9.12.2015

VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA

Verohallinto on vaatinut, että A:n riitautus hylätään ja Verohallinnon saatavan valvonta konkurssissa vahvistetaan.

A:n kiinteistöstä oli 11.6.1993 ulosmitattu puolet Verohallinnon saatavien suoritukseksi. Verosaatavat olivat vanhentuneet vuosina 1997-1999, mutta ulosmittaus ja velallisen maksuvelvollisuus olivat pysyneet voimassa. Verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain 21 §:n nojalla vanhentuminen ei estänyt maksun saamista konkurssiin luovutetuista varoista, kun saatavan perimiseksi oli toimitettu ulosmittaus ennen vanhentumisajan päättymistä. Kysymys oli konkurssisaatavasta, jonka Verohallinto oli valvonut konkurssissa valvontapäivään mennessä.

A on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden päätös oli oikea. Verohallinnon saatava oli vanhentunut. Ulosottokaaren 3 luvun 97 §:n mukaisesti ulosottomenettely ei ollut ollut enää vireillä. Verohallinnon saatavan ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuus oli lakannut, eikä sitä voinut valvoa konkurssissa.

HOVIOIKEUDEN PÄÄTÖS

Asiassa on kysymys siitä, voiko Verohallinto valvoa A:n konkurssissa verosaataviaan, jotka on ulosmitattu vuonna 1993 ja jotka ovat vanhentuneet vuosina 1997-1999, sekä niihin kohdistuvia viivästysseuraamuksia, ja saada verosaatavilleen ja viivästysseuraamuksille suorituksen A:n konkurssipesään kuuluvasta omaisuudesta.

Sovellettavat säännökset

Konkurssilain 1 luvun 5 §:n (jäljempänä KL) mukaan konkurssisaatavalla tarkoitetaan sellaista velalliselta olevaa saatavaa, jota koskeva velallisen sitoumus tai muu oikeusperuste on syntynyt ennen konkurssin alkamista. Lainkohdan esitöiden mukaan ratkaisevaa on se, että saatavan peruste on syntynyt ennen konkurssin alkamista. Jos velkojan saatavaa koskevan ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuus on ulosottolain 2 luvun 24 - 26 §:n mukaisesti lakannut, ei velkojalla ole konkurssivelallisen asemaa eikä oikeutta saada suoritusta konkurssissa. (HE 26/2003 vp, s. 35)

Ulosottolaki on kumottu 1.1.2008 voimaan tulleella ulosottokaarella (jäljempänä UK). Ulosottolakia vastaava säännös täytäntöönpanokelpoisuuden määräajasta on UK 2 luvun 24 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan tässä laissa tarkoitettu ulosottoperuste, jossa luonnolliselle henkilölle on asetettu maksuvelvoite, on täytäntöönpanokelpoinen 15 vuoden ajan (ulosottoperusteen määräaika). Pykälän 3 momentin mukaan jos ulosottoperusteen määräajan kuluessa saatavan perimiseksi on toimitettu ulosmittaus, määräajan umpeen kuluminen ei estä maksun saamista ulosmitatuista varoista.

KL 3 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan konkurssipesään kuuluvaan omaisuuteen ei saa kohdistaa ulosottotoimia konkurssisaatavan perimiseksi. Saman luvun 6 §:n 1 momentin mukaan jos konkurssipesään kuuluvaa omaisuutta on ulosmitattu ennen konkurssin alkamista, täytäntöönpano on keskeytettävä sekä ulosmitattu omaisuus ja mahdollisesti kertyneet rahavarat luovutettava konkurssipesälle, jollei konkurssipesä vaadi täytäntöönpanon jatkamista konkurssipesän lukuun.

