että määräaika tulee laskea siitä, kun työt oli suoritettu ja rakennus otettu käyttöön, eli 27.12.2000 lukien ja joka tapauksessa viimeistään 4.1.2001 lukien, jolloin JK oli maksanut viimeisen maksuerän rakennusurakasta.

Riidatonta on, että katkaisutoimi, eli korvausvaatimus kutakin tahoa kohtaan, on esitetty kirjallisesti 17.8.2011.

Riidatonta on myös se, että kunnan rakennusvalvontaviranomaisen työssä on kysymys julkisen vallan käyttämisestä. Arvioitaessa kaupunki B:n korvausvastuuta sovellettavaksi tulevat siten vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n säännökset.

K:iden vaatimukset yhtiötä ja S:ää kohtaan on perustettu osapuolten väliseen sopimussuhteeseen ja toissijaisesti Rakennusurakan yleisiin sopimusehtoihin (YSE 1998). Käräjäoikeus on välituomiossaan (s. 4) ja lopullisessa tuomiossaan (s. 40) katsonut, etteivät Rakennusurakan yleiset sopimusehdot (YSE 1998) sovellu osapuolien väliseen suhteeseen. Tästä perusteesta ei ole enää kysymys hovioikeudessa.

- - -

Oikeudellinen arvio ja johtopäätökset

Käräjäoikeus on tulkinnut vanhentumislain 7 §:n 2 momentin säännöstä siten, että lainkohdan tarkoittama vahinkoon johtanut tapahtuma on ollut katon sortuminen.

Vanhentumislain esitöissä on lain 7 §:n 2 momentin osalta todettu, että jos vahingon ilmeneminen viivästyy tai vastuussa olevasta tahosta ei ole selvyyttä, myöskään 7 §:n 1 momentissa säädetty kolmen vuoden määräaika ei ala kulua. Esitöiden mukaan ei ole kuitenkaan perusteltua, että tällä tavoin epäselvien korvausten, edun palautusten tai muiden hyvitysten vanhentumisajan alkaminen siirtyisi epämääräiseksi ajaksi pitkälle tulevaisuuteen. Tämän vuoksi 2 momentissa säädettäisiin siitä ajasta, jonka kuluessa 1 momentissa tarkoitettuun korvaukseen on viimeistään vedottava (HE 187/2002 vp s. 51).

Hallituksen esityksessä on todettu, että kymmenen vuoden määräaika laskettaisiin niin sopimusperusteisissa kuin sopimuksen ulkopuolisissakin vahingoissa vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Sopimussuhteissa tämä aika alkaa virheellisen suorituksen tekemisestä tai muusta sopimusrikkomuksesta ja muussa vahingonkorvauksessa vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Jollei vaatimusta ole esitetty kymmenen vuoden kuluessa vahinkotapahtumasta, korvausvaatimus vanhenisi, vaikka vahinko ei olisi ilmennyt tätä ennen tai sen ilmenemisestä olisi kulunut vähemmän kuin yleensä noudatettavat kolme vuotta (ks. HE 187/2002 vp s. 20)

Aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan sopimukseen perustuvan korvauksen vanhentuminen alkoi sopimuksen tekemisestä ja sopimuksenulkoisessa vastuussa vahingon ilmenemisestä. Aikaisempi sääntelytapa ei asettanut minkäänlaista kiinteää takarajaa sopimuksenulkoisille vahingonkorvausvaatimuksille. Vanhentumislain esitöiden mukaan määräaika lasketaan samalla tavalla sopimusperusteisissa ja sopimuksenulkoisissa vahingoissa. Esitöiden mukaan muutoksen tarkoituksena on asettaa kiinteä takaraja mainitunlaisille vahingonkorvausvaatimuksille (s. 20).

Korkein oikeus on ennakkoratkaisunsa KKO 2013:72 kohdassa 25 lain esitöihin viitaten todennut, että vanhentumislain voimaantulon myötä velan vanhentumisen alkamisajankohta on muuttunut siten, että määräaika lasketaan siitä tapahtumasta tai laiminlyönnistä, josta vahinko ja siten myös korvausvaatimus on aiheutunut. Sopimussuhteissa tämä aika alkaa virheellisen suorituksen tekemisestä ja muussa vahingonkorvauksessa vahinkoon johtavasta tapahtumasta.

Oikeuskirjallisuudessa (Olli Norros: Vahingonkorvausvelan vanhentuminen, 2015, s. 136, 147 ja 197) on katsottu, että vanhentumislain 7 §:n 2 momentin tarkoittama kymmenen vuoden enimmäismääräaika alkaa kulua sopimusperusteisen vahingonkorvausvastuun osalta sopimusrikkomuksen tapahtumishetkestä ja tuottamukseen perustuvan sopimuksenulkoisen vastuun osalta vahinkoon johtaneesta vahingonaiheuttajan huolellisuusvelvoitteesta poikkeavan menettelyn ajankohdasta. Kumpaakin kriteeriä tulee soveltaa omalla soveltamisalallaan itsenäisesti ja yksinomaisesti siten, että sanamuotoon kuulumattomille seikoille, kuten vahingon aiheutumisen tai havaitsemisen hetkelle, ei anneta merkitystä.