UK 2 luvun 27 §:n 1 momentin mukaan saatava vanhentuu, kun ulosottoperusteen määräaika kuluu umpeen. UK 3 luvun 97 §:n mukaan konkurssin alkaessa vireillä oleva maksuvelvoitetta koskeva ulosottoasia, jonka täytäntöönpanoa ei voida konkurssin vuoksi jatkaa, pysyy vireillä enintään konkurssin alkamista seuraavan kuuden kuukauden ajan. Ulosottoasian täytäntöönpanoa jatketaan, jos konkurssi peruuntuu, raukeaa tai muuten lakkaa.

Verojen ja maksujen perimisestä ulosottotoimin annettu laki (367/1961) on kumottu 1.1.2008 voimaan tulleella verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetulla lailla (706/2007, jäljempänä veroTPL). Ensin mainitun lain 11 §:ssä ollutta perimisen määräaikaa koskevaa säännöstä vastaava säännös on veroTPL:n 20 ja 21 §:ssä. VeroTPL:n 20 §:n mukaan julkinen saatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua sitä seuranneen vuoden alusta lukien, jona se on määrätty tai maksuunpantu. VeroTPL:n 21 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan, jos ennen vanhentumisajan päättymistä julkisen saatavan perimiseksi on toimitettu ulosmittaus, vanhentumisajan umpeen kuluminen ei estä maksun saamista ulosmitatuista tai konkurssiin luovutetuista varoista. Yksityishenkilön velkajärjestelyn ja yrityssaneerauksen vaikutuksesta säädetään erikseen.

VeroTPL:a koskevista lain esitöistä (HE 83/2006 vp.) ilmenee, että veroulosottoa koskevien säännösten ottamista ulosottokaaren yhdeksi luvuksi on harkittu, mutta sitä ei ole pidetty perusteltuna. Veron ja muun julkisen maksun ulosottoa koskevia erityissäännöksiä ei jää jäljelle kuin vähäinen määrä ja pääosa näistä tarvittavista säännöksistä koskee muun muassa saatavan vanhentumista (s. 18 ja 81).

Oikeuskirjallisuus ja -käytäntö

Helsingin hovioikeus on antanut kaksi keskenään ristiriitaista ratkaisua vastaavanlaisessa asiassa kuin nyt on kysymys. Tuomiossa 6.5.1999 nro 1195 hovioikeus on hyväksynyt Verohallinnon valvoman verosaatavan siten, että jako-osuutta voi kertyä ainoastaan niistä varoista, jotka on saatu verosaatavasta ulosmitatun kiinteistön myynnistä. Tuomiossa 27.2.2012 nro 543 hovioikeus on hylännyt valvonnan sillä perusteella, että ulosmittaus oli keskeytynyt konkurssin alkamishetkellä ja Verohallinto oli menettänyt ulosmittauksen lakattua siihen perustuneet oikeutensa.

Oikeustapauskommentissa (Tuula Linna, Defensor Legis 4/2013, s. 739 - 742) Linna toteaa, että hovioikeuden ratkaisussa 27.2.2012 on mitätöity ulosmittauksen tuottama oikeus maksunsaantiin sellaisilla säännöksillä, joiden rationa on yleistäytäntöönpanon ja erillistäytäntöönpanon nivelkohdan koordinointi tarkoituksin välttää varojen palauttaminen velalliselle. Velkojan oikeus maksunsaantiin vanhentuneesta saatavasta ei perustu UK 3 luvun 97 §:ään vaan veroTPL 21 §:n 2 momenttiin. Sen mukaan maksunsaantioikeus säilyy ulosmitattuihin varoihin nähden vanhentumisen estämättä. Kyse on yleisestä maksunsaantioikeudesta, jonka kohteena voivat kuitenkin olla ainoastaan ne varat, jotka on ennen vanhentumista ulosmitattu.

Oikeuskirjallisuudessa (Mikko Könkkölä - Tuula Linna, Konkurssioikeus, 2013) on todettu, että konkurssilain säätämisen yhteydessä tiivistettiin konkurssin ja ulosoton välistä koordinaatiota. Omaisuuden palauttaminen velalliselle konkurssin oikeusvaikutusten lakattua saattaisi merkitä sitä, etteivät velkojat saa perityksi mitään ulosotonkaan kautta. Tästä syystä KL 3 luvun 12 §:ään otettiin säännös tilaisuuden varaamisesta ulosmittaukseen. Sääntelyä täydentää KL:n säätämisen yhteydessä UK 3 luvun 97 §:ään otettu säännös. Säännökset soveltuvat kaikkiin tilanteisiin, joissa oikeusvaikutusten lakkaamisen jälkeen omaisuutta tulisi muutoin palauttaa velalliselle (s. 313 - 315). VeroTPL 21 §:n 2 momentin mukaan sama vaikutus kuin valvonnalla konkurssissa on ulosmittauksen toimittamisella. Toimenpiteen vaikutus ulottunee kuitenkin suoritetun toimenpiteen mukaisesti vain maksun saantiin ulosmitatuista varoista eikä toimenpiteellä ole vanhentumisen kannalta merkitystä enää konkurssissa ainakaan muihin varoihin nähden. Mahdollista on myös katsoa, että tällaisella ennen konkurssia suoritetulla toimenpiteellä ei ole enää konkurssissa merkitystä vanhentumisen kannalta. Kysymys on tulkinnanvarainen (s. 353).

A:n riitautuksen arviointi

Asiassa on riidatonta, että A:n veroveloista on 11.6.1993 ulosmitattu ½ -osuus hänen kiinteistöstään. Ulosmittauksen perusteena olevat verosaatavat ovat vanhentuneet vuosina 1997 - 1999 eli vasta suoritetun ulosmittauksen jälkeen. UK 2 luvun 24 §:n mukaan Verohallinnolla on ollut oikeus saada suoritus ulosmitatuista varoista.

A on asetettu konkurssiin 22.11.2013, ja Verohallinto on valvonut saatavansa 1.4.2014 valvontapäivään mennessä. Koska A:n konkurssi ei ole rauennut, ulosottoasian täytäntöönpanoa ei ole voitu jatkaa UK 3 luvun 97 §:ssä säädetyllä tavalla.

Kysymyksessä on verosaatava, johon soveltuu veroTPL. Mainitun lain 21 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan ulosmittauksella on annettu oikeussuoja Verohallinnon maksunsaantioikeudelle ennen verosaatavien vanhentumista. Verohallinnon verosaatavan täytäntöönpanokelpoisuus ei ole lakannut ennen konkurssin alkua, joten se on valvottavissa konkurssissa konkurssisaatavana. Verohallinnolla on ennen saatavan vanhentumista suoritetun ulosmittauksen johdosta oikeus saada suoritus ulosmitatuista konkurssiin luovutetuista varoista vanhentumisen estämättä.

Käräjäoikeus on osittain perustellut päätöstään korkeimman oikeuden ratkaisulla 2014:88. Tältä osin hovioikeus toteaa, että mainitussa ratkaisussa on ollut kysymys pankkivelkojan saatavasta ja yksityishenkilön velkajärjestelystä ja että siihen ei voida soveltaa veroTPL:n säännöksiä.

Hovioikeus katsoo toisin kuin käräjäoikeus, että Verohallinnolla on konkurssivelkojan asema ja että A:n jakoluetteloehdotusta koskeva riitautus on hylättävä.

Viivästysseuraamukset

Verohallinto on valvonut verosaatavien lisäksi niille kertyneitä viivästysseuraamuksia laskettuna konkurssiin asettamispäivään 22.11.2013 mennessä yhteensä 248.391,47 euroa. Viivästysseuraamuksia on siten laskettu myös verosaatavien vuosina 1997 - 1999 tapahtuneiden vanhentumisien jälkeiseltä ajalta.