Edellä olevan perusteella hovioikeus katsoo, että yhtiön ja S:n osalta määräaika on alkanut kulua väitetystä sopimusrikkomuksesta, eli väitetystä rakennusvirheestä (nurjahdustukien asentamatta jättäminen). Tämän on katsottava tapahtuneen viimeistään, kun rakennus oli valmistunut ja luovutettu K:iden käyttöön. Osapuolet ovat erimielisiä siitä, koska rakennustyöt ovat valmistuneet. Riidatonta on kuitenkin, että rakennus on hyväksytty käyttöön loppukatselmuksessa, joka on pidetty 15.3.2001.

Yhtiön väitetyn sopimusrikkomuksen on siten katsottava tapahtuneen viimeistään 15.3.2001. Korvausvaatimus on esitetty yhtiölle ja S:lle 17.8.2011, eli vasta sen jälkeen, kun kymmenen vuoden enimmäismääräaika oli kulunut umpeen.

Kaupunki B:n valvontavastuu perustuu maankäyttö- ja rakennuslakiin, jonka tässä tapauksessa sovellettavan 149 §:n 2 momentin (132/1999) mukaan rakennustyön viranomaisvalvonta alkaa luvanvaraisen rakennustyön aloittamisesta ja päättyy loppukatselmukseen.

Esitetyn selvityksen mukaan rakennuksen loppukatselmus on suoritettu 15.3.2001. Kaupunki B:n osalta väitetyn laiminlyönnin, eli valvontatoimen laiminlyönnin, on katsottava tapahtuneen viimeistään, kun rakennusvalvontaviranomaisen maankäyttö- ja rakennuslain mukainen valvontatoimi kohteessa on päättynyt. Korvausvaatimus kaupunki B:lle on esitetty 17.8.2011 eli vasta sen jälkeen, kun kymmenen vuoden määräaika oli kulunut umpeen.

K:t ovat käräjäoikeudessa perustaneet vaatimuksensa siihen, että kaupunki B on laiminlyönyt velvollisuuksiaan rakennusluvan myöntämisessä ja rakentamisen valvonnassa. He ovat vastineessaan hovioikeudelle todenneet käräjäoikeuden todistajankuulustelussa ilmenneen ministeriön kehottaneen 2002-2003 kuntia tarkastamaan tällaisten rakennusten kattoja. K:t eivät ole käräjäoikeudessa vedonneet tähän seikkaan. He ovat hovioikeuteen antamassaan vastineessa katsoneet kaupunki B:n laiminlyöneen ministeriön kirjeen mukaisen tarkastustoiminnan ja katsoneet, että heidän oikeutensa saada korvausta ei ole tämän vuoksi vanhentunut.

K:iden vastineesta ei yksiselitteisesti selviä, onko siinä lausutulla tarkoitus vedota uuteen seikkaan korvausvelvollisuuden perusteena ja mikä tähän liittyvä täsmällinen tosiseikasto on. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n uuteen seikkaan vetoamista rajoittavan säännöksen johdosta hovioikeus katsoo, ettei vastineen täydennyttämiseen eikä kaupunki B:n kuulemiseen sen johdosta ole aihetta. Näin ollen vanhentumiskysymystä ei ole aihetta arvioida toisin kuin edellä on todettu.

Yhteenvetona hovioikeus toteaa, että K:iden oikeus vaatia vastapuoliltaan korvausta katon romahtamiseen liittyvistä vahingoista on vanhentunut ja kanne on sen vuoksi hylättävä.

- - -

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden välituomio 18.3.2014 ja tuomio 24.6.2014 kumotaan. JK:n ja AK:n kanne hylätään ja kaupunki B, Rakennuspalvelu S Oy ja S vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta K:ille.

JK ja AK velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan kaupunki B:n arvonlisäverottomien oikeudenkäyntikulujen määrän käräjäoikeudesta 14.866,19 eurolla ja hovioikeudesta 3.756,30 eurolla, molemmat määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

JK ja AK velvoitetaan korvaamaan Rakennuspalvelu S Oy:n ja S:n arvonlisäverottomien oikeudenkäyntikulujen määrän käräjäoikeudesta 35.000 eurolla ja hovioikeudesta 6.600 eurolla, molemmat määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeuden presidentti Tapani Vasama, hovioikeudenneuvos Jukka Mäkelä ja hovioikeudenneuvos Ulla-Maj Leppäkorpi.

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimainen.

+