Konkurssilain 13 luvun 14 §:n mukaan tuomioistuimen on tutkittava, että pesänhoitajan jakoluettelo täyttää saman luvun 1 §:ssä säädetyt vaatimukset ja että jakoluetteloehdotuksen käsittelyä koskevia säännöksiä on noudatettu. Konkurssilain 13 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan jakoluetteloehdotukseen on merkittävä muun muassa jako-osuuteen oikeuttavat saatavat ja niiden etuoikeudet. Tuomioistuimen on siten viran puolesta tarkasteltava, että jakoluetteloon ei vahvisteta sellaisia saatavia, jotka eivät ole jako-osuuteen oikeutettuja.

Korkein oikeus on ratkaisussaan 2013:38 todennut, että viivästysseuraamukset tehostavat pääsääntöisesti sellaisen saatavan suorittamista, joka ei ole lakannut. Näin ollen saatavalle ei sen vanhentumisen jälkeen enää kerry viivästysseuraamuksia, vaikka saatava olisi toteutettavissa esimerkiksi pantista. Edelleen korkein oikeus on ratkaisussaan 2006:102 todennut, että verovirastolle verojen vakuudeksi annettu pantti ei vastannut veroille niiden vanhentumisen jälkeiseltä ajalta lasketuista viivästysseuraamuksista. Pääoman erääntymisen jälkeen kertyvät viivästyskorot vanhentuvat viimeistään silloin kuin pääomakin. Verovelkojen ja viivästysseuraamusten vanhennuttua veroille ei ole niiden vanhentumisen jälkeen voinut kertyä viivästysseuraamuksia.

Korkeimman oikeuden ratkaisuista 2006:102 ja 2013:38 ilmenevien tulkintaohjeiden mukaan hovioikeus toteaa, että Verohallinto on oikeutettu niihin verovelkasaataviensa viivästysseuraamuksiin, jotka ovat kertyneet verovelkasaataville ennen niiden vanhentumista 31.12.1997, 31.12.1998 ja 31.12.1999.

Jakoluettelon vahvistaminen ja Verohallinnon jako-osuus

KL 12 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan velkoja voi saada konkurssisaatavalleen jako-osuutta rahaksi muutetusta velallisen omaisuudesta, suorituksen vakuutena olevasta velallisen omaisuudesta tai käyttää saatavansa velalliselle olevan velkansa kuittaamiseen.

KL 13 luvun 14 §:ssä on määräykset tuomioistuimelle jakoluettelon vahvistamisesta.

Mainittujen säännösten sekä edellä oikeuskirjallisuudessa todetun kannan mukaisesti hovioikeuden on vahvistettava pesänhoitajan laatima jakoluettelo siten, että Verohallinnon oikeus saada jako-osuutta A:n konkurssissa rajoittuu 11.6.1993 ulosmitatusta omaisuudesta kertyviin varoihin. Verohallinnon saatava rajoittuu verovelkasaataviin 108.113,89 euroa ja näille saataville ennen niiden vanhentumista 31.12.1997, 31.12.1998 ja 31.12.1999 kertyneisiin viivästysseuraamuksiin.

Päätöslauselma

Muutokset käräjäoikeuden päätökseen.

A:n riitautus hylätään.

Hovioikeus vahvistaa pesänhoitajan A:n konkurssiasiassa 22.8.2014 laatiman jakoluettelon seuraavasti muutettuna. Verohallinnon valvomat verovelkasaatavat 108.113,89 euroa hyväksytään. Verohallinnon viivästysseuraamukset hyväksytään niiltä osin, kuin ne ovat kertyneet ennen verovelkasaatavien vanhentumista 31.12.1997, 31.12.1998 ja 31.12.1999. Verohallinnon jako-osuus konkurssipesästä rajoittuu niihin varoihin, jotka kertyvät 11.6.1993 ulosmitatusta ½ -osuudesta kiinteistöön.

Muilta osin käräjäoikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet:

hovioikeudenneuvos Petri Leskinen
hovioikeudenneuvos Merja Söderström
hovioikeudenneuvos Maija Nyyssönen

Esittelijä: viskaali Heini Färkkilä

KKO:n ratkaisu 28.4.2017 nro 872.